lauantai 24. syyskuuta 2016

Pikku enkeli






Tapani Bagge
CrimeTime, 2016





Pikku enkeli on Tapani Baggen uuden dekkarisarjan avausosa. Sen myötä pääsin minäkin viettämään rikoskomisario Sundmanin porukan kanssa kuherruskuukautta, sillä kyllä tästä selvästi pitempi suhde on kehkeytymässä. Tosin kuukausi typistyi pariin vuorokauteen, lukemista tauottivat vain pakolliset työ- ja kotivelvoitteet. Halusin päästä tarinan loppuun ja paljastaa pahikset. Oma vastuunsa on toki lukijankin rikoksen ratkaisusta otettava ja saatettava juttu omalta osaltaan valmiiksi.

Lukijaa ei päästetä alkua pitemmälle, kun jo tarvitaan poliisia paikalle. Pienen rannikkokaupungin arkiset toimet pysähtyvät löytöön ojanpohjalta. Lukiolaistytön elämä on päättynyt mitä ilmeisimmin rikoksen uhrina. Alkuun kierrellään ytimen ympärillä kuin kissa kuumaa puuroa. Uusia henkilöhahmoja putkahtelee esiin toreilta ja turuilta, sillä epäilyksenalaisia ja asianosaisia tarvitaan harhauttamaan niin etsiviä kuin lukijakuntaakin. Samana yönä on sattunut toinenkin rikokseen vivahtava kuolemantapaus. Syksyisessä Elviiran kaupungissa käykin kuhina, kun poliisit suorittavat tutkimuksia monella taholla. Entä yhdistääkö näitä kahta tapausta jokin vai onko samanaikaisuus vain sattumaa?

Sundmanin porukka muodostaa mielenkiintoisen ja rouhean suorasanaisen työyhteisön. Viisikymppisestä Sundmanista aistii erityisesti sen, että kovaa työtä on tehty ja paljon on nähty tähän ikään mennessä. Poliisin arjen sanoittamiseen tarvitaan toisinaan vahvoja sanoja - ja viskiä työn ja vapaan rytmittämiseen. Niinhän se on, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Dekkariin sopivasti Pikku Enkelissäkin poliisit esiintyvät esittelyn jälkeen lähinnä vain sukunimillään, mikä ainakin minulle viestii heidän virkavalta-asemastaan ja tietystä etäisyydestä ympäristöönsä nähden. Pieni pehmentävä notkahdus kaavaan on naispoliisien kohdalla, he saavat tekstiin satunnaisesti tilaa myös Janena ja Tainana. On mielenkiintoista nähdä, miten eri hahmot saavat sijaa seuraavissa osissa, Töltti jää jo nimensä perusteella mieleen erityisenä henkilönä. Jokaisella on omat haasteensa yksityiselämässään, joten hyvin elämänmakuisia hahmoja yhtä kaikki. Jatkoa ajatellen juuri henkilögalleria herättää uteliaisuutta; kuinka poliisilaitoksella kemiat kehittyvät ja mitä tapahtuu virka-ajan jälkeen kotirintamalla?

Tapani Bagge on kirjoittanut yli 30 vuotta ja Aamulehden pari päivää vanhan jutun mukaan kirjoja on nyt ilmestynyt täysi sata. Siis aivan huikea määrä! Tuo juuri ilmestynyt sadannes kirja onkin todella mielenkiintoinen: Se murhaa joka osaa - dekkarin tekemisen taito. Vaikka ei haaveilisi dekkarin kirjoittamisesta, niin lukijanakin on houkuttelevaa kuulla rikosromaanin vaatimasta taustatyöstä ja henkilöiden ja tilanteiden rakentamisesta. Jännää!


torstai 15. syyskuuta 2016

Kolme syytä elää






Tiina Lifländer
Atena, 2016





Eletään vuotta 1958. Konttorinjohtaja Lauri suutelee Kerttua, sihteeriään, kaiken kansan nähden juna-asemalla. Ja kuten usein on, vaimolle asia viimeisenä paljastuu. Niin Helmi ainakin piilostaan asian kokee; tuntee kaikkien katsovan häntä ja ihmettelevän, eikö hän todellakaan ole tajunnut.

Suudelma liimaantuu tahmeana epäluulona Helmin päiviin. Hän jatkaa elämäänsä Laurin kanssa eikä kysy näkemästään sen enempää mieheltään kuin Kertultakaan. Onko syynä Kerttu, jos Lauri viipyy töissä tavallista pitempään? Mitä Lauri jää puhumaan kassaneidin kanssa? Helmi haluaisi vain olla varma, että Lauri on kokonaan hänen.

Helmi ja Kerttu kertovat vuorotellen tarinaa, joka tempoilee 1950-luvun muistojen ja vuoden 2003 nykypäivän välillä. Vuosikymmenten jälkeen nuo kaksi naista tapaavat toisensa yllättäen ja joutuvat vastatusten oman menneisyytensä kanssa. Pinnan alla muhivat kolmiodraaman sanomatta jääneet sanat. Tärkeimmät elämänvalinnat on aikaa sitten tehty ja niiden kanssa eletty, rakkaus Lauriin on ollut yhteistä mutta erilaista. Kertulle Lauri on ollut nuoruuden ihastus, Helmille elämänkumppani. Nyt kortit on katsottava vielä kerran, kun elämän suojamuurit ovat ohentuneet.

