perjantai 31. lokakuuta 2014

Saari



Saari
Victoria Hislop


Bazar,
2012







Myönnän, että odotukset olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Tunnustan, että luin tätä kirjaa kreikkasinivalkoisten lasien läpi. Nautiskelin vastaantulevista tutuista paikannimistiä (kyllä - kartta oli pöydällä levällään ja halusin tietää, missä mennään) ja iloitsin pienistä kreikankielisistä sanoista, jotka tunnistin. Kun kyse on Kreikasta, niin mahdollisuuteni objektiivisuuteen ovat ohuehkot - silti, kaikesta edellä todetusta huolimatta sanon, että tämä tarina piti minua otteessaan lähes huikeat 480 sivua.

Taustaa tarinalle ihan tosielämästä: Ennemmin tai myöhemmin, enemmän tai vähemmän sitä miettii omaa taustaansa ja juuriaan. Miten minusta tällainen tuli ja mikä pistää välillä puskemaan kipeimmän kautta eteen päin? Hislopin Saari sulkee sisäänsä kaksi tarinaa. Kirja alkaa kehyskertomuksena nuoresta englantilaisesta Alexis Fieldingistä, jonka elämäntilanne on mutkilla. Häntä askarruttaa sekä oman parisuhteensa tulevaisuus että omat, hämäriksi jääneet kreikkalaiset sukujuurensa. Tähän asti hänen äitinsä Sofia on vaiennut omasta menneisyydestään. Kun Alexis matkustaa miesystävänsä kanssa Kreetalle, hän saa mukaansa kirjeen äidiltään - vihdoin aika on kypsä sille, että Alexis saa kuulla sukunsa historiasta äitinsä nuoruudenystävän kertomana.

Mukana matkannut kirje läväyttää ovet auki erikoiseen ja koskettavaan sukutarinaan. Fotini, Sofian vanha ystävätär, huokaisee kenties kerran jos toisenkin aloittaessaan vaativan tehtävänsä. Edessä on kolmen sukupolven verran surua ja vastoinkäymisiä mutta myös lujaa uskoa elämään ja erityisesti oman yhteisön voimaan, rakkautta unohtamatta. Tässä yksi asia, josta niin paljon Hislopin tyylissä pidän; kirjan henkilöt ovat elävästi ja vahvasti rakennettuja ja heistä tulee niin totta tarinan myötä. Kun vielä historian tapahtumat tarinassa ovat tanakasti totuuspohjaisia, niin faktan ja fiktion osuus hämärtyy. Ajoittain luin tätä kuin tositarinaa. Kirjan henkilöiden miljöö on hyvin todellinen - Spinalongan saari, Kreetan miehitys toisen maailmansodan aikana - samoin kreikkalaiseen elämäntapaan liittyvät kuvaukset.

Spinalongan saari, tuo pelottava spitaalia sairastaneiden kreikkalaisten pakkosiirtola. Alexis saa kuulla, että myös hänen isoisoäitinsä Eleni sairastui spitaaliin ja joutui viettämään koko loppuelämänsä karkotettuna Spinalongan saarelle. Kohtalo oli julma, sillä heti oireiden paljastuttua sairastuneet joutuivat jättämään kotinsa ja perheensä ja muuttamaan saarelle. Matka oli lyhyt, mutta se riitti erottamaan kaikesta tutusta ja muuttamaan elämän kertaheitolla. Kaiken katastrofaalisuuden keskellä oli lohduttavaa huomata, että tälläkin kertaa tuhkasta nousee uutta. Spinalongasta kasvaa oma yhteisönsä, joka lopulta saattoi tuntua jopa turvapaikalta vankilan sijaan. Sairaus oli lyönyt leiman, joka ulkopuolella erottaisi ja eristäisi muista.

