Aina tytär, aina äiti: Aikuisen naisen suhde äitiin

Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki
Kirjapaja, 2020

184 s.



Aina tytär, aina äiti – kaksi elämäni ainutlaatuisinta roolia, joihin ei aika, eikä edes kuolema pysty puuttumaan. Äidin ja tyttären suhde on usein monilla kasvukivuilla, säröillä ja pohjattomalla rakkaudella ladattu. Kun suuresta avuttomuudesta ja tarvitsevuudesta on suurin piirtein kasvanut itsenäisyyteen, onkin omien lasten myötä aika käydä samaa prosessia läpi äidin näkökulmasta. Asian merkityksellisyydestä kertoo sekin, että myös terapeuttien sohvilla palataan usein äitisuhteeseen. Tämän ovat työssään huomanneet myös psykoterapeutit Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki, jotka pohtivat kirjassaan aikuisen naisen suhdetta äitiinsä.

Äidin huolenpito on lapselle elinehto, mutta turvallisen kiintymyssuhteen syntymisen tiellä on monenlaisia haasteita. Myös äiti on oman aikansa lapsi ja kun katsomme lähihistoriaa taaksepäin, elämä on ollut silkkaa selviytymisrulettia sodan, työmäärän ja puutteellisten olojen keskellä. Yksin pärjääminen, vastuunkanto ja kiltteyskin ovat olleet arvossaan, eikä tunneyhteydelle ole aina ollut aikaa. Puhutaan välttelevästä kiintymiskäyttäytymisestä, joka voi vaikeuttaa ihmissuhteiden solmimista ja toisiin ihmisiin luottamista. Menneiden sukupolvien kuormat, taakkasiirtymät, ovat raskasta raahattavaa.

Äiti on tyttärelleen ensimmäinen ja tärkein naisen malli. Vielä aikuisenakin omat valinnat saavat herkästi kysymään, hyväksyisikö äiti tämän tai arvostelisiko tuota. Kun elämässä tapahtuu merkityksellisiä asioita, ensimmäinen ajatus on soittaa äidille ja jakaa ne hänen kanssaan. Osa tätä elämänkaarta on osien vaihtuminen, kun hoivavastuu siirtyykin äidiltä tyttärelle.

Kirjan lopuksi kahdeksan naista on kirjoittanut kirjeen äidilleen. Kirjeet summaavat hienosti kirjan idean: on tarvetta ymmärtää elettyä elämää, on jaettua naiseutta, on kiitollisuutta. On alkoholimyrkytykseen kuolevia äitejä. On äitejä, joilta kestää vuosikymmeniä ymmärtää oman lapsen transsukupuolisuutta. Kirja antoi monia oivalluksia ja selkeytti omia ajatuksia. Tämän luettuaan voi tarttua kirjan haasteeseen ja kirjoittaa kirjeen omalle äidilleen, elävälle tai kuolleelle.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.6.2020

Sitä saa mitä antaa

Sophie Kinsella
WSOY, 2020

Alkuteos: I Owe You One (Random House, 2019)
Kääntäjä: Kaisa Kattelus
406 s.



Kirja alkaa tuttuun kinsellamaiseen tapaan: päähenkilö Fixie Farr ei voi vastustaa sisäisiä motiivejaan toimia oman näkemyksensä mukaan tässä ja nyt. Fixie on tottunut fiksaamaan yhtä sun toista muiden jäljiltä. Ja nyt se häiritsevä elementti on kokistölkki perheyrityksen liiketilojen ylähyllyllä. Olkoonkin, että samoilla minuuteilla odotellaan Farrien kauppaliikkeeseen tärkeitä vieraita – nyt tikkaat ja vesisanko esiin, tölkki on korjattava pois ja sen aiheuttamat roiskeet myös! Jokainen sen tietää, että viime hetken kiireet saavat aikaan yllättäviä yhtälöitä.

Kirjan juonen varsinainen fiksausketju käynnistyy kuitenkin kahvilassa, jossa tuntematon mies pyytää Fixietä vahtimaan hetkeksi läppäriään. Fixie pelastaa miehen koneen katastrofin keskeltä ja saa mukaansa kahvimukin pahvivyöhön tekaistun velkakirjan: ”Lunastettavissa rajattoman ajan.” Sen myötä Fixien ja Sebastianin polut polveilevat yksiin monen monta kertaa. Polulle ujuttautuu myös Fixien nuoruudenrakkaus Ryan, kerran jo menetetty vaan ei unohdettu.

Fixien elämän ohjenuorana ovat hänen isänsä sanat: Perhe on tärkein. Isän kuoltua äiti ja lapset luotsaavat perheyritystä eteenpäin. Sisarukset Nicole ja Jake tuntuvat tietävän kaikessa paremmin, mitä haluavat. Alakynteen jäänyt Fixie saa todella tehdä töitä, jotta hänen äänensä – se järjen ääni – kuullaan.

Sitä saa mitä antaa on tuttua ja viihdyttävää Kinsellaa. Minua viehätti erityisesti se, että esimerkiksi Himoshoppaaja -sarjan Beckyyn verrattuna Fixie on epädramaattisempi ja todellisuudentajuisempi hahmo. Ehkä tuttuus tulee juuri vastuuntuntoisuudesta, suomalaisittain hyvin tunnistettavasta piirteestä. Hänen tunteisiinsa ja ponnisteluihinsa vaikeuksien keskellä on helppo lukijan eläytyä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.5.2020

Satapurin jalokivi

Sujata Massey
Gummerus 2020


Alkuteos: The Satapur Moonstone (Soho Crime, 2019)
Kääntäjä: Maija Heikinheimo
407 s.

Korona-aikaan matkustetaan turvallisesti kirjojen siivin, ei vain toiseen paikkaan vaan myös aivan toisenlaiseen aikaan. Sujata Masseyn Satapurin jalokivi on toinen osa Perveen Mistry tutkii -dekkarisarjaa ja se sijoittuu 1920-luvun Intiaan. Perveen on nuori juristi ja työskentelee isänsä lakiasiaintoimistossa Bombayssa. Varakas ja myös ilmeisen edistyksellinen perhe on mahdollistanut Perveenin lakiopinnot Oxfordissa, vaikka aika ja ympäröivä kulttuuri vielä tiukasti rajaavatkin naisten vaihtoehtoja elämässä.

Nyt kuitenkin Perveenille tarjoutuu työtilaisuus nimenomaan sukupuolensa ja naiselle poikkeuksellisen koulutuksensa vuoksi. Syrjäisessä Satapurin ruhtinaskunnassa on puhjennut riita tulevan hallitsijan, maharadža Jiva Raon, koulutuksesta. Pojan äiti haluaa lähettää Jiva Raon Englantiin opiskelemaan, vanhempi maharani haluaa pitää hänet kotiopetuksessa. Koska Satapurin palatsin naiset harjoittavat purdahia, he eivät voi olla tekemisissä perheen ulkopuolisten miesten kanssa. Siispä Perveen palkataan neuvottelemaan kahden maharanin kanssa, jotta asiaan saattaisiin ratkaisu.



Pitkällä matkallaan palatsiin Perveen tapaa ensin Satapurin asiamiehen, Colin Sandringhamin. Colin ja Perveen käyvät läpi tulevaa tehtävää ja Perveenille valkenee, että hallitsijoita on kuollutkin jo kaksi muutaman vuoden sisään ja Jiva Raon täysi-ikäistymistä joudutaan odottamaan vähintään kahdeksan vuotta. Kuulostaa pahaenteiseltä, että myös Jiva Raon turvallisuus saattaa olla uhattuna. Eikä Perveen voi olla ollenkaan varma enää omasta turvallisuudestaankaan palatsiin saavuttuaan. Uhkat tuntuvat kasvavan enemmänkin palatsin sisältä kuin sitä ympäröivästä viidakosta tiikereineen. Palatsissa ja sen ympärillä häärää paljon väkeä, mutta keneen Perveen voi luottaa?

