Kätkössä kauniin ikuisen

Katherine Boo
Kätkössä kauniin ikuisen


WSOY,
2012







Kylmin juhannus yli 30 vuoteen tarjosi otolliset olosuhteet pitää ovet avoinna lukemattomiin maailmoihin. Niinpä luin loppuun Katherine Boon kirjan Kätkössä kauniin ikuisen ja tein melkoisen matkan itselleni tuntemattomaan, Mumbain slummeihin. Olen aiemmin lukenut hyvin vähän Intiaan sijoittuvaa kirjallisuutta ja Boon kirja on aihepiiriltään todella ainutlaatuista kuvausta. Tartuin kirjaan hieman ristiriitaisin tuntein, sillä ensituntumalta yhdysvaltalainen kirjailija ja Intian slummit eivät kuulostaneet saumattoman yhtenäiseltä parilta. Katherine Boolla on kuitenkin avioliiton kautta vahvat siteet Intiaan ja kirjan tapahtumat ovat tosia. Boo paneutui Annawadin slummin asukkaiden elämään vuosina 2007-2011 ja hän perehtyi myös tuhansiin julkisiin asiakirjoihin tuolta ajalta. Kaikki kirjan henkilöt esiintyvät omilla nimillään. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä vahvemmin tapahtumat tuntuivat aidon tosilta ja johdonmukaisilta. Kerronta on todentuntuista ja vakuuttavaa, mutta samalla myös hämmästyttävää ja ällistyttävää länsimaiseen ajatteluun tottuneelle. Kirjan pohjalta on mielenkiintoista miettiä Intian pyrkimystä yhdeksi maailman talousmahdeista. Vaurastuminen koskee vain pientä osaa maan asukkaista, sosiaalinen kehitys ja köyhyyden vähentäminen ei ole ottanut riittäviä askelia talouskasvun rinnalla. Boon kirjassakin olennaisesa osassa on erinomaisen hyvin kehittynyt lahjusjärjestelmä, korruptio on laajaa ja syvää. Voitelurahan välttämättömyys käy selväksi, jos haluaa viranomaisen motivoituvan hommaa hoitamaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Mumbaihin, Chatrapati Shijavin kansainvälisen lentokentän läheisyyteen. Modernin, hypertehokkaan lentokentän ja sitä ympäröivien luksushotellien rinnalla Annawadin slummikylän asukkaat sinnittelevät elämän syrjässä kiinni tilapäisasumuksen oloisissa hökkeleissään. Paremman elämän toivossa Intian maaseuduilta muuttaa jatkuvasti ihmisiä suurkaupungin läheisyyteen ja slummialue kasvaa lentokentän rakentamattomilla mannuilla. Tulevaisuudesta ei kuitenkaan ole takuita. Lentokenttää brändättiin "Uutena porttina Intiaan" eivätkä alueelle levittäytyneet hökkelikylät sopineet imagoon.

Kätkössä kauniin ikuisen ei siis ole fiktiivinen romaani vaan täyttä dokumentointia slummin tapahtumia ja asukkaiden nimiä myöten. Sen todenperäisyys ei kuitenkaan vie kirjalta pois yhtään sen viehättävää tarinamaisuutta. Kirjan päähenkilöt ovat työteliäitä, kekseliäitä ja oveliakin toimissaan. Yhteisön arkea rytmittää elannon hankkiminen ja se johtaa usein kilpailutilanteisiin ja jopa julmuuteen kateuden vuoksi. Köyhyys ei tee ihmisistä nöyriä eikä hyveellisiä. Sivusta katsoja saattaa miettiä, että joskus yhteispelillä olisi säästytty ylimääräisiltä murheilta ja päästy vähemmällä. Mutta on oltava vahva, askeleen edellä muita, jos haaveilee paremmasta elämästä. Avuton jää muiden jalkoihin.

Lentokentän ja hotellien läheisyys luo bisnesmahdollisuuksia slummin asukkaille. He keräävät ja lajittelevat ympäristöstä löytyvää jätettä ja myyvät sitä eteen päin. Mukeja, pulloja, pullonkorkkeja, rusennettuja tupakka-askeja,  rakennusjätettä.

"Jätteenkerääjien tuottoisinta ja siten kilpailluinta aluetta oli tie, jonka varrella lentokoneiden rahtitavaraa lastattiin ja purettiin. Tienoo kuhisi rekka-autoja ja niiden lastausalueita, roskaa pursuavia roskalaatikoita ja ruokakojuja, joten se myös veti viikko viikolta puoleensa yhä useampia kerääjiä." ( s.62).

Husainin perheen nuori Abdul yrittää elättää perhettään kierrätyskelpoisen jätteen bisneksellä. Kotona on liuta nuorempia sisaruksia, sairaalloinen isä ja lapsilleen lempeä mutta mutta jätekaupassa pahansisuisen tinkimisen taitava äiti. Abdul  saa jätehommansa menestymään, perheelle riittää ruokaa ja rahaa jää jopa säästöön pienen maatilkun ostoa varten. Elämää koettelevat uudet vastoinkäymiset, kun seinän takana asuva jalkapuoli-Fatima kuolee ja tämän perhe syyttää Husaineita Fatiman itsemurhasta. Sotkusta seuraa vuosia pitkä oikeusprosessi vankilatuomion uhkineen ja sen aikana voitelurahojen perään kysellään ahkeraan; keinot nopeampaankin ratkaisuun olisi tarjolla.

"Juttu on niin, että pari päivää Asha auttoi ilmaiseksi, mutta nyt hän sanoo, että minä istun rahakasan päällä ja että minun on höllättävä kukkaron nyörejä. Tekisinkin niin, jos siten saisin teidät pois täältä, mutta en tiedä, onko hänelle maksamisesta apua." (s. 135)

Kolmen lapsen äiti Asha haluaa myös lapsilleen parempaa tulevaisuutta, tytär Manju opiskeleekin yliopistossa stipendin turvin. Ashaa kiinnostaa valta ja politiikka ja keinoja oman asemansa pönkittämiseen hän löytää korruption hyödyntämisestä. Manju pitää slummin lapsille koulua kotonaan, paperilla Asha kuitenkin on pyörittävinään laajempaakin esikoulusysteemiä ja rahat saadaan haamuyrityksen tileille kiertoon.

Annawadin asukkaat ovat sitkeitä paremman huomisen toivossaan. Silti usein slummielämän rankkuus ajaa myös epätoivoisiin tekoihin, itsemurhaan tai lapsen surmaamiseen. Viranomaiset eivät välitä kovinkaan perinpohjaisesti selvittää tien reunalta löytyneen vainajan kohtaloa; papereihin kirjataan syyksi vaikkapa tuberkuloosi ja tapaus on pois päiväjärjestyksestä. Taudeilla on oivalliset itämisalustat likaisissa oloissa ja monsuunisateiden aikaan likavesilammikot tulvivat hökkeleiden välissä. Elämä ei ole laiffii, mutta kirja ei myöskään jää elämää surkuttelemaan.

Kirja on arvostelukappale WSOY:ltä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, mielenkiintoinen palanen valtavaa Intiaa. Ja yksityiskohta, joka sai kulmakarvani koholle, oli pariinkin kertaan viittaus World Visionin avustustyöhön Mumbaissa. Käänsin useamman vuoden kummikirjeitä vapaaehtoisena World Visionille ja sen työ on siis jonkin verran minulle tuttua. Ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä - kas kun siinäkin oli paikallisia mukana kulttuurisidonnaisine järjestelyineen.