perjantai 23. lokakuuta 2015

Love Armi






Love Armi
Armi Ratian henkilökuva
Marja-Leena Parkkinen - Ristomatti Ratia


Otava,
2015


Talouselämä -lehti valitsi vuonna 2012 Suomen historian 100 merkittävintä yritysjohtajaa. Armi Ratia on listalla vankasti mukana. Vuonna 1974 Suomen tasavallan presidentin vientipalkinto myönnettiin Marimekolle, ensimmäisen kerran naisen perustamalle ja naisen johtamalle yritykselle. Kaikki kunnia, täydestä syystä, yritykselle ja johtajalle - mutta aivan huikea on Armi Ratian persoonakin. Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, kertojana Armi Ratia. Varsinaisesta omaelämäkerrasta ei kuitenkaan ole kyse, Marja-Leena Parkkinen on kirjoittanut Armi Ratiasta haastatteluihin, kirjeisiin, perhearkistoihin ja muuhun kokoamaansa materiaaliin perustuvan henkilökuvan. Tarinaa värittävät mustavalkoiset, paljon puhuvat kuvat.

Vaikka Marimekko ja yrityksen tarina on dynaaminen, itsestäänselvä osa kirjaa, jopa se jäi ajoittain täysin taustalle Armin valloittaessa estradin. Luova, hankala, impulsiivinen, vaistonvarainen, sitkeä, ailahteleva, rajoja rikkova, ihastuttva, joskus itsetuhoinenkin, niin oma itsensä - juuri tästä kaikestako kumpuaa myös Marimekon tuotteiden persoonallisuus ja erityislaatuisuus? Olihan se värimaailma varmasti aika ennenkuulumatonta sotien jälkeisen harmauden keskellä. Olin liian nuori seuraamaan Armi Ratian elämää ja lehtien lööppejä hänen elinaikanaan, mutta muistan kyllä omasta lapsuudestani värikkäät pallokuosiset ja raitapaidat ja niihin liittyvän erityisyyden. Tuolloin jo tiesin, että tämä paita nyt on sitä Marimekkoa.

Kuten vaikkapa Helsingin reissulla
kymmenenvuotiaana... 




Pallokuosia totta kai!







Perheen tarina alkaa 1912 Pälkjärveltä. Suomi ei ole ehtinyt vielä itsenäistymäänkään, kun Hilma ja Matti Airaksisen perheeseen syntyy esikoinen ja hänet nimetään Armi Mariaksi. Lapsuuden kesät kuluvat Koivistolla. Viipurissa hän käy koulua ja ensimmäinen yritys kuten myös koti jäävät Viipuriin sodan sotkemassa maailmassa. Menetykset, suuretkin surut, jättävät jälkensä, mutta eivät lannista. Lukio jää kesken, Armi haluaa kirjailijaksi, mutta päätyy taideteollisuuskouluun tekstiilisuunnittelun linjalle. Kun Viljo Ratia pyytää vanhemmilta Armin kättä, äiti tokaisee: "Hyvä kun viet tytön pois, se on niin vaikea."

Ennen Marimekkoa Armi ehtii jo perustaa miehensä kanssa mattokutomo Texmatto Oy:n ja vuotta myöhemmin pariskunta on mukana myös Printex Oy -nimisessä yrityksessä. Värikkäiden vaiheiden kautta lähestytään päivämäärää 25.5.1951, jolloin Marimekko merkitään kaupparekisteriin. Ideoita, visioita, hurjaa rohkeutta ja uskoa omaan asiaan. Mutta myös armotonta työntekoa ja vastapainoksi rankat huvit. Voisiko sanoa, että kynttilä paloi suurella liekillä ja molemmista päistään? Vaan olipahan valoa ja väriäkin laajassa kaaressa,


Armi Ratian perhe-elämä on luku sinänsä.

Rauha ja harmonia eivät taida olla asiayhteyteen
osuvimmat sanat.

Erikoinen tarina, jonka parista
jatkankin suoraan elokuvaan:
Armi elää!

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Mimmit 3





Mimmit 3
Katherine Pancol



Bazar,
2015

Lomat on nyt vietetty ja on aika palata kotoisten harrastusten pariin. Luettavien pinosta riittääkin ammenttavaa pariksi tulevaksi viikoksi. Ja tässä viimeinen osa Mimmit -trilogiaa!