Tätä kirjaa lukiessa ei pääse hetkeksikään unohtumaan, missä ympäristössä mennään. Intialaiset tavat, uskomukset ja perinteet kulkevat punaisena lankana juonen rinnalla – ja usein jopa juonen ohittaenkin. Ja lisäksi kaiken taustalla hohkaa brittiläinen imperiumi, toisille vihollinen, toisille liittolainen. Ja jos Sujata Masseyn Intia viehättää, niin muistuttelen myös hänen Japaniin sijoittuvista Rei Shimura -dekkareistaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä  10.5.2020

Agatha Christie: Arvoituksellinen elämä

Marie-Hélène Baylac
Minerva, 2020
Alkuteos: Agatha Christie : Les Mystères d’une vie
Kääntäjä: Noora Niemelä

407 s.



Kesä, tuo dekkareiden luennan kulta-aika, tekee tuloaan. Nyt on sopiva hetki kurkistaa rikosten kuningattaren elämään kirjojensa takana, sillä Agatha Christien omassa elämässäkin riitti rohkeita ja yllätyksellisiä käänteitä. Kirjailijalle jokainen kohtaaminen ja paikka tarjosi potentiaalisia ideoita ja ituja, joita hän saattoi hyödyntää kirjoitustyössään. Ja mitä hänen meriittinsä kertovatkaan mielikuvituksen ja ahkeruuden yhdistämisen voimasta! Hänen kirjojaan on myyty maailmanlaajuisesti noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 eri kielelle. Myyntiluvuissa vain Raamattu ja Shakespeare menevät Christien edelle. Hänen tunnetuimmat hahmonsa, Neiti Marple ja Hercule Poirot, elävät yhä Christien romaaneissa, novelleissa ja filmeissä.

Agatha Miller oli varakkaan, viktoriaanisen perheen lapsi. Onnellinen ja suojattu elämä alkoi kuitenkin murentua Frederick-isän kiinteistösijoitusten tappioiden ja lopulta isän varhaisen kuoleman myötä. Elämä kävi niukemmaksi, mutta Agatha saattoi kuitenkin opiskella Pariisissa pianonsoittoa ja laulua sekä haaveilla oopperalaulajan urasta. Myös kirjoittaminen alkoi jo hyvin varhain, tosin alkuun aikakauslehdet palauttivat hänen lyhyet kirjoitelmansa bumerangeina takaisin.

 Agatha astui seurapiireihin Kairossa vuonna 1908 ja alkoi saada avioliittotarjouksia. Ensimmäinen avioliitto Archibald Christien kanssa ajoittui ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin ei normaalista nuoren parin elämästä ollut puhettakaan. Agathan kirjailijanuran kannalta vuodet olivat merkityksellisiä, sillä hän työskenteli sodan aikana ensin sairaanhoitajana ja sittemmin sairaalan apteekissa. Apteekkityö kasvatti hänen tietämystään lääkkeistä, jotka toisin käytettyinä muuttuivat myrkyiksi ja mahdollistivat jopa murhan. Ensimmäisen avioliiton aikaan ajoittuu myös Agathan ainoan lapsen, Rosalindin, syntymä. Avioliiton loppupuolella Agatha Christie toteutti skandaalimaisen katoamisensa, jolloin hänen epäiltiin jopa joutuneen miehensä murhaamaksi.

 Lähi-idän matkoillaan Agatha Christie tapasi arkeologi Max Mallowanin, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1930. Arkeologisiin kaivauksiin liittyvät matkat tarjosivat jälleen runsaasti materiaalia Christien kirjoihin. Baylac kuvaa kirjassa tarkkaan noita vuosia ja kasaa suuria odotuksia hetkiin, jolloin aion lukea Christien tuotantoa uudestaan muutaman vuosikymmenen jälkeen. Mitä yhteneväisyyksiä tähän kirjaan löydänkään Hercule Poirotin, tuon belgialaissyntyisen etsivän, poluista? Aloitanko kirjasta Kuolema Niilillä, vai ehkä sittenkin Idän pikajunan arvoituksesta?

Baylacin elämäkerta on perinpohjainen kuvaus rohkean, julkisuutta kartelleen kirjailijan elämästä. Hän on viettänyt varsin liikkuvaista elämää, joten kirjoittamiseen käytetyn ajan on täytynyt olla tehokasta. Esimeriksiksi vuosina 1930-1939 hän kirjoitti peräti 17 salapoliisiromaania. Hän kirjoitti romaaneja myös salanimellä Mary Westmacott. Myöhempinä vuosinaan hän hiljensi kirjoittamistahtiaan, jotta saattoi omistautua enemmän teatterille. Näytelmistä kuuluisin on Hiirenloukku, joka sai ensi-iltansa vuonna 1952 ja josta on mahdollisuus nauttia Suomen teattereissakin yhä – ainakin Teatteri Provinssin listoilla näytelmä on parhaillaankin. Huikea nainen, huikea elämä!

Agatha Christien syntymästä tulee kuluneeksi 130 vuotta tänä vuonna; suosittelen juhlimaan hänen syntymäpäiväänsä tämän elämäkerran ja hänen elämäntyönsä parissa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.3.2020

Syvän maan juuret

Eeva Klingberg
Gummerus, 2020

472 s.

Syvän maan juuret vie lukijansa Yhdysvaltoihin, 1930-luvun Alabamaan. Orjuus on poistunut jo edellisellä vuosisadalla, mutta tummaihoiset ovat yhä toisen luokan kansalaisia. Epätasa-arvoisuus näyttäytyy näkyvästi arjessa, eletään erillään ja värillisen osa on perheessä palvelijan osa. Takakansi lupaa kansainvälisen tason lukuromaania ja ensimmäinen mielleyhtymä aiheesta ja sen esittelystä on kovin amerikkalainen. Kyseessä on kuitenkin suomalais-irakilaisessa perheessä kasvaneen Eeva Klingbergin esikoisromaani.

Ernest Grayn kirjailijanura New Yorkissa ei oikein ota sujuakseen. Menestystarinaa odotellessa hän on tehnyt opettajan töitä elannokseen. Niin kirjoittaminen kuin jo vastentahtoiseksi käynyt opettaminenkin saavat jäädä, sillä Ernest saa veljeltään puhelun: isä on kuollut. Ernestin on aika palata kotikonnuilleen Alabamaan vuosikymmenten tauon jälkeen. Paitsi isän kuolema perillä on kohdattava myös ristiriidat oman perheen ja menneisyyden tapahtumien kanssa.

Kirjassa edetään kahden eri aikatason jaksoissa. On nuori 1930-luvun Ernest ja hänen perheensä. On perheen tummaihoinen palvelijatar Doreen ja hänen poikansa Samuel. Perheiden pojat viihtyvät hyvin yhdessä, vaikka se ei ympäristön mielestä aina suotavaa olekaan ja yhdessäololla on rajoituksensa. Rasistiset jännitteet koettelevat pikkukaupunkia vähemmästäkin – saati sitten, kun ikävyydet ravistelevat ihmisten elämää.

