maanantai 9. tammikuuta 2017

Helmikuun kylmä kosketus







JP Koskinen
Crime Time, 2016



Crime Time, rikoskirjallisuuteen erikoistunut suomalainen kirjankustantamo, tutustutti minut viime vuonna useampaan itselleni uuteen dekkaristiin. Viimeisimmäksi säästin JP Koskisen, ehkä siksi, että kansi ennakoi jotenkin tylyä ja karskia tarinaa. Arvaus meni jokseenkin poskelleen - kyllähän tämä kylmästi kosketti, mutta erittäin positiivisella tavalla. Rikos ei ole mikään siisti paketti, mutta vastaavasti yksityisetsivä Kalevi Arosuon ja hänen veljenpoikansa Juho Tulikosken etsivätoimistossa on jotenkin kotoisan kotimainen yrittämisen meininki. Ajoittain pientä bisnestä odotellessa.

En ole aiemmin lukenut Juga-Pekka Koskisen kirjoja, mutta muistan kirjastossa hipelöineeni ainakin romaania Kuinka sydän pysäytetään. Rotevampi ote kirjasta ja kotiinkanto olisi varmaan kannattanut, sillä ainakin tämän dekkarin perusteella ihastuin Koskisen tapaan kirjoittaa. Aiemmin julkaistujen lista kielii monipuolisuudesta niin teemoissa kuin genreissäkin: Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta historiallisiin ja uskonnollisiin aiheisiin. Miksi vasta nyt, kysyn itseltäni.

Helmikuun kylmä kosketus on 12-osaisen sarjan toinen osa. Alkuun hieman ihmettelin, missä kohtaa kirjan nimi saa selityksensä. Sarjapa onkin nimeltään Murhan vuosi ja jokainen kuukausi saa oman kirjansa - ja varmaan myös murhansa. Tammikuun pimeää syliä seuraa helmikuun kylmä kosketus ja uteliaisuudesta kuikuilin jo seuraaviakin; Maaliskuun mustat varjot on luvassa nyt kevättä kohti mennessä.

Nytpä on niin, että kaksikko saa asiakkaakseen naisen, jonka poika on siepattu. Äidin käytös jää vaivaamaan etsivien mieltä, sillä päällimmäisenä äidillä tuntuu olevan tilanteen hiljainen hoitaminen - ei niinkään huoli lapsesta. Sieppaaja vaatii sievoiset lunnaat, mutta tuoko se Nico-poikaa takaisin? Joku tuntuu nauttivan kissa ja hiiri -leikistä jättäessään arvoituksellisia viestejä jälkeensä. Eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää - tietenkään.

Dekkari on parhaimmillaan silloin, kun kirjan kriittiset käänteet pitävät otteessaan ja mieluimmin sen lukisi kerralla valmiiksi. Tarvitaan myös aidot ja ehkä vähän rouheatkin henkilöhahmot, joihin on helppo uskoa. Kirjan alkulehdiltä löytyy Arosuon sukupuu. Sarjan pituus tuo uutta ulottuvuutta sukutarinaan; tusinan tarinan virroissa näihin miekkosiin ehtii kiintymään. Erityisesti minua kiinnostaa, kuinka Juho kasvaa yrittäjän ja etsivän saappaisiin. Maaliskuuta odotellessa ehtisi vielä lukaista Tammikuun pimeän sylin, sitähän tässä juuri nyt eletään.  

Hups, tämähän olikin blogin 200. postaus! Mainion pyöreä luku!



sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Torjuttu







Emma Chase
Bazar, 2016



Hohdokkaamminkin voisi uuden kirjavuoden julistaa alkaneeksi, mutta viime viikot on menty vain kevyin kokeiluin, josko johonkin kirjaan jaksaisi keskittyä. Uuvutusta monella rintamalla ja siihen päälle päätteeksi kunnon korkeakuumeinen flunssa tai peräti influenssa. Kirjaa jos toistakin siinä kokeilin ja Torjutun sitten jaksoin loppuun asti - sopivan kevyttä ja helposti soljuvaa. Itse asiassa ihan kelpohyvää viihdettä. Kyllä, se oli ihan tekstin ajoittainen särmikkyys, joka sai hihittelemään itsekseen kesken lukusession. Ei omaa rataansa sahaileva kuume.

Järjestelmällisyys ei (tälläkään kertaa) olisi ollut pahasta, Kate Brooksiin ja Drew Evansiin tutustumisen olisi voinut aloittaa jo Emma Chasen esikoisromaanista Taklattu. En ollut mielessäni ehtinyt edes saattaa Katea ja Drewia yhteen, kun jo jouduin todistamaan heidän erilleen repiviä ristiriitojaan. Olisin halunnut tavata vielä kesyttämättömän playboyn, jonka Kate mitä ilmeisimmin on saanut polvilleen. Mikään lapanen Drew ei toki ole tässäkään kirjassa, mutta määrittelystä naistenmies on kuitenkin t-kirjain pudonnut matkalle.

Tarina etenee Katen kertomana hauskasti silloinkin, kun pieni vääriymmärrys johtaa ajatukset suuriin harhalaukkoihin ja kaksi ihmistä myllää elämänsä pahoille mutkille. Mittasuhteet ovat samat usein tosielämässäkin. Kärpäsestä saa helposti härkäsen, kun puhutaan eri asioista ja tulkitaan kuultua omista tunteista käsin. Katesta löytyy temperamenttia, kun hän pakkaa kassinsa ja häipyy äitinsä hoiviin katastrofin keskellä. Onneksi on ympärillä tukijoukot, jotka kannattelevat - ja myös se yhteinen välimaasto, josta tihkuu tietoja "vastapuolille."

Torjuttu ei ole mikään suurten yllätysten kirja, mutta kiihkeät käänteet vievät silti lukijaa kohti sopivaa ja odotettua päätöstä. Torjuttu on viihdettä, jossa tunteet ja erotiikka jylläävät. Tuoretta ja virkistävää sanahelinää flunssasta toipujalle tai muuten vain hetkeen, jolloin kesähelteen tai muun kätevän syyn varjolla aivokapasiteetti käy alikierroksilla. Kun ei aina tartte.