Kilpimies

J.K. Tamminen
Minerva, 2017




Kiinnostukseni kirjaan Kilpimies heräsi luettuani kirjailijan esittelyn netistä. J.K. Tamminen on paitsi rikostoimittaja myös rikostutkija, juristi ja teologi koulutukseltaan. Hän on ex-rikollinen ja tuntee hyvin alamaailman temput ja toimintatavat - ei vain Suomessa vaan myös itä-Euroopassa. Millaisen dekkarin kirjoittaa mies, joka tuntee osapuolet molemmin puolin tiskiä?

Kilpimies on jatkoa romaanille Pasilan mies, joka perustuu Helsingin huumepoliisin Jari Aarnion tapaukseen. Tamminen on kertonut tutkineensa Aarnion tapausta ja keränneensä siitä taustatietoa jo kymmenen vuoden verran. Kirjoissa Aarnio on saanut nimen Jouko Aro. Nyt Jouko Aro on siirretty syrjään huumepoliisin päällikön työstään ja hän odottaa tuomiotaan. Aron työtä jatkaa Raimo Korhonen, jolla on työparinaan ylikonstaapeli Sari Purhonen.

Kansainvälinen huumeliiga pyörittää monitahoisesti organisoitua bisnestään eivätkä omaa tonttiaan hoitavat rikolliset juurikaan tunne palapelin muita tasoja ja tahoja. Verkoston osien yhteistyötä ohjaa kuin näkymätön käsi ylhäältä ja kaikenlainen sooloilu ja omasta roolista lipeäminen on hengenvaarallista. Eikä näille kirveellä veistetyille miehille muutenkaan henkivakuutusta irtoa. Toisaalla huumepoliisit ja KRP pyrkivät rinnalle ja ohi tässä kilpajuoksussa. Pääroolin tässä työssä saavat savolaistaustaiset ylikonstaapeli Sari Purhonen ja ylikomisarion virkaa hoitava Raimo Korhonen. Seuraillaan, kytistellään eikä suinkaan isketä heti, kun pyritään selvittämään vyyhtiä pitemmältä matkalta. On myös mahdollista ja jopa todennäköistä, että poliisin riveistä livennyt porukkaa huumekaupan puolelle. Epäilyjen kentällä on vaikea tietää, keneen voi luottaa ja kuka on kenenkin puolella.

J.K. Tammisen perehtyneisyys ja asiantuntemus niin rikollisuuden kuin rikostutkimuksen puoleltakin on tämän kirjan vahvuus. Se jopa hallitsee tarinaa niin, että varsinaista juonta on hankala seurata. Kirja vilisee rikollisliigan eri osaajia, joiden kanssa ei kuitenkaan oikein ehdi sinuiksi. Plussaa on itse ilmiön kuvaaminen ja huumekaupan laajuuden todentaminen, mutta dekkarin jännitystä ei tästä minulle irronnut. Hauska yksityiskohta kirjassa on Purhosen ja Korhosen savolaisuus, jota olisin suonut viljeltävän enemmänkin:

"Se on moro", sanoo vanhempi miehistä ja ojentaa Korhoselle kätensä. "Milloin viimeksi Sulkavalla?" "Kuukausi sitten. Kävin pilkkimässä Muikkukukossa", naureskelee Korhonen. 

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.