Ernestin varhaisvuosien kanssa vuorottelevat isän kuoleman jälkeiset tapahtumat vuonna 1974. Kohdatessaan kotikylän ihmisiä Ernest on yhä uudestaan kasvokkain neljänkymmenen vuoden takaisten tapahtumien kanssa. Vanhat kivut raastavat monen kyläläisen mieltä, eivätkä vähimmin Ernestin itsensä. Onko viimein mahdollista tehdä rauha menneisyyden kanssa, ehkä jopa löytää se oma tarinakin?

Syvän maan juuret kuvaa mielenkiintoisesti Yhdysvaltojen luokkaeroja ja rotuerottelua 1930-luvulla, mutta koukuttavaksi tämän kirjan tekee jännitys, jota Klingberg on taitavasti perhetarinaan kutonut. Ja se koukku kestää ihan loppumetreille saakka! Tästä suositukset niin historiasta kiinnostuneille kuin jännityksestä nauttiville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.3.2020

Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä ja Petri Tamminen
Gummerus, 2020

219 s.

Petri Tamminen kirjoittaa opiskelemaan lähteneelle pojalleen sähköpostia: ”Mitä sinulle Antti nyt kuuluu?” Kysymyksestä saa alkunsa isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihto ja sen pohjalta syntynyt kirja, Silloin tällöin onnellinen. Kirjassa kohtaavat paitsi isä ja poika myös kaksi kirjailijaa, jo pitkän uran tehnyt isä ja esikoiskirjaansa työstävä poika.

Alussa viesteissä on tunnustelun makua erityisesti isän puolelta. Yhteisessä historiassa on painolastinsa, jota Antin avoimuuden ja rehellisten pohdintojen kautta päästään kuitenkin työstämään. Anttia kalvaa epävarmuus kirjoittamisensa ja koko elämän suhteen; häpeän, itsesyytösten ja pelkojen lista tuntuu loputtomalta. Jopa niin, että on helpompi miettiä ei-pelottavien asioiden listaamista – ja niitä löytyy peräti yhdeksän kappaletta. Ja mitä vastaa isä Petri? Hän karsii pojan turvallisten listan kolmeen. Tekstissä on nerokasta itseironiaa, kapeiden huulien välistä karkaavaa hymähtelyä, mutta mikään ei himmennä miesten häpeä- ja pelkokuorman määrää.

Antin työn alla oleva esikoiskirja kertoo hänen kokemastaan koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Kun Petri saa tekstiä luettavakseen, se sekä ilahduttaa häntä kirjailijana ja kirjoittamisen opettajana että syyllistää ja painaa isänä. Miksei hän huomannut, miksi ei pystynyt auttamaan? Syyllisyys huipentuu lamaannukseen, kun lääkkeiden yliannostus ja alkoholi on viedä pojan hengen.

Antti Röngän ja Petri Tammisen vuoropuhelu vavahduttaa ja havahduttaa: se kirjoittamisen palo ja tuska, se isän ja pojan suhteen haavoittuvuus ja kompleksisuus! On nautinto lukea heidän yksityiskohtia havainnoivaa tekstiään, kirjallisuudesta lainattujen sitaattien tarkastelua suurennuslasilla. Ja toisaalta sitä raakaa itsensä analysointia, jonka toinen osaa ottaa vastaan. Ei sittenkään vain pelkoa vaan myös rohkeutta. Ei niin suurta häpeää, etteikö silloin tällöin onnellinen.

Tässä kirja, joka kestää useammankin lukukerran. Isille, pojille, kirjoittamisensa kanssa kipuileville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.2.2020

Sinisilmäiset

Malcolm Gladwell
WSOY,  2019

Alkuteos: Talking to Strangers (Little, Brown & Company, 2019)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro

370 s.

Malcolm Gladwell pohtii uusimmassa kirjassaan Sinisilmäiset, miksi meitä on niin helppo huijata. Kirja palauttaa mieliin muun muassa kaikkien aikojen arvopaperihuijauksen reilun vuosikymmenen takaa, jolloin Bernard Madoffin yhtiöön sijoittaneet menettivät petoksessa jopa 50 miljardia dollaria. Oivallisia tapausesimerkkejä löytyy myös niin CIA:n agenteista kuin tuomareidenkin vaikeudesta erottaa totuudenpuhuja valehtelijasta.

Gladwell aloittaa kirjansa afroamerikkalaisen Sandra Blandin tapauksesta. Matkallaan ruokaostoksille Bland joutuu poliisin pysäyttämäksi, koska hän on vaihtanut kaistaa näyttämättä vilkkua. Kohteliaana alkanut keskustelu päättyy täyteen konfliktiin ja Blandin pidätykseen. Kolmen päivän päästä nuori nainen tekee itsemurhan sellissään. Heidän keskustelunsa on tallentunut poliisiauton kojelaudan videokameraan ja on siten jälkeenpäin tarkkaan analysoitavissa. Tämän esimerkin avulla Gladwell haluaa osoittaa, miten herkästi tulkitsemme meille tuntemattoman ihmisen käytöstä ja puhetta täysin väärin. Sandra Bland ei suinkaan ollut huijari, ihonvärillä, oletuksilla ja asenteilla lienee ollut molemmin puolin vaikutusta tapahtumien kulkuun. Olennaista oli kuitenkin se, että kasvokkain olo ei auttanut näitä kahta ”lukemaan” toisiaan yhtään sen paremmin.

Gladwell lähtee rehellisyysolettamasta: meillä on sosiaalinen tarve luottaa toisiin ihmisiin. Yhteiskuntaa on ollut helpompi rakentaa luottamuksesta kuin kaiken epäilystä käsin. Toisekseen pyrimme muodostamaan meille vieraasta ihmisestä käsityksen hänen ulkoisen olemuksensa ja käytöksensä perusteella. Gladwellin mukaan olemme aika huonoja erottamaan näytellyn viattomuuden ja toisaalta saatamme herkästi tuomita viattoman, jonka käytöksestä jännittäminen tekee epäilyttävän. Myös tapahtumaympäristöllä on oma vaikutuksensa: erikoisena yksityiskohtana on selvitetty tarkkaan kaasuitsemurhien kehitystä Englannissa ja Golden Gate -sillan suosiota itsemurhapaikkana.

Osassa kirjan esimerkeistä Gladwellin johtopäätökset tuntuvat ehkä hieman yksiniitisiltä, mutta mielenkiintoista ajattelemisen aihetta kirja kyllä antaa. Virhearviot ja havainnoinnin rajallisuus ovat inhimillisiä ominaisuuksia, olipa ihminen missä asemassa hyvänsä. Joskus se vie syyttömän vankilaan, joskus pedofiili saa jatkaa rikoksiaan vuosia kenenkään puuttumatta. Miksi hälytyskellot eivät soi selvistä vihjeistä huolimatta?

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.1.2020

Surun virrassa

Juha M. Itkonen
Kirjapaja, 2019





Surua koskettelevia kirjoja on ilmestynyt tiuhaan tahtiin, mikä kertonee juuri asian merkityksellisyydestä. Tavalla tai toisella se koskettaa meitä jokaista, vähintäänkin henkilökohtaisesti ja usein myös vaativina tilanteina työelämässä. Juha M. Itkonen käsittelee surua uudessa kirjassa kolmesta näkökulmasta: läheisensä menettäneen omakohtaisena suruna, pappina ja surututkijana. Hän on kokenut oman lapsen menettämisen ja tehnyt väitöskirjan kirkon antamasta tuesta kohtukuolemaperheille.

