keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Joka veljeään vihaa






Kamila Shamsie
Gummerus, 2018





Kamila Shamsien uusimman kirjan inspiraationa on ollut Sofokleen klassinen mestariteos Antigone, antiikin kreikkalainen tragedia. Vaikka malli on ikivanha, toteutus on täysin tätä päivää. Joka veljeään vihaa kertoo muslimitaustaisesta brittiperheestä ja menneisyyden painolastista, joka johtaa ääritekoihin.

Isosiskon vastuu oli painanut vuosia Isman hartioita. Jihadisti-isä oli kuollut Guantánamossa, isoäiti ja äiti menehtyneet myöhemmin. Isma oli kantanut vastuun kaksossisaruksistaan, Aneekasta ja Parvaizista. Nyt viimeinkö siis omaan elämään, opiskelemaan ja tekemään väitöskirjaa Amerikkaan? Kyllä, edes Isman perhetausta ei ollut estänyt viisumin myöntämistä ja hän oli selvinnyt lentokenttävirkailijoiden kuulusteluista.

Uudenlainen vapaus ja välimatka eivät pysty häivyttämään Isman huolta kaksosista. Parvaiz, joka tuskin tunsi isäänsä, houkutellaan terroristijoukon mukaan sankaritarinoilla ja lupauksilla kuulla lisää isästään. Hänet rekrytoidaan mediayksikköön Syyriassa ja Parvaiz tajuaa tehneensä mitä karmeimman virheen. Aneeka ja Isma ovat järkytyksestä suunniltaan. Sisarukset ovat aina pitäneet tiiviisti yhtä, mistä apua nyt? Onko kyse rakkaudesta vai manipuloinnista, kun katseet kääntyvät sisäministerin poikaan?

Jokainen kirjan päähenkilöistä saa oman lukunsa ja pääsee kertomaan oman näkökulmansa, niin sisarukset kuin sisäministeri Karamat Lone ja hänen poikansa Eamonn. Jokainen heistä joutuu punnitsemaan omia arvojaan ja osaansa yhteiskunnassa, jossa heidän taustansa ei tavallisen elämän keskelläkään täysin unohdu. Kamila Shamsie on sijoittanut kirjansa itselleen tuttuihin paikkoihin, sillä hän on Pakistanista kotoisin ja asuu nykyään Lontoossa.

Joka veljeään vihaa on palkittu Women’s Price for Fiction -kirjallisuuspalkinnolla, ja ihan ansaitusti. Ajoittain rankkaa mutta mielenkiintoista tekstiä, suosittelut sille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.9.2018

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Mies joka rakasti uutisia






Staffan Bruun
Siltala, 2018






     

Staffan Bruunista piti tulla näyttelijä. Teatterikorkeakoulun ovet eivät kuitenkaan auenneet, joten hänen äitinsä tuuppi Staffanin osallistumaan Svenska social- och kommunalhögskolanin journalistilinjan pääsykokeisiin. Ja niin menivät nuoren miehen unelmat uusiksi ja päämääräksi nousi Hufvudstadsbladet, tuttavallisemmin Husis. Ovien kerran auettua Staffan Bruun työskenteli Hufvudstadsbladetissa 36 vuotta. Hänen tuoreet muistelmansa noilta vuosilta kertovat intohimosta ja omistautumisesta työlle, jonka hän koki tärkeäksi. Tosin rakkaus viileni sitä mukaa, kun työskentely- ja toimintatavat lehdessä muuttuivat.

Alun taustakatsauksen jälkeen Bruun vie lukijan suoraan tapahtumien ytimeen. Hän oli todistamassa Puolassa Leninin telakalta alkanutta lakkoaaltoa elokuussa 1980. Hän seurasi paikan päällä myös Baltian maiden itsenäistymisen vaiheita. Kollegansa kanssa hän näki panssarivaunujen ajavan väkijoukkoon ja murskaavan tv-torniaan puolustavia viattomia liettualaisia. Vieraissa oloissa ja mellakoiden keskellä omasta turvallisuudestakaan ei ole takeita, sillä olosuhteet saattavat äkisti muuttua. Toisaalta kaiken tapahtumisen keskeltä on tuotettava journalistisesti tasokasta tekstiä ja kuvaa lukijoille. On myös kiinnostavaa palauttaa mieliin aika ennen internetiä, jolloin tiedonsiirrossa oli ihan omat haasteensa – kotimaassakin, saati ulkomailla.

