sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Väärä vainaja







Tuija Lehtinen
CrimeTime, 2016


Uutisotsikot vainajan vaihtumisesta hätkähdyttävät: joku on mokannut ja pahasti, vaikka sitten inhimillistä erehtyväisyyttään. Väärä vainaja on tuhkattu tai laskettu hautaan. Kun sama tapahtuu dekkarissa, syynä ei suinkaan ole sairaalan virhe tai suntion hajamielisyys. Teon takana on rikos, jonka viimeisetkin todisteet on haluttu hävittää kuin tuhka tuuleen.

Paitsi että. Aina jää se pieni jälki, outous, kuviota hajottava pala. Puoli sormenmittaa.

Uuteen dekkariin tarttuessa ja ennen kaikkea uutta dekkarisarjaa aloittaessa ensimmäinen jännäyksen kohde ei suinkaan liity itse rikokseen vaan sen tutkijaan ja sivuhenkilöihin. Millainen mies tai nainen - useimmin vielä mies - tarinaa kuljettaa? Väärä vainaja on Tuija Lehtisen ensimmäinen dekkari ja aloittaa Erja Revon tutkimusten sarjan. Ja ihastuin oitis Revon hieman kulmikkaaseen, seuransa tarkkaan valikoivaan ja omin päin pärjääjän luonteeseen. Ympärillä ei pyöri perhettä eikä miessuhteet vaadi setvimistä. Repo on jäänyt juuri poliisinvirastaan eläkkeelle - kokemusta ja näkemystä siis tarpeen tullen on, joskaan hänellä ei ole mitään aikomuksia harrastella salapoliisin työtä vapaallaan. Hänellä on Harley Davidson säilytyksessä ja mielessä moottoripyöräreissu Keski-Eurooppaan.

Ensin on kuitenkin selviteltävä äidin kuolinpesän asioita ja niissä ympyröissä Erja saa seurakseen lapsuudenystävänsä tyttären, Jennin. Jenniä vaivaa kummitätinsä kuolemaan liittyvät oudot seikat. Kuolemasta on kulunut aikaa yli vuosi ja kummitäti tuhkattu, mutta voisiko Erja silti tutkia asiaa? Viranomaiset tuskin kiinnostuisivat Jennin ajatuksista enää tässä vaiheessa, kun tärkein todiste on pelkkää tuhkaa.  Hieman vastahankaisesti Repo lupaa penkoa asiaa, ja huomaa pian olevansa kokoamassa erikoista palapeliä.

Luetun perusteella en usko ollenkaan, että Erja Repo malttaa pitää näppejään irti rikoksista jatkossakaan. Kunhan hän nyt saisi sen moottoripyöräreissunsa tehtyä, niin sittenpä odottelemme häntä uusien tapausten pariin. Vaikka hän listaa monen entiseen työkaverinsa pitäneen häntä "kireäpipoisena, nuivana ja kuivana työkaverina. Vanhapiika puutteessa, tyly täti, ikävä impi, ynseä ylikonsta.", niin lukijalle hän on viihdyttävää ja särmikästä seuraa. Värikkäitä aina nimiään myöten ovat myös miehet, joilla on osansa Revon tutkimuksissa. Vai mitäs tykkäätte tyypeistä Vattulainen ja Jortikka?

Juuri tällaiset rikokset ovat minun mieleeni, joissa lukijaa ei ahdisteta ylenmääräisellä väkivallalla ja verenvuodatuksella. Kotimainen dekkari on hyvä vastalääke syksyn harmauteen, kyllä!










2 kommenttia:

  1. En tiennytkään, että Lehtinen kirjottaa dekkareitakin! Pitää heti saada tää jostain käsiinsä kyllä!

    VastaaPoista
  2. Tuija Lehtisen kirjoja en ole hetkeen lukenutkaan, pitääkin katsoa tämä uutuus läpi.

    VastaaPoista