Surusta on puhuttu surutyönä ja sen erilaisina vaiheina, jotka auttavat ihmistä hyväksymään menetyksen ja jatkamaan elämää. Uudempi surututkimus kuitenkin korostaa surun yksilöllistä luonnetta, johon jäykähkö malli lineaarisesta prosessista ei täysin sovi. Ensinnäkään suru ei ole projekti, joka täytyy suorittaa tietyssä ajassa ja oikeaoppisesti. Sureva joutuu toki käsittelemään valtavasti tunteita ja helpommat ja vaikeammat vaiheet vuorottelevat uudessa tilanteessa. Surutukija rinnalla pidättäytyy määritelmistä ja antaa surulle tilaa juuri sellaisena kuin se on, pienenä tai suurena, kyyneleisenä tai kuivin silmin. Itkonen puhuu surun virrasta, joka saa virrata vapaasti omalla painollaan. Suru syntyy rakkaudesta; ”Suru on rakkauden varjo.” Miksi olisi tarpeen unohtaa jotain niin ainutlaatuista ja tärkeää? Vaikka kuolema pakottaa luopumaan itselle rakkaasta, tämä voi ja saa silti pysyä osana omaa elämäntarinaa. Kokemus on parhaimmillaan elämää rikastuttava.

Surun virrassa auttaa ymmärtämään omaa ja toisen surua, mutta sielunhoitokirjana se on suunnattu ennen kaikkea seurakuntien työntekijöille ja sopii hyvin myös terapia- ja sosiaalityön ammattilaisille. Kirjan painopiste on luterilaisen kirkon kautta annettavassa surutuessa. Wikipedia määrittelee sielunhoidon näin: ”Sielunhoito on uskonnollisen yhteisön piirissä harjoitettavaa, psyykkiseen kokemistodellisuuteen kohdistuvaa auttamista. Sielunhoito voi sisältää muiden muassa kuuntelemista ja rukousta.” Hautausjärjestelyjen myötä kirkon työntekijät ovat etulinjassa kohtaamassa surevia ihmisiä. Työn kulmakivenä on perussanoma kuoleman voittavasta rakkaudesta. Seurakunta kohtaa surevia hyvin monissa tilanteissa ja mahdollistaa surun käsittelyä esimerkiksi vertaistukiryhmissä. Oma lukunsa ovat äkilliset kuolemat, kuten itsemurhat ja henkirikokset, jolloin tarvitaan erityistukea.

Kirja on tuhti tietopaketti alan ammattilaisille mutta myös antoisaa luettavaa jokaiselle, joka haluaa ymmärtää surun ja surevan maailmaa. Itkonen kirjoittaa lämpimästi ja ymmärtävästi – unohtamatta kaiken alkujuurta, rakkautta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.1.2020

Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukko
Stresa, 2019



Lukuharrastukseni on jo hyvän aikaa ollut hyvin voittopuolisesti vinkkailua kirjavinkit.fi - sivustolla, joten vain hyvin harvakseen olen ottanut vastaan arvostelukappaleita blogia varten. Pirjo Puukon esikoisromaanin esittely vakuutti minut kuitenkin heti niin, että ilomielin otin kirjan luettavakseni. Logistiset ongelmat jarruttelivat kirjan saapumista, mutta onnekseni sain sen sopivasti juuri joululukemiseksi. Aattovalmistelut sujuivat sutjakkaammin, kun niitä kevensi lukutuokioilla.

Mikä kirjan esittelyssä siis sai kiinnostuksen heräämään? Kirjassa kulkevat rinnan äidin ja tyttären, Ellin ja Anitan, elämäntarinat. Aikakausi on eri, elämän tarjoamat rajat ja mahdollisuudet erilaiset. Elli ja Anita näkevät ja kokevat elämän ympärillään hyvin eri tavoin ja alusta alkaen on selvää, että heidän tarinoistaankin kasvaa erilaiset. Silti aivan alussa he ovat olleet yhtä, sisäkkäiset, aivan lähimmät. Äidin ja tyttären suhde on aivan ainutlaatuinen, sillä naiseus tulee yhdistämään heitä aina, vaikka tytär kasvaakin erilliseksi itsekseen ja tekee omat ratkaisunsa. Elämän kriisivaiheissa ja muutoksissa äitisuhteen käsittelemättömät ongelmat voivat pulpahtaa pintaan niin suhteessa itseen kuin muihinkin ihmisiin.

Ellin elämän alku joskus 1920-luvulla on ankea. Hänen äitinsä on kuollut ja pieni nyytti jää isovanhempiensa ja tätiensä hoiviin pieneen Hallanmökkiin. Elli merkitsee yhtä suuta enemmän ruokittavia, joten kodin töihinkin on syytä kantaa kortensa heti, kun vähänkin askareisiin kykene. Vain mummoltaan Emilialta Elli ehtii saada hieman syliä ja lämpöä, ennen kuin mummokin kuolee pois. Hetkellisesti myös Viipurissa asuva kummitäti yrittää helpottaa pienen tytön elämää. Päällimmäisenä säilyy kuitenkin aina selviäminen elämässä eteenpäin työn ja itsensä varassa olemisen keinoin.

Vuonna 1949 Ellin piikomisajat ovat takana päin, sodasta on siirrytty jälleenrakentamisen aikaan. Elli on naimisissa Taunon kanssa; ajatukset ensirakkaudesta ja komeasta sotilaasta on työnnettävä taka-alalle, onhan Tauno kuitenkin kunnollinen ja työteliäs. Elli huomaa olevansa raskaana eikä havainto ilahduta kumpaakaan. Elämä vielä selvillä vesillä muutenkaan. On sopeuduttava lapsiperheen arkeen, jokusen vuoden päästä syntyy Markku. Myöhemmin lapsiluku kasvaa kolmeen. Töiden perässä muutetaan Savosta Helsinkiin, ollaan yksi perhe enemmän suuren muuttovirran lähiöissä. Lapset kasvavat, yhteiskunta muuttuu, uudet keksinnöt helpottavat ihmisten elämää - mutta kuten elämänsä alusta asti, Ellin rajat tuntuvat määrittyvän yhä ulkopuolelta. Anitasta hän haluaa kasvattaa vahvan ja omatahtoisen, jonka ei hänen tavallaan tarvitse säikähtää kenenkään katseita ja puheita.

Suomi kulkee maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusmaaksi. Toisin kuin äitinsä, Anita saa opiskella ja kapinoida uudenlaisen ajattelun puolesta. Kun aiempi sukupolvi vaikeni sodasta, nyt nuoriso syttyy sodanvastaisuuden puolesta. Seurustelu ei enää tarkoita pikaista avioliittoa, tuntuu ihan järkevältä muuttaa Olan luokse. Äidin mieleen Ola ei ole, Pohjanmaalta on pettureita tullut aiemminkin.

Äiti ja tytär, tytär ja äiti. Vuoroin äänessä Elli, vuoroin Anita. Viimeistään itse lasta odottaessaan joutuu tytärkin pohtimaan omaan äitisuhdettaan. Taustalla Suomi suurine muutoksineen; olosuhteet ovat erilaiset mutta pohjalla silti sama perusvire. Jotain mikä ei pääse puhkeamaan parhaaseensa, hellyyttä vajaamittaisesti, aina luottamusta pidätellen. Kun on ratkaisujen aika, voiko Anita toimia kuten äiti hänestä toivoi - vahvasti ja oman tahtonsa mukaan?

Ajattelemisen aihetta? Ellin ja Taunon perintö elää yhä. Vaikenemisen ja katkeruuden kulttuuriin kysytään omakohtaista kantaa vielä 2000-luvulla kohtaamisissamme, tärkeimmissä suhteissamme.

