Pyhä paha perhe

Pirjo Toivanen
Stresa, 2017




Kesälomalaisen postilaatikon kansi kopsahti lupaavasti ja sain Stresa kustantamolta postia. Vaikka olinkin tankannut jo tukevan pinon lomalukemista paikallisesta, rakkaasta kirjastosta, en silti voinut olla tarttumatta Stresan arvostelukappaletarjoukseen - niin lupaavalta Pirjo Toivasen esikoisromaani vaikutti aina nimeä ja kansikuvaa myöten. Kirjan nimessä muhii arvoituksellisesti kaikki kriisin ainekset, yhtään silti paljastamatta, mihin tarinassa kallistutaan ja keskitytään.

Tarinan keskiössä on Helsingin kaupunginteatterissa näyttelevä Mirja. Hänen työtään on luoda katsojille elämyksiä ja tunnekokemuksia, antaa itsestään ja omasta persoonastaan. Yksityiselämässään hänellä on takanaan avioero, teini-ikää lähestyvä Marko pitää hänet edelleen tiiviisti yhteyksissä ex-puoliso Artoon.  Mirjan menneisyydessä on myös vastausta vaille jääneitä kysymyksiä, jotka arjen päällikerroksen alla hiertävät. Vaikka hän on elänyt ihan hyvän lapsuuden, adoptiolapsen rooli on silti aiheuttanut ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteita.

Äkillinen hammaskipu vie Mirjan yksityishammaslääkärin vastaanotolle ja häntä hoitavan Juhan apu on niin vaikuttavaa, että pian he ovatkin jo seurusteleva pari. Juhalla on omat stressipisteensä elämässään, erityisesti suhde Tainaan muuttuu jopa poliisiasiaksi. Kuin mikä tahansa toisiinsa tutustuva pari, Mirja ja Juha ruotivat  keskenään siihenastista elämäänsä luottamuksen lisääntyessä.  Yllättäen myös Mirjan elämän alkuvaiheet, adoption syyt ja seuraukset, alkavat hahmottua. Samaa tahtia kasvaa tarinan intensiivisyys.

Loppuratkaisu on yllättävä, mutta merkityksellisintä itselleni oli tarinan herättämät ajatukset omien juurien merkityksestä. Koko elämänsähän sitä tavallaan etsii itseään ja ilman alun tärkeimpiä palasia kuvasta ei koskaan voi saada täysin ehjää. Perhe - pyhä ja paha - tunteiden määrä on lähes rajaton ja lapsen ja vanhemman suhde jotain aivan erityistä. Yhtään väheksymättä isän roolia ajattelen, että äidin suhde lapseensa alkaa yhdeksän kuukauden yhteydellä, jolle ei ole vertaa. Jossain syvällä, ehkä täysin tietoisuuden tavoittamattomissa, yhteydestä elää kirkas muisto meissä jokaisessa. En myöskään väheksy yhtään sitä, etteikö suhde ei-biologiseen äitiin voisi olla syvä ja täysi. Ja varmasti on myös niin, että adoptiovanhemmat pystyvät usein tarjoamaan paremman elämän kuin lapsensa pois luovuttanut äiti. Niin tai näin, todella suurten tunteiden äärellä ollaan. Pelkkä vastausten löytyminen on vasta alkua, kun uudet kysymykset jo vyöryvät päälle - mitä on menetetty, entä jos olisikin valinnut toisin. Ja kuka saa kertoa ja mitä, kenelle... Näitä joutuvat kirjan henkilöhahmotkin pohtimaan ja suoriutuvat siitä ansiokkaasti. Toivasen sujuvaista tekstiä on miellyttävää lukea.

         

Siirtolainen

Ella Laurikkala
Reuna, 2018





Suomalaisten siirtolaisuudesta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan on kirjoitettu paljonkin, sen sijaan kohdemaakseen Australian valinneista on yllättävän vähän kirjallisuutta. Heti kun sellainen kohdalle sattui, tämä Ella Laurikkalan Siirtolainen, halusin kirjan lukulistalleni. Merten taakse on lähdetty monista eri syistä, mutta päällimmäisenä lienee kuitenkin aina ollut toivo paremmasta elämästä.

