keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja





Linda Olsson
Laulaisin sinulle lempeitä lauluja



Gummerus,
2013



Avoimet kädet ja metsämansikoita jaettaksi. Lempeitä lauluja ihan vain sinulle juuri.  Voiko kirjalla enää houkuttelempaa ja lohdullisempaa nimeä ollakaan? Kirjan pehmeään konditionaaliin tarttuu kuin vitamiinipurkkiin nurkkiin hiipivän syksyn varalta.

Tämän tarinan keskiössä on kaksi eri-ikäistä menneisyytensä traumojen vaurioittamaa naista. Nuorempi heistä, Veronika, on kokenut suuren menetyksen elämässään ja saapuu syrjäiseen kylään toipumaan ja kirjoittamaan uusinta kirjaansa. Elämässään Veronika on matkustanut paljonkin, mutta nyt elämässä on hiljaisuuden ja pimeyden kausi. Paikka on tälle pakomatkalle ihan omiaan, sillä auraamattoman pikkutien päässä mäellä on vain kaksi taloa - hänen vuokraamansa pieni mökki ja Astridin talo. Jo aikoja sitten muusta maailmasta vieraantunut, ihmisiä täysin kartteleva ja kylillä noidaksikin mainittu Astrid on sopeutunut päivien tarkoituksettomaan kulkuun. Hän ei halua ajatella menneisyyttä eikä suunnitella tulevaa ja talo on saanut ränsistyä siinä missä sen asukaskin. Miksi vaivautua, kuoleman omia pian molemmat.

Eräänä päivänä Astridin on kuitenkin tehtävä matka naapurinsa ovelle. Ele on vallankumouksellinen vanhan naisen elämässä. Yht'äkkiä hän välittää jostakin tarpeeksi murtautuakseen ulos yksinäisyyden kuplastaan. Myös Veronika on saanut hädän hetkellä apua ja hoivaa. Toisilleen ennestään aivan vieraat ihmiset tekevät tuttavuutta Astridin paistamien lettujen äärellä. Yhteisessä ateriassa on aina jotakin vertauskuvallisen kaunista; ilman jokapäiväistä leipää emme pysy kauaa hengissä. Jatkossa Astrid ja Veronika istuvat usein saman pöydän ääreen, mutta ateriaakin tärkeämmiksi nousevat jaetut muistot. Molemmilla on vuoronsa puhua ja tulla kuulluksi, kerta kerralta purettujen taakkojen paino käy keveämmäksi. Matkaa ystävyyteen on tehtävä hitaasti, padotut sanat ottavat aikansa.

Kirjan tunnelma vei minutkin sinne jonnekin syrjäkylän rauhaan. Astridille ja Veronikalle riitti heidän omat ajatuksensa ja toistensa seura. Valokeilaan nousi jakamattomasti ihminen itse ryppyineen ja haavoineen. Kuulluksi tuleva alkoi kuulla myös itse itseään.

Kirja on osin ennaltava-arvattava ja toisinaan oli siinä ja siinä, etteikö teksti alkanut maistua fariinisokerilta. Mutta silti ja sittenkin, ehkä ja kuitenkin... Kirja on hurmaava ystävyyden ja hyväksyvän läsnäolon ylistys. Erityisesti mietin Astridia, joka ei osannut enää kaivata ketään tai odottaa mitään - kuolla piti, mutta elämä voitti. Naisilla ei ollut nettiä, ei radiota eikä televisiota. Vain lempeitä lauluja toisilleen.





2 kommenttia:

  1. Tämä kirja sopisi varmaan sellaiseksi välikirjaksi, jonka lukisi kahden rankemman tarinan kirjan välissä :)

    VastaaPoista