maanantai 3. joulukuuta 2018

Myrskyä ja mystiikkaa







Ville Jalovaara
Kirjapaja, 2018



   

Itsenäistyneen Suomen kuningashanke meni mönkään, mutta saimme sentään vahvan presidentin järjestelmän. Jo Ruotsin kuningasvallan aikaan, uskonpuhdistuksen jälkeen, kuningas nimitti piispat ja kirkkolaista tuli osa yleistä lainsäädäntöä. Näiden perinteiden pohjalta itsenäisen Suomen presidentistä tuli paitsi valtion myös kirkon päämies. Aina vuosituhannen vaihteeseen saakka presidentin tehtäviin kuului nimittää piispa kirkon vaalissa asettamista kolmesta ehdokkaasta. Suomen presidentit myös käyttivät tätä valtaansa niin, että kuudesti valituksi tuli joku muu kuin kirkon ensimmäiselle vaalisijalle asettama henkilö.

Lyhyen Ruotsin ja Venäjän aikaisen historiakatsauksen jälkeen päästään Suomen itsenäisyyden aikaan. Ville Jalovaara käy läpi kronologisessa järjestyksessä maamme 12 presidentin suhdetta kirkkoon. Itsenäisyyden sadan vuoden aikajakso pitää sisällään suuret yhteiskunnalliset muutokset ja niin sodan kuin rauhan aikaakin. Aikakausien erilaisuus, presidenttien henkilökohtaiset kokemukset ja heidän suhteensa kirkkoon presidentti-instituution edustajina on kunkin osalta koottu jämptiksi luvuksi.

K. J. Ståhlberg aloitti presidenttien sarjan sisällissodan jäljiltä kahtiajakautuneessa maassa ja hänellä oli keskeinen rooli myös uskonnonvapauslain valmistelussa. Vaikka kirkon yhteiskunnallinen asema tuolloin olikin vahva, Ståhlberg tuntui välttäneen uskonnollisia ilmauksia julkisisssa puheissaan. Myöhemmin Suomen joutuessa sotaan uskonto sen sijaan nähtiin kansakuntaa yhdistävänä voimana, näin erityisesti Kyösti Kallion aikana. Nykyhetkeä kohden tullessa yhteiskunnan moniarvoistuminen ja maallistuminen ovat tuoneet omat vivahteensa keskusteluun. Ville Jalovaara palaa esimerkein käytyihin presidentinvaaleihin ja siihen, kuinka paljon ehdokkaiden vakaumuksella on ollut merkitystä lopputuloksen kannalta.

Sataan vuoteen mahtuu paitsi sovinnaista yhteistyötä myös paljon kirjan nimen lupaamaa myrskyä ja mystiikkaa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjasta jää mieleen Tampereen piispa Eelis Gulinin yritys ojentaa presidentti Kekkosta tämän naissuhteissa. Myöskään piispan nimitykset eivät aina menneet kirkon esittämällä tavalla. Nykyinen presidenttimme Sauli Niinistö toivottaa kansalaisille Jumalan siunausta uudenvuodenpuheessaan.

Jo pelkästään historian harrastuksen ilosta tähän kirjaan kannattaa tarttua ja kerrata maan itsenäisyyden ajan tapahtumia presidenttikatsausten valossa. Presidentin virkaan liittyy paljon perinteiden painolastia, mutta jokainen presidentti hoitaa työtään myös omien henkilökohtaisten arvojensa ja asenteidensa tuomin eväin. Kiinnostava lukukokemus!

Julkaistu Kirjavinkeissä 3.12.2018

perjantai 30. marraskuuta 2018

Nenkoset








Heikki Turunen
WSOY, 2018









Heikki Turusen Nenkoset on Laatokan Karjalan ortodoksievakoista kertovan trilogian päätösosa. Suomessa eletään jälleenrakentamisen aikaa sodan jälkeen. Suojärveltä Juukaan saapuneet evakot yrittävät parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämään ja totutella rinnakkaiseloon kantasuomalaisten kanssa. Posolkan vankileirin kauhut ovat vaihtuneet uudenlaiseen tulevaisuudenuskoon. Mutta ei päivää, etteikö kahtiajako siirtokarjalaisten ja paikkakuntalaisten välillä nostaisi päätään. Maanhankintalain nojalla saadut maat tekivät evakoista maanryöstäjiä, ortodoksisuus ryssänuskoisia. Rikas, rakas aunuksenkarjalan kieli oli pilkan aihe uudessa kulttuuriympäristössä.