Maaseudun tulevaisuus

Antti Heikkinen
WSOY, 2019

228 s.

Väki vähenee, palvelut heikkenevät ja EU kurittaa. Kaikkien maaseudun hiljentämistoimenpiteiden jälkeenkin Nasaretin kylä kuhisee elämää. Antti Heikkinen läpileikkaa kuvitteellisen savolaiskylän elämänmenoa yhden tapahtumarikkaan kesäpäivän verran.

Nasaretilaiset valmistautuvat perinteikkäisiin Kirkastusjuhliinsa. Maire Korkalainen äkseeraa ylimpänä talkoolaisena; tarmokkaalla eläkeläisellä on aikaa, kun tilanpito on siirtynyt nuoremmille. Järjestettävää riittää, kun puhujiksi odotetaan kansanedustajaa ja kirjailijaa. Rosvopaistin valmistumista ajallaan on sitäkin syytä valvoa. Muilta kyläläisiltä ei sitten samaan tapaan puhtia juhlavalmisteluihin irtoakaan, kun huomio on oman – tai naapurin – elämän draamallisissa käänteissä. Yhtäällä puolustetaan vaimon kunniaa nyrkein, toisaalla hutaistaan haulia panttivangin perään. Hiljainen kylätiekö – ei ainakaan Nasaretin kylätie!

Juhlapuheet eivät kuitenkaan paljoa lämmitä silloin, kun keskuslämmityskattilassa on polteltava ulosottoviraston kirjeitä. Maatilan ahdinko kirpaisee syvältä ja on täysin tätä päivää. Yhtä todellista on myös ikääntyneen omaishoitajan hätä tulevaisuudesta, kun omat jaksamisen rajat tulevat vastaan.

Ajoittain Heikkisen teksti kopaisee kipeästi sydänalasta, seuraavassa hetkessä savolainen asioiden viäntely naurattaa. Hahmot ovat vallan mainioita persoonia, ja heitä on paljon. Oman kutkuttavan lisänsä tuo Camilla, joka haastaa maalaisnäkemykset ilmastoaktivismillaan. Kaupunkilaiselle ei mikään eläinperäinen maistu, mutta hänelle tehdään selväksi, että ”Tämä valtakunta on rakennettu läskin, lihan ja lehmänmaijjon voimalla.”

Minulle Antti Heikkinen on viime vuosien parhaimpia kirjailijälöytöjä. Ja taitaapi olla niin, että tekstit vain paranevat kirja kirjalta. Vauhdikkaan näytelmänkin näistä aineksista saisi aikaiseksi!

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.12.2019

Tuonela

Mikko Kamula
Gummerus, 2019

702 s.



Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja etenee aikataulun mukaisesti ja suunnittelluista kuudesta kirjasta on nyt ilmestynyt kolmas, Tuonela. Juko Rautaparran perheen elämä savolaismetsien keskellä on arkista raadantaa ja eloonjäämistaistelua. Edeltävä osa, Iso härkä, on vaatinut koko yhteisön ja jopa entisten vihollisten liittoutumista yhteistä uhkaa vastaan. Dramaattisena loppuhuipennuksena tuhoisa härkä onnistutaan kukistamaan, mutta samalla Juko Rautaparta menettää poikansa Tenhon. Tai ei aivan, sillä Yörnin äijä onnistuu puhaltamaan jo Tuonelaan matkaavaan poikaan haalean hengen.

Rautaparran perhe suree lähes kuollutta poikaa ja anelee tietäjien apua. Jopa lappalaisnoidista väkevin pitää paluuta Tuonelasta liki mahdottomana ja kieltäytyy auttamasta. Yörnin äijän on siis lähdettävä itse aliseen maailmaan ja yritettävä hakea oppipoikansa elävien kirjoihin takaisin.



Myös Rautaparran kaksi muuta lasta elävät hyvin tapahtumarikasta kautta. Karjalaisten ryöstöretket aiheuttavat sekasortoa ja johtavat lopulta siihen, että Heiska haastetaan lähtemään vainolaisten perään. Retki on raskas ja vaaroja täynnä, mutta palkkioksi nuorelle miehelle on luvassa rakkautta. Varpu puolestaan tunnustelee tietään parantajana ja työsarkaa riittääkin, kun paisetauti leviää seudulla.

Kirjan päällekkäisissä maailmoissa on sujuvaa ”vaihtaa kanavaa” – ylisestä aliseen, Tuonelasta Päivölään. Ja välillä palataan päivänvaloon, jotta Varpun ja Heiskan tarinat saavat täyden huomion. Seitsemänsataa sivua se ottaa ja kasassa on ehjä ja hykerryttävän jännittävä siivu keskiaikaista saagaa. Tässä osassa päästään myös todella nauttimaan kalevalaisen mytologian aarteista. Erikoinen, erityinen ja koukuttava sarja, joka saa fantasiankin tuntumaan todelta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.12.2019

Lupa surra

Miia Moisio
Otava, 2019





Menetykset ja vastoinkäymiset eivät juurikaan kysy lupaa eivätkä sopivaa hetkeä. Suru pysäyttää ja anoo kantajaltaan vastauksia, vaikka kysymyksetkin ovat vasta hakusessa. Menetyksen suuruus ja ihmisen persoonallisuus vaikuttavat oleellisesti siihen, milloin ja miten ihminen on valmis käsittelemään surua.

Viime vuosina olen lukenut monta surua käsittelevää kirjaa, joissa menetykset ovat pääsääntöisesti liittyneet kuolemaan. Miia Moisio pohtii aihetta laajemmin kirjassaan: elämämme aikana kohtaamme lukemattoman määrän pienempiä ja suurempia menetyksiä. Jokainen niistä koskettaa, jokaista on lupa surra. Suru on aina henkilökohtainen, toisen surun määrän tai aiheellisuuden arviointi sivusta on tarpeetonta. Toisaalta suru koskettaa laajastikin lähipiiriä, nykyisin sosiaalisen median ja uutisoinnin myötä jopa maailmanlaajuisesti.


 Niin kipeää kuin sureminen tekeekin, sillä on selkeä päämäärä. Surun kohtaaminen verottaa voimia, mutta asioiden läpikäyminen auttaa hyväksymään menetyksen osana loppuelämää. Surematon suru ja asian vältteleminen sen sijaan kulkee taakkana, kenties syvällekin koteloituneena. Kun jokin myöhempi elämäntilanne junttaa sen voimalla pintaan, tunteen alkuperää voi olla vaikea tunnistaa – saati niitä sukupolvien työstämättömiä suruja, jotka periytyvät isältä pojalle.

Miia Moisio on hyvinvointialan yrittäjä, joka on toiminut myös sielunhoidon opettajan tehtävissä sekä kohdannut surevia papin työssään. Vahvimpana tunteena hänen kirjastaan nouseekin myötätuntoisuus, vierellä kulkijan hienovireinen osanotto. Hänen ajatuksensa surusta siltamatkana on hyvin lohduttava; matkalla on alku- ja päätepisteensä. Useampikaan siltamatka ei ehkä tee suremisesta helpompaa. Se voi kuitenkin vahvistaa ymmärrystä siitä, että surusta selviää. Arvokasta, käytännönläheistä tietoa niin surijalle kuin surevia kohtaavillekin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.11.2019

Villahousuhäpeä

Eira Mollberg
Tammi, 2019

360 s.


