Tuulesta temmattu elämä

Pauliina Vanhatalo
Tammi, 2019



Pauliina Vanhatalon tuorein romaani, Tuulesta temmattu elämä, on monitasoinen kasvutarina. Se tuo yhteen kaksi hyvin erilaisista lähtökohdista elämäänsä ponnistavaa nuorta. Titi on vanhoillislestadiolaisen suurperheen lapsi, jolle teatteri avautuu väylänä omiin valintoihin. Ilmo puolestaan on yksinhuoltajaäidin kasvattama teatterisuvun vesa, joka on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään äidin keskittyessä työhönsä. Jos on Ilmollakin roolipaineita elää tietyntyyppistä elämää, niin Titin olemisen raamit on sanellut vanhoillislestadiolaisuus. Tavallaan molemmat nuoret ovat jääneet sivustakatsojiksi omassa elämässään.

Titi näkee äitinsä uupumuksen, kolmentoista lapsen perheessä ei kenelläkään ole omaa rauhaa ja tilaa. Silti on vaikea odottaa hetkeä, jolloin äidin huomio olisi kokonaan Titissä. Elämässä on paljon hallitsematonta, sentään omaa syömistään hän voi hallita kieltäytymällä ruoasta. Niin epäsopivaa kuin se uskovalle onkin, sairaalahoitojakson jälkeen äiti antaa Titille luvan mennä mukaan koulun ilmaisutaitokerhoon. Harrastus johtaa teatteriopintoihin, vapaampaan elämään – mutta omien valintojen tekeminen ja itseensä uskominen on yllättävän vaikeaa.

Ilmon elämä on solmussa, muovikassillinen laskuja ulosotossa. Isän ilmaantuminen paikalle vuosien jälkeen herättää monenlaiset tunteet, ehkä myös sen pienen pojan, joka haluaa uskoa isänsä puheisiin. Ilmo hakee sotkuiseen elämäänsä hallintaa vapaasukelluksesta ja hengitysharjoituksista, hänen äitinsä helpottaa oloaan lasillisella viiniä.

Pauliina Vanhatalon henkilöt saavat kirjan sivuilla tukevan muodon yksi toisensa jälkeen. Jokainen heistä haluaa saada äänensä kuuluviin, lukijalta ymmärrystä elämälleen. Olipa sitten pyrkimys irrottautua omaan elämään tai yrittää elää jonkinlaisessa sovussa menneisyyden valintojen kanssa, tasapainottelu ei ole helppoa kenellekään. Tehokkaan tunnelatauksen tarinaan tuo teatterin ja vanhoillislestadiolaisuuden rinnakkainasettelu: onhan teatteri jotakin, joka on ”sellasta ittensä korottamista ja näytille asettamista.” Ei-sopivaa uskovalle. Erityisesti Titin ulkopuolisuudentunteet ja vaikeus heittäytyä muiden mukaan on käsin kosketeltavaa; epämukavuusaluetta niin roolien sisä- kuin ulkopuolellakin. Pauliina Vanhatalo toden totta osaa herkistää lukijansa henkilöhahmojen iholle. Jos luit jo Pitkän valotusajan ja Keskivaikean vuoden, ehkä Toisen elämänkin, niin etköhän tartu tähänkin romaaniin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.05.2019

Ensimmäinen nainen

Johanna Venho
WSOY


Kuinka syvästi ilahduinkaan tästä kirjallisesta kohtaamisesta! Johanna Venhon historiallinen romaani Sylvi Kekkosesta kertoo hyvin monitahoisesta ihmisestä, jossa yhdistyivät niin hauraus kuin vahvuuskin, hillitty pidättyväisyys ja syvä tunneihminen. Aivan ainutlaatuinen oli toki hänen kohtalonsakin; rakastua nyt mieheen, jota ura ja politiikka, naiskauneuskin veivät. Urho Kekkonen halusi raivata tien huipulle ja pysyä siellä; hänen presidenttikautensa kesti lopulta yli neljännesvuosisadan. Sylvi tuki kaikessa miestään, pysyi taustatukena ja luotettuna neuvonantajana elämänsä loppuun saakka.

Kirja ajoittuu kesään 1966. Sylvi Kekkosen rakas ystävä Marja-Liisa Vartio on kuollut ja Sylvi haluaa Katerman mökin rauhaan. Mielessään hän käy yhä keskusteluja Marja-Liisan kanssa ja pohtii elämäänsä Urhon rinnalla. Hän miettii itseään, nuoruuden unelmiaan ja sitä, mistä julkisuuden henkilönä on tietoisesti luopunut. Suurelle yleisölle hän näyttäytyy hienostuneena ja hillittynä, mutta hänen kirjoissaan, kuvitteellisissa hahmoissa, naisen on lupa huutaa takaisin. Sydämeltään ja sielultaan hän on taiteilija, ajattelija, ympäristönsä tarkkailija ja havainnoija. Hän puristaa aforismeihinsa sen, mikä jää muiden kuullen sanomatta. Luonto puhuu hänelle, Katerman levollisuudessa on läsnä niin Metsäpirtin lapsuus kuin omien kaksospoikien vauva-aikakin. Ja se vilkkuvasilmäinen, pitkä nuorukainen, joka Etsivässä Keskuspoliisissa oli hänen esimiehensä ja joka arvosti neiti Sylvi Uinoa niin, että siirsi tämän työhuoneensa viereen puhtaaksikirjoittajaksi.

Välillä puheenvuoron saa Essi Renvall, Sylvin ystävä hänkin. Essi on kuvanveistäjä, joka yrittää turhaan vangita Sylvin monitahoisuutta saveen. Essille ei riitä vain ulkoisen muodon jäljentäminen. Hän miettii Sylviä, ihmisen moneen suuntaan liikkuvaa sisäistä maailmaa. Usein hän ärtyy haasteensa vaatimuksiin ja tulee samalla täydentäneeksi Sylvin kertomusta itsestään, tuoneeksi näkökulmaa ulkopuolelta.

Luin joitakin vuosia sitten Johanna Venhon kirjan Kaukana jossain onnenmaa ja hänen tekstinsä teki jo silloin vaikutuksen. Ensimmäinen nainen sen sijaan lumosi minut täysin ja teki Sylvi Kekkosen elämän eläväksi kuin elokuvaa olisi katsonut. Kirja kertoo presidentin vaimon roolista miehensä varjossa, mutta – toistettakoon vielä kerran – myös aivan ainutlaatuisesta naisesta. Julkisen roolinsa alla Sylvi Kekkonen oli perheelleen omistautunut äiti ja nivelreuman aiheuttamien kipujen kanssa sinnittelijä. Ja ehkä sittenkin, kaikkien viehätysten jälkeen, se Urho Kekkosen suuri rakkaus.

Julkaistu Kirjavinkeissä  24.5.2019