Tarina kuvaa Spinalongan elämää tarkasti ja perinpohjaisesti, mutta samaan aikaan elämä jatkuu myös Kreetalla. Elenin mies Grigor jatkaa joten kuten elämäänsä kahden tyttärensä, Annan ja Marian kanssa Plakan kylässä. Kyläläiset tukevat toisiaan, kafenionissa tavataan. Spitaali nostattaa toki myös paljon pelkoa ja ajatuskin tartunnan saamisesta voi kavahduttaa ja eristää. Kreetalla elämää vaikeuttaa suuresti myös miehitysaika, jolta sairaus suojelee Spinalongan asukkaita. Anna ja Maria kasvavat kauniiksi neidoiksi ja romantiikka roihuaa, mutta happy end jää joko saavuttamatta tai ainakin siihen on pitkä matka. Tarinan vaiheet ovat moninaiset, mutta enempää ei ole silti syytä paljastaa.

"Sisällä oli ihanan viileää, ja ystävykset joivat kahvin sijasta
kaneladaa, kylmää kanelijuomaa, jota molemmat olivat
lapsena rakastaneet." (s. 334)

Luin aiemmin Victoria Hislopin kirjan Elämänlanka ja ihastuin. Lukuelämys ei ole niinkään tai pelkästään itse tarinasta kiinni. Olennaista on Hislopin tapa kytkeä mukaan niin paljon historiaa (kyllä, tämä käy samalla historianopiskelusta) ja erityisesti Saaressa oli niin vahvasti mukana sitä kreikkalaisuutta, mikä vastaa itse kuulemaani ja kokemaani ja mikä itseäni maassa kiehtoo. Perheen ja suvun merkitys, kahvilat, tapa juhlia... Vasta joitakin viikkoja sitten kuuntelin oppaan selostusta oman lapsensa kastejuhlasta Kosilla ja nyt kirjaa lukiessa voi vain hymähtää, että "aha, juuri noin." Ja päivitys lepran osaltakin on mielenkiintoinen. Ensimmäiset mielikuvat spitaalista nousivat Raamatun kertomuksista, mutta sairauttahan tavataan maailmasta vielä tänäkin päivänä. Kuinka ollakaan, heti tällä viikolla törmäsin lehtijuttuun suomalaissyntyisestä Anna-Liisa Jaanu-Ismudjitosta, joka perusti lastenkodin Indonesiaan lepraa vuoksi hylätyille lapsille vuonna 1986. Ja luin koko jutun aivan uudella mielenkiinnolla.

Kaiken kaikkiaan tarina tarjoaa katkeransuloisen, elämänmakuisen paketin, jonka rusettina on sinnikkyyden ja toivon kultanauhaa. Ei toki tarvitse olla Kreikkaan hullaantunut lukeakseen kirjan, mutta ei siitä ole haittaakaan.

Ja nyt maistuisi lasi kylmää kaneladaa...





sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Reseptikuningatar - palkittua kotiruokaa





Reseptikuningatar
Palkittua kotiruokaa
Kaisa Sillanpää


Readme.fi,
2014



Ken laillani ruokakirjoja keräilee, niin tässäpä oiva opus lisää reseptejä; Kaisa Sillanpään Reseptikuningatar. Vuosien varrella olen hankkinut monenlaisia ruokakirjoja, joista osa on ollut turhan kunnianhimoisia kokkaustaitoihini ja perheen makuun suhteutettuna. Kauniita kuvia on toki mukava katsella, mutta ne kulkeutuvat harvakseen keittiöön asti. Siksi ilahduin suuresti tästä kirjasta, joka lupaa kyllä uutta ja vaihtoehtoja - mutta nimenomaan kotiruokaa.  Yhteiseen ateriaan liittyy paljon merkityksiä ja tunteita. Omassa keittiössä kokkaillessaan saa antaa yrteille ja mausteille vallan ja nauttia kasvisten syvänkauniista väreistä. Ja kaiken palkkana ja tavoitteena on omat ihmiset ympärillä, joita haluaa ilahduttaa ja vähän hemmotellakin pöydän tarjottavilla. Ateriat ovat yhteisiä hetkiä pöydän ääressä, arjessa ja juhlassa - silloin on aikaa vaihtaa kuulumisia ja suunnitella tulevia.

