Jeesus ja elämisen taito

Kaisa Kariranta
Jeesus ja elämisen taito


Kirjapaja,
2014





Sain luettavakseni heti Kannistojen jälkeen toisen elämisen taidon oppaan, kiitos Kirjapajan arvostelukappaleen. Teologian maisteri Kaisa Kariranta polkee pyörällä ja pohtii Jeesuksen sanomisia ja niiden soveltamista omassa arjessaan. Vuoden mittainen projekti, vuosi Jeesuksen sanojen kanssa. Kuulostaako tylsälstä, vuosituhantisen pölyiseltä? Sitä kirja ei todellakaan ole! Erilaisia self help -kirjoja ja itsensä ymmärtämistä tukevia ohjekirjoja on tarjolla pilvin pimein ja selkeyttä elämäänsä voi hakea niin Nalle Puhin filosofoinneista kuin zenistä ja joogastakin. Miksi ei sitten kristilllisestä perinteestä? Ehkä siksi, että uskonnollisuus mielletään niin piinaavan yksityiseksi asiaksi, josta voivat keskenään keskustella vain tasan samanmieliset ja jo valmiiksi toistensa ajatusmaailman jakavat. Ja juuri siksi tämä pienikokoinen ja sympaattinen kirja kannattaa napata vaikka yöpöydälle iltalukemisiksi ja nauttia Karirannan kotoisista pohdinnoista arjen keskellä.

Kaisa Kariranta on valinnut kirjaan viisitoista tekstinpätkää, Jeesuksen itsensä todennäköisimmin sanomia lauseita. Jo se on hauska ajatus sinänsä, että pohditaan yhtä lausettaa kerrallaan. Ei tarvitse ahnehtia seisovan pöydän herkkujonosta, kun kaikkea tekisi mieli maistaa. Ei tarvitse kiirehtiä kirjaa loppuun vain siksi, että jonossa on monta lukematonta odottamassa. Ja mikä onkaan juuri avioeroaan läpikäyvän Kaisan ensimmäinen pureskeltava lause: "Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski." Erokriisissä, jos nyt ilman sitäkin, on mistä ammentaa materiaalia omia poskenkääntötekniikoitaan miettiessään. Rehellisissä ja kipeissäkin oivalluksissaan kirjoittaja tulee aidosti lähelle lukijaa.

Oli mielenkiintoista lukea nämä kaksi hyvinkin erilaista etsijän kirjaa peräkkäin. Jo kirjan kansikuva kertoo sen, että tässä ei lähdetä kauas maailmalle kapsäkkien kanssa. Pohdinnoille on aikaa työmatkalla tai lasten kanssa kaupungilla pyöräillessä. Ehkäpä vapautta voi etsiä myös näin, näiden rajojen sisällä ja sisältään; pyörän selässä äitiyden ja töiden, elämän uudelleen järjestelyjen ohessa. Vuoden projekti kiteytyy mukavalla tavalla takakannen lauseeseen "Eli miten opin sanomaan elämälle joo."

Vapaana elämisen taito

Päivi ja Santeri Kannisto
Vapaana elämisen taito


Atena Kustannus Oy,
2014





"Elä omaa elämääsi, sillä olet kuoleva oman kuolemasi", sanoo latinalainen sananlasku.

Ihmisten tekemistä elämänmuutoksista on mielenkiintoista lukea ja vuosien takaa nousee mieleen kiehtova lehtijuttu myös Päivi Kannistosta. Elämänvaiheessa, jossa normikansalainen maksaa asuntolainaansa ja tinkii yöunistaan työn ja perheen vaatimusten paineissa, Päivi Kannisto otti elämän omiin käsiinsä. Hän kohtasi kaltaisensa Santerissa ja yhdessä he lähtivät maailmalle toteuttamaan haaveitaan. Talot ja tavarat myyntiin, to do -listat silppuriin, irtisanoutuminen niin työpaikan kuin yhteiskunnankin turvasta ja holhouksesta. Myö männään nyt, sanoisi savolainen.

Päivi ja Santeri Kannisto ovat eläneet nomadielämää 10 vuotta. He ovat löytäneet oman vapautensa matkustamalla . Elämässä ei ole enää sitku- ja mutku-peikkoja, joka päivä on oikea aika tehdä onnellisuustekoja. Heidän viestinsä on, ettei ihmisen suinkaan tarvitse tuhlata elämäänsä kuin sumussa, yhteiskunnan taitavien ohjailujen mukaan. Lopussa ei ehkä seisokaan kiitos, vaikka miten tunnollisesti oravanpyöräänsä polkisi. Siksi on syytä ottaa itse vastuu omasta elämästään ja onnestaan. He kertovat omasta tavastaan elää, mutta korostavat, että jokaisen tulisi etsiä ihan itse oma tiensä vapaaseen ja sisältörikkaaseen elämään.

