lauantai 9. maaliskuuta 2019

Eikä yksikään joka häneen uskoo





Jukka Behm
Tammi, 2018




Pysäyttävä tämä kirja nimi, dramaattinen ja raamatullinen. Ensivaikutelmani on rikosromaanin ja uskontojännitteisten traumojen tunnustuskirjan välimaastosta - no, molemmathan tässä osuvat oikeaan. Kirjan tarina kuroutuu rikoksen ympärille, sen syihin ja seurauksiin, vaikkei perinteisestä dekkarista olekaan kyse. Kirjan hahmo Henri Jaatinen, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkija, tunnustaa osuutensa tapahtuneeseen ja laminoi elämänsä edellä mainittujen syiden ja seurausten liimapintaan.


Kirjan tapahtumapaikkana on pieni Kuusavan kaupunki, josta ei Google kerro ja jota Karttakaupan oppaat eivät tunne. Tähän asemakaupunkiin teini-ikäinen Henri Jaatinen muuttaa vanhempiensa kanssa joskus 1990-luvun vaihteessa. Perheen ainoana lapsena Henrillä ei ole edes sisaruksia tukenaan, kun on luotava uudet koulu- ja vapaa-ajan ympyrät - ei mitenkään helppo yhtälö 16-vuotiaalle. Hyvin pian, ja suuremmin sitä edes itse tahtomattaan, Henri ajautuu mukaan aktiivisten seurakuntanuorten, viidesläisten,  porukkaan. Alun vastentahtoisuuden jälkeen Henri löytää paikan, johon hän on tervetullut ja jossa hänellä on ystäviä. Hän kuuluu siihen erityisten ryhmään, joka on ottanut Jumalan kutsun vastaan. ottaneet Uskovaisten nuorten tiiviin ryhmän isähahmona häärii lyseon lehtori Rauno Cajander. Säännöt ovat selvät, syntiä merkitsevien asioiden lista tulee tutuksi nuortenilloista ja raamattupiirissä. Vaikka tyttöjen läheisyys kiehtoo nuoren miehen mieltä, mikään seksiin vivahtava ei tietenkään ole sallittua. Toisaalta heidän katseensa onkin jo tulevassa, sillä Cajanderin johdolla he valmistautuvat kohtaamaan maailmanlopun.

Nuoret saavat kuitenkin huomata, ettei ketään heistä vielä temmata pois maallisista velvoitteista ja on jatkettava lukio-opintojen parissa. Cajanderin profetiat saavat uusia muotoja, jotka käyvät Henrille ja muutamalle hänen ystävälleen ylivoimaisiksi. Tapahtuu se, mikä jo kirjan alkusanoissa mainitaan: Rauno Cajanderin katoaminen, rikos. Se on teko, johon he hakevat oikeutusta Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta.

Nuoren Henrin ohella tarinaa kertoo nelikymppinen Henri. Noin neljännesvuosisata myöhemmin hän käy yhä läpi nuoruutensa tapahtumia: syyllisyytensä taakkaa, pelkoja, häpeää, pettymystä. Hän ei voi kieltää vastuutaan, mutta toisaalta - kuinka nuorella Henrillä olisi voinut olla mitään käsitystä siitä, miten karismaattisten ja voimakkaiden voimien myllyyn hänet vetäistiin mukaan? Entä mitä välineitä hänellä ja hänen ystävillään oli ylipäätään punnita Cajanderin tekemisiä, oman nuoruutensa ja päähän taotun horjumattoman uskon pohjalta? On masentavaa todeta päälle nelikymppisenä, että elämä on mennyt ajelehtien toisten toiveiden ja sanomisten mukaan.

Kirjailijana Jukka Behm on uusi tuttavuus. Oli mielenkiintoista huomata, että Jukka Behm on - Henrin tavoin - teologian maisteri. Ja että myös hän oli mukana viidesläisessä herätysliikkeessä 1980-luvun lopulla. Tuolloinkin odotettiin maailmanloppua, tosin sen piti tulla 1993 eikä paria vuotta aiemmin kuten kirjassa. Tämän kirjan myötä tuli hieman vilkaistua myös joitakin yleissivistäviä pääpiirteitä herätysliikkeiden historiasta.



sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Eurooppa raiteilla






Pekka Haavisto
Otava, 2019



Kai tätäkin voisi äkkilähdöksi kutsua, kun yllättäen arvontavoittona Parasta lähteä nyt -blogista saatu matkakirja vei minut nojatuolimatkalle Eurooppaan. Ja vaikka olen lukuisia matkakirjoja lukenutkin, niin ensimmäistä kertaa ollaan junaillen reissussa. Junamatkailu on mitä luontevin valinta Vihreän liiton puheenjohtajalle; onhan juna ylivoimaisesti ympäristöystävällisempi tapa liikkua verrattuna lentämiseen tai laivamatkailuun. Pekka Haaviston kiinnostus junamatkailuun juontaa kuitenkin juurensa kauas nuoruuteen. 1970-luvun alkupuolella käyttöönotettu Interrail-ohjelma mullisti sen ajan nuorten kokemusta maailmasta. Eli kuten Haavisto kirjan alkupuheessa toteaa: "Tuntui kuin koko sukupolvi olisi pakattu juniin ja lähetetty Euroopan pienimpiinkin kolkkiin löytöretkille." Pekka Haavistokin lähti ensimmäiselle interraililleen 16-vuotiaana luokkakaverinsa kanssa. Elettiin aikaa ennen kännyköitä, ennen yhteistä valuuttaa, ennen internettiä. Reissunuoren vanhemmat eivät saaneet väliaikatietoja tekstiviestillä tai messengerissä. Ja silti oli - no, jotakuinkin ja enimmäkseen - turvallista laskea nuorensa kuukaudeksi maailmalle. Kuinka erilainen maailma tuolloin olikaan!

Pekka Haavistoa interreilaus viehätti niin, että hän kirjoitti Inter-Rail -oppaan vuonna - ensin omakustanteisesti vuonna 1977 ja seuraavana vuonna WSOY:n kustantamana. Nuori Eurooppa: Inter-Rail -opas ilmestyi vuonna 1986. Jälkimmäisen ilmestymisestä on 30 vuotta ja vähän päälle, kun on jälleen "reilin" aika - ja sen pohjalta syntyvän uuden kirjan.

Ensin on kuitenkin otettava tukeva jalkatuntuma omaan kansallismaisemaan. Haavisto kertoo perheensä matkasta Kolille heinäkuussa 1972, juuri samoihin aikoihin, joka meillä päin muistetaan kovan myrskyn aikana. Haavistot eivät ole tulleet katsastamaan myrskyn tuhoja. Koli ja Pielinen ovat aikoinaan olleet noitien temmellyskenttää ja myös Pekan esiäidin kerrotaan olleen noitien sukua. Vaikka liikkeelle lähdetään kaukaa, alku on todella kiinnostava! Seuraavan kerran Kolilla katselen paikkoja uusin silmin. Kolilta tehdään vielä aikamatkaa kreikkalaiseen mytologiaan ja toden totta, yhteys tähän päivään kaivetaan esiin. Europe oli kreikkalaisessa mytologiassa Foinikian prinsessa, johon Zeus rakastui. Häräksi muuttunut Zeus juoni prinsessan itselleen ja tästä tuli Kreetan ensimmäinen kuningatar. Siinäpä yksi, vaan ei ehkä ainoa, teoria Eurooppa-sanan synnystä.

Millaiseen Eurooppaan Pekka Haavisto suuntaa matkansa heinäkuussa 2018? Iso-Britannia käy tuskaisia eroneuvotteluja EU:n kanssa. Sekä Puola että Unkari ovat uhmanneet Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaatteita, joihin niiden jäseninä kuuluisi sitoutua. Kreikalla ja Turkilla on omat kahnauksensa. Koko mannerta polttelee kysymys ihmissalakuljetuksista ja turvapaikanhakijoiden tulvasta. Muun muassa näihin teemoihin Haavisto paneutuu reittinsä varrella ja käy keskusteluja paikallisten vaikuttajien - poliitikkojen, ihmisoikeuspuolustajan, kunniakonsulin ja monen muun - kanssa. Reitin paikkakunnat muodostavat kiinnostavan ketjun; Varsova-Katowice‒Oświęcim‒Budapest‒Wien... Ja kun alan arvella, että nyt lähestytään Kreikkaa, oloni käy jo hieman malttamattomaksi. Thessaloniki, viimeinkin! Tässä kohti hidastan vauhtia, kyllä kiitos, mennään pitemmän kaavan kautta. Aina Ateenan kaupunkivaltion kultakauden kautta.

