Milt

Juha Mäntylä
Reuna, 2016


191 sivua



Luin Juha Mäntylän Miltin viikonloppuna. Kerran jos toisenkin  istahdin jo koneen ääreen kirjan herättämiä ajatuksia kirjaamaan. Tekstiä ei vain syntynyt, olin eksynyt youtuben puolelle tunnelmoimaan. Ella Fitzgerald ja Louis Armstrong - Summertime. Ihanko näin vaivihkaa vanha jazz hivuttautuu elämääni? Miltä tuntuisikaan istua yksin pienen ja tunnelmallisen, hämärän jazzklubin nurkkapöytään?

Milt jatkaa kirjan Audrey, rakkaani tunnelmissa. Milt on oma itsenäinen tarinansa, mutta silti niin parinsa jatkoa, silti niin samoja mystisiä mielenmaailmoja syleilevä, että minulle nämä ovat yhtä jazztarinaa. Lukukokemusten välissä on yli vuosi eikä se tuntunut missään, Mäntylän Tuorila ja New Orleans olivat heti alusta tuoreesti läsnä.

Kaikki tiet vievät siis Tuorilaan. Sinne, Rintsun klubille päätyy aikanaan myös trumpetisti Milton King, eli Milt. Ja kuinka se tapahtui, sen kertoo Tuorilan tuttu kertojaminä. Milt on köyhän ja vaatimattomasti elävän perheen poika New Orleansissa, mutta eihän Luoja kiellä suuria haaveilemasta. Miltin unelmaa on elämä jazzista ja jazzille, ihan sinne eturiviin ja pääpaikoille. Isä Joshua jättää pojalleen perinnöksi lommoisen trumpetin; toki sen tunnearvo on suuri ja se on Miltille rakas, mutta muuta maailmaa sillä ei hurmata. Ja mistäpä rahat uuteen trumpettiin, kun ei aina ole edes kattoa pään päälle ja leipäkin on tiukassa?

Mutta toisaalta, muuta tietä ei ole. Elämä on jazzia ja jazz elämää. Epäonnistuneita koesoittoja ja hylkääviä katseita vastaan toimii vastalääkkeenä vain luja usko ja sinnikkyys - ja ympäristön suoma apu. Se onkin juttu sinänsä, tarinan arvoitukselliset suola ja hunaja. Yksin trumpettinsa kanssa vaeltava mies ei olekaan yksin.


Kirjan tärkeäksi hahmoksi nousee myös Jazz-loungea emännöivä Lady Summertime. Kuuletteko viskinkarheuden äänessä, kun hän kuiskaa Play Misty for me, darling? Tarina suorastaan kihisee aistikasta, karismaattista ja kopeaakin maailmannaisen virettä, kun vain Lady on paikalla.

Tästä voi tulla hyvälle tuulelle, ajautua etsimään jazzin sointuja taustalle lukiessaan tai ihan vain unohtua haaveilemaan. Samalla tulee ehkä hellineeksi omaa epävireistä ja toisten silmissä joutavaa trumpettiaan, itselle rakkainta juuri sellaisenaan. Georgella on nuotteja jemmassa, ehkä kultainen trumpettikin. Kaikki on mahdollista.