torstai 18. lokakuuta 2018

Aurinkoon puettu aika








Satu Prusti-Nelson
Marketiimi, 2017




Kun uusia kirjoja pukkaa markkinoille kuin sieniä sateella, aika ei tahdo riittää niiden jo kerran luettujen ja kiinnostaviksi koettujen lukuelämysten pariin palaamiseen. Tämän kirjan kohdalla tein poikkeuksen; ihastuin Satu Prusti-Nelsonin kirjaan jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta jotain jäi ikään kuin puuttumaan. Palasin kirjaan nyt uudestaan, ja kun juoni on jo tuttu, voin syventyä nauttimaan kirjan kiehtovasta kerroksellisuudesta ja mieltä hivelevän kauniista tekstistä.

Jostain syystä Aurinkoon puetun ajan tarina alkoi elää mielessäni niin, että näen siinä monessa kohti paljon symboliikkaa - näen sitä lukijan rajattomalla vapaudella tietämättä lainkaan, kuinka kirjailija itse on sen ajatellut. Päähenkilö Soledadin hahmossa on jotain niin yleisinhimillistä, piirteitä joita tunnistan itsessäni ja joita voi vaistota jokaisessa tapaamassaan ihmisessä. Toisissa näkyvämmin, toisissa syvemmällä pinnan alla - rakkauden kaipuuta, rikkonaisuutta, nähdyksi tulemisen ja kohti ojentuneen käden tarvetta.

"Minun isän sydämeni särkyy, kun sinä itket. 
Mutta tiesitkö etten ole hukannut kyyneleitäsi, 
vaan olen tallettanut niistä jokaisen?"

Pienenä Soledad on repäisty irti juuriltaan, Meksikon auringon alta Suomeen. Adoptiovanhemmat ovat tarjonneet hänelle kodin ja materiaalisen hyvän, mutta vuodet eivät ole sammuttaneet Soledadin kipua ja kaipuuta kotiin. Hän on hellinyt mielessään muistoa isoäidistään Guadalupesta, joka tarjosi lohdun ja turvan lastenkotiin joutuneelle pienelle tytölle. Muutto Suomeen toi toisenlaista suojaa ja vakautta elämään, mutta riuhtaisi myös irti värikylläisen kotimaan maisemasta - ja isoäidistä.

Aikuisena Soledadin on viimein mahdollista lähteä etsimään juuriaan. Kenties isoäitikin odottaa vielä pientä tyttöstään Veracruzin kylässä - mitä juhlaa jälleennäkemisen riemu olisikaan! Saisiko hän viimein vastauksia mieltä piinanneisiin kysymyksiin? Kotimatka on tunnetasolla pitempi kuin hän arvaakaan, eheytyminen ajoittain kivuliasta itsensä kokoamista pala palalta.

"Olen puhunut sinulle kauan kuiskaten, 
mutta nyt minä huudan."

Tarinassa Soledad tekee siis pitkää matkaa, niin kuin ihmisen monesti tapana on itseään etsiessään. Soledad tapaa polullaan ihmisiä, jotka auttavat häntä eteenpäin. Mielenkiintoista kyllä, apua voi ottaa vastaan vain omaan tahtiinsa eikä ristiriitoja voi siksi välttää.

"Olen sinut nimeltä kutsunut."

Vaikka Soledad tekee matkaansa yli 500 sivua, niin yhtä kaikki sama taivas kaartuu niin Meksikon kuin Suomenkin ylle. Aurinkoon puettu aika on aivan upea romaani myös hengellisestä etsinnästä. Ihastuin noihin siteeraamiini teksteihin, jotka olivat ikään kuin tienviittoina jokaisen luvun alussa. Ne olivat läsnä ja vakaina täysin riippumatta siitä, miten tilanteet ja tunteet veivät Soledadia. Tehokas, toimiva ja kaunis ratkaisu!

Meksiko on tähän asti jäänyt minulle kovin vieraaksi, en ole tainnut juurikaan lukea sinne sijoittuvia kirjoja enkä suunnitellut matkustavani sinne. Kirjan teksti nostatti kuitenkin  mieleen vahvat mielleyhtymät maan luonnosta, väreistä ja auringon lämmöstä. Niin kaunista ja kutsuvaa! Erityisesti tässä pimeimmässä vuodenajassa meidän oloissamme, kun edessä on monta hämärän hyssyä ennen uutta kevättä. Mutta tosiaan - saman taivaan allahan tässä ollaan. Jään vielä Meksikon pauloihin ja uppoan tähän runollisuuteen: "Veracruz kietoutui uneliaasti omaan itseensä ja antoi muun maailman mennä menojaan. Kukaan ei kysellyt eilisen perään ja laiskuuksissaan he hukkasivat usein tämänkin päivän. Panivat pitkäkseen puiston penkille, asettivat olkihatun kasvoilleen ja nukkuivat turvaan ajan vaatimuksilta." Eikös tämä kuulosta ihan talviunille kaipaavan suomalaisen haaveelta?






perjantai 12. lokakuuta 2018

Ihmisen kuoressa







Simo Hiltunen
WSOY, 2018


Se on kovin ohut, ihmisen kuori. Sisuksen voi määritellä monella tapaa.

"Alkuaineiksi muutettuna ihmisen kehon arvo on yksi euro. Siitäkin huolimatta, että meissä jokaisessa on noin 0,2 milligrammaa kultaa. Lähinnä veressä. Muuten ihminen on koottu edullisista materiaaleista. Se selittää lajimme halpamaisuuden."

Kuori on kovalla koetuksella, jos sen alle pakkautuu pahaa tekevä määrä syyllisyyttä, häpeää ja vihaa.

Rikostoimittaja Lauri Kivi työskentelee Suomen Sanomissa. Hänestä on tullut jopa jonkinlainen julkkis hänen selviteltyään aiemmin perhesurmien sarjaa. Niinpä Reija Pääsky kääntyy Kiven puoleen, koska poliisi ei ole saanut mitään selvyyttä hänen tyttärensä katoamiseen kolme vuotta sitten. Lauria ja Reijaa yhdistää myös se, että molempien tyttäret ovat samanikäisiä ja muusikkoja. Vastahankainen rikostoimittaja ei lupaa apuaan, mutta päätyy kuitenkin kirjoittamaan lehtijuttua ihmisten katoamisista. Artikkelin kirjoittamista varten hän kaivaa esiin myös Reija Pääskyn tyttären, Amandan, katoamiseen liittyviä tietoja. Asiat kietoutuvat toisiinsa niin, että myös Lauri Kiven tytär Aava joutuu ajojahdin kohteeksi.

Takautumien kautta valotetaan Aavan menneisyyttä, Amandan katoamista ja sen syitä. Viattomana ei ole säilynyt kukaan, lapsuuden ja nuoruuden haavat kulkevat synkkinä taakkoina mukana. Myös Lauri Kivellä on pimeä menneisyytensä, joka pyrkii pintaan, kun tilanne käy ahdistavaksi. Elämä ei ole mustavalkoista ja Hiltusen romaanihahmot ovat laidastaan kallellaan tummanharmaisiin sävyihin.

Simo Hiltusen kieli on runsaan leikittelevää, sen myötä tekstissä alati öhkäillään ja yllinkylläillään. Juonen tihetessä tekstikin suoraviivaistuu ja loppusuoralla vauhti suorastaan hengästyttää. Hienosti Hiltunen häpeän ja syyllisyyden teemaa pyörittelee; kovin usein ihminen tekee valintansa pelosta käsin eikä harkinta-aikaa anneta. Sen jälkeen on vain elettävä asian kanssa, kun ”Sovittaa ei saanut, unohtaa ei voinut.”

Tästä psykologisen trillerin ystäville, olkaas hyvät.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.10.2018


torstai 4. lokakuuta 2018

Kirottu kauneus







Cecilia Samartin
Bazar, 2018



Tarina alkaa dramaattisena uudenvuodenyönä Las Vegasissa. Nuori nainen Inesa onnistuu pakenemaan isännältään ja jatkaa karkumatkaa kahden itseään nuoremman tytön, Karlan ja Sammyn kanssa. He ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, mutta jakavat yhteisen kohtalon. Inesa ja Karla ovat kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden uhreja, tuottoisan seksiteollisuuden kauppatavaraa. Sammy, iältään vielä saparopäinen koulutyttö, on myös joutunut hyväksikäytön kohteeksi ja lopulta lähtenyt karkuun tukalaa tilannettaan.

Tyttöjen pakomatkan rinnalla avataan vuorotellen tapahtumia, jotka veivät heidät nöyryyttävään elämään Las Vegasin valoissa. Moldovalainen Inesa on rakastunut ja valmistautuu häihinsä, mutta joutuu raa’asti kidnapatuksi. Meksikossa Karla rakastuu väärään mieheen ja perhesuhteetkin ajavat nuoren tytön ahtaalle. Pahinta on lukea pienestä Sammysta, joka haaveilee äitinsä kanssa Kalifornian auringosta mutta päätyy kuitenkin jäämään oman epäonnensa nojaan. Haaveet ja unelmat vaihtuvat pahoinpitelyiksi, vankeudeksi ja ihmisarvon polkemiseksi. Äidin kotiruoan sijaan päivän ateria haalitaan Mäkkärin asiakkaan jälkeensä jättämistä tähteistä. Ainut toivo heillä on lopulta toisissaan, kaiken loan ja alistamisen alla sykkii yhä ilo ja ystävyys.

Kirjan loppusanoissa Cecilia Samartin toteaa kirjan tyttökolmikosta: ”Heidän matkansa perustuu niin kammottaviin tositarinoihin, että minun oli välillä vaikea uskoa, että kukaan voi kokea mitään sellaista ja silti selviytyä.” Tähän epäuskoisuuteen on lukijana helppoa – mutta tuskallista – yhtyä. Pahuutta ei pääse pakoon. Lapset ja naiset ovat kauppatavaraa, konkreettisesti vankeja ja parittajansa omaisuutta. Silti kirjan kannessa liihottavat mitä kauneimmat perhoset ja Samartinin tekstissä on lämpöä ja rakkautta. Kirottu kauneus on lukukokemuksena tunnelmaltaan aivan toisenlainen kuin aiemmin ilmestynyt Mofongo. Toinen kerta vahvistaa sen, että jatkossakin tartun Samartinin uutuuksiin suurin odotuksin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 4.10.2018

tiistai 2. lokakuuta 2018

Isä meidän







Eero Huovinen
WSOY, 2018



Eero Huovinen, Helsingin hiippakunnan emerituspiispa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori, on tunnetuimpia piispojamme. Hän on monesta julkisuusyhteydestä tuttu puhuja ja keskustelija, oma vahvin mielikuvani hänestä liittyy yli kymmenen vuoden takaiseen tsunamikatastrofiin. Kaiken järkytyksen keskelläkin hänen olemuksensa huokui läsnäoloa ja myötäelämistä.

Uusimmassa kirjassaan Eero Huovinen pohdiskelee Isä Meidän -rukouksen sisältöä. Hän tutkii sitä pyyntö pyynnöltä, usein yksittäisen sanan sijamuodon ja verbin tapaluokan tasoltakin. Isä Meidän -rukous on yhtä aikaa hyvin tuttu ja lyhyydessään ytimekäs, toisaalta vaikeaselkoinen. Se on rukous, jonka Jeesus opetti ja jonka mukaan hän käskee ihmisiä rukoilemaan, toisaalta Raamattu kieltää ”hokemasta tyhjää.” Jos rukoukseen jo lähtökohtaisesti on vaikea löytää sanoja, eivätkö edellä mainitut käsky ja kielto tee siitä entistä vaikeampaa?

Hengähdä helpotuksesta, sillä Huovisen lähestymistavassa käskyt paljastuvat lupauksiksi. Alun sinä-pyynnöt ovat rakenteeltaan mielenkiintoisia kieliopillisesti: Olkoon, tulkoon, tapahtukoon. Ne ovat yksikön kolmannen persoonan muotoja, mutta silti ilman persoonan nimeämistä. Kenen siis tulee näistä huolehtia? Jatkon Isä meidän -rukouksen pyynnöt ovat hyvin yleisinhimillisiä. Meillä on tarve tulla nähdyiksi ja kuulluiksi ja olla huolenpidon kohteita – erityisesti silloin, kun omat voimat eivät riitä. Pyyntö jokapäiväisestä leivästä on hyvin arkinen ja silti monisisältöinen, elämän jatkumisen kannalta olennainen. Enkä pyydä sitä vain itselleni vaan meille, sillä se kuuluu kaikille. Meidän jokapäiväinen leipämme.

Isä meidän -rukouksen lukemiseen kuluu kirjan mukaan aikaa vain 45 sekuntia. Huovisen kirjaa lukiessa havahtuu sen kompaktiin nerokkuuteen, sen tiiviiseen pakettiin ihmisen perustarpeista ja suhteesta Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Huovisen mietinnän pohjustuksena ovat myös Martti Lutherin rukousselitykset.

Jos kaipaat uusia näkökulmia kristikunnan vanhimpaan ja luetuimpaan rukoukseen, lämpimästi suosittelen tarttumaan tähän kirjaan.