Tarinan keskeisenä hahmona jatkaa Manja Pelagea, joka sarjan edellisessä osassa, Vinoristin kansa avioitui juukalaisen Antin kanssa. Osa Hovilan neveskänä – ison talon miniänä – on monella tapaa raskas, sillä anopin silmissä vääräuskoinen Manja on kaikin puolin kelvoton hänen pojalleen. Appiukko sen sijaan olisi ihan mieluusti tehnyt lähempääkin tuttavuutta miniänsä kanssa, jos vain Manja olisi iholleen päästänyt. Anopin vihanpito olisi ollut helpompi kestää, jos Antti olisi pysynyt vaimonsa rinnalla tukena. Suurena rakkautena näyttäytyneeseen suhteeseen, ikään kuin idän ja lännen liittoon, on kuitenkin tullut ryppyjä heti alkuunsa.

Manja saa suurta lohtua Nurmekseen nousevasta tsasounasta. Ensimmäiset kirkonmenot mullistavat Manjan elämää tavalla, jota hän ei voi etukäteen kuvitellakaan. Kaunis Karjala, kaikki taakse jäänyt, tulee tsasounan myötä jälleen liki.

Tämän sarjan myötä Heikki Turusen rehevän värikäs, rivoutta kaihtamaton tyyli on tullut minulle tutuksi. Osin kirjan karkeat osuudet ainakin itse luen sodan jälkimainingeiksi, kun sodan runtelemat ihmiset totuttelivat jälleen vakiintuneempiin oloihin. Turunen kuvaa taidokkaasti tuota Suomen historian suurimman maareformin aikaa, joka jätti näkyvät jälkensä myöhempään aikaan, kuten pientilavaltaisuuden ja rintamamiestalot. Ja mikä parhainta, hän vie lukijansa maaseudun kesään, heinäpellon tuoksuun ja tanssilavojen lattioille. Seuraavan kerran Bomballa käydessäni mietin, puhutaanko kirjassa Bomban tsasounan maisemista. Suojärven lauluemo Ogoi Määräsen patsas tuo mieleen Turusen evakot. Niin ovat nenkoset, nuo kreikanuskoiset siirtokarjalaiset, yhä keskuudessamme. Iso ja tärkeä osa historiaamme, jonka äärelle kannattaa pysähtyä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.11.2018

torstai 22. marraskuuta 2018

Eeva Lennon, Lontoo







Eeva Lennon
Karisto, 2018



Toimittajamuistelmia on ilmestynyt useita tänä vuonna ja jo luettujen jatkoksi oli kiinnostavaa lukea vielä Eeva Lennonin omaelämäkerrallinen kuvaus hänen työstään ulkomaan kirjeenvaihtajana. Hän oli Suomen ensimmäisiä naiskirjeenvaihtajia maailmalla, ensin Pariisissa ja sen jälkeen Lontoossa.

Eeva Lennon kuvaa tarkasti lapsuuttaan ja nuoruuttaan kahden kosmopoliitin, suurten Ranskan ystävien, lapsena. Hänen isänsä toimi merkittävissä tehtävissä Marsalkka Mannerheimin päämajassa, jatkosodan jälkeen isästä tuli Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja. Hänen äitinsä, Mika Waltarinkin hurmannut kaunotar, oli kotiäitinä. Eevan tie vei opiskelujen myötä Pariisiin ja siellä hän kohtasi myös tulevan kumppaninsa, irlantilaisen toimittajan ja kirjailijan Peter Lennonin.

Eeva Lennon työskenteli Pariisissa Yleisradion freelance-kirjeenvaihtajana ja myöhemmin Uuden Suomen Pariisin-kirjeenvaihtajana. Tuolloin 1960-luvulla yhteiskunnassa ja päivänpolitiikassa elettiin Charles de Gaullen aikaa, jolloin yksi suurista haasteista oli siirtomaa Algerian itsenäistyminen. Naisen asema eli murrosaikaa, Pariisia koettelivat opiskelijamellakat ja Euroopan suurin yleislakko pysäytti julkisen liikenteen ja kuljetukset. Ulkomaan kirjeenvaihtajilta ei raportoitavaa puuttunut.

Vuonna 1970 Lennonit muuttivat Lontooseen. Uutisten aiheiksi nousivat nyt kaivoslakot, IRA:n terrori sekä Margaret Thatcherin Rautarouva-uudistukset ja -otteet. Kun Eeva Lennon raportoi uuden asuinmaansa tapahtumista, hänellä oli vahvuutenaan oman ammattitaitonsa lisäksi suomalaista, irlantilaista ja ranskalaista näkökulmaa asioihin. Kaikkien näiden lankojen yhdistely ja olosuhteiden vertailu onkin yksi suuri kirjan rikkaus. Lähihistorian tapahtumat palautuvat mieleen ja avaavat uutta näkökulmaa myös nykyhetken tapahtumiin: Kirjan loppuvaiheissa päästäänkin Brexitin syihin.

Kirjassa on sivuja nelisensataa, materiaalia olisi varmasti ollut vaikka kahteenkin kirjaan. Ammattilaisen tekstiä on miellyttävää lukea, suuri tietomäärä on puristettu hyvin lukijaystävälliseen pakettiin. Toimittajan työ on ihan oma spesiaali alansa, josta ei vaarojakaan puutu. Euroopan lähivuosikymmenten historiasta ja toimittajan työstä kiinnostuneille lukupinoon vaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.11.2018

torstai 1. marraskuuta 2018

Keskittymiskyvyn elvytysopas








Minna Huotilainen ja Mona Moisala
Tuuma, 2018




Viime kesän helteillä oli mitä otollisimmat olosuhteet heittäytyä lomalla hyvän kirjan vietäväksi; nauttia varjoisasta sopukasta mökkiterassilla tai kotona ilmalämpöpumpun viileydessä. Vaan kun ei, ärsyttävä lukujumi vaivasi yhtenään. Ajatukset lähtivät harhailemaan ja kertaillen jankkasin yhtä ja samaa kappaletta tai kirjan sivua. Kokonaisuutta oli vaikea hahmottaa, tarinan henkilöt "karkasivat". Mikä aiheutti aivojeni koneistossa rahinan ja rutinan, joka salpasi keskittymisen? Ilman keskittymistä ja tarkkaavaisuutta en pystynyt perehtymään asioihin enkä muistamaan kunnolla lukemaani.

Lokakuusta tulikin sitten jo loistava lukukuukausi, mielenkiintoinen kirja seurasi toistaan ja usein olin niin upoksissa tarinaan, ettei kirjaa olisi millään malttanut laskea käsistään. Mielihyvästä hyristen jättäydyin kiehtovan kerronnan vietäväksi. Ja johan alkoi tulla myös vastauksia keskittymiskyvyn pohdintaan. Nämä kaksi kirjaa olivat mitä parhain pari peräjälkeen luettuina, Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias ja Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan Keskittymiskyvyn elvytysopas. Minna Huotilaisen nimi olikin minulle ennestään jo tuttu kirjasta Tunne aivosi.

En väsy ihmettelemään ihmisaivojen ainutlaatuisuutta! Korvieni välissä oleva "mötikkä" avaa eteeni kauneutta, värejä, musiikkia, muistoja, tunteita ja tuntemuksia. Joko hetki on seulottava olennaista vähemmän tärkeästä ja reagoitava mahdollisiin vaaran paikkoihin. Virikkeitä ja ärsykkeitä tulvii joka puolelta, nyt digitalisaation ja somen vitsausten aikaan suorastaan tsunamin lailla. Aivot sopeutuvat ja mukautuvat paljoon, mutta  rajansa kaikella - aivojen kaltoin kohtelullakin. Aika paljon olen kuitenkin itse vastuussa siitä, millaisen sähkömyrskyn keskellä kuljen.

Aivojen palkitsemisjärjestelmä aktivoituu herkästi ja saa tahtomaan lisää suklaata, Facebookin kissavideoita ja tykkäysklikkauksia. Vaikka ne miten kivoja ovatkin, jokainen älylaitteen kilahdus katkaisee ajatuksen ja kuormittaa systeemiä - varsinkin kun kännykkämme ja koneemme mahdollistavat aivan uudenlaisen multitaskauksen. Ei pidä paikkaansa enää sekään vanha viisaus, että ihminen ei voi olla kahdessa paikkaa yhtä aikaa. Henkisesti olemme siellä, täällä ja tuolla laitteidemme kautta, mutta keskittymiskykyään ei kuitenkaan voi hajauttaa mielivaltaisesti. Suuri osa arjen asioista sujuu kyllä ikään kuin autopilotillakin, mutta tiedostavampaan tekemiseen tarvitaan toiminnanohjausta.

Jos kipuilet keskittymiskykysi kanssa ja sinun on vaikea rauhoittua, saatat tunnistaa itsessäsi kirjan kuvaaman tarkkaavaisuushäiriötä muistuttavan käytösmallin eli ADT:n. Silloin keskittymiskyvyn elvytys on paikallaan ja sen tueksi on hyvä ensin ymmärtää aivojensa selviytymiskamppailua arjen turbulenssin keskellä. Onneksi tämä Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan opus on juuri sopivan ytimekäs ja helppotajuinen, jotta aivojen hyvinvointia voi alkaa pienin askelin kohentamaan. Kun on aikamme hehkutettu esimerkiksi sosiaalista mediaa, niin onpa riemullista lukea, että ihmiset ovat alkaneet kaivata muuta sisältöä elämäänsä. Toki tarvitsemme paljon muutakin kuin irtiottoa älylaitteen näppäimiltä; unta, laadukasta ravintoa ja (kahvi)taukoja.  Meistä kun ei vain ole koneen osasiksi, meidät on suunniteltu aivan toisin. Kirjan aivotutkijoiden vinkit auttavat jaksamaan paremmin arjen haasteiden keskellä ja keskittymään olennaiseen. Toinen puoli kirjan antia on muistutus vertaansa vailla olevasta ihmeestä, jota amerikanjapanilainen Michio Kaku on kuvannut seuraavasti: 

"The human brain has 100 billion neurons 
connected to 10 thousand other neurons. 
Sitting on your shoulders 
is the most complicated object 
in the known universe."














maanantai 29. lokakuuta 2018

Kone kaikkivaltias









Pekka Vahvanen
Atena, 2018



Olisinpa harrastanut tieteis-toimintaelokuvia, saattaisin nyt olla paljon valmistautuneempi siihen, mitä tuleman pitää. Arjessa usein harmittavinta digitalisaatiota ovat kankeasti toimivat sovellukset työpaikalla tai huoli Facebookin turvallisuudesta. Ehkä vielä useammin koneiden fiksuus säästää aikaa ja vaivaa, puhumattakaan vaikkapa lääketieteen mullistavista digiratkaisuista. Silti on hätkähdyttävää huomata, missä oikeasti jo mennään, kun puhutaan kolmannesta teollisesta vallankumouksesta. Teknologinen kehitys tuntuu vyöryvän musertavan jyrän lailla kaikilla elämänalueilla. Kuinka tuleekaan mieleen vanha satu keisarista ilman vaatteita - tienvarsijoukoissa on ollut helpointa hurrata mukana, sillä kukapa haluaisi olla vanhanaikainen, eiliseen jumettunut konservatiivi. Toisaalta kaikkitietävä Google - tuo digiajan jätti-ihme - auliiisti kertoo, ettei Pekka Vahvanen ei suinkaan ole yksin teknologiavastaisuudessaan.

Somessa on 24/7 aina jotakin pikkukivaa menossa. Brittitutkimksen mukaan älypuhelin kaivetaan esiin keskimäärin 221 kertaa vuorokaudessa. Vaikka jäisinkin kauas tuosta "tavoitteesta", silti vilkaisu facebookiin katkaisee ajatuksen liian usein. Se heikentää keskittymiskykyä ja ilmeisesti kognitiivisia kykyjä, työmuistia ja pitkäkestoista muistiakin. Kiireessä voin kuitata ystäväni huolet heittämällä kommenttina sydämen, sen sijaan että aidosti kohtaisin ja kuuntelisin. Sosiaalisessa mediassa haluamme näyttää parhaat puolemme ja olla kauniita, rohkeita ja positiivisia - mutta entä jos onnellisuus kuivahtaakin pintapuolisuuteen? Mukavuudenhaluiset aivoni hytkähtävät tyytyväisyydestä, kun palkitsen niitä kymmenen sekunnin veikeällä kissavideolla. Ja suuri tuntematon kaiken takana kirjaa ylös klikkailuni ja tietää, millä koukuttaa minut verkkoonsa jatkossakin. Se voi myös piirtää minusta tarkan profiilin mainostajia tai vaikkapa rekrytoivaa työnantajaa varten. Muuan Alexander Kogan teki Facebookiin hauskan This is your digital life -persoonallisuustestin. Tämän testin teki 270 000 ihmistä, täysin tietämättä, mihin käyttöön profiilitiedot lopulta päätyivät. Ja, hups keikkaa, tämä sovellus imi siinä sivussa myös noin 87 miljoonan Facebook-kaverin tiedot - kun kerran testiin osallistuneet ystävällisesti luvan antoivat. Siinä onkin jo mukavasti dataa analysoitavaksi ties mihin käyttöön! Mietinpä vain, että moneenkohan kertaan minunkin tiedot on näiden testien myötä annettu, vaikken itse ole tehnyt ensimmäistäkään.

Sosiaalisen median takahuoneessa pyörivät siis masinoidut järjestelmät hullun lailla. Sitäkin pelottavampaa on koneoppimisen ja tekoälyn kehitys muilla elämän alueilla. Miten säilyttää elämän mielekkyys tilanteessa, jossa koneet vievät työpaikat miljoonilta ihmisiltä? Ylivoimaisesti paras tietokone meillä on korviemme välissä ja tulevaisuudessa koneälyn halutaan oppivan jäljittelemään ihmisen aivojen toimintaa. Tällöin tekoäly pystyisi luomaan uutta tekoälyä. Toisaalla uusin teknologia on myös rikollisuuden ja terrorismin saavutettavissa. Itseohjautuvien autojen toiminnan hakkerointi ja ohjaus väkijoukkoon? Uudenlaiset ydinsodan uhat?

Kirjan nimeä myöten Pekka Vahvanen haluaa provosoida lukijaa, mutta hän myös perustelee väitteensä hyvin - onhan materiaali alun perin väitöskirjaa varten koottua ja monen vuoden työn tulosta. Nimenomaan teknologian välttämättömyyttä ja kehityksessä mukana pysymistä - ja kärkisijoilla keikkumista - hehkutetaan itseisarvona, jota ei niinkään tarvitse perustella. Kone Kaikkivaltiasta lukiessani löysin itsestäni paljon enemmän luddiittia kuin etukäteen arvasinkaan. En ole valmis luopumaan Facebookista - ainakaan vielä - mutta alemmalle hyllylle sen mielessäni heitän, ehkä vähän nurkkaankin tungen tärkeämmän tieltä. Tutkimukset nimittäin lupaavat, että Facebookin jättäneet ovat onnellisempia! Herättelevä ja puhutteleva kirja, kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!




lauantai 27. lokakuuta 2018

Sweet Manhattan






Liisa Simola
Bazar, 2018


Tänä vuonna jo parikin toimittajan työstä kertovaa kirjaa on sävähdyttänyt minua mielenkiintoisuudellaan. Aleksi Mainion Erkon kylmä sota pullisteli Helsingin Sanomien historiaa, sittemmin Staffan Bruun julkaisi Huvudstadsbladetista omaelämäkerrallisen kirjan Mies, joka rakasti uutisia. Näistä kahdesta olikin hyvä jatkaa kolmanteen, Liisa Simolan kirjaan Sweet Manhattan. Tosin yhteneväisyydet Staffan Bruunin tai Erkon toimittajien työhön karisevat heti alkuunsa, niin ainutlaatuiseen seurapiiritoimittajan maailmaan Liisa Simola vie lukijan mukanaan.

Nuori toimittaja Simola turhautui lehden tekoon heti työuransa alussa Suomessa. Suunnitelmat menivät uusiksi parissa päivässä ja parikymppinen nainen oli jo matkalla kohti Jerusalemia. Hän kirjoitteli juttuja suomalaislehdille ja piti taidegalleriaa. Mielessä kypsyi jo uusi suunnanmuutos ja vuonna 1969 hän muutti New Yorkiin. Vastassa oli säkenöivä, tuhansien mahdollisuuksien kaupunki, mutta menestymisen esteet oli raivattava itse. Tarmokas ja päättäväinen nuori nainen järjesti työnsä puitteet ja suunnitteli oman strategiansa – ja haastatteli yli kolmen vuosikymmenen aikana lukuisia elokuva- ja taidemaailman tähtiä. Hän tapasi dieettiguruja, kuningattaria, presidenttejä ja näiden puolisoita. Haastattelujen järjestymiseen tarvittiin peräänantamattomuutta ja usein varmasti pelisilmää ja onneakin. Simola onnistui saamaan esimerkiksi Yoko Onon haastattelun tilanteessa, jossa tämä oli systemaattisesti kieltäytynyt kaikista haastatteluista. Joskus tapaamiset järjestyivät hyvinkin nopealla aikataululla, kuten esimerkiksi kuningatar Faridan haastattelu heti seuraavan päivän lounaalle.

