Kone kaikkivaltias

Pekka Vahvanen
Atena, 2018



Olisinpa harrastanut tieteis-toimintaelokuvia, saattaisin nyt olla paljon valmistautuneempi siihen, mitä tuleman pitää. Arjessa usein harmittavinta digitalisaatiota ovat kankeasti toimivat sovellukset työpaikalla tai huoli Facebookin turvallisuudesta. Ehkä vielä useammin koneiden fiksuus säästää aikaa ja vaivaa, puhumattakaan vaikkapa lääketieteen mullistavista digiratkaisuista. Silti on hätkähdyttävää huomata, missä oikeasti jo mennään, kun puhutaan kolmannesta teollisesta vallankumouksesta. Teknologinen kehitys tuntuu vyöryvän musertavan jyrän lailla kaikilla elämänalueilla. Kuinka tuleekaan mieleen vanha satu keisarista ilman vaatteita - tienvarsijoukoissa on ollut helpointa hurrata mukana, sillä kukapa haluaisi olla vanhanaikainen, eiliseen jumettunut konservatiivi. Toisaalta kaikkitietävä Google - tuo digiajan jätti-ihme - auliiisti kertoo, ettei Pekka Vahvanen ei suinkaan ole yksin teknologiavastaisuudessaan.

Somessa on 24/7 aina jotakin pikkukivaa menossa. Brittitutkimksen mukaan älypuhelin kaivetaan esiin keskimäärin 221 kertaa vuorokaudessa. Vaikka jäisinkin kauas tuosta "tavoitteesta", silti vilkaisu facebookiin katkaisee ajatuksen liian usein. Se heikentää keskittymiskykyä ja ilmeisesti kognitiivisia kykyjä, työmuistia ja pitkäkestoista muistiakin. Kiireessä voin kuitata ystäväni huolet heittämällä kommenttina sydämen, sen sijaan että aidosti kohtaisin ja kuuntelisin. Sosiaalisessa mediassa haluamme näyttää parhaat puolemme ja olla kauniita, rohkeita ja positiivisia - mutta entä jos onnellisuus kuivahtaakin pintapuolisuuteen? Mukavuudenhaluiset aivoni hytkähtävät tyytyväisyydestä, kun palkitsen niitä kymmenen sekunnin veikeällä kissavideolla. Ja suuri tuntematon kaiken takana kirjaa ylös klikkailuni ja tietää, millä koukuttaa minut verkkoonsa jatkossakin. Se voi myös piirtää minusta tarkan profiilin mainostajia tai vaikkapa rekrytoivaa työnantajaa varten. Muuan Alexander Kogan teki Facebookiin hauskan This is your digital life -persoonallisuustestin. Tämän testin teki 270 000 ihmistä, täysin tietämättä, mihin käyttöön profiilitiedot lopulta päätyivät. Ja, hups keikkaa, tämä sovellus imi siinä sivussa myös noin 87 miljoonan Facebook-kaverin tiedot - kun kerran testiin osallistuneet ystävällisesti luvan antoivat. Siinä onkin jo mukavasti dataa analysoitavaksi ties mihin käyttöön! Mietinpä vain, että moneenkohan kertaan minunkin tiedot on näiden testien myötä annettu, vaikken itse ole tehnyt ensimmäistäkään.

Sosiaalisen median takahuoneessa pyörivät siis masinoidut järjestelmät hullun lailla. Sitäkin pelottavampaa on koneoppimisen ja tekoälyn kehitys muilla elämän alueilla. Miten säilyttää elämän mielekkyys tilanteessa, jossa koneet vievät työpaikat miljoonilta ihmisiltä? Ylivoimaisesti paras tietokone meillä on korviemme välissä ja tulevaisuudessa koneälyn halutaan oppivan jäljittelemään ihmisen aivojen toimintaa. Tällöin tekoäly pystyisi luomaan uutta tekoälyä. Toisaalla uusin teknologia on myös rikollisuuden ja terrorismin saavutettavissa. Itseohjautuvien autojen toiminnan hakkerointi ja ohjaus väkijoukkoon? Uudenlaiset ydinsodan uhat?

