lauantai 16. heinäkuuta 2016

Rei Shimuran ensimmäinen tapaus & Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus






Sujata Massey


Gummerus, 2016
Alkuteos: The Salaryman's Wife / Zen Attitude
Kääntäjä Titta Leppämäki
s. 793


Siis kuka Rei Shimura? Jos tuttavankaupat tämän säpäkän japanilais-amerikkalaisen naisihmisen kanssa on vielä tekemättä, nyt on hyvä hetki hypätä dekkarileikkiin mukaan. Sarjan kymmenestä kirjasta kaksi ensimmäistä osaa on nyt ilmestynyt uusintapainoksena yksissä kansissa. Rei Shimuran ensimmäisestä tapauksesta Jouni on kirjavinkannut täällä  jo vuonna 2011.

Toinen Rei Shimura -kirja on saanut nimekseen Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus. Nyt Rei on lopettanut työt englanninkielenopettajana ja kokeilee siipiään antiikkia välittävänä yrittäjänä. Jo sarjan avausosassa hänen tuttavuutensa skotlantilaisen lakimiehen Hugh Glendinningin kanssa on syventynyt seurusteluasteelle ja nyt Rei ja Hugh asuvat yhdessä. Rikkaasta miesystävästä huolimatta Reillä on vahva tahto näyttää pärjäävänsä ihan omin avuinkin, vaikka antiikkimarkkinoilla pelataankin raakaa peliä. Metsästäessään asiakkaalleen japanilaista morsiuslipastoa, tansua, Rei joutuu paitsi taloudellisesti ahtaalle myös toinen toistaan seuraavien mysteerien todistajaksi. Ja kuinka ollakaan, huono karma lainehtii juuri tansun ympärillä. Tansun Reille myynyt Nao Sakai katoaa ensin Rein saavuttamattomiin ja löytyy myöhemmin kuolleena. Salaisuuksien keskipisteessä tuntuu olevan Mihorin perheen zen-temppeli.

Rei Shimurat ovat kepeää kesäluettavaa ja tuplapokkarista riittää kyllä useammaksikin sadepäiväksi. Monikulttuurinen tausta tekee tästä amatöörietsivästä kiinnostavan symppiksen, joka kaikesta sopeutuvaisuudestaan huolimatta joutuu ajoittain kohtaamaan oman ulkomaalaisuutensa nousevan auringon maassa. Minut kirjassa hurmasi mennen tullen japanilaisen miljöön ja kulttuurin kaikessa läsnä oleva liitto. Nämä seikkailut saavat kyllä jatkoa lukulistallani.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.7.2016

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Lumikin on kuoltava







Lumikin on kuoltava
Nele Neuhaus


WSOY,
2016


Grimmin veljesten Lumikki sai lopulta elää prinssinsä kanssa onnellisena elämänsä loppuun asti. Toisin kävi Neuhausin Lumikin, ja tapahtuneen varjo jäi leijumaan synkkänä pienen saksalaiskylän, Altenhainin, ylle. Lumikiksi nimetyn Stefanien lisäksi myös hänen ystävänsä Laura katosi tuolloin jäljettömiin. Teinityttösten murhasta joutuu syytteeseen ja kymmeneksi vuodeksi nuorisovankilaan Tobias, joka kuitenkaan ei pysty muistamaan tapahtuneista mitään eikä siis ole voinut tunnustaakaan murhanneensa ystäviään.

Vankilatuomionsa istuttuaan Tobias palaa kotikyläänsä. Kyläyhteisön vastaanotto on tyly ja Tobiakselle tehdään selväksi, että hänen olisi parhainta vaihtaa maisemaa saman tien. Tragedia on koetellut raskaasti myös Tobiaksen vanhempia - avioliitto on päättynyt välirikkoon ja perheen omistama krouvi on jouduttu sulkemaan.

Rikoskomisario Pia Kirchhoff ja väkivaltarikosyksikön johtaja Oliver von Bodenstein Hofheimin poliisista saapuvat Altenhainiin selvittämään kävelysillalta pudonneen - silminnäkijän mukaan alas tyrkätyn - naisen tapausta. Ja kuinka ollakaan, kyseessä on juuri Tobiaksen äiti. Kun kylästä katoaa jälleen nuori tyttö, kirjan sivuilta valahtaa syliin ämpäritolkulla kostoa, pelkoa ja menneisyyden peittelyä. Kovin moni valitsee vaikenemisen, kuka mistäkin syystä.

