torstai 25. joulukuuta 2014

Poron viimeinen matka on liian pitkä





Poron viimeinen matka on liian pitkä
Anumari Väistö



Kanttarelli Publishing,
2014



Japani on aina kiehtonut minua ja maasta kertovia kirjoja on vaikea, ellei suorastaan mahdoton sivuuttaa. Kirjaimetkin kuin koruja, samoin Fuji-vuorta vasten piirtyvät kirsikkapuun kukat - kauneutta herkimmillään. Innostuin heti Anumari Väistön kirjasta, olinhan vasta lukenut Mailis Janatuisen Japanin ja lähetystyön yhdistävän kirjan marraskuussa. Mieleni pohjalle on piirtynyt kuva lähetystyöhön lähtevästä perheestä: Hymyilevät, tasapainoiset vanhemmat ja pyhäpukuiset lapset, hiukset kammattuina ja kiltteyden perikuvina. Ikään kuin lähtötilanne, jota mikään ei voi järkyttää - vaikka ollaan menossa vieraisiin oloihin, tuhansien ja tuhansien kilometrien päähän tutusta ja totutusta.

Kirjan nimi tuntuu arvoitukselliselta ja sen tausta paljastuu vasta kirjan loppupuolella. Kuitenkin se kuvaa hyvin lukemisen herättämää tunnelmaa. Maaliskuussa 2011 keski-ikäinen patologi Saana seuraa uutisia Japanin Sendaihin iskeneestä tsunamista. Vesimassojen tuhot saavat hänet muistelemaan Japanissa vietettyä lapsuutta. Muistot vyöryvät kohti kuin mutainen vesi television uutislähetyksessä ja selvää on vain se, että käsittelemättömien ja kuulematta jääneiden tunteiden lasti on hyökyaallon korkuinen Saanan sisällä.

"Minä lohdutin. Minä rukoilin. En pystynyt parantamaan, vaikka rakastin niin kuin kykenin, annoin ja vuodatin itseni. Kannattaako enää kertoa, kerrata, muistella, selittää ja hajottaa palasiksi. Elämä rikkoi, kuolema lopulta korjasi. Enkä tiedä kenelle kertoisin." (s. 14)

Saanan vanhemmat ovat lähetystyöntekijöinä Japanissa. Tehtävä on suuri, työtäkin varmasti paljon, Avioliitto ja perhe jäävät mission rinnalla toiseksi. Saana viettää suurimman osan ajastaan sisäoppilaitoksessa muiden lähetystyöntekijäperheiden lasten tapaan.Vanhemmat eivät ole läsnä lastensa arjessa eivätkä näe heidän vieraantumistaan ja juurettomuuttaan. Lapset varttuvat nuoriksi, hakevat turvaa toisistaan, mutta ovat enemmän tai vähemmän hukassa ilman aikuisten tukea ja välittämistä. Perhetilanteen muuttuessa Saana palaa Suomeen. Elämää on rakennettava uuteen kuosiin, rikkinäisenäkin.

Tämä olikin perin toisenlainen tarina kuin mitä osasin odottaa. Fiktiivisyydessäänkin lapsen ja nuoren näkökulma tuntui viiltävän todelta, juurettomuus koko elämää määrittävältä tekijältä. Anumari Väistö on itse asunut varhaisnuoruudessaan  Japanissa ja käynyt kirjassa kuvattua Jasukoa, Japanin suomalaisten koulua. Koulu perustettiin 1964 Japanissa lähetystyötä tekevien suomalaisten lapsia varten ja sen perustamisesta tulee siis tänä vuonna 50 vuotta. Sisäoppilaitoksessa lapset olivat erossa vanhemmistaan, mutta toisaalta kiinteästi tekemisissä koulun henkilökunnan kanssa ja elivät omassa suomalaisessa yhteisössään vieraan maan rajojen sisällä. Vanhempien missio ei heitä tavoittanut... "Meitä yhdisti ikävä kotiin. Ei taivaaseen. Ja elämän jano, joka toisilta sammui jo nuorena. Meitä erotti se, minkä värisellä kynsilakalla saimme lakata kyntemme, saiko pitää koruja, rei'ittää korvalehtensä, laittaa luomiväriä, ripsiväriä tai huulipunaa." (s. 74) Koskettava kirja noin laajemminkin ajatellen - kun ihmisen sisällä on tyhjiö, sen täyttäminen on pitkä ja kivinen prosessi.

Kirja on saatu arvostelukappaleena - kiitos Kanttarelli Publishing.

Kirjan taustana näkyvä kangas on lahja Japanista - ja samalla lahjan kääre. Furoshiki-perinne on japanilainen tapa paketoida; lahja kääritään kankaaseen. Ekologista ja kaunista! Kaikessa karuudessaan sanoisin sittenkin, että myös tässä kirjassa on paljon kaunista - ollakseen tosi elämä tuppaa olemaan myös risaista ja keskeneräistä. Ehkä siksi myös tämä kirja tulee niin liki.

2 kommenttia:

  1. Sydämellistä Tapaninpäivää. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin - meillä on perheessä kaksikin Tapania (siis toisena ja kolmantena nimenä). Arvaa vain, muistinko aamusta... Mutta onneksi on joululta kakkua vielä.

      Poista