Kannistot ovat kirjoittaneet nomadivuosiensa aikana lukuisia kirjoja, mutta vasta tämän kirjan myötä paneuduin heidän ajatuksiinsa. Lehtijuttujen perusteella minulla oli lähinnä vain mielikuva jo menestyneistä ja hyvin toimeentulevista ihmisistä, joiden oli ehkä helppokin tehdä elämästään seikkailu. Mutta hyvistäkään asemista ei lähdetä, ellei ole rohkeutta irrottautua ja heittäytyä tyhjän päälle. Hyvistä asemista ei lähdetä myöskään siksi, että siellä on aina vain mahdollista takoa lisää rahaa ja tavallaan menetettävää siis on huomattavasti enemmän kuin Tavis-tallaajalla.

Kirja pohtii vapautta hyvin monesta näkökulmasta. Ensinnäkin Kannistot pohtivat omaa suhdettaan arkielämän sidonnaisuuksiin ja yhteiskuntaan. Toisaalta läpi kirjan matkassa kulkevat myös suuret ajattelijat ja heidän päätelmiään peilataan nykymaailmaan.  Kansallisvaltion ideaa, kansallisuuden ja kansallisuusaatteen merkitystä käsitellään paljonkin. Jotkut huomiot kuulostavat hyvinkin radikaaleilta - ainakin ensi kuulemalta. Mutta samanaikaisesti ne houkuttavat keskustelemaan ja jopa väittelemään asioista, joita olemme aina tottuneet pitämään itsestäänselvyyksinä. Kolmantena ulottuvuutena onkin juuri tätä erilaisista kulttureista ja lähtökohdista olevien ihmisten kohtaamista ja keskusteluja heidän kanssaan. Jugoslavian järjestelmän hoivissa kasvanut serbi Slobodan haikailee vanhoja hyviä aikoja, jolloin kaikilla oli työ ja katto pään päällä. John ja Paul valottavat amerikkalaisnäkökulmaa ja heille vapaudessa korostuu vahvasti yksilön vapaus. Pääsemme Kannistojen mukana vieraiksi myös Jamaikalle ja Nicaraguaan.

Kirja on haastava ja lukija voi ja saakin olla paljosta eri mieltä. Lukija saattaa miettiä, missä menee yksilön vapauden ja itsekkyyden raja. Olenko yhteiskunnalle velkaa saamastani ilmaisesta / tuetusta koulutuksesta ja jos olen, niin missä vaiheessa velka on maksettu? En olisi valmis luopumaan suomalaisuudesta, haluan roikkua ruisleivän syrjässä kiinni ja sytyttää sinivalkoisen kynttilän itsenäisyyspäivänä. Mutta haluan myös reissata maailmalla ja olen onnellinen mahdollisuudesta tutustua uusiin kulttuureihin ja ihmisiin - kiitos suomalaisen koulusysteemin, joka jo peruskoululuokilta alkaen arvostaa kieltenopetusta. Silti omia sisäisiä toimintamallejaan on aika ajoin hyvä tuulettaa ja siinä sivussa haaveilla, josko itsekin voisi tehdä elämästään enemmän oman näköisensä. Tämän kirjan sain arvostelukappaleena Atena Kustannus Oy:ltä, jatkossa aion kyllä lukea lisää Kannistojen elämästä - kukapa ei haluaisi olla edes osa-aikaisesti Matkalla oravanpyörästä onnenpyörään.

