sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Jakarandapuun lapset




Jakarandapuun lapset
Sahar Delijani


WSOY, 2013




Sahar Delijanin kirja Jakarandapuun lapset on ollut hyllyssäni odottamassa jo pitemmän aikaa. Kenties jokin sisäinen intuitio kehotti jättämään sen kiireettömämpiin päiviin, sillä tätä kirjaa ei voi pintapuolisesti sivuuttaa. Sivu sivulta kirja vei syvemmälle Iranin vallankumouksen jälkeisiin ihmiskohtaloihin, jotka pitävät otteessaan vielä kirjan viimeisten rivien jälkeenkin. Yksi tyrannian kuvaus lisää kärsimyskertomusten pitkään ketjuun, mutta lukukokemuksena voimakas ja vaikuttava. Ja sattuipa sopivasti Piper Kermanin kirjan jälkeen; yhteistä kirjoille on vankilaympäristö, mutta muuten miljööt ovat valovuosien päässä toisistaan.

Sahar Delijani syntyi 1983 Teheranissa. Vain joitakin vuosia aiemmin, 1979, Iranin vallankumous oli päättänyt maassa valtaa pitkään pitäneen monarkian. Islamilainen vallankumous mullisti iranilaisten elämän ja maasta tuli islamilainen teokratia, uskonnollisiin arvoihin nojautuva poliisivaltio. Iranilaiset elivät kaaoksen keskellä, eristäytyneenä muusta maailmasta. Siialainen kovaotteinen hallinto ei suvainnut toisinajattelijoita ja poliittisina aktivisteina myös Saharin vanhemmat olivat päätyneet vankilaan. Saharin äiti synnytti tyttärensä siis Evinin vankilassa ja asui isovanhempiensa kanssa, kunnes äiti vapautui vankilasta. Tässä taustaa kirjalle, joka perustuu vahvasti Delijanin perheen kokemuksiin, vaikka kirjan henkilöt ovatkin tarinassa saaneet fiktiiviset nimet.

 Kirjan alku mukailee ilmeisen tarkastikin Saharin oman elämän alkua. Naisvanki nimeltä Azar synnyttää vankilassa tyttären. Epäinhimillisessä tilanteessa, side silmillä ja pakettiauton keikkuvalla lavalla sairaalaan kuljetettuna, äiti yrittää pitää itsensä kasassa tyttärensä takia. Hän ei ole kuullut miehestään kuukausiin eikä voi tietää, onko mies edes elossa enää. "Hän oli liian heikko. Hän vain piti lasta sylissään, ja huovan karkea pinta raapi hänen kämmeniään. Huopa hädin tuskin peitti lapsen kokonaan. Azarin sisällä kasvoi surun ja syyllisyyden aalto.Mitä hän oikein oli tehnyt, kun oli saattanut tytön maailmaan, jossa hän ei päätynyt ensimmäisenä oman äitinsä vaan vanginvartijan syliin?"

Vangittuina äitejä, isiä, siskoja, veljiä. Ja vankilan ulkopuolella heidän lapsiaan hoitivat ne suvun naiset, jotka olivat välttyneet vankeudelta. Kodin ulkopuolella naisten käyttäytymista määräävät tarkat säännöt ja pienimmästäkin rikkomuksesta rangaistaan. Naisten velvollisuus on pysyä kotona ja huolehtia perheestään. Se on myös valtava voima, naiset suojelevat elämää kodin seinien sisäpuolella.

Maryam on yhden vankilassa teloitetun ja joukkohautaan viskatun miehen leski. Hän saa käskyn hakea miehensä tavarat, ruumista ei näytetä. Tuskin olisi enää mitään näytettävääkään. Kun Maryam saa pussissa vankilasta tavarat, ne eivät ole hänen miehensä vaan jonkun vieraan vangin. Maryam päättää, ettei koskaan kertoisi lapselleen, kuinka tämän isä on kuollut.

Kirjan kerronta etenee kerroksittain, aikakaudesta toiseen vuosina 1983-2011. Loikkaukset ajasta ja tilanteesta toiseen tehdään kuitenkin niin loogisesti, että päähenkilöiden elämää on helppo seurata. Kerrontatapa tekee tarinasta entistä mielenkiintoisemman; tapahtumilla on koko eliniän mittaiset seuraukset henkilöiden elämässä. Kerronta näyttää toteen myös sen, että lopulta elämä kuitenkin voittaa - kaikkien kauheuksien keskellä se ei ole alkuunkaan selvää.

Paljon surua ja tuskaa, mutta silti - vähintäänkin sitten, kun kirja on edennyt yli puolen välin - paljon myös kauneutta ja vahvoja tunteita. Teksti on kaunista ja vilisee herkullisia kielikuvia. Lukukokemus, joka avasi minulle paremmin noita Iranin vuosia kuin faktauutiset konsanaan. Kiitos WSOY:lle tästä arvostelukappaleesta, joka on helmi luettujen kirjojen joukossa.

"At its heart every revolution is personal."





2 kommenttia:

  1. Kiitos esittelystä. Tähän kirjaan pitääkin tarttua, kun vastaani tulee.
    -Vilimarika

    VastaaPoista
  2. Itselleni joudun vieläkin toistelemaan kirjan jäljiltä, että tällainen maailma meillä. Jos tunnen itseni täällä jonkin asian "vangiksi", muistan ehkä kohottaa ajatuksilleni kulmiani ja kysyä: TODELLAKO?

    VastaaPoista