Kuusivuotiaana Eira Mollberg pääsee unelmareissulle Fazerin karkkitehtaalle – ja perillä huomaa lähtöhuumassaan unohtaneensa pukea villahousujen päälle hameen. Mikä häpeä! Vuosikymmeniä myöhemmin elämän vastoinkäymiset suistavat hänet juomaan ja vanha vaiva, villahousuhäpeä, roikkuu yhä tiukasti takinliepeessä.

”Tekstisi on ala-arvoista. Kuinka sinä olet ylipäänsä koskaan kyennyt kirjoittamaan ylioppilaaksi? Kuinka työväenopisto saattaa pitää luovan kirjoittamisen opettajana kaltaistasi täysin ammattitaidotonta ja osaamatonta kirjoittajaa?”

Eira Mollberg on lupautunut kirjoittamaan Brita Kekkosen muistelmat, mutta yhteistyö kangertelee ja lopulta kariutuu kokonaan. Muutkin työt takkuavat. Töiden sijaan Eiran tie vie ostoskeskuksen ravintolaan ryyppykavereiden seuraan. Vähitellen elämänkuva ja sen ristiriidat tarkentuvat, kun Eira käy läpi suhdettaan vanhempiinsa ja Heikki-veljeensä.

Eira Mollbergin alkoholinhuuruinen kausi kestää kaksi vuotta. Hän saa kasteen ortodoksisuuteen vuonna 1989 ja Venäjän ja Viron luostareilla onkin merkittävä rooli hänen toipumisessaan. Luostarielämän yksinkertaisuus ja yhteisöllisyys rauhoittavat. Luostarien vahvat naiset edustavat kenties sitä turvaa, jota oma äiti ei jaksanut perheen ristiriitojen keskellä antaa. Rankimmillaan luhistuminen vaatii myös katkaisuhoitoa ja kuntoutuslaitosten jaksoja.

Villahousuhäpeä on rehellisyydessään säväyttävä lukukokemus. Eira Mollberg ei säästele itseään, mutta varsin suorasanaisen kohtelun saavat muutkin kirjassa mainitut. Kirjan pohjalta on myös dramatisoitu näytelmä, joka sai ensi-iltansa syyskuussa Avoimet ovet -teatterissa. Erityistä kirjassa ovat kuvaukset luostarijaksoista ja ortoksisuudesta, joita Mollberg kuvaa lämpimästi.

Julkaistu Kirjavinkeissä  11.11.2019

Kaupunkimatkailijan kävelyopas - Berliini

Paul Sullivan
Karisto, 2019


Alkuteos: Walking Berlin : The Best of the City (National Geographic Society, 2015)
Kääntäjä: Maria Kivelä
192 s.


Hyvä matkaopaskirjanen säästää monilta harha-askelilta ja auttaa saamaan lomasta irti enemmän. Kaupunkimatkailijan kävelyopas : Berliini esittelee 15 valmista kävelyreittiä, joiden avulla on kätevä koluta Berliinin tärkeimmät nähtävyydet ja eri kaupunginosien erikoisuudet. Oppaan avulla voi kiertää päivässä kaupungin päänähtävyydet tai aluekävelyjen ja Tutustu tarkemmin -osion vinkeillä paneutua perinpohjaisemmin juuri itseä kiinnostaviin aihealueisiin.

Erityisen toimivana pidän kirjan jaottelua. Reitti- ja karttaosuus on hyvin pelkistetty ja selkeä. Kunkin kohteen kohdalla on sivuviittaus tarkempiin tietoihin. Kartta-aukeaman jälkeen seuraa Vinkkejä -osuus, josta voi bongata vaikkapa lisänähtävyyksiä tai hyviä kahvila-alueita. Parhaat palat -osioista puolestaan löytyy listauksia houkuttelevista kahvi- ja ruokapaikoista, viehättävimmistä puistoista, joulutoreista ja muista matkamielen kohottajista.

Kaupunkimatkailijan kävelyopas on kokoonsa nähden todella kompakti tietoteos, joka kulkee kätevästi mukana pienemmässäkin repussa. Oleellinen tieto löytyy, mutta – toisin kuin aikana ennen nettiä – koko historian aikajanaa ei tarvitse enää sulloa oppaaseen. Berliini ei ehkä ole se kaunein ja romanttisin kaupunki, mutta hurmaa suurkaupungin monimuotoisuudellaan niin historianharrastajan kuin shoppailijankin. Itselleni tällainen kävelyopas on se käytännöllisin opas reissussa. Nyt vain lomaa suunnittelemaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.10.2019

Väärin rakastettu? Vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista

Hannele Törrönen
Kirjapaja, 2019

187 s.


Vanhemmille on hyllymetreittäin tarjolla opaskirjallisuutta aina raskausajasta kouluikäisen elämän tukemiseen. Ja kun oma aikuisuus ei ota sujuakseen, siirrytään self help -kirjojen ja elämäntaito-oppaiden osastolle. Mistäpä muualta kuin lapsuudestaan ja vanhemmilta saamistaan eväistä – tai niiden puutteesta – voisi ammentaa ymmärrystä nykyhetkeen. Sen sijaan vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista on kirjoitettu yllättävän vähän tietokirjallisuutta. Hannele Törrönen tarttuu aiheeseen kirjassaan Väärin rakastettu?

Lapsi on kaikissa olosuhteissa riippuvainen vanhemmistaan, aikuisella on valta hylätä ja pistää välit poikki. Jotakin suhteessa on mennyt niin pieleen, jotakin jäänyt niin kesken, että aikuistuttua suhde omaan vanhempaan ei toimi. Välirikko voi olla totaalista kieltäytymistä yhteydestä tai sitten tapaamiset ovat tahmaista ja vaikenevaa kiukun nielemistä, räväkkää riitelyäkin. Omista lähtökohdistaan parhaansa yrittäneen vanhemman on raskasta huomata epäonnistuneensa elämänsä ainutlaatuisimmassa ihmissuhteessa – mikään välimatka tai teko, kun ei poista vanhemman ja lapsen välistä sidosta. Usein erimielisyyksiin ei ole edes selkeää syytä tai se on painunut suhteen syviin pohjamutiin tavoittamattomiin. Toisinaan taas toisen osapuolen elämänvalinnat ja -vaikeudet voivat aiheuttaa niin suurta pahaa oloa, että itseään suojellakseen toisen on katkaistava kaikki yhteydet. Niin tai näin, taakka on valtava ja häpeällinen. Syyllisyys rajoittaa ja rampauttaa, apua ei useinkaan haeta. Ulkopuolisen voi olla vielä vaikeampi hahmottaa, mitä vuosikymmenten saatossa kertynyt tunnehistoria pitää sisällään.

Hannele Törrönen on psykologi ja psykoterapeutti, joten kirjan esimerkit pohjautuvat todellisiin tilanteisiin ja lukuisiin pohdintoihin aikuisten lasten vanhempien kanssa. Toki tekstit ovat muokkaantuneet useammasta tarinasta niin, ettei kenenkään yksityisyys vaarannu. Pohdinnat ovat hyvin käytännönläheisiä ja rohkaisevia, pienistäkin askelista toinen toisensa ymmärtämiseen kannattaa iloita. Realismia on se, ettei täysin uutta ja puhtoista alkua läheskään aina luvata. Kirjasta jää mieleen kaikkiin ihmissuhdesolmuihin sovellettava neuvo: On viisautta unohtaa vaatimus totuuden selvittämisestä ja keskittyä huomaamaan, että näin eri tavoin me tämän asian olemme kokeneet. Voisiko juuri se ollakin kiinnostavaa, kuinka erilaiset muistot meillä on samasta tilanteesta – minun totuuteni on eri kuin sinun totuutesi? Tästä näkökulmasta on turhaa kiistellä siitä, mitä todella tapahtui.

