maanantai 28. tammikuuta 2019

Kaikki kääntyy hyväksi: 365 ajatusta itsensä auttamisesta






Heli Suutari
Atena, 2019



"Kaikki hyvin?

Kokeilen radikaalia ajatusleikkiä: ehkä suurin osa vaikeuksistani ja huolistani on vain omassa päässäni?

Ehkä kaikki onkin ihan hyvin?"

Näin haastaa minua Heli Suutarin teksti 213. päivän kohdalla, kun sattumanvaraisesti arvon itselleni ajateltavaa tähän maanantaipäivään. Mitä ajankohtaisin ja osuvin kysymys, kun epämääräinen rykelmä työasioita roikkuu yhä mielen syrjässä kiinni, muutama tunti kotiutumisen jälkeen. Lienen kyllä kirjan kohderyhmää sieltä tarvitsevimmasta päästä, hallitsen hyvin (turhan) murehtimiseen, kaikesta huolehtimisen ja huolestumisen ja itsekritiikissä olen ihan mestariainesta. Usein ihan varta vasten herään aamuyöstä vääntelemään asioita mielessäni - ja voi miten monta hyvää huolta onkaan vuosien mittaan mennyt ihan hukkaan!

Heli Suutari kertoo kirjansa alussa, miten sai yht'äkkiä huomata, että suutarin lapsellekin on hankittava kengät - tukevat sellaiset. Hän työskenteli terapeuttina hollantilaisella  klinikalla, joka on erikoistunut riippuvuuksien, syömishäiriöiden ja loppuunpalamisten hoitoon. Sinänsä mieluisa mutta paljon vaativa työ ja loputtomat vaatimukset kuluttivat tekijänsä loppuun, aina burnoutiin asti. Eikä siinä auttanut työstä luopuminen, ei terveellinen ruokavalio  tai liikunnan harrastaminen - piti alkaa ymmärtää sisäisen perfektionistin itsekriittisyyden suota. Oman elämänsä suorittamista. Kuulostaako tutulta?

Kun on tottunut  terapeuttina hoitamaan muita, ei varmaankaan ole helppoa vaihtaa roolia ja nähdä itsensä apua tarvitsevana ja uupuneena. Terapeutin oli maistettava omaa lääkettään. Heli Suutari kertoo, miten viinistä oli tullut lääke stressiin ja sen tuoma helpotus alkoi piintyä tavaksi. Hän otti työstään tutut riippuvuuksien hoitamisen työkalut omaan  käyttöönsä. Päivittäisistä pohdinnoista toipumisen tiellä syntyi kirja Kaikki kääntyy hyväksi. Jo kirjan kansi on hyvin lohdullinen, sillä siitä riittää kannustava ajatus itsensä auttamisesta vuoden jokaiselle päivälle. Alkuun luin kirjaa järjestyksessä ajatuksen kerrallaan, mutta nyt olen antanut sattumalle ja selailulle valtaa - silmiin on sattunut juuri se otsikko, joka tänään erityisesti puhuttelee. Tai keikauttaa jumettuneen ajatuksen päälaelleen, antaa uuden näkökulman. First  things first - olipa järjestys myöhemmin sitten mikä tahansa. Ensimmäinen teksti - Ongelman myöntämisen taito - nimittäin kolahti niin, että heti seuraavana päivänä hoidin yhden itseäni paljon ja kauan vaivanneen asian pois päiväjärjestyksestä. Mikä voittajaolo, kirjaimellisesti ja konkreettisesti: 


"Kiitän itseäni rohkeudesta myöntää ongelmani." 

Siinä kiteytyy paljon myös jatkosta, joka on armollista ja lohdullista keskustelua itsensä kanssa. Kirja kannustaa huomaamaan pienenkin hyvän ja tulee tunne, että haluan pysyä itseni vierellä. Kävellä samaan tahtiin.

Luulenpa, että tämä kirja pysyy yöpöydälläni kauan. Tekstejä voi lukea aina uudestaan ja uudestaan ja oivaltaa niistä - ja itsestään - aina uutta.  Muutos ei ole helppoa, mutta ehkä sittenkin mahdollista.

Kirja on saatu arvostelukappaleena, josta kiitos kustantajalle.


keskiviikko 16. tammikuuta 2019

The Summer of Serendipity








Ali McNamara
Sphere, 2017



"A magical little Irish town could be
the perfect place to find love..."

Laitetaanpa nimi muistiin: Ali McNamara. Joskopa näitäkin joskus suomeksi käännetään.

Lunta tulla tupruttaa taivaan täydeltä. Päivät ovat vielä näitä lyhyiksi pätkäistyjä, tuskin ehtii valoisan aikaan töistä kotiin. Juuri nyt on tankattava onnekkaiden sattumien kesää. Irlannin viherrystä ja vapaina lainehtivia vesiä! Ihan vain tätä(-kin) aioin pienenä välipalana makustella, kunnes kirjapino alkaa kasvaa varatuista kirjoista. Vaan ei ollut kirjaa kesken jättäminen! Kauniin tarinan kierteisiin oli kieputeltu myös kutkuttavaa jännitystä. Hauska sattuma sinänsä, että kirjassa oli samanlaisia piirteitä kuin vasta lukemassani Nicola Mostyn kirjassa - molemmissa päähenkilönä on ns. tavallinen naisihminen, joka saakin huomata olevansa tietyllä tapaa erityinen ja valittu.