Kirjan päähenkilö Raija aloittaa siirtolaisen elämän jo lapsena, kun hän muuttaa Sirkka-äitinsä ja sisarustensa kanssa Ruotsiin joskus 1950-luvulla. Tarina etenee vuoroin Raijan, vuoroin Sirkan kertomana. Sirkan osuus paljastaa, ettei hän seikkailunhalusta lähde matkaan kolmen pienen lapsen kanssa. Yksinhuoltajan arki on niukkaa ja tyttäret aikuistuvatkin varhain ja aloittelevat itsenäistä elämää.

Kun säkkärätukkainen Peter huomaa Raijan, se on rakkautta ensirutistuksella. Äiti voi vain toivoa parasta, vaikka varoitteleekin, että ”rakastuneella naisella on seitsemät vällyt silmillään, ei se näe muuta kuin mitä haluaa nähdä.” Perhe kasvaa, Peter puuhailee välillä omiaan ja haaveilee Australiasta. Kun matka toteutuu, Raijalla ja Peterillä on neljä lasta mukanaan. Järkytyksekseen Raija saa huomata yhteisen tulevaisuuden murenevan pirstaleiksi. Viimeisetkin seitsemistä vällyistä putoavat silmiltä aviomiehen suhteen Australiassa.

Fiktiivisenäkin tarina olisi rankkaa luettavaa, tositapahtumiin pohjautuvana se satuttaa syvältä. Toinen toistaan seuraavien vastoinkäymisten edessäkään Raija ei suostu antamaan periksi, lasten vuoksi on jaksettava eteenpäin. Moneksi on taivuttava, kun aloittaa tyhjästä vieraassa maassa, ilman läheisten turvaa. Kuka ikinä tämä ”Raija” onkaan, hänen tarinansa antaa lukijalleen paljon mietittävää. Kuinka sitkeä ihminen voi lopulta ollakaan? Vahvan ihmiskuvauksen lisäksi kirja kuvaa mielenkiintoisesti siirtolaisuutta, jolla on oma osansa Suomen historiassa. Lämpimät suosittelut!

Julkaistu Kirjavinkeissä 25.7.2018

Seiso vankkana suomalainen: Kertomuksia suvusta

Maritta Hirvonen
Stresa, 2018



Lomalla on aikaa oikein kunnolla "mutustella" lukemaansa ja pitkäksi aikaa jäin tämän sukuhistorian kansikuvan pauloihin, vähintäänkin kuvainnollisesti käsi poskella istumaan kuvaa tuijotellen. Kansikuva viestii vahvasti juurista, omaan ja samalla koko kansakunnan historiaan sukeltamisesta. Maritta Hirvonen on koonnut kirjaan kertomuksia yhden suvun elämästä, mutta lukiessa kerronta suodattuu oman sukuhistorian läpi. Ja on aina kiehtovaa huomata, että siellä kansakunnan muutosvaiheissa ja myllerrysten keskellä rakentaa omaa osaansa ja elämäänsä aina yksittäinen kansalainen. Minä, sinä, hän - ja yhdessä meistä ja heistä kasvaa perheitä, sukuja, heimoja.

”On kaksi asiaa, jotka voimme toivoa jättävämme lapsillemme — juuret ja siivet.” 

— Johann Wolfang von Goethe

Alussa on Alma ja Albin, ja ahtaaksi käyvät asuinolot Kiikoisten kylällä. Eletään vielä Suomen suuriruhtinaskunnan aikaa, osana Venäjän keisarikuntaa. Albinin mieli halajaa nähdä maailmaa eikä kotikylällä ole tarjota toimeentuloa, kotitalon peltojakin jää veli viljelemään. Niinpä Alma ja Albin lähtevät kahden lapsensa kanssa Nokialle. Albin saa töitä Fredrik Idestamin paperitehtaalta. Nuorilla on luja usko tulevaisuuteen, Koskenmäentielle nousee pieni talo ja jokunen piharakennuskin. Perheeseen syntyy lisää lapsia.

Uudenlaiset ihanteet ja aatteet  vetosivat myös Albinin oikeudentuntoon ja hän halusi olla mukana luomassa yhteiskuntaa, jossa kaikille riittäisi työtä, leipää ja oikeudenmukaisuutta. Pirkkalan työväenyhdistys oli aloittanut toimintansa jo 1895 tiiviisti paperitehtaan työntekijöiden järjestönä. Suurlakon tapahtumien jälkeen alkoi myös ammattiyhdistystoiminta, jossa Albin oli alusta asti mukana. Samalla mennään kohti itsenäistymistä ja kansalaissotaa.

