Pako

Arne Nevanlinna
Pako



WSOY,
2016


Kirjamaailma on minulle kuin Intia tai Japani, eksoottinen ja asukasluvultaan hämmentävän kokoinen. Aina on vastassa uusia kasvoja ja erilaisia elämäntarinoita. Kirjat eivät lukemalla lopu, päinvastoin: kun antaa kirjailijalle pikkusormen, niin yksi kirja avaa kiinnostuksen koko hänen tuotannolleen. Varsinainen lumipalloefekti, joka saa lukijan lillumaan ainaisessa runsaudenpulan poreisessa lähteessä.

Arne Nevanlinnaankin tutustuin vasta nyt, kun Pako ilmaantui lukulistalleni. Saisikohan tuota edes julkisesti tunnustaakaan, kun kirjailijan aiempi tuotantokin on ollut näkyvästi esillä. Aina Finlandia-ehdokkaaksi asti.

Ensi alkuun he ovat toisilleen vain Tyttö ja Poika, kaksi Dredenin pommituksia pakenevaa orpoa nuorta. Eletään toisen maailmansodan loppuvaihetta, Liittoutuneet kurittavat Dresdeniä ankarin pommituksin ja tuhoavat kaupungin lähes kokonaan. Kun maailmassa ei ole paikkaa, minne mennä - tai ainakin se siintää vain epävarmana haikuna horisontissa - satunnaisesti toisensa tavanneet ovat toisilleen vierainakin turva ja lohtu. Ja miten tytöstä olisi alkuunkaan yksin pakomatkalle, sinisessä leningissään ja korkokengissään epäkäytännöllisen avuton ja suojeltava. Niin kauniskin, nimeänsä myöten - Katharina. Ja poikakin esittäytyy punastellen ja nimeään arastellen: Josef.

Katharina ja Josef taittavat matkaa sekasorron ja hävityksen keskellä. Kengät kuluvat puhki, jostain on löydettävä ruokaa ja paikka levätä. Hetkellisesti he saavat paikan Tante Fridan luona, mutta sitä rauhaa ei kauaa kestä. Matka jatkuu avioparina. Uuden elämän alkuun heidät tuuppaa Onkel Fritz, ja nuoret matkustavat Amerikkaan. Mennyt jää taakse aina identiteettiä myöten, Amerikassa he ovat Kate ja Joe Hollannista.

Katen ja Joen alkutaivalta määräävät olosuhteet ja sattumat. Kuinka he lunastavat osuutensa Amerikan vapaudesta ja lupauksista, turvallisuudesta ja vauraudesta, kuinka täysin sanoutuvat irti menneisyydestään? Ulkomaailmalle he ovat Kate ja Joe Hollannista. Mitä he ovat toisilleen tarinan mittaan, häivyttääkö pitkä yhteiselämä heidänkin mielestään Tytön ja Pojan kapsekkeineen Dresdenin tomuisilta teiltä?

Joen ja Katen 70-vuotisessa tarinassa olisi ainekset vaikkapa trilogiaan. Sen sijaan se on melko kapoinen ja tarina etenee isoin harppauksin. Historia on vain kulisseina taustalla eikä saa sen suurempaa äänenpainoa; tarina on näiden kahden eikä perhe siitä kasva lapsienkaan muodossa laajemmaksi. Kerronta on viehättävän kevyttä, Kate heittää toisinaan haasteen ja Joe myötäilee. He tuntuvat jotenkin tutuilta, suomalaisilta. Oman aikansa maasta- ja maahanmuuttajia.