Kätkössä kauniin ikuisen

Katherine Boo
Kätkössä kauniin ikuisen


WSOY,
2012







Kylmin juhannus yli 30 vuoteen tarjosi otolliset olosuhteet pitää ovet avoinna lukemattomiin maailmoihin. Niinpä luin loppuun Katherine Boon kirjan Kätkössä kauniin ikuisen ja tein melkoisen matkan itselleni tuntemattomaan, Mumbain slummeihin. Olen aiemmin lukenut hyvin vähän Intiaan sijoittuvaa kirjallisuutta ja Boon kirja on aihepiiriltään todella ainutlaatuista kuvausta. Tartuin kirjaan hieman ristiriitaisin tuntein, sillä ensituntumalta yhdysvaltalainen kirjailija ja Intian slummit eivät kuulostaneet saumattoman yhtenäiseltä parilta. Katherine Boolla on kuitenkin avioliiton kautta vahvat siteet Intiaan ja kirjan tapahtumat ovat tosia. Boo paneutui Annawadin slummin asukkaiden elämään vuosina 2007-2011 ja hän perehtyi myös tuhansiin julkisiin asiakirjoihin tuolta ajalta. Kaikki kirjan henkilöt esiintyvät omilla nimillään. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä vahvemmin tapahtumat tuntuivat aidon tosilta ja johdonmukaisilta. Kerronta on todentuntuista ja vakuuttavaa, mutta samalla myös hämmästyttävää ja ällistyttävää länsimaiseen ajatteluun tottuneelle. Kirjan pohjalta on mielenkiintoista miettiä Intian pyrkimystä yhdeksi maailman talousmahdeista. Vaurastuminen koskee vain pientä osaa maan asukkaista, sosiaalinen kehitys ja köyhyyden vähentäminen ei ole ottanut riittäviä askelia talouskasvun rinnalla. Boon kirjassakin olennaisesa osassa on erinomaisen hyvin kehittynyt lahjusjärjestelmä, korruptio on laajaa ja syvää. Voitelurahan välttämättömyys käy selväksi, jos haluaa viranomaisen motivoituvan hommaa hoitamaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Mumbaihin, Chatrapati Shijavin kansainvälisen lentokentän läheisyyteen. Modernin, hypertehokkaan lentokentän ja sitä ympäröivien luksushotellien rinnalla Annawadin slummikylän asukkaat sinnittelevät elämän syrjässä kiinni tilapäisasumuksen oloisissa hökkeleissään. Paremman elämän toivossa Intian maaseuduilta muuttaa jatkuvasti ihmisiä suurkaupungin läheisyyteen ja slummialue kasvaa lentokentän rakentamattomilla mannuilla. Tulevaisuudesta ei kuitenkaan ole takuita. Lentokenttää brändättiin "Uutena porttina Intiaan" eivätkä alueelle levittäytyneet hökkelikylät sopineet imagoon.

Kätkössä kauniin ikuisen ei siis ole fiktiivinen romaani vaan täyttä dokumentointia slummin tapahtumia ja asukkaiden nimiä myöten. Sen todenperäisyys ei kuitenkaan vie kirjalta pois yhtään sen viehättävää tarinamaisuutta. Kirjan päähenkilöt ovat työteliäitä, kekseliäitä ja oveliakin toimissaan. Yhteisön arkea rytmittää elannon hankkiminen ja se johtaa usein kilpailutilanteisiin ja jopa julmuuteen kateuden vuoksi. Köyhyys ei tee ihmisistä nöyriä eikä hyveellisiä. Sivusta katsoja saattaa miettiä, että joskus yhteispelillä olisi säästytty ylimääräisiltä murheilta ja päästy vähemmällä. Mutta on oltava vahva, askeleen edellä muita, jos haaveilee paremmasta elämästä. Avuton jää muiden jalkoihin.

Lentokentän ja hotellien läheisyys luo bisnesmahdollisuuksia slummin asukkaille. He keräävät ja lajittelevat ympäristöstä löytyvää jätettä ja myyvät sitä eteen päin. Mukeja, pulloja, pullonkorkkeja, rusennettuja tupakka-askeja,  rakennusjätettä.

"Jätteenkerääjien tuottoisinta ja siten kilpailluinta aluetta oli tie, jonka varrella lentokoneiden rahtitavaraa lastattiin ja purettiin. Tienoo kuhisi rekka-autoja ja niiden lastausalueita, roskaa pursuavia roskalaatikoita ja ruokakojuja, joten se myös veti viikko viikolta puoleensa yhä useampia kerääjiä." ( s.62).

Husainin perheen nuori Abdul yrittää elättää perhettään kierrätyskelpoisen jätteen bisneksellä. Kotona on liuta nuorempia sisaruksia, sairaalloinen isä ja lapsilleen lempeä mutta mutta jätekaupassa pahansisuisen tinkimisen taitava äiti. Abdul  saa jätehommansa menestymään, perheelle riittää ruokaa ja rahaa jää jopa säästöön pienen maatilkun ostoa varten. Elämää koettelevat uudet vastoinkäymiset, kun seinän takana asuva jalkapuoli-Fatima kuolee ja tämän perhe syyttää Husaineita Fatiman itsemurhasta. Sotkusta seuraa vuosia pitkä oikeusprosessi vankilatuomion uhkineen ja sen aikana voitelurahojen perään kysellään ahkeraan; keinot nopeampaankin ratkaisuun olisi tarjolla.

