Nenkoset

Heikki Turunen
WSOY, 2018









Heikki Turusen Nenkoset on Laatokan Karjalan ortodoksievakoista kertovan trilogian päätösosa. Suomessa eletään jälleenrakentamisen aikaa sodan jälkeen. Suojärveltä Juukaan saapuneet evakot yrittävät parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämään ja totutella rinnakkaiseloon kantasuomalaisten kanssa. Posolkan vankileirin kauhut ovat vaihtuneet uudenlaiseen tulevaisuudenuskoon. Mutta ei päivää, etteikö kahtiajako siirtokarjalaisten ja paikkakuntalaisten välillä nostaisi päätään. Maanhankintalain nojalla saadut maat tekivät evakoista maanryöstäjiä, ortodoksisuus ryssänuskoisia. Rikas, rakas aunuksenkarjalan kieli oli pilkan aihe uudessa kulttuuriympäristössä.

Tarinan keskeisenä hahmona jatkaa Manja Pelagea, joka sarjan edellisessä osassa, Vinoristin kansa avioitui juukalaisen Antin kanssa. Osa Hovilan neveskänä – ison talon miniänä – on monella tapaa raskas, sillä anopin silmissä vääräuskoinen Manja on kaikin puolin kelvoton hänen pojalleen. Appiukko sen sijaan olisi ihan mieluusti tehnyt lähempääkin tuttavuutta miniänsä kanssa, jos vain Manja olisi iholleen päästänyt. Anopin vihanpito olisi ollut helpompi kestää, jos Antti olisi pysynyt vaimonsa rinnalla tukena. Suurena rakkautena näyttäytyneeseen suhteeseen, ikään kuin idän ja lännen liittoon, on kuitenkin tullut ryppyjä heti alkuunsa.

Manja saa suurta lohtua Nurmekseen nousevasta tsasounasta. Ensimmäiset kirkonmenot mullistavat Manjan elämää tavalla, jota hän ei voi etukäteen kuvitellakaan. Kaunis Karjala, kaikki taakse jäänyt, tulee tsasounan myötä jälleen liki.

Tämän sarjan myötä Heikki Turusen rehevän värikäs, rivoutta kaihtamaton tyyli on tullut minulle tutuksi. Osin kirjan karkeat osuudet ainakin itse luen sodan jälkimainingeiksi, kun sodan runtelemat ihmiset totuttelivat jälleen vakiintuneempiin oloihin. Turunen kuvaa taidokkaasti tuota Suomen historian suurimman maareformin aikaa, joka jätti näkyvät jälkensä myöhempään aikaan, kuten pientilavaltaisuuden ja rintamamiestalot. Ja mikä parhainta, hän vie lukijansa maaseudun kesään, heinäpellon tuoksuun ja tanssilavojen lattioille. Seuraavan kerran Bomballa käydessäni mietin, puhutaanko kirjassa Bomban tsasounan maisemista. Suojärven lauluemo Ogoi Määräsen patsas tuo mieleen Turusen evakot. Niin ovat nenkoset, nuo kreikanuskoiset siirtokarjalaiset, yhä keskuudessamme. Iso ja tärkeä osa historiaamme, jonka äärelle kannattaa pysähtyä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.11.2018

Eeva Lennon, Lontoo

Eeva Lennon
Karisto, 2018



Toimittajamuistelmia on ilmestynyt useita tänä vuonna ja jo luettujen jatkoksi oli kiinnostavaa lukea vielä Eeva Lennonin omaelämäkerrallinen kuvaus hänen työstään ulkomaan kirjeenvaihtajana. Hän oli Suomen ensimmäisiä naiskirjeenvaihtajia maailmalla, ensin Pariisissa ja sen jälkeen Lontoossa.

Eeva Lennon kuvaa tarkasti lapsuuttaan ja nuoruuttaan kahden kosmopoliitin, suurten Ranskan ystävien, lapsena. Hänen isänsä toimi merkittävissä tehtävissä Marsalkka Mannerheimin päämajassa, jatkosodan jälkeen isästä tuli Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja. Hänen äitinsä, Mika Waltarinkin hurmannut kaunotar, oli kotiäitinä. Eevan tie vei opiskelujen myötä Pariisiin ja siellä hän kohtasi myös tulevan kumppaninsa, irlantilaisen toimittajan ja kirjailijan Peter Lennonin.

Eeva Lennon työskenteli Pariisissa Yleisradion freelance-kirjeenvaihtajana ja myöhemmin Uuden Suomen Pariisin-kirjeenvaihtajana. Tuolloin 1960-luvulla yhteiskunnassa ja päivänpolitiikassa elettiin Charles de Gaullen aikaa, jolloin yksi suurista haasteista oli siirtomaa Algerian itsenäistyminen. Naisen asema eli murrosaikaa, Pariisia koettelivat opiskelijamellakat ja Euroopan suurin yleislakko pysäytti julkisen liikenteen ja kuljetukset. Ulkomaan kirjeenvaihtajilta ei raportoitavaa puuttunut.

Vuonna 1970 Lennonit muuttivat Lontooseen. Uutisten aiheiksi nousivat nyt kaivoslakot, IRA:n terrori sekä Margaret Thatcherin Rautarouva-uudistukset ja -otteet. Kun Eeva Lennon raportoi uuden asuinmaansa tapahtumista, hänellä oli vahvuutenaan oman ammattitaitonsa lisäksi suomalaista, irlantilaista ja ranskalaista näkökulmaa asioihin. Kaikkien näiden lankojen yhdistely ja olosuhteiden vertailu onkin yksi suuri kirjan rikkaus. Lähihistorian tapahtumat palautuvat mieleen ja avaavat uutta näkökulmaa myös nykyhetken tapahtumiin: Kirjan loppuvaiheissa päästäänkin Brexitin syihin.

Kirjassa on sivuja nelisensataa, materiaalia olisi varmasti ollut vaikka kahteenkin kirjaan. Ammattilaisen tekstiä on miellyttävää lukea, suuri tietomäärä on puristettu hyvin lukijaystävälliseen pakettiin. Toimittajan työ on ihan oma spesiaali alansa, josta ei vaarojakaan puutu. Euroopan lähivuosikymmenten historiasta ja toimittajan työstä kiinnostuneille lukupinoon vaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.11.2018

Keskittymiskyvyn elvytysopas

Minna Huotilainen ja Mona Moisala
Tuuma, 2018




Viime kesän helteillä oli mitä otollisimmat olosuhteet heittäytyä lomalla hyvän kirjan vietäväksi; nauttia varjoisasta sopukasta mökkiterassilla tai kotona ilmalämpöpumpun viileydessä. Vaan kun ei, ärsyttävä lukujumi vaivasi yhtenään. Ajatukset lähtivät harhailemaan ja kertaillen jankkasin yhtä ja samaa kappaletta tai kirjan sivua. Kokonaisuutta oli vaikea hahmottaa, tarinan henkilöt "karkasivat". Mikä aiheutti aivojeni koneistossa rahinan ja rutinan, joka salpasi keskittymisen? Ilman keskittymistä ja tarkkaavaisuutta en pystynyt perehtymään asioihin enkä muistamaan kunnolla lukemaani.

Lokakuusta tulikin sitten jo loistava lukukuukausi, mielenkiintoinen kirja seurasi toistaan ja usein olin niin upoksissa tarinaan, ettei kirjaa olisi millään malttanut laskea käsistään. Mielihyvästä hyristen jättäydyin kiehtovan kerronnan vietäväksi. Ja johan alkoi tulla myös vastauksia keskittymiskyvyn pohdintaan. Nämä kaksi kirjaa olivat mitä parhain pari peräjälkeen luettuina, Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias ja Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan Keskittymiskyvyn elvytysopas. Minna Huotilaisen nimi olikin minulle ennestään jo tuttu kirjasta Tunne aivosi.

En väsy ihmettelemään ihmisaivojen ainutlaatuisuutta! Korvieni välissä oleva "mötikkä" avaa eteeni kauneutta, värejä, musiikkia, muistoja, tunteita ja tuntemuksia. Joko hetki on seulottava olennaista vähemmän tärkeästä ja reagoitava mahdollisiin vaaran paikkoihin. Virikkeitä ja ärsykkeitä tulvii joka puolelta, nyt digitalisaation ja somen vitsausten aikaan suorastaan tsunamin lailla. Aivot sopeutuvat ja mukautuvat paljoon, mutta  rajansa kaikella - aivojen kaltoin kohtelullakin. Aika paljon olen kuitenkin itse vastuussa siitä, millaisen sähkömyrskyn keskellä kuljen.

Aivojen palkitsemisjärjestelmä aktivoituu herkästi ja saa tahtomaan lisää suklaata, Facebookin kissavideoita ja tykkäysklikkauksia. Vaikka ne miten kivoja ovatkin, jokainen älylaitteen kilahdus katkaisee ajatuksen ja kuormittaa systeemiä - varsinkin kun kännykkämme ja koneemme mahdollistavat aivan uudenlaisen multitaskauksen. Ei pidä paikkaansa enää sekään vanha viisaus, että ihminen ei voi olla kahdessa paikkaa yhtä aikaa. Henkisesti olemme siellä, täällä ja tuolla laitteidemme kautta, mutta keskittymiskykyään ei kuitenkaan voi hajauttaa mielivaltaisesti. Suuri osa arjen asioista sujuu kyllä ikään kuin autopilotillakin, mutta tiedostavampaan tekemiseen tarvitaan toiminnanohjausta.

Jos kipuilet keskittymiskykysi kanssa ja sinun on vaikea rauhoittua, saatat tunnistaa itsessäsi kirjan kuvaaman tarkkaavaisuushäiriötä muistuttavan käytösmallin eli ADT:n. Silloin keskittymiskyvyn elvytys on paikallaan ja sen tueksi on hyvä ensin ymmärtää aivojensa selviytymiskamppailua arjen turbulenssin keskellä. Onneksi tämä Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan opus on juuri sopivan ytimekäs ja helppotajuinen, jotta aivojen hyvinvointia voi alkaa pienin askelin kohentamaan. Kun on aikamme hehkutettu esimerkiksi sosiaalista mediaa, niin onpa riemullista lukea, että ihmiset ovat alkaneet kaivata muuta sisältöä elämäänsä. Toki tarvitsemme paljon muutakin kuin irtiottoa älylaitteen näppäimiltä; unta, laadukasta ravintoa ja (kahvi)taukoja.  Meistä kun ei vain ole koneen osasiksi, meidät on suunniteltu aivan toisin. Kirjan aivotutkijoiden vinkit auttavat jaksamaan paremmin arjen haasteiden keskellä ja keskittymään olennaiseen. Toinen puoli kirjan antia on muistutus vertaansa vailla olevasta ihmeestä, jota amerikanjapanilainen Michio Kaku on kuvannut seuraavasti: 

"The human brain has 100 billion neurons 

connected to 10 thousand other neurons. 

Sitting on your shoulders 

is the most complicated object 

in the known universe."