Kirjan nimeä myöten Pekka Vahvanen haluaa provosoida lukijaa, mutta hän myös perustelee väitteensä hyvin - onhan materiaali alun perin väitöskirjaa varten koottua ja monen vuoden työn tulosta. Nimenomaan teknologian välttämättömyyttä ja kehityksessä mukana pysymistä - ja kärkisijoilla keikkumista - hehkutetaan itseisarvona, jota ei niinkään tarvitse perustella. Kone Kaikkivaltiasta lukiessani löysin itsestäni paljon enemmän luddiittia kuin etukäteen arvasinkaan. En ole valmis luopumaan Facebookista - ainakaan vielä - mutta alemmalle hyllylle sen mielessäni heitän, ehkä vähän nurkkaankin tungen tärkeämmän tieltä. Tutkimukset nimittäin lupaavat, että Facebookin jättäneet ovat onnellisempia! Herättelevä ja puhutteleva kirja, kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Sweet Manhattan

Liisa Simola
Bazar, 2018


Tänä vuonna jo parikin toimittajan työstä kertovaa kirjaa on sävähdyttänyt minua mielenkiintoisuudellaan. Aleksi Mainion Erkon kylmä sota pullisteli Helsingin Sanomien historiaa, sittemmin Staffan Bruun julkaisi Huvudstadsbladetista omaelämäkerrallisen kirjan Mies, joka rakasti uutisia. Näistä kahdesta olikin hyvä jatkaa kolmanteen, Liisa Simolan kirjaan Sweet Manhattan. Tosin yhteneväisyydet Staffan Bruunin tai Erkon toimittajien työhön karisevat heti alkuunsa, niin ainutlaatuiseen seurapiiritoimittajan maailmaan Liisa Simola vie lukijan mukanaan.

Nuori toimittaja Simola turhautui lehden tekoon heti työuransa alussa Suomessa. Suunnitelmat menivät uusiksi parissa päivässä ja parikymppinen nainen oli jo matkalla kohti Jerusalemia. Hän kirjoitteli juttuja suomalaislehdille ja piti taidegalleriaa. Mielessä kypsyi jo uusi suunnanmuutos ja vuonna 1969 hän muutti New Yorkiin. Vastassa oli säkenöivä, tuhansien mahdollisuuksien kaupunki, mutta menestymisen esteet oli raivattava itse. Tarmokas ja päättäväinen nuori nainen järjesti työnsä puitteet ja suunnitteli oman strategiansa – ja haastatteli yli kolmen vuosikymmenen aikana lukuisia elokuva- ja taidemaailman tähtiä. Hän tapasi dieettiguruja, kuningattaria, presidenttejä ja näiden puolisoita. Haastattelujen järjestymiseen tarvittiin peräänantamattomuutta ja usein varmasti pelisilmää ja onneakin. Simola onnistui saamaan esimerkiksi Yoko Onon haastattelun tilanteessa, jossa tämä oli systemaattisesti kieltäytynyt kaikista haastatteluista. Joskus tapaamiset järjestyivät hyvinkin nopealla aikataululla, kuten esimerkiksi kuningatar Faridan haastattelu heti seuraavan päivän lounaalle.

Ja kaikki taustatyöhän tehtiin tuolloin vielä ilman Googlea! Simolan haastateltavat edustivat eri kansallisuuksia, tulivat eri kulttuureista, joten haastetta hyvälle pohjatyölle varmasti riitti. Kun hän päätti lähteä tutustumaan 1980-luvun Harlemiin, suurena haasteena oli ylipäätään löytää taksikuski, joka suostuisi viemään hänet ”valkoisen miehen painajaisen” seudulle. Erään tv-haastattelun mukaan Liisa Simola arvioi kirjoittaneensa tuolloin noin 140 lehteen ympäri maailmaa. Hän osasi tehdä työstään hyvää bisnestä ja toisaalta myös ystävystyi monien kuuluisuuksien kanssa ja tapasi heitä usein muutenkin kuin haastattelujen merkeissä.

Sweet Manhattanin luvut on jaoteltu kätevästi eri vuosikymmenille, joten kirja on samalla katsaus eri aikakausien tärkeimpiin tapahtumiin, muotiin sekä musiikki- ja elokuvamaailman tähtihetkiin. Lue ja nauti!

Julkaistu Kijavinkeissä 27.10.2018

More Very Finnish Problems

Joel Willans
Gummerus, 2018



More very sharp statements about us Finns! Brittimies Joel Willans julkaisi suomalaisuuden omituisuuskokoelmansa 101 Very Finnish Problems viime vuonna. Mutta luonteemme, luontomme ja elämäntapamme rikkaudet tuntien – sehän oli vasta alkua, pintaraapaisua. Nyt ilmestynyt More Very Finnish Problems porautuu perusteita syvällisemmin suomalaiseen elämänmenoon. Eikä tässä tietenkään ole kyse ongelmista, vaan nämä ovat Willansin näkemyksiä siitä, kuinka weirdly wonderful hänen uusi kotimaansa on.

Willans on asunut Suomessa 16 vuotta ja on kutkuttavaa ajatella, miten nämä kirjan huomiot ovat saaneet muhia valmiiksi hänen mielessään. Monet teemoista voivat tuntua hieman kliseisiltä, mutta niin se vain on, että juuri ne asiat säätelevät hyvin pitkälti ajatteluamme ja mielialojamme. Vuodenaikojen ja säiden vaihtelut puhuttavat aina ja etenkin silloin, kun mennään kohti juhannusta, joulua tai vappua. Kestämme hyttysinvaasiot, koska sielumme vaatii kesämökin rauhaa ja metsässä kuljeskelua. Rakastamme lumisia maisemiamme ja maustamme vähän kaikkea syötävää ja juotavaa salmiakilla. Huuhdomme maailmanpölyt pois itsestämme saunan lämmössä ja hiljaisuudessa.

Mehevät naurut sain muun muassa Willansin kuvauksesta perhepäivällisestä Suomessa. En ole aiemmin tullut vertailleeksi eläinten ääntelyä kuvaavia sanoja eri kielissä. Tässä kohti Willans lausuu muutaman varoituksen sanan maanmiehilleen, jottei aiheesta nousisi pöllömpää haloota.

Kirjaa hauskuttavat myös somemaailmasta jo tutut meemit; kuvaan ja sen lyhyeen selitykseen on saatu mahtumaan kunnon kimpale perisuomalaisuutta. Ja mikä levikki; Facebookin ja muiden somekanaviensa kautta Joel Willans arvelee meemiensä tavoittaneen lähemmäs 300 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa.

More Very Finnish Problems lienee takuuvarma valinta, jos mietit lahjaa tai viemisiä ulkomaille tai ulkomaisille vieraillesi Suomessa. Kirja ei ole huti suomalaisellekaan, päin vastoin – onhan se hilpeä muistutus meille Suomen ja suomalaisuuden rikkaudesta. Svengaavasti englanniksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 26.10.2018

Aurinkoon puettu aika

Satu Prusti-Nelson
Marketiimi, 2017




Kun uusia kirjoja pukkaa markkinoille kuin sieniä sateella, aika ei tahdo riittää niiden jo kerran luettujen ja kiinnostaviksi koettujen lukuelämysten pariin palaamiseen. Tämän kirjan kohdalla tein poikkeuksen; ihastuin Satu Prusti-Nelsonin kirjaan jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta jotain jäi ikään kuin puuttumaan. Palasin kirjaan nyt uudestaan, ja kun juoni on jo tuttu, voin syventyä nauttimaan kirjan kiehtovasta kerroksellisuudesta ja mieltä hivelevän kauniista tekstistä.

Jostain syystä Aurinkoon puetun ajan tarina alkoi elää mielessäni niin, että näen siinä monessa kohti paljon symboliikkaa - näen sitä lukijan rajattomalla vapaudella tietämättä lainkaan, kuinka kirjailija itse on sen ajatellut. Päähenkilö Soledadin hahmossa on jotain niin yleisinhimillistä, piirteitä joita tunnistan itsessäni ja joita voi vaistota jokaisessa tapaamassaan ihmisessä. Toisissa näkyvämmin, toisissa syvemmällä pinnan alla - rakkauden kaipuuta, rikkonaisuutta, nähdyksi tulemisen ja kohti ojentuneen käden tarvetta.

