Lupa surra

Miia Moisio
Otava, 2019





Menetykset ja vastoinkäymiset eivät juurikaan kysy lupaa eivätkä sopivaa hetkeä. Suru pysäyttää ja anoo kantajaltaan vastauksia, vaikka kysymyksetkin ovat vasta hakusessa. Menetyksen suuruus ja ihmisen persoonallisuus vaikuttavat oleellisesti siihen, milloin ja miten ihminen on valmis käsittelemään surua.

Viime vuosina olen lukenut monta surua käsittelevää kirjaa, joissa menetykset ovat pääsääntöisesti liittyneet kuolemaan. Miia Moisio pohtii aihetta laajemmin kirjassaan: elämämme aikana kohtaamme lukemattoman määrän pienempiä ja suurempia menetyksiä. Jokainen niistä koskettaa, jokaista on lupa surra. Suru on aina henkilökohtainen, toisen surun määrän tai aiheellisuuden arviointi sivusta on tarpeetonta. Toisaalta suru koskettaa laajastikin lähipiiriä, nykyisin sosiaalisen median ja uutisoinnin myötä jopa maailmanlaajuisesti.


 Niin kipeää kuin sureminen tekeekin, sillä on selkeä päämäärä. Surun kohtaaminen verottaa voimia, mutta asioiden läpikäyminen auttaa hyväksymään menetyksen osana loppuelämää. Surematon suru ja asian vältteleminen sen sijaan kulkee taakkana, kenties syvällekin koteloituneena. Kun jokin myöhempi elämäntilanne junttaa sen voimalla pintaan, tunteen alkuperää voi olla vaikea tunnistaa – saati niitä sukupolvien työstämättömiä suruja, jotka periytyvät isältä pojalle.

Miia Moisio on hyvinvointialan yrittäjä, joka on toiminut myös sielunhoidon opettajan tehtävissä sekä kohdannut surevia papin työssään. Vahvimpana tunteena hänen kirjastaan nouseekin myötätuntoisuus, vierellä kulkijan hienovireinen osanotto. Hänen ajatuksensa surusta siltamatkana on hyvin lohduttava; matkalla on alku- ja päätepisteensä. Useampikaan siltamatka ei ehkä tee suremisesta helpompaa. Se voi kuitenkin vahvistaa ymmärrystä siitä, että surusta selviää. Arvokasta, käytännönläheistä tietoa niin surijalle kuin surevia kohtaavillekin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.11.2019