torstai 18. lokakuuta 2018

Aurinkoon puettu aika








Satu Prusti-Nelson
Marketiimi, 2017




Kun uusia kirjoja pukkaa markkinoille kuin sieniä sateella, aika ei tahdo riittää niiden jo kerran luettujen ja kiinnostaviksi koettujen lukuelämysten pariin palaamiseen. Tämän kirjan kohdalla tein poikkeuksen; ihastuin Satu Prusti-Nelsonin kirjaan jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta jotain jäi ikään kuin puuttumaan. Palasin kirjaan nyt uudestaan, ja kun juoni on jo tuttu, voin syventyä nauttimaan kirjan kiehtovasta kerroksellisuudesta ja mieltä hivelevän kauniista tekstistä.

Jostain syystä Aurinkoon puetun ajan tarina alkoi elää mielessäni niin, että näen siinä monessa kohti paljon symboliikkaa - näen sitä lukijan rajattomalla vapaudella tietämättä lainkaan, kuinka kirjailija itse on sen ajatellut. Päähenkilö Soledadin hahmossa on jotain niin yleisinhimillistä, piirteitä joita tunnistan itsessäni ja joita voi vaistota jokaisessa tapaamassaan ihmisessä. Toisissa näkyvämmin, toisissa syvemmällä pinnan alla - rakkauden kaipuuta, rikkonaisuutta, nähdyksi tulemisen ja kohti ojentuneen käden tarvetta.

"Minun isän sydämeni särkyy, kun sinä itket. 
Mutta tiesitkö etten ole hukannut kyyneleitäsi, 
vaan olen tallettanut niistä jokaisen?"

Pienenä Soledad on repäisty irti juuriltaan, Meksikon auringon alta Suomeen. Adoptiovanhemmat ovat tarjonneet hänelle kodin ja materiaalisen hyvän, mutta vuodet eivät ole sammuttaneet Soledadin kipua ja kaipuuta kotiin. Hän on hellinyt mielessään muistoa isoäidistään Guadalupesta, joka tarjosi lohdun ja turvan lastenkotiin joutuneelle pienelle tytölle. Muutto Suomeen toi toisenlaista suojaa ja vakautta elämään, mutta riuhtaisi myös irti värikylläisen kotimaan maisemasta - ja isoäidistä.

Aikuisena Soledadin on viimein mahdollista lähteä etsimään juuriaan. Kenties isoäitikin odottaa vielä pientä tyttöstään Veracruzin kylässä - mitä juhlaa jälleennäkemisen riemu olisikaan! Saisiko hän viimein vastauksia mieltä piinanneisiin kysymyksiin? Kotimatka on tunnetasolla pitempi kuin hän arvaakaan, eheytyminen ajoittain kivuliasta itsensä kokoamista pala palalta.

"Olen puhunut sinulle kauan kuiskaten, 
mutta nyt minä huudan."

Tarinassa Soledad tekee siis pitkää matkaa, niin kuin ihmisen monesti tapana on itseään etsiessään. Soledad tapaa polullaan ihmisiä, jotka auttavat häntä eteenpäin. Mielenkiintoista kyllä, apua voi ottaa vastaan vain omaan tahtiinsa eikä ristiriitoja voi siksi välttää.

"Olen sinut nimeltä kutsunut."

Vaikka Soledad tekee matkaansa yli 500 sivua, niin yhtä kaikki sama taivas kaartuu niin Meksikon kuin Suomenkin ylle. Aurinkoon puettu aika on aivan upea romaani myös hengellisestä etsinnästä. Ihastuin noihin siteeraamiini teksteihin, jotka olivat ikään kuin tienviittoina jokaisen luvun alussa. Ne olivat läsnä ja vakaina täysin riippumatta siitä, miten tilanteet ja tunteet veivät Soledadia. Tehokas, toimiva ja kaunis ratkaisu!

Meksiko on tähän asti jäänyt minulle kovin vieraaksi, en ole tainnut juurikaan lukea sinne sijoittuvia kirjoja enkä suunnitellut matkustavani sinne. Kirjan teksti nostatti kuitenkin  mieleen vahvat mielleyhtymät maan luonnosta, väreistä ja auringon lämmöstä. Niin kaunista ja kutsuvaa! Erityisesti tässä pimeimmässä vuodenajassa meidän oloissamme, kun edessä on monta hämärän hyssyä ennen uutta kevättä. Mutta tosiaan - saman taivaan allahan tässä ollaan. Jään vielä Meksikon pauloihin ja uppoan tähän runollisuuteen: "Veracruz kietoutui uneliaasti omaan itseensä ja antoi muun maailman mennä menojaan. Kukaan ei kysellyt eilisen perään ja laiskuuksissaan he hukkasivat usein tämänkin päivän. Panivat pitkäkseen puiston penkille, asettivat olkihatun kasvoilleen ja nukkuivat turvaan ajan vaatimuksilta." Eikös tämä kuulosta ihan talviunille kaipaavan suomalaisen haaveelta?






1 kommentti:

  1. Ihanaa kun tykkäsit tästä! Tämä on yksi lempiromaanejani, sekä kauniin kielen että värikylläisen Meksikon kuvauksen takia. Kirja piristi minullakin juuri syksyä, kun luin sen vuosi sitten näihin aikoihin. Voisin jo lukea uudestaan!

    VastaaPoista