Kivenkerääjät

Kivenkerääjät
Minna Mikkonen



Minerva Kustannus,
2015





Kirjan vuosi 2015 ei voisi yhtään lupaavammin alkaa - Minna Mikkosen esikoisromaani Kivenkerääjät on aivan hurmaava ja herkistävä kirja! Se on tarina perheestä, jonka ajanlasku menee uusiksi sen jälkeen. Teini-ikäinen Meri katoaa  ja sekasorron aalto pyyhkäisee perheen ja läheisten yli. Yhteinen menetys on vanhemmillekin liian tuskallinen jaettavaksi. Entä kuusivuotias pikkuveli Veini - onko vain odotettava aikaa "että kun hän on vanhempi hän ymmärtää"? Se on laiha vastaus vanhemmilta ja muistuttaa pikkuveljen mieleen Merin, joka osaa vastata kysymyksiin ja on viisaampi kuin äiti ja isä tai mummo ja ukki.

Tarinaa kerrotaan eteen päin Veinin silmin. Veini tekee omia tutkimuksiaan ja yrittää selvittää, missä isosisko on. Hän miettii paljon Meriä ja haluaa muistaa hänestä kaiken. Veini tekee tarkkoja havaintoja ympäristöstään ja sen ihmisistä. Kuulemistaan keskusteluista hän tekee omat johtopäätöksensä. Aina ei kysymystäkään ole lapsen korville tarkoitettu, saati sitten tyhjentävää vastausta. Kuusivuotiaan kekseliäällä ja konkreettisella loogisuudella lähes kaikkeen löytyy selitys. Ainakin jos asian kirjaa siniseen muistivihkoon ylös tarkasti vastaisen varalle. Kaiken hämmingin keskellä juuri pienin on selviytyjä, sopeutuja, lojaali muille. Hän tietää, miten toimia, jos äiti ei jaksa herätä ja sekin on ihan ok, että mummolassa pelätään ukkosta. Ja se on myös koskettavinta kirjassa: "Veini ei sano, että hän on näkymätön, eikä semmoinen voi tehdä ketään surulliseksi, näkymättömän pojan ei kävisi mitenkään, vaikka sateenkaari loppuisi kesken laskun ja poika tulisi katolta alas mukkelismakkelis. Tuula on varmaan outo kun näkee hänet."

Tuula on kirjan arkienkeli. Hän on naapuri, joka ilmestyy avuksi yhä uudestaan. Hän on koko perheen ja ennen kaikkea äidin ystävä ja tuki. Tuula patistaa äidin jalkeille ja toteaa, että keitä kahvit.

Minna Mikkosen teksti on todella sydämeenkäypää pienen miehen puhetta. Se säilyttää otteensa ja aitoutensa läpi koko kirjan ja Veinistä haluaisi pitää kiinni vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Enimmäkseen aikuiset kasvavat esiin Veinin ajatuksista, mutta myös heidän sanailuaan on nautinto lukea - erityisesti hauskasti poikkoilevaa mummon murretta: Minen tiijä, laps.Jospa ukki vielä pääsisi kottiin sieltä, ei ole syöny puolistakkaan, miten se siellä iliman puolista, eihän ne anna siellä ihmisten ruokie etes. Tulehan mennään sissään, niin minä keitän marjakiisselin ja soitetaan äitillesi, että nyt kävi tämmönen." Pahimman katastrofin jälkeenkin elämässä on kiintopisteitä, kuten papan halonhakkuut ja mummon marjakiisselit.

Joihinkin kirjoihin vähän ikään kuin rakastuu. Kivenkerääjät on juuri sellainen. Mieleen ei tule toista kirjaa, joka käsittelisi samalla tapaa Veinin ikäistä lasta surun keskellä. Näkökulma on täysin erilainen kuin aikuisen tai teinin. Veini kysyy itsekseen lukuisia kysymyksiä ja vetää asioiden yhteyksistä omat johtopäätöksensä. Hän ei lamaannu kuten aikuiset, vaan tekee juttujaan. Vaan missä on nauru ja leikkisyys, lapsi joka nukahtaa syliin? Kirjasta tulee mieleen vain yksi kohtaus, jossa Veini purskahtaa pidättelemättömään nauruun koomisessa tilanteessa... Ja silloinkin siinä on mukana aikuisten pelko ja hetken vakavuus - sillä kertaa, kerrankin ja niin sanotusti myrskyn silmässä, ollaan yhdessä.

Kirja on saatu arvostelukappaleena Minerva Kustannukselta.