Kirjan vaikuttavimpia ja koskettavimpia kohtia ovatkin kuvaukset Albinin pidätyksestä ja joutumisesta valtiorikosoikeuteen. Kansallisarkiston dokumentit puhuvat omaa karua kieltään tutkintatavoista ja vallankäytöstä.  On aina yhtä kivuliasta lukea näistä vuosista, joista muun muassa Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet kertoo. Nyt tuo Lintusen kirja palaa mieleen, kun luen kuvauksia Albinin kohtalosta; miten paljon tahdonlujuutta ja elämänhalua onkaan kysytty, että vankileiriltä on voinut palata hengissä ja jatkaa elämää.

Myös Alman ja Albinin lapset saavat vuoronsa kirjan sivuilla. Heitä nähdään Nokian Työväen Näyttämöllä.  On hääkuvia, on hautajaiskuvia. Myös Valkaman perheestä lähetetään lapsia Ruotsiin turvaan sodan jaloista. Valtaisa määrä selviämisiä, ilon aiheita, arkista arkea ja työtä.

En ennestään tunne Valkaman sukua eikä Nokiakaan ole paikkakuntana tuttu. Jotenkin vain kirjan teksti vei mukanaan, kuin olisin lukiessani ollut mukana muistelemassa perheen vaiheita. Kirjan idea on hieno; yksityisen kautta aukeaa laajempi kuva kansakunnan historiaan ja myöskin siihen omaan yksityiseen, suvun historiaan. Useamman perheenjäsenen muistelot elävöittävät kirjan tekstiä - ja hätkähdyttävät ehkä lukijaa huomaamaan, miten oman suvun muistelijoiden joukko harvenee ympäriltä. Ja tallennettavaa olisi varmasti paljon, meillä jokaisella. Täytyy tuntea historiaa, jotta voi ymmärtää tätä päivää - myös itsensä historiaa.

Kas, kun ne juuret ja siivet.

Hunan

J Pekka Mäkelä
Like, 2018



Kypsyttelin tätä kirjaa pitkän tovin kirjahyllyssäni, Luin "helpompia" alta pois. Vaikka J. Pekka Mäkelä ei ollut ennestään tuttu ollenkaan, jokin kirjan olemuksessa vakuutti minut jo ennen ensimmäistäkään sivua. Aihe tuntui haastavalta. Mieleen tuli montakin kirjaa Japanista, jopa suomalaisiin lähetyssaarnaajiin liittyviä. Kiinastakin olin jotakin lukenut. Mutta entä näiden kahden maan suhde - ja siihen rinnalle kaoottiset tapahtumat Euroopassa, toisen maailmansodan jyske.

Saan pikkuhiljaa juonesta kiinni. Kirjan kertojia on monia, päällimmäisenä lähetystyöhön matkaava Helvi Söderman, jonka aitojen päiväkirjamerkintöjen ympärille koko tarina rakentuu. Neiti Söderman lähtee matkaan kohti Kiinaa keväällä 1935. Laivamatka on pitkä, on aikaa tutustua muihin matkalaisiin, muun muassa sveitsiläiseen Johann Caspar Wolffiin. Myös Johann saa jatkossa paljon tilaa ja vastuuta viedä kertomusta eteen päin. Kiinalaisten kanssa on vaikeampaa, kuka on mitä ja kenelle. Vähitellen myös he saavat kasvot, kuten virkamies Lung Po-shan vaimojensa Ho-lienin ja Lin-linin kanssa. Myöhemmin tärkeäksi henkilöksi paljastuu myös teinityttö Liu Chin-chih, jonka Johann pelastaa kuoleman kielistä.

Helvi aloittaa työt lähetysasemalla Tsingshissä, Hunanin maakunnassa. Vaikka voisi olettaa Helvin kokeneen melkoisen kulttuurishokin, hänen päiväkirjamerkintänsä ovat hyvin maltillisia ja paljastavat vain vähän suuresta elämänmuutoksesta. Hyvin vaiteliaana ja omissa oloissaan viihtyvänä hän näyttäytyy toisillekin aseman työntekijöille. Näin pohdiskelee erityisesti Ilta Auermäki, joka kirjoittaa ahkeraan kirjeitä sulhaselleen Suomeen. Muutkin henkilöhahmot kuljettavat tarinaa eteenpäin omiin elämän tapahtumiinsa ja haasteisiinsa keskittyen, usein suorastaan omiin ajatuksiinsa unohtuneina. Lukijan tehtävänä on vetää palasia yhteen ja koota niistä ehjää kuvaa. Kulisseissa kuhisee maailman levottomuus; Eurooppa sotineen on vain kaukaista kumua, Kiinan kaaos lähellä ja jokapäiväistä selviytymistä.