Oman keittiön ruokalista muotoutuu vuosien mittaan aika vakioksi. Totta kai, tehdään sitä, mikä perheelle maistuu ja sitä, mikä mihinkin vuodenaikaan on luontevinta. Kaisan kirja innosti uusiin ideoihin; vaihdetaanpa tuttu makaronilaatikko välillä pastitsioon, kreikkalaiseen pastavuokaan. Lihapullia teen usein ja aina samalla reseptillä, mausteiden määrää vain vaihdellen ja kodin ruokavarantojen ainesten mukaan ideioden. Samoin broileria syömme usein, joten ihan näihin perusjuttuihin vaihtelu on enemmän kuin tervetullutta. Samalla kuitenkin niin, että mitään ei radikaalisti mene uusiksi - lapset kun tuppaavat joskus olemaan aika konservatiivisia... Ai, niinkö teilläkin?

Jääkaappiin oli jäänyt aika tasan kolme desiä perunamuussia, joten tänään innostuin kokeilemaan kirjan resepteistä peruna-focacciaa.
Tuoreen leivän tuoksu täytti keittiön ja toisaalta ah niin erilaista perinteisiin sämpyläsatseihini verrattuna.

Ehkä seuraavaksi speltti-bageleita?

Tai punajuuri-porkkanaleipää kenties?


Kirja on herkullisen kauniisti kuvitettu ja tarjoaa siis paljon silmänruokaakin. Syksyn mittaan aion testailla kirjan houkuttavia lihapatoja. Kuva maalaispadasta sivulla 110  vie ajatukset parin viikon taakse ja Kosilla nautittuun stifadoon; reseptin ainesten perusteella luvassa on makuhermojen ilotulitusta. Tiedän, katselen ruokaohjeita vielä kreikkasinivalkoisten lasien läpi ja kielen päälle valikoituu tiettyjä makuja ja tuoksuja... Se on täysin henkilökohtaista, mutta kirjassa on kyllä mukavasti päivitetty suomalaisia makuja tälle vuosituhannelle. Reseptien raaka-aineet löytyvät kyllä helposti kauppareissulla, ja monet kotikokkaajan keittiön kaapeista jo ihan vakiovarusteinakin.

Palataanpa vielä kirjan nimeen, ei vain kotiruokaa vaan palkittua sellaista. Kirjan takana on aukeaman mittainen luettelo palkituista resepteistä -aika huikea lista!

Ja kun on kokkailun alkuun päästy, niin siirrytäänpä seuraavalle foorumille.
Keittokirjojen lisäksi bongailen uusia ideoita ja kokeiluhoukutteisia reseptejä myös Ideakeittiöstä!
Kurkkaapa lisää linkistä

https://www.ideakeittio.fi/




maanantai 20. lokakuuta 2014

Elämä rakastaa sinua





Mona Leo
Elämä rakastaa sinua



Imogen Books,
2014


Tuhonkaan keskellä ei ole niin suurta pimeyttä, etteikö jostakin valoa... 
Tässä kirja, jonka nimi on hyvin lohdullinen.





maanantai 13. lokakuuta 2014

Kevätjää




Pauliina Kuokka
Kevätjää



Kirjapaja,
2014



”Kevätjää on pehmeää sohjoa, jonka lävitse hulahtaa äänettömästi hyytävään pimeään, ilman varoituksia. Mitäs tulit, sanoo jää, ja Jumala. Toisaalta: se voi kantaa arvaamattomasti silloinkin, kun oma itsesuojeluvaisto tahtoo estää luottamasta elämäänsä sen varaan enää lainkaan.”

Tämän kirjan haluan lukea - aihe kolahti heti luettuani ensimmäisen lyhyen esittelyn Pauliina Kuokan kirjasta Kevätjää. Sain kirjan arvostelukappaleena Kirjapajalta ja se ehti odotella jokusen tovin hyllyssä. Niinpä aiheen kiinnostavuuden ja ensivaikutelman lisäksi ehdin vielä makustella kirjan julkaisuun liittyvää, kirkkoon ja seurakuntien toimintaan kohdistuvaa kritiikkiä. Ennakko-odotuksia ja uteliaisuutta kasautui siinä määrin, etten malttanut enää jättää kirjaa odottamaan rauhallisia kotoisia syysiltoja. Otin sen mukaan matkalukemiseksi Kreikan aurinkoon, vaikka hotellin uima-altaalla taittuukin paremmin kevyt hömppä. Kuokan kirja vei kuitenkin niin täysin mennessään, että uppouduin tarinan "pehmeään sohjoon ja hyytävään pimeään" pilvettömän Kosin taivaan alla ilman suurempaa ristiriitaa.