Hannele Törrönen on kirjoittanut kirjan vanhemmille, joiden elämää varjostavat ristiriidat aikuisten lasten kanssa. Itse suosittelen tätä kaikille perheiden sisäisestä dynamiikasta kiinnostuneille, olemmepa sitten niitä aikuisia lapsia tai sen lisäksi vanhempiakin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.8.2019

Enää en pelkää

Tommy Hellsten
Kirjapaja, 2019

137 s.


Tommy Hellsten julkaisi 2000-luvun alkupuolella Tietäjä -trilogian. Sarjan päähenkilön, Einarin, kanssa Hellsten taittoi hedelmällistä, erikoista oivallusten kirjamatkaa. Nyt lukiessani kirjaa Enää en pelkää koin itse olevani tietäjän matkassa, niin vahvasti teksti minua puhutteli. Jo kirjan nimi viestii sitä, että jotakin on tullut – tai voi tulla itse kunkin kohdalla – valmiiksi; prosessi voi olla pitkä ja kivuliaskin mutta välttämätön.

Hellstenin uusin kirja on matka kohti olennaisinta, rakkautta. Polun varrella meitä häiriköivät häpeä, pelko ja monet muut negatiiviset tunteet. Ajatukset vatvovat menneessä ja tulevassa, kiire ja suorittaminen vievät voimat. Kun alamme ankkuroitua tähän hetkeen ja katsoa jopa kärsimystä rakkauden työkaluna, näkökulma muuttuu olennaisesti. Omista vaikeista tunteistaan voikin tehdä askelpuita kohti luottamusta ja rakkautta. Tarvitsemme siihen syliä, vapautta olla heikkoja ja silti rakastettuja. Hellsten puhuu tietoisuudesta, joka on oikeastaan rakkauden synonyymi: meillä on uskallusta nähdä valheellisuutemme, kaikki se häpeästä ja pelosta nouseva defenssien tarve.



Läsnäolon rauhassa voimme myös paremmin hyödyntää intuitiota työkaluna. Hellsten puhuu paljon mysteerissä elämisestä. Kaikkeen ei ole järjellistä tai analyyttista syytä, onhan ihminen jo itsessään suuri mysteeri. Mysteereistä kenties suurin, hengellisyys ja Jumalan ja ihmisen suhde, saa paljon tilaa kirjassa. Vaikkei salattua voi selittää, silti Tommy Hellstenin teksti on vakuuttavaa – ja myös lohduttavaa, jos kuolemanpelon sijaan tai rinnalle voi mieltää myös taivasikävän.

Tämä kirja ohjaa lukijaansa siihen, mistä puhuukin: läsnäoloon ja pysähtymiseen. Kiireessä ja harppoen teksti ei avaudu. Lopulta luin tämän kirjan kahteen kertaan, toisen kerran ajan kanssa ja vain muutaman luvun kerrallaan. Kirja avaa hyvin sitä, mistä itse suojaksemme rakentamissamme muureissa onkaan kysymys – ja ennen kaikkea: mikä muurien takana odottaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä  298.2019 

Herrahissin vauhdissa

Pertti J. Rosila


Tammi, 2019
489 s.



Pertti J. Rosila työskenteli lähes kolmenkymmenen vuoden ajan eduskunnassa, viimeiset kaksikymmentä vuotta eduskunnan talouspäällikkönä. Muisteltavaa pitkältä työuralta kertyi niin, ettei kaikki suinkaan mahtunut huhtikuussa vuonna 2018 ilmestyneeseen kirjaan Arkadianmäen kirstunvartija. Uudessa kirjassaan Rosila jatkaa kursailemattomaan tyyliinsä selontekoa Arkadianmäen väen edesottamuksista.

Talouspäällikön toimenkuvaan kuuluu luontevasti yhteistyö tilintarkastajien  kanssa. Rosila aloittaakin kirjansa vuoden 1967 skandaalista, jolloin Björn Feiringin, silloisen eduskunnan taloudenhoitajan, jäljiltä löytyivät kassakaapista vuosikausien tilittämättä jääneet miljoonat kansanedustajilta perittyjä veroja ja maksuja. Uuden käytännön mukaan alettiin valita kolme kansanedustajaa tilintarkastajiksi ja neljänneksi auktorisoitu tilintarkastaja. Yleisölle näkyvintä tarkastustoimintaa suorittivat kuitenkin lehtien toimittajat, joista Iltalehdessä ahkeroinutta Jarmo Luuppalaa alettiin jopa kutsua viidenneksi tilintarkastajaksi.

Rosila kuvaa mehukkaasti kansanedustajien rahankäyttöä, kulukorvauksia ja edustamiseen liittyviä kuluja. Iltalehtien sivuilta tutuiksi tulleet kakkosasunnon hankintaperusteet ja taksimatkat nostetaan esille. Lukijana hämmästyttää se, että yksittäisen kansanedustajan tarpeen mukaan käytäntöjä vekslataan – milloin syntyi Lex Saariota, milloin tarvittiin Lex Tykkyläistä. Jos ei mieli nimensä näkyvän uutisotsikoiden taksitilastoissa, niin siihenkin Rosila paljastaa kiertotien. Entä millainen matkalasku syntyy oman auton käytöstä, kun lääkärintodistuksella voi perustella lentämisen ja junamatkan sopimattomuutta? Toki veronmaksajia kiinnostaa kovasti myös se, miten paljon edustaessa tai työmatkoilla kuluu kallista konjakkia, tai viiniä hallitusneuvotteluissa paremman ruoan kera.

Vaikka moni kansanedustaja tekemisillään suurikirjaimisiin otsikoihin päätyykin, Rosila pitää kuitenkin tapaamiaan edustajia kunnon väkenä ja vilpillisiä yrityksiä hyvin marginaalisina. Oman edun tavoittelu systeemin sallimissa – ehkä joskus väljissä – puitteissa ei sinänsä olekaan rikollista. Monelle poliitikolle Rosila antaa myös kiitosta, joidenkin niskaan lankeaa runsassivuisesti kritiikkiä ja sillä listalla Alexander Stubb on ylitse muiden.

Suoraa puhetta, viihdyttävästi. Tätä voinee suositella kaikille veronmaksajille ja äänestäjille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 28.6.2019

The nature of Finland in 50 stories

Kirsi Haapamatti
Otava, 2019

Englanniksi kääntänyt: Pat Humphreys
96 s.


Suomen luonto kontrasteineen on ehtymätön mielihyvän lähde. Maan rajojen sisään mahtuu niin kaamosta kuin yötöntä yötä, neljä selkeästi erilaista vuodenaikaa. Niin urbanisoitunutta nurkkaa ei Suomesta löydy, etteikö yhä olisi luonto lähellä – ja vielä jokamiehenoikeuksin. Näistä herkuista on tehty jälleen uusi luontokuvakirja, The Nature of Finland in 50 Stories.

Kirjan kuvien aiheet tuovat kauniisti esiin luontomme monimuotoisuutta. Vesi eri olomuodoissaan on läsnä lähes kaikessa, niin suon hetteiköissä, talven jäätienä kuin kesämökin kuvajaisena rantavedessäkin. Nämä luontokuvat puhuttelevat harmonisuudellaan! Onneksi myös metsän asukkaat ovat saaneet suuren roolin kirjassa, sillä rauhallisinkin maisema kätkee sisäänsä paljon liikettä ja elämää. Jokainen kuva on saanut seurakseen lyhyen, aihetta avaavan tekstin. Kirjan lopussa on luettelo valokuvaajista, joiden kuvista kirja koostuu.

