tiistai 24. heinäkuuta 2018

Seiso vankkana suomalainen: Kertomuksia suvusta






Maritta Hirvonen
Stresa, 2018



Lomalla on aikaa oikein kunnolla "mutustella" lukemaansa ja pitkäksi aikaa jäin tämän sukuhistorian kansikuvan pauloihin, vähintäänkin kuvainnollisesti käsi poskella istumaan kuvaa tuijotellen. Kansikuva viestii vahvasti juurista, omaan ja samalla koko kansakunnan historiaan sukeltamisesta. Maritta Hirvonen on koonnut kirjaan kertomuksia yhden suvun elämästä, mutta lukiessa kerronta suodattuu oman sukuhistorian läpi. Ja on aina kiehtovaa huomata, että siellä kansakunnan muutosvaiheissa ja myllerrysten keskellä rakentaa omaa osaansa ja elämäänsä aina yksittäinen kansalainen. Minä, sinä, hän - ja yhdessä meistä ja heistä kasvaa perheitä, sukuja, heimoja.



”On kaksi asiaa, jotka voimme toivoa jättävämme lapsillemme — juuret ja siivet.” 
— Johann Wolfang von Goethe

Alussa on Alma ja Albin, ja ahtaaksi käyvät asuinolot Kiikoisten kylällä. Eletään vielä Suomen suuriruhtinaskunnan aikaa, osana Venäjän keisarikuntaa. Albinin mieli halajaa nähdä maailmaa eikä kotikylällä ole tarjota toimeentuloa, kotitalon peltojakin jää veli viljelemään. Niinpä Alma ja Albin lähtevät kahden lapsensa kanssa Nokialle. Albin saa töitä Fredrik Idestamin paperitehtaalta. Nuorilla on luja usko tulevaisuuteen, Koskenmäentielle nousee pieni talo ja jokunen piharakennuskin. Perheeseen syntyy lisää lapsia.

Uudenlaiset ihanteet ja aatteet  vetosivat myös Albinin oikeudentuntoon ja hän halusi olla mukana luomassa yhteiskuntaa, jossa kaikille riittäisi työtä, leipää ja oikeudenmukaisuutta. Pirkkalan työväenyhdistys oli aloittanut toimintansa jo 1895 tiiviisti paperitehtaan työntekijöiden järjestönä. Suurlakon tapahtumien jälkeen alkoi myös ammattiyhdistystoiminta, jossa Albin oli alusta asti mukana. Samalla mennään kohti itsenäistymistä ja kansalaissotaa.

Kirjan vaikuttavimpia ja koskettavimpia kohtia ovatkin kuvaukset Albinin pidätyksestä ja joutumisesta valtiorikosoikeuteen. Kansallisarkiston dokumentit puhuvat omaa karua kieltään tutkintatavoista ja vallankäytöstä.  On aina yhtä kivuliasta lukea näistä vuosista, joista muun muassa Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet kertoo. Nyt tuo Lintusen kirja palaa mieleen, kun luen kuvauksia Albinin kohtalosta; miten paljon tahdonlujuutta ja elämänhalua onkaan kysytty, että vankileiriltä on voinut palata hengissä ja jatkaa elämää.

Myös Alman ja Albinin lapset saavat vuoronsa kirjan sivuilla. Heitä nähdään Nokian Työväen Näyttämöllä.  On hääkuvia, on hautajaiskuvia. Myös Valkaman perheestä lähetetään lapsia Ruotsiin turvaan sodan jaloista. Valtaisa määrä selviämisiä, ilon aiheita, arkista arkea ja työtä.

En ennestään tunne Valkaman sukua eikä Nokiakaan ole paikkakuntana tuttu. Jotenkin vain kirjan teksti vei mukanaan, kuin olisin lukiessani ollut mukana muistelemassa perheen vaiheita. Kirjan idea on hieno; yksityisen kautta aukeaa laajempi kuva kansakunnan historiaan ja myöskin siihen omaan yksityiseen, suvun historiaan. Useamman perheenjäsenen muistelot elävöittävät kirjan tekstiä - ja hätkähdyttävät ehkä lukijaa huomaamaan, miten oman suvun muistelijoiden joukko harvenee ympäriltä. Ja tallennettavaa olisi varmasti paljon, meillä jokaisella. Täytyy tuntea historiaa, jotta voi ymmärtää tätä päivää - myös itsensä historiaa.
Kas, kun ne juuret ja siivet.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti