keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Kätkäläinen ja musta koira






Simo Hämäläinen
Gummerus, 2011




Monen vakavanpuoleisen kirjan jälkeen ja jäseniä jäytävän lomanodotuksen tuskassa kaipasin jotakin kevennystä elämään. Niinpä nappasin miehen lukupinosta kolmisensataa sivua Kätkäläistä. Takavuosina lienen lukenut koko Kätkäläisletkan, mutta sen verran on vuosia välissä, että ihan uudesta meni. Ja kevennyksestä meni myös, vaikka vakavien asioiden äärellä ollaan nyt Kätkävaarallakin.

Pietu Kätkäläisen, kirkonkirjoissa Pietari Aholaisen, tarina alkoi jo neljäkymmentä vuotta sitten. Ilmankos on jo ruttua naamassa kansikuvan miehellä. Ikää on kertynyt myös Piitun Iitamarialle ja ihan pyöreitäkin on jo juhlittu. Iitamaria päättääkin lahjarahoilla hankkia vielä ajokortin turvakseen. Pietu toki ensin leukailee asiasta, mutta kuskaa kuitenkin kuuliaisena miehenä Iitamariaa ajotunneille. Ja ettei vain kortti irtoa ahkeralle opiskelijalle, kunhan ensin saa hätisteltyä ruttuisen Saapin ja sitä ohjailevan Pietun pois kannoiltaan ajokokeessa.

Vuosien vierinnästä huolimatta elämä jatkuu Kätkävaaralla kuitenkin suht entiseen malliin. Naapurissa Kieppivaaralla sen sijaan Alma Hurskainen on hätää kärsimässä, kun Aimon seuraan lyöttäytyy musta koira; alakulo, masennus ja sekavuus. Aimo on sentään elänyt hyvin itsellistä elämää vauraan talon isäntänä. Alman hätäännys on satuttavaa, kun mies muuttuu vieraaksi ja karkaileekin omille reissuilleen. Pietu ja Iitamaria ovat alttiita auttamaan naapureitaan, mutta lopulta Aimon hoito halutaan ratkaista ulkopuolisin keinoin. Kirja on ilmestynyt seitsemän vuotta sitten ja kas kummaa, kun silti kuulostaa tuoreelta ja ajankohtaiselta. Sotea temmotaan ja väännetään mutkille, terveys- ja hyvinvointipuolella puntaroidaan resurssien riittävyyttä. Pieni ihminen kurkottelee ympärilleen, josko sattuisi kohdalle se tunneli, jonka päässä valoa pilkottaa. Pietun ja Iitamarian terävänhauskan sanailun keskelläkin jää miettimään, onko näillä pariskunnilla lopulta muuta turvaa kuin toisensa. Kuolemaan astihan sitä luvattiin, ja moni vanhemman sukupolven edustaja elää valaansa nyt todeksi - kirjaimellisesti ja nurkumatta.

Toisaalta, jotenkin uskon, että Pietut ja Iitamariat porskuttaa kaiken yhteiskunnallisen venkoilun keskelläkin. Pietu härnää ja yllyttää, Iitamaria antaa samalla mitalla takaisin. Elämästä tekevät rikasta, vaikka joskus onkin "pitännä ruapia lompsan pohjoo kynnet verillä." 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti