Miika Nousiainen
Vadelmavenepakolainen
Otava, 2007
Hitauttani myöhästyin näkemästä Vadelmavenepakolaista Mikkelin teatterissa, talven kirja-alesta pokkari tarttui kuitenkin mukaan ja jämähti hyllyyni sopivaa hetkeä odottamaan. Tämä osoittautuikin mitä parhaimmaksi kevätlukemiseksi; hilpeän kevyttä ja hulluttelevaa, samalla kuitenkin myös suomalaisuuden stereotypioita oivaltavasti kyntävää. Asetelma on herkullinen, kun rinnalle otetaan ruotsalaiset, yhteishengen ja yhteisyyden toimiva kansankoti naapurissamme. En alkuunkaan ihmettele, miksi tämä teksti on päätynyt myös teatterien lavoille. Varsinkin alkuun hihittelin kirjalle itsekseni ja ihmettelin, että mihinkähän tässä vielä päädytään.
Vadelmavenepakolainen
on Miika Nousiaisen esikoisromaani, joka ilmestyi jo vuonna 2007. Kun
tutustuminen häneen alkoi näin lupaavasti, tulen lisäämään ainakin kaksi hänen
kirjaansa (Maaninkavaara 2009, Metsäjätti 2011) luettavien listalle. Googlettaminen
paljasti, että Nousiainen on tehnyt myös käsikirjoitustöitä televisioon enkä
juurikaan yllättynyt, että myös Putouksessa on hänen aivoitustensa jälkeä
nähtävissä. Vuonna 2013 hän on ollut Putouksen pääkäsikirjoittaja.
Kirjan päähenkilö
Mikko Virtanen on kuin vääriin nahkoihin Kouvolassa syntynyt, sielultaan
ruotsalainen ja mieleltään valmis oppimaan täyspäiseksi ruotsalaiseksi. Vaihteeksi
erilaisuutta voi käsitellä näinkin. Kansallisuustransun näkökulmasta, kuten
Mikko itseään luonnehtii. Mies elää tavoitteilleen ja käsittelee asioita
lähinnä oman päänsä sisällä. Ympäristön ihmiset kokevat Mikon melko lailla
rasittavaksi, mutta eipä tunnu Mikkokaan heitä paljoa noteeraavan. Ruotsin
kuningaspari, Olof Palme, Per Albin Hansson - he edustavat Mikolle enemmän
lähipiiriä kuin kotimaan naapurit tai työtoverit konsanaan. Mikko on todella
yritteliäs ja kekseliäs pyrkiessään ehdaksi ruotsalaiseksi ja pääseekin hyvin
pitkälle haaveessaan. Haaveet tosin edellyttävät myös melkoista kylmäpäisyyttä
ja radikaaleja tekoja. Ne jääkööt tässä vaiheessa salaisuudeksi ja jokaisen
itsensä luettavaksi. Sanonpahan vain, että julmuudesta ja tunteettomuudesta voi
kirjoittaa hyvin lyhyesti ja toteavasti, vähääkään sillä mässäilemättä. Se sopi
minulle vallan hyvin Varistyttö -kokemuksen jälkeen.
Kirjan teksti on
hauskalla tavalla yliampuvaa, se ei yritäkään olla totta ja realismi on siitä
kaukana. Se peilaa käsityksiämme ruotsalaisuudesta, rakkaasta naapuristamme ja
kilpakumppanistamme niin yleisurheilun maaottelussa kuin
jääkiekkokaukalossakin. Jälkeen päin Mikkoa jää miettimään... Mikä hänen
diagnoosinsa oikein on, maanis-depressiivisyyskö? Mikko elää kuin toisessa
todellisuudessa vailla suhteellisuudentajua, kunnes elämän mustavalkoisuus saa kirjan
loppupuolella myös harmaan sävyjä. Yhteisöllisyys alkaa itää, joskin
yllättävällä tavalla ja taholla. Jos sitä alkaa miettimään, niin kirja onkin
enemmän kuin vain helppolukuinen ja nopea lukukokemus hihityssessioineen. Jos
vain vastaan tulee, niin haluaisin nähdä tämän toteutuksen teatterissa.