Tästä alkaakin kirjan mielenkiintoisin ja havahduttavin osuus. Tuskin olen yksin ajatukseni kanssa, kun huomaan, miten Eurooppa-keskeisesti olen nähnyt esimerkiksi toisen maailmansodan ajan. Varjoon on jäänyt myös Japanin ja Kiinan suhteet tuolloin; Nankingin vuoden 1937 tapahtumat ovat niin järkyttävää luettavaa ja niiden painolasti kantaa tähän päivään asti. Luen japanilaisten tekemistä kauheuksista ja verilöylyn mittakaavasta enkä voi mitenkään sulauttaa sitä mielikuvaani japanilaisista. En, vaikka aina ja kaikkialla sodat ovat nostaneet esiin ihmisen raakalaismaisuuden. Tapahtumien keskellä elävät myös lähetysaseman työntekijät, maasta lähteminen on joko mahdotonta tai ainakin äärimmäisen hankalaa. Euroopasta saadaan vain ajoittain tietoa, joka on kenties ehtinyt jo vanhentuakin matkalla. Lähetystyöntekijöiden elämä on aika konkreettisesti Kiinassa ja työn rooli merkityksellinen, koska Suomi ja läheiset ovat kaukana niin monella tapaa. Entäpä paikallisten suhtautuminen suomalaisiin, kun Suomi ajautui Saksan liittolaiseksi ja siis samalle puolelle Japanin kanssa? 

Erilaiset kulttuurit, uskonnot ja uskomukset rinnakkain - olipahan lukukokemus!

Tunne syöminen

Jonna Heinonen
Minerva, 2018





 Ruoka innoittaa ja ahdistaa, lohduttaa ja puhuttaa. Pieni lapsikin sen osaa – miksi siis syömisestä on tullut niin vaikeasti hallittava taito? Dieettejä ja elämäntaparemontteja on tarjolla pilvin pimein, mutta ketään ei voi ulkoa päin ohjelmoida elämään niiden mukaan. Pysyvä muutos voi lähteä vain itsestä ja omista oivalluksista.

Ravitsemustieteilijä, valmentaja ja kouluttaja Jonna Heinosen kirja pureutuu syömisen psykologiaan. Hän ei anna dieettiohjeita, eikä kirjasta löydy ensimmäistäkään kiellettyjen aineiden listaa, sen enempää kuin ohjeistusta tehostettuun rasvanpolttoonkaan. Sen sijaan hän auttaa lukijaa huomaamaan, miten monitahoinen asia syöminen lopulta onkaan. Aivot, niin ylivertainen tietokone kuin ne ovatkin, reagoivat yhä kivikautisesti ruokaan: Syö aina, kun saalista on tarjolla. Toisaalta nykyihminen tietää tasan tarkkaan, kuinka pitäisi syödä ja mikä on terveellistä ja mikä taas ei. Ja kun emme pysty noudattamaan ruokasuosituksia ja käsi eksyy sipsipussiin, tunnemme syyllisyyttä ja peli tuntuu menetetyltä jälleen kerran.

Syöminen on siis paljon muutakin kuin fysiologinen toimenpide nälän tyydyttämiseksi ja hengissä pysymiseksi. Se on mielihyvän lähde, joka on vahvasti läsnä sosiaalisissa tilanteissa. Kruunaamme yhteiset hetket hemmottelulla ja haluamme myös osoittaa rakkautta ja välittämistä tarjoamalla hyvää ruokaa. Toisaalta vaikeat asiat, stressi ja yksinäisyys saavat myös hakeutumaan herkkujen äärelle. Aivojen palkitsemiskeskus iloitsee rasvasta ja sokerista; aikana, jolloin ruokaa ei ollut jatkuvasti saatavilla, runsasenerginen ateria oli eloonjäämisen kannalta hyvä asia. Myös hormoneilla on tärkeä osuutensa nälän säätelyssä. Ja kun mainosmaailman nikkarit vielä osaavat taitavasti vedota ihmisen tarpeisiin ja ympäröivällä kulttuurilla on suuri merkitys, syöminen onkin jo todella mutkikas juttu.