"Juttu on niin, että pari päivää Asha auttoi ilmaiseksi, mutta nyt hän sanoo, että minä istun rahakasan päällä ja että minun on höllättävä kukkaron nyörejä. Tekisinkin niin, jos siten saisin teidät pois täältä, mutta en tiedä, onko hänelle maksamisesta apua." (s. 135)

Kolmen lapsen äiti Asha haluaa myös lapsilleen parempaa tulevaisuutta, tytär Manju opiskeleekin yliopistossa stipendin turvin. Ashaa kiinnostaa valta ja politiikka ja keinoja oman asemansa pönkittämiseen hän löytää korruption hyödyntämisestä. Manju pitää slummin lapsille koulua kotonaan, paperilla Asha kuitenkin on pyörittävinään laajempaakin esikoulusysteemiä ja rahat saadaan haamuyrityksen tileille kiertoon.

Annawadin asukkaat ovat sitkeitä paremman huomisen toivossaan. Silti usein slummielämän rankkuus ajaa myös epätoivoisiin tekoihin, itsemurhaan tai lapsen surmaamiseen. Viranomaiset eivät välitä kovinkaan perinpohjaisesti selvittää tien reunalta löytyneen vainajan kohtaloa; papereihin kirjataan syyksi vaikkapa tuberkuloosi ja tapaus on pois päiväjärjestyksestä. Taudeilla on oivalliset itämisalustat likaisissa oloissa ja monsuunisateiden aikaan likavesilammikot tulvivat hökkeleiden välissä. Elämä ei ole laiffii, mutta kirja ei myöskään jää elämää surkuttelemaan.

Kirja on arvostelukappale WSOY:ltä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, mielenkiintoinen palanen valtavaa Intiaa. Ja yksityiskohta, joka sai kulmakarvani koholle, oli pariinkin kertaan viittaus World Visionin avustustyöhön Mumbaissa. Käänsin useamman vuoden kummikirjeitä vapaaehtoisena World Visionille ja sen työ on siis jonkin verran minulle tuttua. Ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä - kas kun siinäkin oli paikallisia mukana kulttuurisidonnaisine järjestelyineen.

Koodinimi Kajaali

Pia Heikkilä
Koodinimi Kajaali


Otava,
2014





Wikipedian mukaan:

Chick lit "tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti. Tarina sijoittuu yleensä maailman suurimpiin metropoleihin, ja päähenkilönä on useimmiten 20–30-vuotias sinkkunainen, jolla on kiinnostava uraviestinnän, muodin tai viihdeteollisuuden parissa. Tyyli tuli tunnetuksi 1990-luvun puolivälissä Helen Fieldingin ensimmäisen Bridget Jones -romaanin myötä. Britanniasta ja Yhdysvalloista lähtenyt liike on ilmiönä maailmanlaajuinen ja suosittua erityisesti Itä-Euroopassa ja Intiassa."

Suomessa puhutaan muun muassa mimmikirjallisuudesta, pimu- ja sinkkukirjallisuudesta, kun tarkoitetaan chick litiä. Kotimaista chick litiä on julkaistu melko harvakseen, joten Koodinimi Kajaali on oikein tervetullut uutuus lajissaan. Kirja ilmestyi nyt kesäkuussa, siis mitä sopivimpaan aikaan, kun on ajankohtaista varailla vaivatonta lomalukemista. Pia Heikkilä on minulle uusi tuttavuus, mutta tämän perusteella lisään myös hänen esikoisromaaninsa Operaatio Lipstick lukulistalleni. Mimmikirjallisuus kuulostaa kovin kevyeltä luettavalta ja jonkin sortin "blondimaista" pakoa arjesta onkin, silti pohjatyö Heikkilän kirjassa on vahvaa ja uskottavaa. Hän on asunut maailmalla yli 20 vuotta ja tehnyt toimittajan työtä muun muassa CNN:lle ja arabiomisteiselle uutiskanavalle Al Jazeeralle. Työskentely freelancerina Afganistanissa, koti Intiassa... Perspektiiviä maailman tapahtumiin, maiden välisiin suhteisiin ja kriisialueiden todellisuuteen on vaikka muille jakaa. 