🚉 ...Napoli‒Firenze‒Livorno‒Bastia‒Toulon... ðŸš‰

Alan entistä selvemmin ymmärtää, mikä reilaamisessa viehättää. Kaupungit vilistävät silmissä. Jokainen omanlaisensa erityispiirteineen, kuten kansalaisensakin. Ja silti samaa eurooppalaisutta, samaa ihmisyyttä huolineen ja toiveineen. Kivisiä katuja, kutsuvia kahviloita. Majapaikan etsintää ja paidan kuivatusta parvekkeella. 

Lopputulema: Voi miten paljon onkaan näkemättä, kokematta, 
Jään maistelemaan uusia sanoja. 
Perpignan. Hydra.








Miten kohdata kuolema






Jaana Ahlblad
Tammi, 2019



Epätoivottu, ihmisen toiveista ja suunnitelmista piittaamaton vieras: Kuolema. Sentään toisinaan myös odotettu armahtaja, kun elämisen kipu käy kohtuuttoman raskaaksi. Hyvinä aikoina haluamme usein unohtaa elämän rajallisuuden, mutta väistely on vain tilapäistä. Ennemmin tai myöhemmin, jo valmistautuneena tai täysin yllättäen, kuolema ottaa oikeuden järjestellä elämämme legopalikoita uudestaan.

Jaana Ahlblad menee suoraan asiaan jo kirjan nimessä. Mihin kaikkeen ihmisen on varauduttava ja valmistauduttava, kun oma tai läheisen elämä on päättymässä? Vaikka elämää ei voida enää lääketieteen keinoin pidentää, voidaan kuitenkin tehdä paljon sen eteen, että jäljellä olevat päivät olisivat mahdollisimman hyviä ja kivuttomia. Palliatiivisen eli oireenmukaisen hoidon keinoin voidaan keskittyä siihen, että parantumattomasti sairas ja hänen läheisensä saavat aktiivista, kokonaisvaltaista ja moniammatillista hoitoa ja tukea. Tarve saada oikeanlaista ja rohkaisevaa tietoa on valtava; omasta kokemuksestakin tiedän, miten hukassa ihminen on pelkoineen ja ahdistuksineen sairaalamaailman sokkeloissa. Tosiasioiden myöntäminen auttaa ymmärtämään, milloin on aika luopua hyödyttömistä ja kärsimystä lisäävistä hoidoista tai pidättäytyä elvytyksestä. Kun siirrytään saattohoitovaiheeseen, elämää on jäljellä ehkä viikkoja tai päiviä. Tavoitteena on auttaa niin kuolevaa kuin läheisiä valmistautumaan kuoleman kohtaamiseen.

Kuolemaan liittyy paljon käytännön järjestelyjä. On hoidettava hautajaiset, paperiasioita moneen suuntaan, tehtävä perunkirjoitus. Surun hidastamien omaisten arkea helpottavat käytännönläheiset ja selkeät ohjeet, jotka on kirjaan koottu omaksi osuudekseen.

Alkuvuoden uutisoinnit vanhustenhoidon huonosta tolasta loivat uutta näkökulmaa kirjan eutanasiaa käsittelevään osaan. Lehtien mielipidekyselyissä vanhenevat ihmiset kavahtivat laitokseen joutumista ja joku ilmoitti hankkiutuvansa ajoissa Hollantiin eutanasiaklinikalle. Kirjan puhuman hyvän, ihmisarvoisen hoidon ja nykytilan välillä tuntuisi olevan laajemminkin ristiriitaa. Suomessa eduskunta hylkäsi keväällä 2018 kansalaisaloitteen eutanasian laillistamisesta. Jaana Ahlblad antaa kirjassaan puheenvuoron sekä eutanasiamyönteisyydelle että -kielteisyydelle.

Mikään valmistautuminen ei välttämättä tee kuoleman kohtaamisesta yhtään helpompaa. Silti tarvitaan puhetta ja puheeksiottamista, mahdollisuutta lausua ääneen kuolemaan liittyviä ajatuksia; ehkä jopa sen arkipäiväistämistä ja palauttamista osaksi elämän normaalia kiertokulkua. Jaana Ahlbladin kirja on hyvin käytännönläheinen ja asiantuntijapainotteinen, tieto on tiivistä ja neuvot konkreettisia. Meistä joka ikinen on kirjan kohderyhmää, mutta moni meistä on myös työnsä kautta tekemisissä kuoleman, kuolevien ja surevien omaisten kanssa.

Jörn Donnerin slogan pätee tähän kirjaan oikein hyvin: Lukeminen kannattaa aina.

Julkaistu Kirjavinkeissä 3.3.2019