Julkaistu Kirjavinkeissä 2.10.2018

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Joka veljeään vihaa






Kamila Shamsie
Gummerus, 2018





Kamila Shamsien uusimman kirjan inspiraationa on ollut Sofokleen klassinen mestariteos Antigone, antiikin kreikkalainen tragedia. Vaikka malli on ikivanha, toteutus on täysin tätä päivää. Joka veljeään vihaa kertoo muslimitaustaisesta brittiperheestä ja menneisyyden painolastista, joka johtaa ääritekoihin.

Isosiskon vastuu oli painanut vuosia Isman hartioita. Jihadisti-isä oli kuollut Guantánamossa, isoäiti ja äiti menehtyneet myöhemmin. Isma oli kantanut vastuun kaksossisaruksistaan, Aneekasta ja Parvaizista. Nyt viimeinkö siis omaan elämään, opiskelemaan ja tekemään väitöskirjaa Amerikkaan? Kyllä, edes Isman perhetausta ei ollut estänyt viisumin myöntämistä ja hän oli selvinnyt lentokenttävirkailijoiden kuulusteluista.

Uudenlainen vapaus ja välimatka eivät pysty häivyttämään Isman huolta kaksosista. Parvaiz, joka tuskin tunsi isäänsä, houkutellaan terroristijoukon mukaan sankaritarinoilla ja lupauksilla kuulla lisää isästään. Hänet rekrytoidaan mediayksikköön Syyriassa ja Parvaiz tajuaa tehneensä mitä karmeimman virheen. Aneeka ja Isma ovat järkytyksestä suunniltaan. Sisarukset ovat aina pitäneet tiiviisti yhtä, mistä apua nyt? Onko kyse rakkaudesta vai manipuloinnista, kun katseet kääntyvät sisäministerin poikaan?

Jokainen kirjan päähenkilöistä saa oman lukunsa ja pääsee kertomaan oman näkökulmansa, niin sisarukset kuin sisäministeri Karamat Lone ja hänen poikansa Eamonn. Jokainen heistä joutuu punnitsemaan omia arvojaan ja osaansa yhteiskunnassa, jossa heidän taustansa ei tavallisen elämän keskelläkään täysin unohdu. Kamila Shamsie on sijoittanut kirjansa itselleen tuttuihin paikkoihin, sillä hän on Pakistanista kotoisin ja asuu nykyään Lontoossa.

Joka veljeään vihaa on palkittu Women’s Price for Fiction -kirjallisuuspalkinnolla, ja ihan ansaitusti. Ajoittain rankkaa mutta mielenkiintoista tekstiä, suosittelut sille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.9.2018

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Mies joka rakasti uutisia






Staffan Bruun
Siltala, 2018






     

Staffan Bruunista piti tulla näyttelijä. Teatterikorkeakoulun ovet eivät kuitenkaan auenneet, joten hänen äitinsä tuuppi Staffanin osallistumaan Svenska social- och kommunalhögskolanin journalistilinjan pääsykokeisiin. Ja niin menivät nuoren miehen unelmat uusiksi ja päämääräksi nousi Hufvudstadsbladet, tuttavallisemmin Husis. Ovien kerran auettua Staffan Bruun työskenteli Hufvudstadsbladetissa 36 vuotta. Hänen tuoreet muistelmansa noilta vuosilta kertovat intohimosta ja omistautumisesta työlle, jonka hän koki tärkeäksi. Tosin rakkaus viileni sitä mukaa, kun työskentely- ja toimintatavat lehdessä muuttuivat.

Alun taustakatsauksen jälkeen Bruun vie lukijan suoraan tapahtumien ytimeen. Hän oli todistamassa Puolassa Leninin telakalta alkanutta lakkoaaltoa elokuussa 1980. Hän seurasi paikan päällä myös Baltian maiden itsenäistymisen vaiheita. Kollegansa kanssa hän näki panssarivaunujen ajavan väkijoukkoon ja murskaavan tv-torniaan puolustavia viattomia liettualaisia. Vieraissa oloissa ja mellakoiden keskellä omasta turvallisuudestakaan ei ole takeita, sillä olosuhteet saattavat äkisti muuttua. Toisaalta kaiken tapahtumisen keskeltä on tuotettava journalistisesti tasokasta tekstiä ja kuvaa lukijoille. On myös kiinnostavaa palauttaa mieliin aika ennen internetiä, jolloin tiedonsiirrossa oli ihan omat haasteensa – kotimaassakin, saati ulkomailla.

Vauhdikkaiden jännityskertomusten ja mielenkiintoisten tapaamisten jälkeen on vuorossa ikävämpi osuus. Digitaalisuuden haasteet ovat jo pitkään ravistelleet perinteistä lehdistöä. Hufvudstadsbladet on menettänyt lukijoita erityisen rajusti. Staffan Bruun ei säästele sanojaan, kun hän arvostelee lehden päälliköitä ja Konstsamfundet-säätiön johtoa. Uudistuksiin ja konsultteihin uhrattiin omaisuuksia, vannottiin digijulkaisun nimeen painetun lehden kustannuksella.

Kirja on suorasukaista ja mukaansatempaavaa tekstiä; samalla kertaa sekä viihdyttävä omaelämäkerta että valaiseva tietoteos Hufvudstadsbladetin historiasta, toimittajan työstä ja koko käymässä olevan digitaalisen yhteiskunnan murroksesta. Se pistää miettimään, millä keinoin laatujournalismia voidaan jatkossakin lukijoille tuottaa – ja kuinka tärkeä osa aamurutiineja se painettu lehti yhä monelle on. Minusta tämä oli rakkauspuhe myös painetun sanan puolesta; luetaan lehdet painettuina ja kirjat oikeina kirjoina. Ihan jo siitäkin syystä lämpimät suositukset!

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.9.2018 

perjantai 7. syyskuuta 2018

Elämänrakentajat





Anne B. Ragde
Tammi, 2018




Norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia on saanut jatkoa jo kahden kirjan verran. Perintötila ilmestyi suomeksi viime vuonna ja nyt uusimman osan, Elämänrakentajat, takakannessa puhutaankin jo Berliininpoppelit-sarjasta. Ragden luomat Neshovin suvun henkilöhahmot ovat alkaneet elää omaa elämäänsä niin, että jokainen heistä vuorollaan ansaitsisikin päästä parrasvaloihin. Kirjat kannattaa ehdottomasti lukea järjestyksessä, mitä pidemmälle sarjassa edetään, sitä huonommin ne toimivat itsenäisinä. Neshovin porukka on toisinaan kovin nihkeää paljastamaan sisintään, mutta pinnan alla kuohuu, kuplii ja jäytää monimutkaiset ristiriidat.

Tällä kertaa tarina keskittyy pitkälti Tormodiin, jota Neshovin tilalle palannut Torunn haluaa pitää isoisänään. Tosin aiempien paljastusten mukaan sukulaisuussuhde on jotain muuta, mutta menneisyyden synkkyyteen on jo tullut uutta väljyyttä. Tormodinkin elämä on viimein kelvollista ja hänestä pidetään hoivakodissa huolta. Nyt kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, on aika kohdata myös sisintä kalvavat traumat. Yksinäisyyteen ja kaltoinkohteluun tottunut vanhus saa viimein rohkeutta ja syyn palata Neshoviin.

Margidon hautaustoimistossa on kääntynyt kokonaan uusi lehti, kun Torunn on aloittanut siellä harjoittelijana. Hautausurakoitsija Margido, Neshovin veljeksistä keskimmäinen, on työlleen omistautunut ja valmis tekemään kaikkensa asiakkaidensa eteen. Hän on kuoleman ammattilainen, joka ei voi hellittää roolistaan juuri hetkeksikään kirjan sivuilla. Nyt hänellä on veljentytär apunaan ja Torunn tuo tuulahduksia yhteistyöhön myös työn ulkopuolelta. Torunn kunnostaa Neshovia, puhuu remonteista ja Tormodin voinnista Margidolle.

Arkiset vastoinkäymiset eivät himmennä iloa siitä, että Margido, Torunn ja Tormod ovat yksinäisten vuosien jälkeen löytäneet uudenlaisen perheyhteyden. Torunnilla on myös äitinsä ja hyvä ystävätär jälleen elämässään mukana. Tahollaan Erlend ja Krumme, värikäs homopari, järjestelevät myös elämäänsä uusiksi, kun remontissa ovat sekä huvila että Krummen elämäntavat. Kaiken tämän keskelle iskee kuoleman äkillisyys ja palaset ovat jälleen sen verran sekaisin, että on tilausta kuudennelle osalle.

Toivottavasti Neshovin tarina siis jatkuu, vaikkakin alun intensiivisyys tästä osasta oli jollain tapaa hukassa. Ragde on hyvin tarkka ja yksityiskohtainen kuvauksissaan ja erityisen huolellisesti hän kuvaa hautausurakoitsijan työn vaiheita – joku voi kokea sen liiallisena takertumisena, itse viihdyin Margidon seurassa mainiosti. Tässäpä koukuttava sukutarina norjalaisesta maalaismiljööstä, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.9.2018