Kirjan päähenkilö on sinkkunainen, kirjeenvaihtaja Anna Sandström, joka saa työkomennuksen Pakistaniin. Hänen tehtävänsä on raportoida presidenttiehdokkaan salamurhasta, jonka taustoja selvitellessään hän tempautuu mukaan suuren luokan kuvioihin. Neuvokas nainenhan voi varjostaa pahista rikollista yksin ja korkokengissään, no problem. Vauhtia, vaarallisia tilanteita - ja miespohdintaa. Anna ei suinkaan ole sokea Pakistanin Komistuksille. Islamilaisessa Pakistanissa on omat pelisääntönsä eikä vapaa seurustelu tietenkään käy laatuun. Paikalle ilmaantuu myös aiempi miesystävä ja suhde häneen on punnittava uudelleen. Ystävätär Kelly on toisella suunnalla maailmaa, mutta lyhyiden viestien varassa hän pysyy ajan tasalla ja neuvonantajana Annan miesasioissa.

Sain kirjan arvostelukappaleena Otavalta. Koodinimi Kajaali on viihdyttävää ja helppoa luettavaa. Sen seurassa voi unohtaa syvien vesien pohdinnat ja antaa ryppyjen silitä otsalta, sopivan rentoa kesälukemista siis. Se ei ehkä ole lempigenreäni kirjallisuudessa, mutta puoltaa oikein hyvin paikkaansa kevyenä välipalana.  Tervemenoa Pakistaniin!    

Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan

Matti Rämö
Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan


Minerva Kustannus Oy,
2014

Kun on matkakirja tarjolla, niin siihen en malta olla tarttumatta. Sain Minerva Kustannus Oy:ltä arvostelukappaleena Matti Rämön kirjan Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan. Niin kirjan nimi kuin hulppea kansikin lupaavat suurta seikkailua. Tutustuin Matti Rämöön nyt ensimmäistä kertaa, mutta kyseessä on jo hänen kuudes matkakirjansa. Eikä taida pyöräilyn euforialle olla loppua - vierailin Rämön blogissa Ylen sivuilla ja seuraavan reissun suunnitelmat ovat jo täydessä vauhdissa! Jotain olennaista on elämässä loksahtanut kohdalleen silloin, kun ihminen löytää sen oman juttunsa ja oman intohimonsa lähteen. Hidas matkanteko ja polkemisen filosofia todentavat mitä parhaimmin matkalla olemisen tärkeyttä, ja lopulta perille pääsystä saa iloita saavutuksena. Ja Matti Rämön kirjojen nimiä selatessa ei jää epäselväksi se, että hitaasti edetenkin ehtii näkemään valtavan paljon.

Mies on matkalla yksin, kaikki tarpeellinen on pakattava pyörän päälle mukaan. Olennaisen ja turhan erottamisen taito on kovaa valuuttaa, kun kuljettaa taakkaansa vaikkapa kuukauden verran mukanaan. Ihan mutu-tuntumalla pakkaaminen ei onnistu, olosuhteet on otettava tarkkaan huomioon. Vaatetus sään ja ohuen ilman mukaan, niin paahtavaan helteiseen kuin tuivertavaan tuuleen vuorten solissa. Juomavarastot on täydennettävä ajallaan ja riittäviksi, ruoan on säilyttävä syömäkelpoisena yli 30 asteen helteessäkin pyörän sivulaukussa. Ja kaipa karttaakin on hyvä vilkaista useampaan kertaan lähes 2000 kilometrin matkalla! Suunnistamisen täytyy olla hyvin hallussa, koska kirjassa mainitaan vain kerran oikean suunnan varmistamisesta poliisilta.

Pyöräilyosuus alkaa lennon jälkeen Malagasta ja etenee ensimmäiseksi kohti Sierra Nevadan vuoristoa. Rämö kuvaa tarkkaan matkan vaiheita vuoristossa ja alkuun lukijaa uhkaa miltei uuvahtaminen matkan verkkaiseen tahtiin. Näkökulma muuttuu, kun sovitan lukurytmiäni hitaaseen etenemiseen - sehän on koko jutun juju. Jokainen polkaisu on tärkeä, polttavassa auringossa ja ohenevassa ilmanalassa on osattava arvioida voimansa oikein ja vältettävä totaalinen uupuminen. Yksin kulkiessaan saa ja pitää harjoittaa monenlaista itsensä kuulostelua ja itseensä tutustumista. Varjon löytäminen voi typistyä yhden yksittäisen oliivipuun varaan vuoren rinteellä.Vuoristotauti ei ole vaaroista vähäisin. Vuoristoteillä, -poluilla ja pientareilla tien kunto vaihtelee ja liikennettä on tai ei ole. Vastaantulija on oikealla tai väärällä puolella. Hauskaa on myös miettiä yksin yöpymisiä pienen pienessä teltassa vuoristossa. Leiripaikan etsiminen, pystyttäminen ja jälleen purkaminen on oma rutiininsa. Joskus teltan ulkopuolelta saattaakin kuulua yksittäisiä askelia, ainakin nelijalkaisia asukkeja vuorilla on moneen lähtöön.

