torstai 26. heinäkuuta 2018

Pyhä paha perhe










Pirjo Toivanen
Stresa, 2017




Kesälomalaisen postilaatikon kansi kopsahti lupaavasti ja sain Stresa kustantamolta postia. Vaikka olinkin tankannut jo tukevan pinon lomalukemista paikallisesta, rakkaasta kirjastosta, en silti voinut olla tarttumatta Stresan arvostelukappaletarjoukseen - niin lupaavalta Pirjo Toivasen esikoisromaani vaikutti aina nimeä ja kansikuvaa myöten. Kirjan nimessä muhii arvoituksellisesti kaikki kriisin ainekset, yhtään silti paljastamatta, mihin tarinassa kallistutaan ja keskitytään.

Tarinan keskiössä on Helsingin kaupunginteatterissa näyttelevä Mirja. Hänen työtään on luoda katsojille elämyksiä ja tunnekokemuksia, antaa itsestään ja omasta persoonastaan. Yksityiselämässään hänellä on takanaan avioero, teini-ikää lähestyvä Marko pitää hänet edelleen tiiviisti yhteyksissä ex-puoliso Artoon.  Mirjan menneisyydessä on myös vastausta vaille jääneitä kysymyksiä, jotka arjen päällikerroksen alla hiertävät. Vaikka hän on elänyt ihan hyvän lapsuuden, adoptiolapsen rooli on silti aiheuttanut ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteita.

Äkillinen hammaskipu vie Mirjan yksityishammaslääkärin vastaanotolle ja häntä hoitavan Juhan apu on niin vaikuttavaa, että pian he ovatkin jo seurusteleva pari. Juhalla on omat stressipisteensä elämässään, erityisesti suhde Tainaan muuttuu jopa poliisiasiaksi. Kuin mikä tahansa toisiinsa tutustuva pari, Mirja ja Juha ruotivat  keskenään siihenastista elämäänsä luottamuksen lisääntyessä.  Yllättäen myös Mirjan elämän alkuvaiheet, adoption syyt ja seuraukset, alkavat hahmottua. Samaa tahtia kasvaa tarinan intensiivisyys.

Loppuratkaisu on yllättävä, mutta merkityksellisintä itselleni oli tarinan herättämät ajatukset omien juurien merkityksestä. Koko elämänsähän sitä tavallaan etsii itseään ja ilman alun tärkeimpiä palasia kuvasta ei koskaan voi saada täysin ehjää. Perhe - pyhä ja paha - tunteiden määrä on lähes rajaton ja lapsen ja vanhemman suhde jotain aivan erityistä. Yhtään väheksymättä isän roolia ajattelen, että äidin suhde lapseensa alkaa yhdeksän kuukauden yhteydellä, jolle ei ole vertaa. Jossain syvällä, ehkä täysin tietoisuuden tavoittamattomissa, yhteydestä elää kirkas muisto meissä jokaisessa. En myöskään väheksy yhtään sitä, etteikö suhde ei-biologiseen äitiin voisi olla syvä ja täysi. Ja varmasti on myös niin, että adoptiovanhemmat pystyvät usein tarjoamaan paremman elämän kuin lapsensa pois luovuttanut äiti. Niin tai näin, todella suurten tunteiden äärellä ollaan. Pelkkä vastausten löytyminen on vasta alkua, kun uudet kysymykset jo vyöryvät päälle - mitä on menetetty, entä jos olisikin valinnut toisin. Ja kuka saa kertoa ja mitä, kenelle... Näitä joutuvat kirjan henkilöhahmotkin pohtimaan ja suoriutuvat siitä ansiokkaasti. Toivasen sujuvaista tekstiä on miellyttävää lukea.

         

2 kommenttia:

  1. Kiitos Marja-Liisa kirjan esittelystä. Vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta. - Mukavaa kesän jatkoa sinulle!

    VastaaPoista
  2. Kuulostaapa mielenkiintoiselta. Kai sitä ihminen läpi elämänsä itseään etsii...

    VastaaPoista