Serendipity Parker on matkustanut avustajansa Kikin kanssa Irlannin länsirannikolle etsimään asiakkaalleen sopivaa taloa. Sopiva - ei vaan täydellinen - talo löytyykin pienestä Ballykiltaran kylästä. Ennen kuin asiassa voidaan edetä, on selvitettävä talon omistaja. Tarinoita talosta voi kertoa monikin, kyseessä on suorastaan paikallinen legenda, nähtävyys ja erikoisuus. Sen sijaan omistajasta ei kukaan tunnu tietävän, tai sitten ulkopuolisille ei vain haluta kertoa. Serendipity Parker - tuttavallisemmin Ren - ja Kiki käärivät hihansa ja käyvät koko naisen tarmollaan tutkimaan asiaa. The Welcome House on kautta aikain avoimin ovin tarjonnut suojaa matkalaisille ja turvaa sitä tarvitseville.

Kirja tuo mieleen aiempia lukukokemuksia Irlannista ja kelttiläisyydestä. Ren ja Kiki etsivät kelttiläisiä ristejä ja törmäävät ikivanhoihin teksteihin. En voinut välttyä ajoittaisilta Viisikko-tunnelmilta; viehättävät vihreät maisemat, ihan varmasti nummiakin, mystiikanhuuruista tunnelmaa vanhuuttaan nariseva talossa. Etteikö vain arvoituksellisia salakäytäviäkin? Toki aikuisten Viisikossa on myös romantiikkaa ja henkilöiden eletyssä elämässä jo silitystä kaipaavia ruttuja ja ryttyjä.

Tämä maistui tammikuun tuppurasäässä, mutta olisi taatusti makoisaa kesä- ja matkalukemistakin. Ali McNamara on lukemani perusteella mitä aidoin ja sympaattisin naisihminen. Häneen tutustuminen luiskautti minut lopulta jo lääketieteen puolelle, kun yritin ymmärtää, mikä krooninen sairaus häntä kalvaa. Päädyin lukemaan kroonisesta väsymysoireyhtymästä ja vertailemaan sitä (CFS/ME) itselleni tutumpaan MS-tautiin. Sellaista rönsyilyähän se lukeminen välillä on. Samalla romantiikasta voi ajautua aika kauas, ei vain sivuraiteille vaan milteipä muille planeetoille.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Suomen kieli ja mieli






Janne Saarikivi
Teos, 2018



Isänmaa. Äidinkieli. Suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikiven tekstit herättelivät huomaamaan, miten suuria tunnemerkityksiä omaan kieleen liittyy. Minunkin kansallisidentiteettini juuret ovat historian hämyssä, kansallisuusaatteen nosteessa. Eli kuten Saarikivi kirjassaan kirjoittaa: ”Nykyiset suomalaiset ovat saksalaisten professorien keksintö ja Suomen synty oleellinen osa saksalaisen ja eurooppalaisen nationalismin tieteellisiä juuria.” Suomen kielellä ilmaisen itseäni parhaimmin ja syvimmin, suomalainen mieleni herkistyy jääkiekkoleijoniemme menestyksestä ja itsenäisyyspäivän hulmuavista siniristilipuista. Harvemmin, jos kunnolla koskaan, olen tullut miettineeksi suomalaisuuttani juuri kielen, sen kulttuuristen merkitysten ja tunnelatausten kautta.

Kirja alkaa siis historiaosuudella ja Suomen syntyä koskevilla pohdinnoilla. Samalla Janne Saarikivi selventää myös suomalaisuuden kliseitä sekä niiden yhteyksiä suomen kieleen. Katsaus on kompakti mutta myös ylen kiinnostava mitä jos -vaihtoehtoisine visioineen. Eurooppalaiset kansallisvaltiot olisivat voineet muodostua myös toisin, toista olisi silloin kulttuurimme ja kielemmekin. On myös aiheellista palauttaa mieleen ne aikansa suurmiehet, jotka tekivät uranuurtavaa tutkimusta kielten ja Suomen heimon juurista. Mitä tekivätkään hyväksemme Anders Johan Sjögren, entä Henrik Gabriel Porthan, saati Matthias Alexander Castrén?

Historian havinoista palataan tähän päivään ja pohditaan kielten eroja ja kulttuurisidonnaisuutta. Kielentutkimuksen valossa taitaakin olla harhaluuloa, että elämme globaalissa ja yhdentyneessä maailmassa. Kun puhumme vapaudesta, rakkaudesta – saati meille niin rakkaasta metsästä – nämä sanat ovat eri ihmisille hyvin erimerkityksisiä. Parhaimmankaan sanakirjan avulla olisi hankala selittää Papuan viidakon asukkaalle joulupukkiamme tai formuloiden kolmen pysähdyksen taktiikkaa. Minun ei tarvitse lähteä Papuaan asti asiaa testaamaan, tuskinpa pystyn eurooppalaiselle vieraalleni englannin kielellä selvittämään suomaisen metsän merkitystä.

Luin Janne Saarikiven kirjan jo useampi kuukausi sitten. On ollut yllätys huomata, miten tämä kirja jäi arkeeni elämään – ja jos kielet ylipäätään ovatkin aina kiinnostaneet, niin suomen kieltä hellin mielessäni ja arvostan yhä enemmän. Hienoa, että Saarikivi avautui myös omasta suhteestaan kieleen ja muistutti instituutiosta, jonka merkitystä ei voi kyllin hehkuttaa. Ennen kuin Googlesta tai e-kirjoista oli tietoakaan, kirjasto oli – ja on yhä – väyläni tietoon, jännitykseen ja ihmissuhteiden problematiikkaan. Saarikivi puhuu niin tärkeiden asioiden puolesta, että sydämestäni suosittelen tätä – ja suomen kielen suojeluohjelmaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.1.2019