"Minun isän sydämeni särkyy, kun sinä itket. 

Mutta tiesitkö etten ole hukannut kyyneleitäsi, 

vaan olen tallettanut niistä jokaisen?"

Pienenä Soledad on repäisty irti juuriltaan, Meksikon auringon alta Suomeen. Adoptiovanhemmat ovat tarjonneet hänelle kodin ja materiaalisen hyvän, mutta vuodet eivät ole sammuttaneet Soledadin kipua ja kaipuuta kotiin. Hän on hellinyt mielessään muistoa isoäidistään Guadalupesta, joka tarjosi lohdun ja turvan lastenkotiin joutuneelle pienelle tytölle. Muutto Suomeen toi toisenlaista suojaa ja vakautta elämään, mutta riuhtaisi myös irti värikylläisen kotimaan maisemasta - ja isoäidistä.

Aikuisena Soledadin on viimein mahdollista lähteä etsimään juuriaan. Kenties isoäitikin odottaa vielä pientä tyttöstään Veracruzin kylässä - mitä juhlaa jälleennäkemisen riemu olisikaan! Saisiko hän viimein vastauksia mieltä piinanneisiin kysymyksiin? Kotimatka on tunnetasolla pitempi kuin hän arvaakaan, eheytyminen ajoittain kivuliasta itsensä kokoamista pala palalta.

"Olen puhunut sinulle kauan kuiskaten, 

mutta nyt minä huudan."

Tarinassa Soledad tekee siis pitkää matkaa, niin kuin ihmisen monesti tapana on itseään etsiessään. Soledad tapaa polullaan ihmisiä, jotka auttavat häntä eteenpäin. Mielenkiintoista kyllä, apua voi ottaa vastaan vain omaan tahtiinsa eikä ristiriitoja voi siksi välttää.

"Olen sinut nimeltä kutsunut."

Vaikka Soledad tekee matkaansa yli 500 sivua, niin yhtä kaikki sama taivas kaartuu niin Meksikon kuin Suomenkin ylle. Aurinkoon puettu aika on aivan upea romaani myös hengellisestä etsinnästä. Ihastuin noihin siteeraamiini teksteihin, jotka olivat ikään kuin tienviittoina jokaisen luvun alussa. Ne olivat läsnä ja vakaina täysin riippumatta siitä, miten tilanteet ja tunteet veivät Soledadia. Tehokas, toimiva ja kaunis ratkaisu!

Meksiko on tähän asti jäänyt minulle kovin vieraaksi, en ole tainnut juurikaan lukea sinne sijoittuvia kirjoja enkä suunnitellut matkustavani sinne. Kirjan teksti nostatti kuitenkin  mieleen vahvat mielleyhtymät maan luonnosta, väreistä ja auringon lämmöstä. Niin kaunista ja kutsuvaa! Erityisesti tässä pimeimmässä vuodenajassa meidän oloissamme, kun edessä on monta hämärän hyssyä ennen uutta kevättä. Mutta tosiaan - saman taivaan allahan tässä ollaan. Jään vielä Meksikon pauloihin ja uppoan tähän runollisuuteen: "Veracruz kietoutui uneliaasti omaan itseensä ja antoi muun maailman mennä menojaan. Kukaan ei kysellyt eilisen perään ja laiskuuksissaan he hukkasivat usein tämänkin päivän. Panivat pitkäkseen puiston penkille, asettivat olkihatun kasvoilleen ja nukkuivat turvaan ajan vaatimuksilta." Eikös tämä kuulosta ihan talviunille kaipaavan suomalaisen haaveelta?

Ihmisen kuoressa

Simo Hiltunen
WSOY, 2018


Se on kovin ohut, ihmisen kuori. Sisuksen voi määritellä monella tapaa.