Andalusiasta matka jatkuu Afrikkaan, Marokkoon. Kertomukseen lomittuu yhä enemmän vaihtuvien maiden ja mantujen historiaa ja kuvausta vallitsevista oloista. Rämö kertoo kohtaamistaan motoristeista, kilpa- ja retkipyöräilijöistä - ja ilmeisestä yhteydentunteesta yli kansallisuusrajojen. Ainoa yhdistävä tekijä ei suinkaan ole pyöräily, yhtä hyvin se voi olla jalkapallo-ottelun seuraaminen kahvilan tai baarin tv:stä. Gibraltarin vaiheita on kuvattu kiinnostavasti, onhan se strategisesti hyvin merkittävä Atlantin ja Välimeren, Euroopan ja Afrikan välissä. Kirjan valokuvat havainnollistavat tekstiä ja ilmeikkäät piirustukset antavat lisää vauhtia omalle mielikuvitukselle, kun lukijana roikuin mukana mielenkiintoisen reissun vaiheissa.

Kirja oli ensimmäinen lukemani pyöräilymatkakirja ja sellaisena avasi aivan uusia ovia maailmalle. Toimii siis hyvin myös kotisohvalta, ja tietenkin pyörämatkaa - tai patikkamatkaa vuorille - suunnittelevalle inspiraation ja tiedon lähteenä. Timantteina kirjasta jäi mieleen myös ne muutamat katsahdukset Matti Rämön sisimpään. Ajatukset yksinäisyydestä, yhteisöllisyydestä ja niistä elämän eväistä, joilla itse kukin kampeaa itseään eteen päin. "En tiedä, onko vuohipaimenilla sittenkin älypuhelun taskussa, mutta jo pelkkä vuohilaumojen vaellus kuivilla rinteillä riittää vahvistamaan uskoani, että lopultakin todella tärkeät asiat eivät noudattele lyhyitä aikasyklejä." (Lainaus kirjan sivulta 331.)

Ja arvonnan voittaja on...

Peruna siis saatu maahan kasvamaan ja pihalle tuotu kuorma kiviä. Sunnuntait kuluvat ihan liian vauhdilla, kirja on pahasti kesken ja arkea pukkaa jo nurkan takana. But that's just life... Ennen illan kähmää kuitenkin vielä tutkailin, kuinkas random.org -palvelu toimiikaan ja naputtelin kaiken kaikkiaan 18 arpaa exceliin.

Se onkin aivan passeli määrä kokeilla ja nähdä, kuinka tässä tulee toimia. Oli tosi jännittävää nähdä ensimmäisten kommenttien ilmestyvän seinälle ja sitten pikku hiljaa saavan jatkoa. En mainostellut tätä omalla seinälläni facebookissa enkä muutenkaan tutuille huudellut, halusin nimenomaan nähdä, että löytääkö näin tuoreeltaan tänne kukaan :) Mukavaa, että löysitte - olen ollut aika innoissani tästä kirjoittamisesta ja muutenkin katsellut nyt toisten blogeja hieman uusin silmin. Kyllä tästä sellainen "oma lapsi" tulee ja iho puskee äidinylpeyttä ajoittain. Vaikka sitten aina voisi paremminkin asiaan paneutua ja fiksummin asiaa pohtia. Mutta ehkä sitäkin, ajan kanssa. Kehitystä.

Jaarittelut sikseen ja Random.orgin äärelle! Bittiavaruuden onnetar palvelussa oli sitä mieltä, että tällä kertaa on syytä ojentaa voitto numerolle 14. ONNEA, Hiisukas !

Laitan sinulle hetimmiten viestiä ja voit sitten varailla yöpöydälle tusinan kirjoja ja jokaiselle on oma kirjanmerkkinsä. Kreikkalaisissa tunnelmissa.