Jonna Heinonen opastaa huomaamaan syitä omien ruokailutapojen takana ja kannustaa joustavampaan ja rentoon syömiseen. Syyllistämisen ja tiukan itsekurin sijaan tarvitsemme intuitiivista suhdetta ruokaan, oman kehomme viestien kuuntelemista ja nälän lajien tunnistamista. Kirja puhuu paljon myös tunnesyömisestä; monesti sydämen nälkää voi hoitaa muinkin keinoin kuin ruoan avulla. Tässäkään kohtaa Heinonen ei silti latista ja lyttää lukijaansa. Hän riisuu termiltä turhan negatiivisuuden ja toteaa, että kaikki me tunnesyömme joskus, eikä se sinänsä ole haitallista. Edelleen oleellista on tunnistaa rajat ja omien kielteisten tunteidensa hallintakeinot, jotka auttavat pysymään terveen ruokasuhteen tiellä. Kirjassa harjoitusten avulla on helppo konkretisoida asiaa omakohtaisesti.

Mielenkiintoista luettavaa jokaiselle ja varsinkin heille, jotka haluavat pysyvää muutosta kaalisoppakuurien sijaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.7.2018

Iso härkä

Mikko Kamula
Gummerus, 2018





Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja on edennyt toiseen osaansa. Eletään 1480-lukua Savon syrjäisillä korpimailla, jonne Juko Rautaparta muutti perheensä kera kruunun veroja vältelläkseen. Mutta kuten aloitusosasta Ikimetsien sydänmailla kävi ilmi, verottaja iski huonekuntaan poikkeuksellisen ahnaasti neljännesmies Tönius Ikäheimosen muodossa. Kaunainen neljännesmies ei jätä Jukoa rauhaan tälläkään kertaa ja kohtaamisissa syntyy pahaa jälkeä niin, että tapahtuneita joudutaan puimaan käräjillä asti. Suurimmaksi uhkaksi nousee kuitenkin kirjan nimen mukaisesti Iso härkä, joka ilmaantuu painajaisina Tenho-pojan uniin.

Kakkososan aluksi perhettä kohtaa suuri menetys, kun Juko Rautaparran äiti menehtyy väkivaltaisesti. Vainaja on saatettava haudan lepoon ja näin lukija imaistaan heti mukaan muinaissuomalaisten kaikkeuskäsityksiin. Kuvaukset elämän ja kuoleman rinnakkaisuudesta ja osittaisesta limittymisestä ovat kiehtovaa luettavaa. Ne saivat minut katsomaan oman paikkakuntani Karsikkomäkeä aivan uusin silmin ja miettimään sen ikivanhaa historiaa – aluehan kantaa merkityksellistä, lähes pyhää nimeä!

Tarinan keskiöön nousevat tällä kertaa Juko Rautaparran lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Jokaisella heistä on omat seikkailunsa ja kasvukipuilunsa, joiden kautta tutustutaankin heihin perin juurin tarkkaan. Heiskaa uhkaa jopa kuolemantuomio, mutta onnekseen – tai taikuudesta on enemmänkin kyse – hän päätyy rakentamaan Olavinlinnaa. Pitkän ja vaarallisenkin reissun varrelle mahtuu niin sodan uhkaa kuin leimahtavaa rakkauttakin. Tenho jatkaa Yörnin äijän tietäjäopissa ja nuoresta iästään huolimatta hänelle lankeaa suuri vastuu taistelussa yliluonnollista, jättiläisen mittoihin paisuvaa härkää vastaan. Veljesten elämän rinnalla Varpu tuntee jäävänsä varjoon, eikä rinnakkaiselo äitipuoli-Matelin kanssa suju ristiriidoitta. Kuitenkin tuttavuus maahisten kanssa nostaa lopulta myös Varpun taistelemaan Isoa Härkää vastaan.