Ja kaikki taustatyöhän tehtiin tuolloin vielä ilman Googlea! Simolan haastateltavat edustivat eri kansallisuuksia, tulivat eri kulttuureista, joten haastetta hyvälle pohjatyölle varmasti riitti. Kun hän päätti lähteä tutustumaan 1980-luvun Harlemiin, suurena haasteena oli ylipäätään löytää taksikuski, joka suostuisi viemään hänet ”valkoisen miehen painajaisen” seudulle. Erään tv-haastattelun mukaan Liisa Simola arvioi kirjoittaneensa tuolloin noin 140 lehteen ympäri maailmaa. Hän osasi tehdä työstään hyvää bisnestä ja toisaalta myös ystävystyi monien kuuluisuuksien kanssa ja tapasi heitä usein muutenkin kuin haastattelujen merkeissä.

Sweet Manhattanin luvut on jaoteltu kätevästi eri vuosikymmenille, joten kirja on samalla katsaus eri aikakausien tärkeimpiin tapahtumiin, muotiin sekä musiikki- ja elokuvamaailman tähtihetkiin. Lue ja nauti!

Julkaistu Kijavinkeissä 27.10.2018

perjantai 26. lokakuuta 2018

More Very Finnish Problems






Joel Willans
Gummerus, 2018



More very sharp statements about us Finns! Brittimies Joel Willans julkaisi suomalaisuuden omituisuuskokoelmansa 101 Very Finnish Problems viime vuonna. Mutta luonteemme, luontomme ja elämäntapamme rikkaudet tuntien – sehän oli vasta alkua, pintaraapaisua. Nyt ilmestynyt More Very Finnish Problems porautuu perusteita syvällisemmin suomalaiseen elämänmenoon. Eikä tässä tietenkään ole kyse ongelmista, vaan nämä ovat Willansin näkemyksiä siitä, kuinka weirdly wonderful hänen uusi kotimaansa on.

Willans on asunut Suomessa 16 vuotta ja on kutkuttavaa ajatella, miten nämä kirjan huomiot ovat saaneet muhia valmiiksi hänen mielessään. Monet teemoista voivat tuntua hieman kliseisiltä, mutta niin se vain on, että juuri ne asiat säätelevät hyvin pitkälti ajatteluamme ja mielialojamme. Vuodenaikojen ja säiden vaihtelut puhuttavat aina ja etenkin silloin, kun mennään kohti juhannusta, joulua tai vappua. Kestämme hyttysinvaasiot, koska sielumme vaatii kesämökin rauhaa ja metsässä kuljeskelua. Rakastamme lumisia maisemiamme ja maustamme vähän kaikkea syötävää ja juotavaa salmiakilla. Huuhdomme maailmanpölyt pois itsestämme saunan lämmössä ja hiljaisuudessa.

Mehevät naurut sain muun muassa Willansin kuvauksesta perhepäivällisestä Suomessa. En ole aiemmin tullut vertailleeksi eläinten ääntelyä kuvaavia sanoja eri kielissä. Tässä kohti Willans lausuu muutaman varoituksen sanan maanmiehilleen, jottei aiheesta nousisi pöllömpää haloota.

Kirjaa hauskuttavat myös somemaailmasta jo tutut meemit; kuvaan ja sen lyhyeen selitykseen on saatu mahtumaan kunnon kimpale perisuomalaisuutta. Ja mikä levikki; Facebookin ja muiden somekanaviensa kautta Joel Willans arvelee meemiensä tavoittaneen lähemmäs 300 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa.

More Very Finnish Problems lienee takuuvarma valinta, jos mietit lahjaa tai viemisiä ulkomaille tai ulkomaisille vieraillesi Suomessa. Kirja ei ole huti suomalaisellekaan, päin vastoin – onhan se hilpeä muistutus meille Suomen ja suomalaisuuden rikkaudesta. Svengaavasti englanniksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 26.10.2018