Tässä oli sitä dekkarin iloa ja tuskaa ihan parhaimmillaan. Koko umpimielinen ja sisäänlämpiävä kylä on niin vahvasti sopassa mukana, että alkuun on vain jaksettava koko henkilökaartin esiinmarssi. Juuri nuo henkilöiden väliset sidonnaisuudet luovatkin sitten juonen herkullisen joka suuntaan leviävän jännitteen. Neuhaus leikittelee lukijansa kanssa; paljastaa monta käännettä jo varhain ja samalla heittää sivusta mukaan uutta koukkua. Välillä olin niin tuohtunut joidenkin henkilöhahmojen puolesta, että halusin vain päästä ja kirjan loppuun ja saada heille oikeutta. Kuitenkin tarina tarvitsee juuri niitä sydämettömiä, heikkoja, ikäviä ihmisiä ja vellovaa syyllisyyttä, jotta vyyhti on tarpeeksi sekaisin.

Kirja on osa Taunus-sarjaa, sen neljäs osa ja ensimmäinen suomennettu. Pian ja Oliverin seurassa viihtyy kyllä varmasti useammankin rikoksen verran. Sarjoissa on aina oma viehätyksensä, kun kirjan henkilöillä on jo valmiiksi kasvot. Myös Altenhain jää kerrasta mieleen, pieni kylä siellä jossain Frankfurtin lähellä. Seuraavaa siis odotellessa!


tiistai 12. heinäkuuta 2016

Myötätuulta matkallesi






Myötätuulta matkallesi
Anna-Mari Kaskinen ja Ari Laitinen


Minerva,
2016


Kun omat sanat eivät tunnu riittäviltä onnitteluun tai myötätunnon osoitukseen, turvaudun usein Anna-Mari Kaskisen koskettaviin runoihin ja lohduttaviin teksteihin. Hänen tuotannossaan on mistä ammentaa; runoja, virsiä, lasten- ja nuortenkirjoja, lehtikolumneja, gospel-lauluklassikkoja. Kirjoja yksin ja yhdessä muiden kanssa on ilmestynyt yli 70.

Myötätuulta matkallesi koostuu Kaskisen merihenkisistä runoista ja kuvataitelija, taideopettaja Ari Laitisen kuvituksesta. Runot rohkaisevat lähtemään matkaan turvallisin mielin. Meri kyllä myrskyää ja muuttuu alati, vuodenajat vaihtuvat – silti Kaskisen runoissa meri on kaikessa mahtavuudessaankin enemmän luottamuksen syli kuin uhka. Rantakalliot kyllä kestävät.

Myötätuulta matkallesi on lumoava lahjakirja monenlaiseen muistamiseen ja onnitteluun, yhtä lailla uudelle ylioppilaalle kuin syntymäpäiväsankarille tai mökkituliaiseksikin. Tohtiipa tämän ostaa ihan itsekin itselleen. Laitisen maalaukset pysäyttävät hetken ja huokuvat kaunista sinisävyistä rauhaa. Vaikka runomieltymykset vaihtelevat paljonkin, mielestäni tällainen selailtavaksi sopiva kirja on usein turvallinen lahjavalinta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.7.2016

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kenenkään ei pitänyt tietää






Kenenkään ei pitänyt tietää
Renée Knight


Otava,
2016


Viisikymppisellä Catherinella on kulissit kunnossa. Hän on palkittu dokumentaristi ja huolehtivaisen Robertin aviovaimo. Hän on vakuuttava ja pätevä, nainen jonka voi luottaa tekevän niin kuin oikein on.

Mutta kun. Jonain aamuna Elämä vain unohtaa vetäistä silkkihansikkaat käteen, ennen kuin ravistelee ihmisen uuteen päivään. Iltaan mennessä reppuun on kertynyt mieltä vereslihalle repivää tahmaa. Häpeää, valheita, epäonnistumisia. Kipeimmät asiat kipataan kaivoon ja sata kiloa kiveä päälle, jotta ne lakkaisivat olemasta. Kunnes sitten.

Catherine lukee kirjaa kasvavan pahoinvoinnin väännössä. Kirja kertoo hänen menneisyytensä suuresta salaisuudesta, asioista joita hän ei ole koskaan kertonut edes aviomiehelleen. Asioista, joita kenenkään ei pitänyt tietää. Siinä ne ovat selvästi präntättyinä ja kenen tahansa luettavissa. Kosto, katkeruus vai vihako on antanut voimat kirjan kirjoittamiseen, kenelle ja miksi? Unettomuus ja ahdistus moukaroivat Catherinea.

Catherinen kanssa vuorottelee minä-kertoja. Vanha mies, elämässään paljon menettänyt. Ja siitähän se sitten alkaa, kerros kerrokselta kuoriutuva nerokas juoni. Se on Knightin ja lukijan välinen juttu, johon ei kannata kolmantena pyöränä täältä sivusta huudella.

Paras pitään aikaan lukemani psykologinen trilleri, sanoisin. Tämän dekkarin käänteitä ei pohdiskella poliisiasemalla eikä paikalle kutsuta murharyhmää. Sen sijaan kirja suorastaan kuhisee tunteita ja mielen torjuntamekanismeja - paljon vihaa, häpeää ja kostoa. Henkilöhahmot saavat tehdä itsensä ja tilanteensa kanssa töitä ihan tosissaan. Ehkä jopa anteeksiantoon asti. Tekeekö totuus lopultakin vapaaksi? Kääntyykö se voimavaraksi?




maanantai 4. heinäkuuta 2016

Paluu






Paluu
Victoria Hislop


Bazar,
2016


Etsin kirjoja Kreikasta ja löysin Victoria Hislopin. Saari ja Elämänlanka olivat molemmat sen verran huimaavaa luettavaa, että tiesin jatkossakin tarttuvani jokaiseen vastaantulevaan Hislopin tarinaan. Paluu on viihdyttävä kattaus fiktiota ja tiukkaa historiallista faktaa. Kreikan sijaan nyt tarinan näyttämönä on Espanjan tuhoisa sisällissota.

Paluussa tehdään matkaa sekä ajassa että kilometreissä. Ystävykset Sonia ja Maggie matkustavat lounais-Lontoon Claphamista Granadaan salsakurssille. Tanssi kiehtoo molempia ja Soniakin saa nauttia harrastuksestaan ilman aviomiehensä Jamesin paheksuntaa. Elämä Jamesin rinnalla on taloudellisesti turvattua mutta tylsää ja ahdistavaa. Omasta rauhastaan nauttien Sonia vaeltelee Granadan katuja ja istahtaa iäkkään Miguelin kahvilaan kupilliselle, joka muuttaa hänen koko elämänsä. Sonia tosin palaa lomaviikkonsa jälkeen Englantiin, mutta matkustaa pian uudestaan Granadaan ja saa kuulla Miguelilta El Barril -kahvilan tarinan. Miguelin muistelmat vievät Sonian ja lukijan kauas 1930-luvulle. Tuolloin kahvilaa pitivät Pablo ja Concha Ramirez neljän lapsensa kanssa. Kun Espanjan sisällissota puhkeaa heinäkuussa 1936, myös Ramirezin perheen elämä murenee pala palalta.

Miguelin kerronnan myötä Sonialle selviää aivan uusia asioita myös hänen oman perheensä menneisyydestä. Tanssi, aivan erityisesti flamenco, saa aivan uuden merkityksen. Lopulta paljastuu myös Miguelin henkilöllisyys – ehkä aavistuksen ennalta-arvattavasti, mutta tarinan kannalta sillä ei ole merkitystä. Tärkeintä on Ramirezien tarinan kautta kerrottu sisällissodan tragediakuvaus. Uhka ei ole vain ulkoa päin tulevaa, vaan myös perheen sisällä tehdään erilaisia puolenvalintoja.

Heinäkuussa tulee kuluneeksi 80 vuotta Espanjan sisällissodan puhkeamisesta. Ajanjakson kauheus tyrmistyttää, mutta mitäpä auttaa silmiä sulkea totuudelta. Eurooppa on matkalla kohti maailmansotaa ja sen valmistelun piirteitä on helppo havaita Espanjan konfliktissa – onhan sitä jopa kutsuttu toisen maailmansodan kenraaliharjoitukseksi. Ehkä seuraavalla Espanjan lomareissulla ympäristöään voi katsoa hieman uusin silmin. Joka tapauksessa itse luen hyvin mielelläni naisten kertomaa sotahistoriaa, joka parhaimmillaan Hislopin tyyliin kasvaa yhteiskunnalliseksi kertomukseksi yksilö- ja perhetasolla. Asiapitoisuutensa rinnalla Paluu on joka hetki myös viihderomaani ja rakkaustarina, tunnetta täynnä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 4.7.2016