Vauhdikkaiden jännityskertomusten ja mielenkiintoisten tapaamisten jälkeen on vuorossa ikävämpi osuus. Digitaalisuuden haasteet ovat jo pitkään ravistelleet perinteistä lehdistöä. Hufvudstadsbladet on menettänyt lukijoita erityisen rajusti. Staffan Bruun ei säästele sanojaan, kun hän arvostelee lehden päälliköitä ja Konstsamfundet-säätiön johtoa. Uudistuksiin ja konsultteihin uhrattiin omaisuuksia, vannottiin digijulkaisun nimeen painetun lehden kustannuksella.

Kirja on suorasukaista ja mukaansatempaavaa tekstiä; samalla kertaa sekä viihdyttävä omaelämäkerta että valaiseva tietoteos Hufvudstadsbladetin historiasta, toimittajan työstä ja koko käymässä olevan digitaalisen yhteiskunnan murroksesta. Se pistää miettimään, millä keinoin laatujournalismia voidaan jatkossakin lukijoille tuottaa – ja kuinka tärkeä osa aamurutiineja se painettu lehti yhä monelle on. Minusta tämä oli rakkauspuhe myös painetun sanan puolesta; luetaan lehdet painettuina ja kirjat oikeina kirjoina. Ihan jo siitäkin syystä lämpimät suositukset!

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.9.2018 

perjantai 7. syyskuuta 2018

Elämänrakentajat





Anne B. Ragde
Tammi, 2018




Norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia on saanut jatkoa jo kahden kirjan verran. Perintötila ilmestyi suomeksi viime vuonna ja nyt uusimman osan, Elämänrakentajat, takakannessa puhutaankin jo Berliininpoppelit-sarjasta. Ragden luomat Neshovin suvun henkilöhahmot ovat alkaneet elää omaa elämäänsä niin, että jokainen heistä vuorollaan ansaitsisikin päästä parrasvaloihin. Kirjat kannattaa ehdottomasti lukea järjestyksessä, mitä pidemmälle sarjassa edetään, sitä huonommin ne toimivat itsenäisinä. Neshovin porukka on toisinaan kovin nihkeää paljastamaan sisintään, mutta pinnan alla kuohuu, kuplii ja jäytää monimutkaiset ristiriidat.

Tällä kertaa tarina keskittyy pitkälti Tormodiin, jota Neshovin tilalle palannut Torunn haluaa pitää isoisänään. Tosin aiempien paljastusten mukaan sukulaisuussuhde on jotain muuta, mutta menneisyyden synkkyyteen on jo tullut uutta väljyyttä. Tormodinkin elämä on viimein kelvollista ja hänestä pidetään hoivakodissa huolta. Nyt kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, on aika kohdata myös sisintä kalvavat traumat. Yksinäisyyteen ja kaltoinkohteluun tottunut vanhus saa viimein rohkeutta ja syyn palata Neshoviin.

Margidon hautaustoimistossa on kääntynyt kokonaan uusi lehti, kun Torunn on aloittanut siellä harjoittelijana. Hautausurakoitsija Margido, Neshovin veljeksistä keskimmäinen, on työlleen omistautunut ja valmis tekemään kaikkensa asiakkaidensa eteen. Hän on kuoleman ammattilainen, joka ei voi hellittää roolistaan juuri hetkeksikään kirjan sivuilla. Nyt hänellä on veljentytär apunaan ja Torunn tuo tuulahduksia yhteistyöhön myös työn ulkopuolelta. Torunn kunnostaa Neshovia, puhuu remonteista ja Tormodin voinnista Margidolle.

Arkiset vastoinkäymiset eivät himmennä iloa siitä, että Margido, Torunn ja Tormod ovat yksinäisten vuosien jälkeen löytäneet uudenlaisen perheyhteyden. Torunnilla on myös äitinsä ja hyvä ystävätär jälleen elämässään mukana. Tahollaan Erlend ja Krumme, värikäs homopari, järjestelevät myös elämäänsä uusiksi, kun remontissa ovat sekä huvila että Krummen elämäntavat. Kaiken tämän keskelle iskee kuoleman äkillisyys ja palaset ovat jälleen sen verran sekaisin, että on tilausta kuudennelle osalle.

Toivottavasti Neshovin tarina siis jatkuu, vaikkakin alun intensiivisyys tästä osasta oli jollain tapaa hukassa. Ragde on hyvin tarkka ja yksityiskohtainen kuvauksissaan ja erityisen huolellisesti hän kuvaa hautausurakoitsijan työn vaiheita – joku voi kokea sen liiallisena takertumisena, itse viihdyin Margidon seurassa mainiosti. Tässäpä koukuttava sukutarina norjalaisesta maalaismiljööstä, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.9.2018