Katherine Pancolin Mimmit-trilogia on saanut päätöksensä, ehkä. Sarjan henkilöiden elämän käsittely vaati vähintäänkin tuon kolme kirjaa, monen hahmon kohtalo jätti vielä kysymyksiä ilmaan. Mimmien ensimmäinen osailmestyi suomeksi syyskuussa 2014 ja Mimmit 2 tämän vuoden maaliskuussa. Ilmestymistahti on ollut sopivan rivakka, silti tarinaan mukaan hyppääminen puolen vuoden tauon jälkeen vaati moninaisten henkilöiden mieliin palauttelua. Kuka on mitä kenellekin.
Päätösosa keskittyy Léonien ja Stellan tarinaan. Ray, tuo machismon ruumiillistuma,  on luonut pitkät pelon varjot vaimonsa ja tyttärensä elämään. Nyt Stella on saanut tarpeekseen ja haluaa tehdä väkivallan kauhuista lopun. Raylla on kuitenkin erikoista, keinotteluin ja kyseenalaisin bisneksin hankittua valtaa ranskalaiskylässä ja hän pitää tukijoukkonsa puolellaan ja hiljaisina. Naisten rohkeutta ja neuvokkuutta mafiatyyli ei enää latista ja heidän mukanaan moni kyläläinenkin uskaltautuu viimein nousemaan Rayta vastaan.
Gary ja Hortense jättävät New Yorkin taakseen ja palaavat Eurooppaan. Hortense tekee hartiavoimin töitä ja haluaa Pariisin kuningattareksi, oman muotitalonsa ikoniksi. Hortensen huone on kankaiden ja ompelutarvikkeiden täyttämä, Garyn tila ohenee mitättömäksi nukkumapaikaksi patjalla lattialla. Gary kärvistelee hyödyttömänä ja kaipaa elämään New Yorkissa, pianonkoskettimien tulta sormiensa alla – ja Calypsoa. Mies siirtyykiin Skotlantiin linnaansa ja kutsuu sinne myös Calypson.
Mikä mahtaakaan olla Katherine Pancolin kirjojen maailmanlaajuisen suosion takana? Mimmit-trilogiassa, kuten jo aiemmassa “eläintrilogiassakin”, runsas henkilögalleria tarjoaa jokaiselle samaistumisen kohteita. Kirjoissa unelmoidaan ja tavoitellaan tähtiä, mutta samanaikaisesti toisaalla elämä on sinnittelyä ja olemassaolevan kestämistä. Ja lopulta joukosta löytyy myös hän, joka taistelee vaikka tuulimyllyjä vastaan saadakseen oikeutta. Sarjassa puhuttavat pelko ja riittämättömyydentunteet, mutta niiden vastineeksi toisessa vaakakupissa painaa yhteisöllisyys ja (tässä tapauksessa naisten) keskinäinen solidaarisuus.
Perheväkivaltateemansa puolesta Mimmit 3 ei käy kevyestä iltasadusta, mutta juuri perheenjäsenten välisten suhteiden kuvaukset tekevät tekstistä puhuttelevaa. Hieman jo aloin kuitenkin potea Mimmit-puutumista ja vaikka avoimia kysymyksiä tarinaan jäikin, omalta osaltani trilogia tuli loppuunkäsitellyksi. Vaan ei kahta ilman kolmannetta, suosittelen kyllä lämpimästi tätä osien Mimmit ja Mimmit 2 jatkoksi.
Julkaistu Kirjavinkeissä 14.10.2015 

torstai 1. lokakuuta 2015

Nadia, onnetar




Nadia, onnetar
Andrei Pajanne



Imogen Books,
2015




Nadia, onnetar on mielenkiintoinen lukukokemus, joka jatkoi matkaansa mielessäni vielä kauan viimeisen sivun kääntämisen jälkeen. Mutustelin tarinaa mielessäni vielä viikon verran, Nadian lasipallosta välähteli yhä uusia pilkahduksia ja vasta nyt tunnen tarvetta sanoittaa sen herättämiä ajatuksia. Järkälemäisen, tuhatsivuisen Autuaiden saaren jälkeen osasin jo odottaa, että Andrei Pajanteen uusin kirja veisi minut fantasian ja reaalimaailman liikkuville jäälautoille ja tuntemattomille jyrkänteille. Olin utelias ja valmis seikkailuun. Kirjan kannen säteilevän kaunis ja kaukaisuuteen kurottava Nadia oppaanani.

Kustantajan sivuilla kirjaa kuvataan tarinaksi takertumisesta ja luopumisesta. Nadia saa tuntea elämän pohjattoman hyvyyden niin perheensä suojaamana pikkutyttönä kuin nuorena naisena Eliaksen, lasinpuhaltajan, rakastettuna. Hän kohtaa myös olemassaolon perustuksia ravistelevan epäonnen, kun koko voimallaan iskevät menetykset paljastavat elämän haurauden. Ihmisen mieli jarruttelee tapahtuneen edessä, yrittää takertumalla tavoittaa jo kerran kadotettua. Myös Nadia haluaa löytää rakkaimpansa - ja etsiessään tekee matkaa itseensä, valoon ja pimeyteen, toisiin maailmankaikkeuksiin.

Nadia, onnetar haastaa  lukijan erikoiselle matkalle. Huomasin, että ensi alkuun halusin pitää kiinni jonkinlaisesta hallinnan tunteesta - halusin jäsentää, pilkkoa, ymmärtää ja asettaa tarinalle kehykset. Halusin takertua kuin Nadia onneensa. Mitä enemmän päästin irti, suostuin itselleni käsittämättömään, sitä vapaammaksi tunsin itseni tarinan nyansseille ja kosmisille hienosäädöille. Arjen ja konkreettisuuden kivuliaisuus lakkasi hiertämästä. Enhän ymmärryksen kautta kuuntele musiikkiakaan, nautin vain.

Kirjan sivuilla toistuu Jin ja Jang -symboli, kaksi toisiinsa kietoutuvaa aaltoa. Ja tuntuukin, että yksi koko kirjan lävistävä teema on ainainen liike, joka hakee tasapainoa monella taholla. Luonnon vastakkaiset voimat vyöryvät vuoroin jättiaaltoina ja vuoroin hakevat levollisen olotilan; niin ihmismielessä, meressä kuin maailmankaikkeudessakin. Kun liikutaan rinnakkain ja sisäkkäin näillä erilaisilla tasoilla, lukijalle on eduksi avartaa oma mielensäkin joustavaksi ja ihmeille alttiiksi.

Lukiessani heittelin itselleni havaintoja ja kiinnostavia yksityiskohtia, jotka varmaankin avautuvat lukijoille hyvin eri tavalla. Meren keskeinen asema kirjassa - mikä kuvaisikaan paremmin luonnon tuntemattomia voimia, mielen syvyyksiä ja jopa alkukantaista kaaosta? Toisaalta meren jatkuva liike on lohduttavaa, aaltojen ääni rauhoittaa ja huuhtoo pienen ihmisen taakkoja. Hallitsemattoman äärellä on hyvä hakea tunteilleen tyynnyttävät raamit. Kirjassa on vahvasti läsnä myös Serpentiini -joki. Nadia kulkee oman kehityksensä matkaa, joki virtaa tauotta - Nadian tie, elämänvirta?

Nadia on herkkä ja luova ja tunnistaa jo lapsena oman erityislaatuisuutensa. Hän ymmärtää oman jumalallisuutensa, kun hän tuntee ajatustensa käyvän toteen. Kun Nadia luo lasipallon, se vertautuu mielessäni uusien maailmankaikkeuksien syntyyn... Korkealla mennään ja fyysisestä todellisuudesta tarina irtoaa viimeistään siinä vaiheessa, kun se saavuttaa multiversumin sfäärit.

Harvemmin tartun tieteisfantasiaan ja tietämykseni avaruuden mekanismeista on hataraa, rinnakkaisista maailmankaikkeuksista nyt puhumattakaan. Pajanteen tekstin äärellä koin kuitenkin virkistävää huolettomuutta; vapautusta kaiken konkretiasta ja ymmärtämisestä. Korkealentoisessakin tekstissä on mukana elämän vahvat elementit, rakkautta ja surua. Takertumista ja luopumista. Etsimistä ja löytämistä. Kaikki on kuin suurta palapeliä, johon kaikki osaset lopulta palaavat.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka kirvoitti  lennokkaisiin ajatuksiin.