Tarinassa sivuhenkilöinä vilahteleviin nuoriin en oikein saanut otetta, mutta Volvo nousee Helmin ja Kertun rinnalle tärkeään rooliin. Omalla tavallaan Volvo yhdistää naisia Laurin tapaan, vaikkakin eri syistä.

Kolme syytä elää on Tiina Lifländerin esikoisromaani. Kauniiksi trimmattua tekstiä on ilo lukea, aivan erityisesti Helmin mielenliikkeiden kuvaus ja ajoittain kaoottiseksikin yltyvä ajatusvirta on mukaansatempaavaa. Kun suru saa kirjassa sijansa, kerrontatapa tekee fiktiivisestäkin totta ja “Taivas on perävaloista punainen kun viimeinenkin Volvo katoaa tämän maailman horisonttiin hyvästiä sanomatta.”

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.9.2016

maanantai 12. syyskuuta 2016

Maman finlandaise: Poskisuukkoja ja perhe-elämää etelä-Ranskassa








Helena Liikanen-Renger
Atena, 2016




Bisous à tout le monde!

Jo vuosien ajan ulkosuomalaisten kuvaukset maailmalta ovat olleet yksi lempilukemisteni laji. Kaukomaissa on aivan oma eksotiikkansa, mutta vähintäänkin yhtä kiinnostavaa on lukea Euroopan rikkaasta, monimuotoisesta tapakulttuurista. Suomesta maailmalle lähteneen tapa tuntuu kotoiselta tarkastella asioita ja hän tietää, mikä lukijaa kiehtoo. Ja toki me aina haluamme kuulla vastapuolen mielipiteen itsestämme, sen mikä ulkosuomalaisen käyttäytymisessä on herättänyt hämmästystä ja hämmennystä uusissa oloissa.

Kun Helena Liikanen-Renger odottaa toista lastaan, hän päättää miehensä kanssa palata Yhdysvalloista Eurooppaan. Mies on viettänyt lapsuutensa Strasbourgin kupeessa, joten uudeksi kotimaaksi valikoituu Ranska. He löytävät uuden kodin kuvankauniista Antibesin kaupungista, joka on sopivan matkan päässä Ranskan Rivieran ykköskohteista. Nizzan kaupunkitunnelmasta on vain 20 kilometriä Antibesin rauhaan.

Seuraavassa hetkessä lukija kulkee jo mielessään Antibesin rantatietä, bongailee kauniita kukkuloita ja antaa Välimeren auringon helliä kasvojaan. Mutta arki se on aurinkorannikollakin. Kodin etsiminen venyy hermoja koettelevaksi projektiksi, vaadittaan todistusta vakituisesta työsuhteesta ja kolmen kuukauden palkkatietoja. Lupaavalta vaikuttavassa asunnossa ei ole keittiökoneita ja eteisen seinä on homeesta mustunut. Suomessa kohistaan talojen kosteusongelmista ja rakentamisen tasosta, mutta osataan sitä näköjään muuallakin.

Synkistelyt sikseen, sillä kirjan nimihän lupaa poskisuukkoja ja perhe-elämää. Tyylikäs poskisuukottelu onkin yllättävän monimutkainen laji, kun pusujen määrä ja aloittava poski vaihtelevat alueittain. Kirjassa on aiheesta jopa ranskalaisen insinöörin laatima kartta, josta voi opiskella sitä sopivaa pusumäärää. Toinen tuikitärkeä nautinnon aihe ranskalaisille on hyvä, yhdessä syöty ruoka. On perin omituinen yhtälö, että  patonkeja, leivoksia ja aamiaissarvia nauttivat hoikat  ranskattaret – nimenomaan nauttivat – ja meillä kieltäymysten ja terveellisyyssaarnojen myötä jokainen suklaapala tuntuu jämähtävän vyötärölle.

Perhe-elämään päästään kiinni heti raskausajan lääkärintarkastuksissa ja sittemmin synnytyssairaalassa. Arki kahden lapsen kanssa on suomalaisen “mammakaavan” ja ranskalaisen elämäntyylin yhteensovittamista.

Maman finlandaise on ihastuttava sipaisu ranskalaisuuteen, mutta se on myös elämänmakuinen ja rehellinen kuvaus maailmankansalaisen sopeutumisesta uusiin oloihin. Päivissä on uutuudenviehätystä, seikkailua ja glamouria, illalla saattaakin jo iskeä luopumisen kipu ja etääntyminen omasta suomalaisuudesta. Puhumattakaan turvattomuudesta, jota viime aikojen terrori-iskut herättävät.

Toivottavasti näitä on luvassa lisää – uutta kirjaa odotellessa voi Helenan elämään tutustua hänen blogissaan http://chezhelena.com/.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.9.2016