Lastani et tapaa

Marja Toivio
Lastani et tapaa


Arktinen Banaani,
2015

Tiilitalossa asuun onnellinen perhe ja lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa, tai jotenkin näinhän sen pitäisi mennä. Vaan entä jos kahvimukit ja paistinpannut menevät jakoon, meneekö samassa virrassa huoltajuuskin? Marja Tainion toinen romaani, Lastani et tapaa, on hyvin todentuntuinen ja elämänmakuinen. Nautin tämän kirjan lukemisesta Varistytön ja Langenneiden jälkeen. Ehkä ennen kaikkea siksi, että onnettomilla käänteillä saati raakuuksilla ei kirjassa mässäilty. Draamaa löytyy ihan riittämiin usein tavallisestakin elämästä.

Asianajaja Katariina Elosalo hoitaa tunnollisesti ja työnarkomanian rajojakin hipoen eteen tulevia avioeroja, huoltajuuskiistoja ja muita henkilöjuttuja. Oma, henkilökohtainen elämä on vähän hakusessa. Elosalon sosiaaliset kontaktit näyttäytyvät lähinnä työn kautta, juristipiireistä on myös ongelmallinen seurustelusuhde varatun miehen kanssa. Toisaalla yksityisyrittäjä-juristi Seppo joutuu työssään ylivoimaisten haasteiden eteen ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää luopuminen ja luovuttaminen pakon edessä. Burn outin partaalta ei ole helppoa katsella taakse päin, kun vuosien puurtamiselta merkitys katoaa. Henkilökemiat eivät toimistossa toimi ja valtataistelu jyllää.

Kirjan nimi kertoo ytimekkäästi kolmen lapsen äidin, Sinin, vaatimuksista oikeussalissa. Avioero on katkeruutta ja tuskaa, lapsetkaan eivät ole enää yhteisiä vaan äiti omii heidät itselleen. Yksinhuoltajuus on Sinin mielestä ainut vaihtoehto sen jälkeen, kun mies on kerran pahoinpidellyt häntä. Kenen kuuluu saada oikeutta ja hyvitystä, kenelle kuuluu rangaistus - ja mihin se jättää lapset tässä kuviossa? Katkeruus ei ole Sinin ainoa ongelma, hän on myös itsekäs ja oman elämän hallinta ontuu pahemman kerran. Katariinan kärsivällisyys on koetuksella, kun hän toimii Sinin asianajajana. Lopulta yhteistyö käy mahdottomaksi.

Sinin vaatimus yksinhuoltajuudesta kyseenalaistetaan sillä perusteella, että yksi kerta ei vielä tee miehestä pahoinpitelijää eikä vaaranna lasten suhdetta häneen.  Sinin kanta on ehdoton, noin sikamaista miestä eivät lapset saisi tavata kuin valvonnan alla. Hyvä jos silloinkaan. Kirjan aihe herättää kahtalaisia tunteita asiasta. Todellisuudessa äidin on varmasti helpompi saada sympatiat puolelleen, onko äidillä oikeudessakin etulyöntiasema huoltajuuskiistassa? Kirjassa äidin tekoja ei katsella ruusunpunaisten linssien läpi ja ratkaisu onkin varmasti kaikkien kannalta edes kohtuullisen hyvä. Mutta silti tulee mieleen, että vähätteleekö kirjan ratkaisu samalla sitä yhtäkin läimäisyä. Voisin kuvitella, että yksi kertakin on liikaa sille, joka parisuhteessa joutuu ottamaan iskuja vastaan.

Marja Toivio on itse ammatiltaan juristi ja teksti sen mukaisesti vakuuttavaa ja vahvaa kuvausta. Olen iloinen, että tämä kirja sattui mukaani kirjaston uutuushyllystä. Lakimiesromaani parhaimmasta päästä.