"Alkuaineiksi muutettuna ihmisen kehon arvo on yksi euro. Siitäkin huolimatta, että meissä jokaisessa on noin 0,2 milligrammaa kultaa. Lähinnä veressä. Muuten ihminen on koottu edullisista materiaaleista. Se selittää lajimme halpamaisuuden."

Kuori on kovalla koetuksella, jos sen alle pakkautuu pahaa tekevä määrä syyllisyyttä, häpeää ja vihaa.

Rikostoimittaja Lauri Kivi työskentelee Suomen Sanomissa. Hänestä on tullut jopa jonkinlainen julkkis hänen selviteltyään aiemmin perhesurmien sarjaa. Niinpä Reija Pääsky kääntyy Kiven puoleen, koska poliisi ei ole saanut mitään selvyyttä hänen tyttärensä katoamiseen kolme vuotta sitten. Lauria ja Reijaa yhdistää myös se, että molempien tyttäret ovat samanikäisiä ja muusikkoja. Vastahankainen rikostoimittaja ei lupaa apuaan, mutta päätyy kuitenkin kirjoittamaan lehtijuttua ihmisten katoamisista. Artikkelin kirjoittamista varten hän kaivaa esiin myös Reija Pääskyn tyttären, Amandan, katoamiseen liittyviä tietoja. Asiat kietoutuvat toisiinsa niin, että myös Lauri Kiven tytär Aava joutuu ajojahdin kohteeksi.

Takautumien kautta valotetaan Aavan menneisyyttä, Amandan katoamista ja sen syitä. Viattomana ei ole säilynyt kukaan, lapsuuden ja nuoruuden haavat kulkevat synkkinä taakkoina mukana. Myös Lauri Kivellä on pimeä menneisyytensä, joka pyrkii pintaan, kun tilanne käy ahdistavaksi. Elämä ei ole mustavalkoista ja Hiltusen romaanihahmot ovat laidastaan kallellaan tummanharmaisiin sävyihin.

Simo Hiltusen kieli on runsaan leikittelevää, sen myötä tekstissä alati öhkäillään ja yllinkylläillään. Juonen tihetessä tekstikin suoraviivaistuu ja loppusuoralla vauhti suorastaan hengästyttää. Hienosti Hiltunen häpeän ja syyllisyyden teemaa pyörittelee; kovin usein ihminen tekee valintansa pelosta käsin eikä harkinta-aikaa anneta. Sen jälkeen on vain elettävä asian kanssa, kun ”Sovittaa ei saanut, unohtaa ei voinut.”

Tästä psykologisen trillerin ystäville, olkaas hyvät.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.10.2018

Kirottu kauneus

Cecilia Samartin
Bazar, 2018



Tarina alkaa dramaattisena uudenvuodenyönä Las Vegasissa. Nuori nainen Inesa onnistuu pakenemaan isännältään ja jatkaa karkumatkaa kahden itseään nuoremman tytön, Karlan ja Sammyn kanssa. He ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, mutta jakavat yhteisen kohtalon. Inesa ja Karla ovat kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden uhreja, tuottoisan seksiteollisuuden kauppatavaraa. Sammy, iältään vielä saparopäinen koulutyttö, on myös joutunut hyväksikäytön kohteeksi ja lopulta lähtenyt karkuun tukalaa tilannettaan.

Tyttöjen pakomatkan rinnalla avataan vuorotellen tapahtumia, jotka veivät heidät nöyryyttävään elämään Las Vegasin valoissa. Moldovalainen Inesa on rakastunut ja valmistautuu häihinsä, mutta joutuu raa’asti kidnapatuksi. Meksikossa Karla rakastuu väärään mieheen ja perhesuhteetkin ajavat nuoren tytön ahtaalle. Pahinta on lukea pienestä Sammysta, joka haaveilee äitinsä kanssa Kalifornian auringosta mutta päätyy kuitenkin jäämään oman epäonnensa nojaan. Haaveet ja unelmat vaihtuvat pahoinpitelyiksi, vankeudeksi ja ihmisarvon polkemiseksi. Äidin kotiruoan sijaan päivän ateria haalitaan Mäkkärin asiakkaan jälkeensä jättämistä tähteistä. Ainut toivo heillä on lopulta toisissaan, kaiken loan ja alistamisen alla sykkii yhä ilo ja ystävyys.