Vaikka aiheet ovat perinteisiä, näihin tykkyluminuokkujiin ja nappisilmäoraviin ei kyllästy. Kirja on hyvä muistutus siitä, kuinka paljon meillä on suojeltavaa lähellämme. Metsä on yksinkertainen ja tehokas voimaannuttaja ja mielen rauhoittaja. Kiitosta saa myös Pat Humphreys, jonka käännöstyö on miellyttävää, konstailematonta luettavaa. Tämä kirja on ilo sujauttaa lahjaksi ulkomaisille vieraille ja tuoda julki sitä ikiaikaista rikkautta, joka meitä ympäröi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 2.7.2019

Tuulesta temmattu elämä

Pauliina Vanhatalo
Tammi, 2019



Pauliina Vanhatalon tuorein romaani, Tuulesta temmattu elämä, on monitasoinen kasvutarina. Se tuo yhteen kaksi hyvin erilaisista lähtökohdista elämäänsä ponnistavaa nuorta. Titi on vanhoillislestadiolaisen suurperheen lapsi, jolle teatteri avautuu väylänä omiin valintoihin. Ilmo puolestaan on yksinhuoltajaäidin kasvattama teatterisuvun vesa, joka on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään äidin keskittyessä työhönsä. Jos on Ilmollakin roolipaineita elää tietyntyyppistä elämää, niin Titin olemisen raamit on sanellut vanhoillislestadiolaisuus. Tavallaan molemmat nuoret ovat jääneet sivustakatsojiksi omassa elämässään.

Titi näkee äitinsä uupumuksen, kolmentoista lapsen perheessä ei kenelläkään ole omaa rauhaa ja tilaa. Silti on vaikea odottaa hetkeä, jolloin äidin huomio olisi kokonaan Titissä. Elämässä on paljon hallitsematonta, sentään omaa syömistään hän voi hallita kieltäytymällä ruoasta. Niin epäsopivaa kuin se uskovalle onkin, sairaalahoitojakson jälkeen äiti antaa Titille luvan mennä mukaan koulun ilmaisutaitokerhoon. Harrastus johtaa teatteriopintoihin, vapaampaan elämään – mutta omien valintojen tekeminen ja itseensä uskominen on yllättävän vaikeaa.

Ilmon elämä on solmussa, muovikassillinen laskuja ulosotossa. Isän ilmaantuminen paikalle vuosien jälkeen herättää monenlaiset tunteet, ehkä myös sen pienen pojan, joka haluaa uskoa isänsä puheisiin. Ilmo hakee sotkuiseen elämäänsä hallintaa vapaasukelluksesta ja hengitysharjoituksista, hänen äitinsä helpottaa oloaan lasillisella viiniä.

Pauliina Vanhatalon henkilöt saavat kirjan sivuilla tukevan muodon yksi toisensa jälkeen. Jokainen heistä haluaa saada äänensä kuuluviin, lukijalta ymmärrystä elämälleen. Olipa sitten pyrkimys irrottautua omaan elämään tai yrittää elää jonkinlaisessa sovussa menneisyyden valintojen kanssa, tasapainottelu ei ole helppoa kenellekään. Tehokkaan tunnelatauksen tarinaan tuo teatterin ja vanhoillislestadiolaisuuden rinnakkainasettelu: onhan teatteri jotakin, joka on ”sellasta ittensä korottamista ja näytille asettamista.” Ei-sopivaa uskovalle. Erityisesti Titin ulkopuolisuudentunteet ja vaikeus heittäytyä muiden mukaan on käsin kosketeltavaa; epämukavuusaluetta niin roolien sisä- kuin ulkopuolellakin. Pauliina Vanhatalo toden totta osaa herkistää lukijansa henkilöhahmojen iholle. Jos luit jo Pitkän valotusajan ja Keskivaikean vuoden, ehkä Toisen elämänkin, niin etköhän tartu tähänkin romaaniin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.05.2019

Ensimmäinen nainen

Johanna Venho
WSOY


Kuinka syvästi ilahduinkaan tästä kirjallisesta kohtaamisesta! Johanna Venhon historiallinen romaani Sylvi Kekkosesta kertoo hyvin monitahoisesta ihmisestä, jossa yhdistyivät niin hauraus kuin vahvuuskin, hillitty pidättyväisyys ja syvä tunneihminen. Aivan ainutlaatuinen oli toki hänen kohtalonsakin; rakastua nyt mieheen, jota ura ja politiikka, naiskauneuskin veivät. Urho Kekkonen halusi raivata tien huipulle ja pysyä siellä; hänen presidenttikautensa kesti lopulta yli neljännesvuosisadan. Sylvi tuki kaikessa miestään, pysyi taustatukena ja luotettuna neuvonantajana elämänsä loppuun saakka.

Kirja ajoittuu kesään 1966. Sylvi Kekkosen rakas ystävä Marja-Liisa Vartio on kuollut ja Sylvi haluaa Katerman mökin rauhaan. Mielessään hän käy yhä keskusteluja Marja-Liisan kanssa ja pohtii elämäänsä Urhon rinnalla. Hän miettii itseään, nuoruuden unelmiaan ja sitä, mistä julkisuuden henkilönä on tietoisesti luopunut. Suurelle yleisölle hän näyttäytyy hienostuneena ja hillittynä, mutta hänen kirjoissaan, kuvitteellisissa hahmoissa, naisen on lupa huutaa takaisin. Sydämeltään ja sielultaan hän on taiteilija, ajattelija, ympäristönsä tarkkailija ja havainnoija. Hän puristaa aforismeihinsa sen, mikä jää muiden kuullen sanomatta. Luonto puhuu hänelle, Katerman levollisuudessa on läsnä niin Metsäpirtin lapsuus kuin omien kaksospoikien vauva-aikakin. Ja se vilkkuvasilmäinen, pitkä nuorukainen, joka Etsivässä Keskuspoliisissa oli hänen esimiehensä ja joka arvosti neiti Sylvi Uinoa niin, että siirsi tämän työhuoneensa viereen puhtaaksikirjoittajaksi.

Välillä puheenvuoron saa Essi Renvall, Sylvin ystävä hänkin. Essi on kuvanveistäjä, joka yrittää turhaan vangita Sylvin monitahoisuutta saveen. Essille ei riitä vain ulkoisen muodon jäljentäminen. Hän miettii Sylviä, ihmisen moneen suuntaan liikkuvaa sisäistä maailmaa. Usein hän ärtyy haasteensa vaatimuksiin ja tulee samalla täydentäneeksi Sylvin kertomusta itsestään, tuoneeksi näkökulmaa ulkopuolelta.

Luin joitakin vuosia sitten Johanna Venhon kirjan Kaukana jossain onnenmaa ja hänen tekstinsä teki jo silloin vaikutuksen. Ensimmäinen nainen sen sijaan lumosi minut täysin ja teki Sylvi Kekkosen elämän eläväksi kuin elokuvaa olisi katsonut. Kirja kertoo presidentin vaimon roolista miehensä varjossa, mutta – toistettakoon vielä kerran – myös aivan ainutlaatuisesta naisesta. Julkisen roolinsa alla Sylvi Kekkonen oli perheelleen omistautunut äiti ja nivelreuman aiheuttamien kipujen kanssa sinnittelijä. Ja ehkä sittenkin, kaikkien viehätysten jälkeen, se Urho Kekkosen suuri rakkaus.

Julkaistu Kirjavinkeissä  24.5.2019