Lupa surra

Miia Moisio
Otava, 2019





Menetykset ja vastoinkäymiset eivät juurikaan kysy lupaa eivätkä sopivaa hetkeä. Suru pysäyttää ja anoo kantajaltaan vastauksia, vaikka kysymyksetkin ovat vasta hakusessa. Menetyksen suuruus ja ihmisen persoonallisuus vaikuttavat oleellisesti siihen, milloin ja miten ihminen on valmis käsittelemään surua.

Viime vuosina olen lukenut monta surua käsittelevää kirjaa, joissa menetykset ovat pääsääntöisesti liittyneet kuolemaan. Miia Moisio pohtii aihetta laajemmin kirjassaan: elämämme aikana kohtaamme lukemattoman määrän pienempiä ja suurempia menetyksiä. Jokainen niistä koskettaa, jokaista on lupa surra. Suru on aina henkilökohtainen, toisen surun määrän tai aiheellisuuden arviointi sivusta on tarpeetonta. Toisaalta suru koskettaa laajastikin lähipiiriä, nykyisin sosiaalisen median ja uutisoinnin myötä jopa maailmanlaajuisesti.


 Niin kipeää kuin sureminen tekeekin, sillä on selkeä päämäärä. Surun kohtaaminen verottaa voimia, mutta asioiden läpikäyminen auttaa hyväksymään menetyksen osana loppuelämää. Surematon suru ja asian vältteleminen sen sijaan kulkee taakkana, kenties syvällekin koteloituneena. Kun jokin myöhempi elämäntilanne junttaa sen voimalla pintaan, tunteen alkuperää voi olla vaikea tunnistaa – saati niitä sukupolvien työstämättömiä suruja, jotka periytyvät isältä pojalle.

Miia Moisio on hyvinvointialan yrittäjä, joka on toiminut myös sielunhoidon opettajan tehtävissä sekä kohdannut surevia papin työssään. Vahvimpana tunteena hänen kirjastaan nouseekin myötätuntoisuus, vierellä kulkijan hienovireinen osanotto. Hänen ajatuksensa surusta siltamatkana on hyvin lohduttava; matkalla on alku- ja päätepisteensä. Useampikaan siltamatka ei ehkä tee suremisesta helpompaa. Se voi kuitenkin vahvistaa ymmärrystä siitä, että surusta selviää. Arvokasta, käytännönläheistä tietoa niin surijalle kuin surevia kohtaavillekin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.11.2019

Villahousuhäpeä

Eira Mollberg
Tammi, 2019

360 s.


Kuusivuotiaana Eira Mollberg pääsee unelmareissulle Fazerin karkkitehtaalle – ja perillä huomaa lähtöhuumassaan unohtaneensa pukea villahousujen päälle hameen. Mikä häpeä! Vuosikymmeniä myöhemmin elämän vastoinkäymiset suistavat hänet juomaan ja vanha vaiva, villahousuhäpeä, roikkuu yhä tiukasti takinliepeessä.

”Tekstisi on ala-arvoista. Kuinka sinä olet ylipäänsä koskaan kyennyt kirjoittamaan ylioppilaaksi? Kuinka työväenopisto saattaa pitää luovan kirjoittamisen opettajana kaltaistasi täysin ammattitaidotonta ja osaamatonta kirjoittajaa?”

Eira Mollberg on lupautunut kirjoittamaan Brita Kekkosen muistelmat, mutta yhteistyö kangertelee ja lopulta kariutuu kokonaan. Muutkin työt takkuavat. Töiden sijaan Eiran tie vie ostoskeskuksen ravintolaan ryyppykavereiden seuraan. Vähitellen elämänkuva ja sen ristiriidat tarkentuvat, kun Eira käy läpi suhdettaan vanhempiinsa ja Heikki-veljeensä.

Eira Mollbergin alkoholinhuuruinen kausi kestää kaksi vuotta. Hän saa kasteen ortodoksisuuteen vuonna 1989 ja Venäjän ja Viron luostareilla onkin merkittävä rooli hänen toipumisessaan. Luostarielämän yksinkertaisuus ja yhteisöllisyys rauhoittavat. Luostarien vahvat naiset edustavat kenties sitä turvaa, jota oma äiti ei jaksanut perheen ristiriitojen keskellä antaa. Rankimmillaan luhistuminen vaatii myös katkaisuhoitoa ja kuntoutuslaitosten jaksoja.

Villahousuhäpeä on rehellisyydessään säväyttävä lukukokemus. Eira Mollberg ei säästele itseään, mutta varsin suorasanaisen kohtelun saavat muutkin kirjassa mainitut. Kirjan pohjalta on myös dramatisoitu näytelmä, joka sai ensi-iltansa syyskuussa Avoimet ovet -teatterissa. Erityistä kirjassa ovat kuvaukset luostarijaksoista ja ortoksisuudesta, joita Mollberg kuvaa lämpimästi.

Julkaistu Kirjavinkeissä  11.11.2019