Kirjan loppusanoissa Cecilia Samartin toteaa kirjan tyttökolmikosta: ”Heidän matkansa perustuu niin kammottaviin tositarinoihin, että minun oli välillä vaikea uskoa, että kukaan voi kokea mitään sellaista ja silti selviytyä.” Tähän epäuskoisuuteen on lukijana helppoa – mutta tuskallista – yhtyä. Pahuutta ei pääse pakoon. Lapset ja naiset ovat kauppatavaraa, konkreettisesti vankeja ja parittajansa omaisuutta. Silti kirjan kannessa liihottavat mitä kauneimmat perhoset ja Samartinin tekstissä on lämpöä ja rakkautta. Kirottu kauneus on lukukokemuksena tunnelmaltaan aivan toisenlainen kuin aiemmin ilmestynyt Mofongo. Toinen kerta vahvistaa sen, että jatkossakin tartun Samartinin uutuuksiin suurin odotuksin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 4.10.2018

Isä meidän

Eero Huovinen
WSOY, 2018



Eero Huovinen, Helsingin hiippakunnan emerituspiispa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori, on tunnetuimpia piispojamme. Hän on monesta julkisuusyhteydestä tuttu puhuja ja keskustelija, oma vahvin mielikuvani hänestä liittyy yli kymmenen vuoden takaiseen tsunamikatastrofiin. Kaiken järkytyksen keskelläkin hänen olemuksensa huokui läsnäoloa ja myötäelämistä.

Uusimmassa kirjassaan Eero Huovinen pohdiskelee Isä Meidän -rukouksen sisältöä. Hän tutkii sitä pyyntö pyynnöltä, usein yksittäisen sanan sijamuodon ja verbin tapaluokan tasoltakin. Isä Meidän -rukous on yhtä aikaa hyvin tuttu ja lyhyydessään ytimekäs, toisaalta vaikeaselkoinen. Se on rukous, jonka Jeesus opetti ja jonka mukaan hän käskee ihmisiä rukoilemaan, toisaalta Raamattu kieltää ”hokemasta tyhjää.” Jos rukoukseen jo lähtökohtaisesti on vaikea löytää sanoja, eivätkö edellä mainitut käsky ja kielto tee siitä entistä vaikeampaa?

Hengähdä helpotuksesta, sillä Huovisen lähestymistavassa käskyt paljastuvat lupauksiksi. Alun sinä-pyynnöt ovat rakenteeltaan mielenkiintoisia kieliopillisesti: Olkoon, tulkoon, tapahtukoon. Ne ovat yksikön kolmannen persoonan muotoja, mutta silti ilman persoonan nimeämistä. Kenen siis tulee näistä huolehtia? Jatkon Isä meidän -rukouksen pyynnöt ovat hyvin yleisinhimillisiä. Meillä on tarve tulla nähdyiksi ja kuulluiksi ja olla huolenpidon kohteita – erityisesti silloin, kun omat voimat eivät riitä. Pyyntö jokapäiväisestä leivästä on hyvin arkinen ja silti monisisältöinen, elämän jatkumisen kannalta olennainen. Enkä pyydä sitä vain itselleni vaan meille, sillä se kuuluu kaikille. Meidän jokapäiväinen leipämme.

Isä meidän -rukouksen lukemiseen kuluu kirjan mukaan aikaa vain 45 sekuntia. Huovisen kirjaa lukiessa havahtuu sen kompaktiin nerokkuuteen, sen tiiviiseen pakettiin ihmisen perustarpeista ja suhteesta Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Huovisen mietinnän pohjustuksena ovat myös Martti Lutherin rukousselitykset.

Jos kaipaat uusia näkökulmia kristikunnan vanhimpaan ja luetuimpaan rukoukseen, lämpimästi suosittelen tarttumaan tähän kirjaan.


Julkaistu Kirjavinkeissä 2.10.2018