Kevätjää ei turhia kiertele eikä kaartele, asiaan käydään heti ensimmäisestä luvusta. Nainen katsoo itseään peilistä, summaa tilannettaan ja kysyy: "Tuoltako minä näytän?" Kysymys ja nainen jäävät kaiken sen keskiöön, mikä jatkossa kasvaa taustoiksi, selityksiksi, kehitystarinaksi. Nainen palaa lapsuuteensa ja katsoo kasvuympäristöään pienen tytön silmin. Äidin ja isän välissä hänestä tulee usein varaventtiili ja viestinvälittäjä. Mummo hoivaa omalla viisaudellaan; "Siun pitää muistaa, et eihä pimmeel oo hampaita." Perheeseen syntyy vauva ja tyttö saa rinnalleen pikkuveljen, josta kasvaa hänelle "..kaverini ja sittemmin läheisin ihminen, joka minulla on."  Pauliina Kuokka kuvaa sisarusten kasvua ympäristön paineissa ja kolhuissa tarkasti ja suurta herkkyyttä avaten. Matka aikuisuuteen on kasvukivuista kivikkoinen ja nuori nainen yrittää hallita sisäistä kaaostaan takertumalla milloin mihinkin tai kehenkin.Ja sitten tapahtuu se pahin, mitä ei kellekään soisi tapahtuvan. Vastoinkäymiset alkavat muistuttaa ajoin koukuttavaa videopeliä; kuinka monen yllättävän esteen yli pystyt hyppäämään? Nainen on kuitenkin sitkeää tekoa, opiskelee papiksi ja selviää eteen päin äitiyden ja parisuhteiden koukeroissa. Kaikella tapahtuneella on varmasti suuri merkityksensä myös siinä, mitä hän ajattelee papin työstä ja seurakunnan tehtävästä. Ja samoin siihen, miksi hän on vaihtamassa seurakunnan työn sosiaalialaan. En allekirjoita hänen (tai lehden toimittajan esille nostamaa) kirkon työhön kohdistuvaa kritiikkiään, mutta olipa kyseessä sitten kumpi edellä mainittu työ tahansa, niin hänenlaisiaan ihmisiä tarvitaan. Kun on paljon kokenut ja monesta läpi mennyt, niin on varmasti helpompaa kohdata vaikeat asiat toisessakin ihmisessä.   

Kevätjää on kirja, joka herättää paljon tunteita ja kysymyksiä. Monista nuoren Pauliinan - ja miksei vanhemmankin - tuntemuksista lukija voi löytää paljon itseään. Ilman että on täytynyt kokea yhtä kovia. Ulkopuolisuutta, vierautta ja ympäristön (usein yliherkkääkin) tunnustelua on kuvattu läpirehellisesti ja sanoitettu tavalla, josta näitä tunteita tunnistaa itsessäänkin. Tekstiä oli todellakin nautinto lukea. Jokaisella on lopultakin vain rajalliset kykynsä tehdä valintoja elämässään. Eväänä on vain oma elämänkokemus ja vuosien tuoma ymmärrys, satapäin myös niitä asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. "Aina on olemassa jokin vaaka, jolla punnittuna tehdyt asiat ovat järkevimpiä, tunnetasolla parhaita, vähiten vaurioittavaksi ajateltuja, eniten oikein, vähiten väärin, merkittävimmin sitä, millaiseksi me itsemme koemme. Ratkaisut omasta näkökulmastamme, tai jonkun muun." Tämä tarina on niin tosi. Ja päälle päätteeksi vielä lohdullinenkin.