Mummo

Antti Heikkinen

WSOY, 2017




Antti Heikkinen kirjoittaa mummosta, joka jää syrjään suurten linjojen historiankirjoituksesta. Elämänpiiri jossakin tuskin nimeltä mainittavassa Savon korpipitäjässä on kapea ja arkinen. Kuitenkin se on vankka palasensa Suomen historiaa, osa sitä perustaa, jolle maata on rakennettu.

Tarinan kertojina vuorottelevat Mummo ja Äiti. Alkuun onkin haastetta kerrakseen saada selkoa, kuka kukin on. Sillä Mummonkin tarina alkaa kaukaa lapsuudesta, pikku-Maijana aikuisten säröistä elämää tuvan kynnyspuulta seuraillessa. Ja hyvä niin, jotta ymmärrämme, kuinka pienestä lettipäästä kasvaa elämän koettelemuksissa sisukas selviytyjämummo. Omat toiveet sotkeutuvat arjen ja ajan vaatimusten jalkoihin. Otetaan sodan runttaukset vastaan, sinnitellään pula-ajan niukkuudessa. Äidin kuolema ja Esteri-sisaren vaikeudet kasvattavat Maijan kuormaa, isääkin on jaksettava tuupata eteenpäin. Isän kuoleman jälkeen Maijan on oltava isäntänä ja emäntänä, sisaruksista ei ole talon pidossa apua.

Eikä Äitikään ole aina ollut äiti vaan pieni Marja-Liisa tyttönen. Hän kipuilee isättömyyttään ja hakee miehen mallia elämäänsä opettajastaan, surullisin seurauksin. Eikä Marja-Liisa ole ainut, jonka on mietittävä sukulaissuhteita uusiksi – ylipäätään ihminen voi olla ihan muuta kuin mitä kertoo olevansa. Sen saa Esterikin kokea, kun taloon saapuu pääkaupungin poika Eero.

Antti Heikkinen kertoo kirjoittaneensa kirjan kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle. Ihailen tapaa, jolla hän sen tekee ja kuinka tuo osin jo unohtumaan päin oleva elämänmuoto herää henkiin tarinassa. Työ on kovettanut kädet ja naissisu vain kasvanut. Kaiken karuuden keskelläkin kirjassa on valtavasti lämpöä ja syrjäkylän elämän aitoutta. Maan juhlavuonna kirja on myös oiva muistutus siitä, miten itsestäänselvyyksinä monia aiempien sukupolvien saavutuksia pidämme emmekä muista niitä hyvinvointimme keskellä arvostaa. Ja murre, se on kuin rukiista leipää mustikkasopan kera.

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.12.2017