Keskivaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi


Schildts & Söderströms,
2016



Sanat ovat kirjailijalle kuuliaisia. Niinpä kirjailija menee psykiatrille valmiit lauseet mielessään; lääkärin olisi syytä ymmärtää, että hän tarvitsee lausunnon kuntoutukseen, eikä asioita tarvitsisi muuten liikoja hämmentää. Joudutaan nimittäin kovin hataralle maaperälle, kun kysymykset poikkeavat käsikirjoituksesta. Tunteet astuvat sanojen varpaille. On nieltävä kyyneleitä. Psykiatri sanoo, ettei nenäliinoja tarvitse säästää.

Psykiatrin vastaanotolla tilannettaan läpikäyvä kirjailija on Pauliina Vanhatalo. Hän on aiemmin kuitannut pimeän vuodenajan alakulonsa kaamosmasennukseksi, joka on kevään mittaan alkanut hellittää. Mutta tällä kertaa niin ei käykään. Työt eivät etene ja arjen pienetkin vastoinkäymiset aiheuttavat suhteettoman suuria tunnekuohuja. Pauliina on keksinyt mielestään sopivan ratkaisun, ammatillisen kuntoutuksen. Lääkäri on toista mieltä, diagnosoi keskivaikean masennuksen ja tarjoaa avuksi psykoterapiaa ja lääkitystä.

Pauliina tunnustelee lääkärin diagnoosia kuin uutta peilikuvaansa. Keskivaikea kuulostaa oikeastaan sopivan sairaalta – aika ja kotikonstit hoitanevat lievemmät oireilut ja vaikea masennus taas kuulostaa jo vaaralliselta. Työkseen kuvitteellisia henkilöhahmoja kehitellyt kirjailija alkaa kirjoittaa muistiinpanoja omasta masennuksestaan ja sen aiheuttamista pohdinnoista. Ympäristön vaatimukset ovat raskaasti ristiriidassa oman hiljaisuuden kaipuun ja yksinäisyyden tarpeen kanssa. Äitiyden ihannekuva on lasten kanssa touhuava ja alati läsnäoleva äiti, mutta täydellisyyden tavoittelu merkitsee oman persoonan tukahduttamista. Sosiaalisuuden rasitteet syövät introverttia luonnetta muutenkin ja aiheuttavat syyllisyyttä. Läheiset ovat rakkaita, silti ajan ottaminen itselle on suorastaan elinehto. Keskivaikeaan vuoteen mahtuu monta edistysaskelta ja oivallusta, jos monta takapakkiakin.

Pauliina Vanhatalon kirja Pitkä valotusaika oli minulle sykähdyttävä lukukokemus. Keskivaikea vuosi kosketti toisella tapaa, mutta syvemmin. Lukijana sain olla jakamaassa hyvin henkilökohtaisia ajatuksia äitiydestä ja oman tilan ottamisen välttämättömyydestä ja nyökyttelin mielessäni: juuri noin, miten hienosti sanoitettu. Luin tätä kirjaa myös introvertin luonteen kauniina puolustuspuheena, joka avaa ihmisten erilaisuuden rikkautta. Sen  sisäisen maailman tunnistaminen ja tärkeäksi tunnustaminen ei suinkaan ole epäsosiaalisuutta vaan enemmänkin tasapainoa suhteessa ympäristöön. Kun kyseessä on herkkä ja luova taiteilija, sosiaalinen rasitus ja ympäröivä häly onkin jo pahimman sortin arsenikkia mielen balanssille ja luomiskyvylle.

Tätä kirjaa voin suositella jokaiselle elämäntuntojensa kanssa kipuilevalle – tai kuten kirjan esittelyteksti sen ilmaisee: “…introverteille ja ekstroverteille sekä kaikille elämästä ja tarinoista kiinnostuneille.”

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.3.