Lienen itsekin joutunut Yörnin äijän tai lappalaisnoitien lumouksen alle, sillä elin todeksi fiktiivisimmätkin osuudet yli 600-sivuista tarinaa. Jännitystä tästä ei todellakaan puutu. Voin mielessäni sijoittaa tapahtumat tutuille paikoille; tehdä mukana taivalta Rantasalmelta Juvalle ja nähdä Jukajärven lainehtivan Juvan kirkon ja kalmiston takaisella alueella. Olavinlinnan rakentaminen sai palaamaan historiantunneille ja pelkäämään rakennusmiesten mukana idästä nousevaa uhkaa. Myytit ja uskomukset, alinen maailma ja metsänpeitto muistuttavat ajasta, jolloin tieto siirtyi kerrottuina totuuksina ja taruina sukupolvelta toiselle.

Kirjasarja on suunniteltu kuusiosaiseksi, joten viimeistään nyt kannattaa hypätä Kamulan matkaan mukaan ja aloittaa tietysti ykkösosasta. Seuraavalta osalta odotan paljon ja kiinnostaa kovasti nähdä, miten paljon paikkailtavaa ison härän jäljiltä jäi. Dramaattinen loppu jää odottamaan selitystä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.7.2018

Kätkäläinen ja musta koira

Simo Hämäläinen
Gummerus, 2011




Monen vakavanpuoleisen kirjan jälkeen ja jäseniä jäytävän lomanodotuksen tuskassa kaipasin jotakin kevennystä elämään. Niinpä nappasin miehen lukupinosta kolmisensataa sivua Kätkäläistä. Takavuosina lienen lukenut koko Kätkäläisletkan, mutta sen verran on vuosia välissä, että ihan uudesta meni. Ja kevennyksestä meni myös, vaikka vakavien asioiden äärellä ollaan nyt Kätkävaarallakin.

Pietu Kätkäläisen, kirkonkirjoissa Pietari Aholaisen, tarina alkoi jo neljäkymmentä vuotta sitten. Ilmankos on jo ruttua naamassa kansikuvan miehellä. Ikää on kertynyt myös Piitun Iitamarialle ja ihan pyöreitäkin on jo juhlittu. Iitamaria päättääkin lahjarahoilla hankkia vielä ajokortin turvakseen. Pietu toki ensin leukailee asiasta, mutta kuskaa kuitenkin kuuliaisena miehenä Iitamariaa ajotunneille. Ja ettei vain kortti irtoa ahkeralle opiskelijalle, kunhan ensin saa hätisteltyä ruttuisen Saapin ja sitä ohjailevan Pietun pois kannoiltaan ajokokeessa.

Vuosien vierinnästä huolimatta elämä jatkuu Kätkävaaralla kuitenkin suht entiseen malliin. Naapurissa Kieppivaaralla sen sijaan Alma Hurskainen on hätää kärsimässä, kun Aimon seuraan lyöttäytyy musta koira; alakulo, masennus ja sekavuus. Aimo on sentään elänyt hyvin itsellistä elämää vauraan talon isäntänä. Alman hätäännys on satuttavaa, kun mies muuttuu vieraaksi ja karkaileekin omille reissuilleen. Pietu ja Iitamaria ovat alttiita auttamaan naapureitaan, mutta lopulta Aimon hoito halutaan ratkaista ulkopuolisin keinoin. Kirja on ilmestynyt seitsemän vuotta sitten ja kas kummaa, kun silti kuulostaa tuoreelta ja ajankohtaiselta. Sotea temmotaan ja väännetään mutkille, terveys- ja hyvinvointipuolella puntaroidaan resurssien riittävyyttä. Pieni ihminen kurkottelee ympärilleen, josko sattuisi kohdalle se tunneli, jonka päässä valoa pilkottaa. Pietun ja Iitamarian terävänhauskan sanailun keskelläkin jää miettimään, onko näillä pariskunnilla lopulta muuta turvaa kuin toisensa. Kuolemaan astihan sitä luvattiin, ja moni vanhemman sukupolven edustaja elää valaansa nyt todeksi - kirjaimellisesti ja nurkumatta.

Toisaalta, jotenkin uskon, että Pietut ja Iitamariat porskuttaa kaiken yhteiskunnallisen venkoilun keskelläkin. Pietu härnää ja yllyttää, Iitamaria antaa samalla mitalla takaisin. Elämästä tekevät rikasta, vaikka joskus onkin "pitännä ruapia lompsan pohjoo kynnet verillä."