keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Yksi miljoonista: Modin pako Syyriasta





Lotta Nuotio
Yksi miljoonista: Modin pako Syyriasta

Otava,
2016



Pakolaisjärjestö UNHCR:n johtajan Filippo Grandin mukaan Syyria on aikamme suurin humanitaarinen ja pakolaiskriisi. Sota on jatkunut viisi vuotta ja yli kymmenen miljoonaa syyrialaista on joutunut pakenemaan katastrofin alta, joko maan sisäisenä pakolaisena tai ulkomaille. Jäljelle jääneet ihmiset ovat keskellä ei mitään, koska maan infrastruktuuri on monin paikoin tuhoutunut maan tasalle. Uutisotsikoissa luvuissa on meille käsittämättömän monta nollaa, kun puhutaan kuolleista, haavoittuneista, kadonneista tai vaikkapa sodan aikana syntyneistä ja vain sotaa ja väkivaltaa nähneistä lapsista. Satojatuhansia, miljoonia, ihmismassaa. Miten erottaa ihminen tämän vyöryn keskeltä?

Lotta Nuotion kirjassa Yksi miljoonista näkökulma vaihtuu; massat ja miljoonat ovat taustaa ja keskiöön nostetaan yhden syyrialaismiehen kokemukset ja selviytymistarina. Mies saa kirjassa peitenimen Modi, sillä näitä tarinoita ei oman ja läheisten turvallisuuden kustannuksella kevyesti huudella julki.

Ennen kriisin puhkeamista Modi viettää mukavaa nuoren miehen elämää perheen ja ystävien parissa. Hän suorittaa kirurgiharjoitteluaan sairaalassa ja tulevaisuus näyttää lupaavalta. Kaikki muuttuu hetkessä, kun sairaalaan alkaa virrata haavoittuneita potilaita ja armeijan joukot kansoittavat sairaalan käytävät. Modi saa samassa unohtaa harjoittelut ja tehdä lääkärin työtään vuorokaudet ympäri. Virallisesti hän ei ole kenenkään puolella, mutta pyrkii huomaamattomasti auttamaan mahdollisimman paljon potilaitaan ja suojelemaan heitä presidentti Bashar al-Assadin totalitaariselta hallinnolta. Kuten hirmuhallinnossa yleensäkin, pelkät vihjaukset, harkitsemattomasti lausutut kritiikin sanat ja olettamuksetkin riittävät lyömään epäillyn leiman ihmiseen. Kun Modi joutuu pidätetyksi ja heitetään vankilaan, edessä on kuukausien kidutus epäinhimillisissä oloissa. Armeijan hallintokoneistosta ei vapauduta syyttömyytensä todistamalla, mutta lahjonta ja vaikutusvaltaisten ihmisten sana saattaa toimia. Modin vanhemmat onnistuvat saamaan poikansa vapaaksi ja kokemansa jälkeen Modille on selvää, ettei entiseen ole paluutta. Hänen on yritettävä pakoon kotimaastaan.

Aluksi Modin tavoitteena on päästä Turkkiin ja aloittaa uusi elämä siellä. Hän selviää vaarallisesta pakomatkasta, mutta pettyy ja turhautuu Turkin tilanteeseen, kun töitä ei ole tarjolla. Modihan on vain yksi pisara suuren pakolaisaallon meressä, joka Syyriasta on valunut juuri Turkin suuntaan. On vain yritettävä eteenpäin, Kreikkaan ja siitä edelleen turvallisemmille vesille. On punnittava salakuljettajien tarjouksia ja päätettävä keneen voi luottaa. Näille reissuille ei oteta matkavakuutusta eikä henkivakuutusta, usein on tartuttava häviävän pieneen toivoon. On raavittava kokoon rahat ihmissalakuljettajalle, joka sitten pitää sanansa tai ei pidä. Selvää on lopulta vain se, että salakuljettajan lompakkoon uppoaa sievoinen summa rahaa.

Lotta Nuotion kirja on polttavan ajankohtainen. Se on karua, rankkaa luettavaa eikä valitettavasti tunnu liioittelevan yhtään pakolaisten arkitodellisuutta. Kirja auttaa ymmärtämään Syyrian tilanteen taustaa, jokapäiväisten uutisten virtaa ja katkoo toivottavasti myös terävimmät kärjet turhalta asenteellisuudelta. Kun on lukijana elänyt mukana Modin pakomatkassa, elintasopakolaisen leimaa häneen ei saa liitettyä mitenkään – olkoonkin, että hän on saanut rahat järjestymään matkoihinsa ja olkoonkin, että hänellä on kännykkä joka hetki mukanaan. Kun on jättänyt taakseen perheensä ja ystävänsä, puhelin nousee yhteydenpitovälineenä arvoon arvaamattomaan. Enkö itsekin haluaisi vastaavassa tilanteessa viestittää perheelleni; olen perillä ja hengissä.

Intiaanit sanovat viisaasti, ettei tule arvostella toista, ennen kuin on kulkenut kaksi viikkoa hänen mokkasiineissaan. Ehkä siinä on riittävästi syytä lukea tämä kirja, enemmän ymmärtääkseen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.3.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Tähtisilmä






Kai Ekholm
Tähtisilmä


Atena,
2016

Ensikiinnostus Kai Ekholmiin syttyi aivan muista kuin kirjasyistä. Säästökuuriuutisten ja lamanloimotuksen keskellä kerrotaan miehestä, joka kieltätyy irtisanomasta alaisiaan. Siis kuka ja missä? Ekholm on Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja ja maamme ykkösasiantuntija kirjasensuurin saralla. Haluan kuulla lisää miehestä, joka puolustaa kirjaston perustehtävää ja kulttuuriperintömme säilyttämistä aikana, jolloin kaikki on kaupan. Ja mitä olivatkaan kirjat, jotka sotien jälkeen joutuivat meillä kiellettyjen listalle - kuinka ne näyttäytyvät meille nyt? Mielenkiintoista!

Mutta itse tarinaan. Siinäkin on taustalla lama, talousbuumia 90-luvulla seurannut romahdus. Maan talouspolitiikka meni metsään ja maksu lankesi yksityisten ihmisten maksettavaksi. Rahamarkkinoilla jytisi ja hallitsemattomasti vapautunut ulkomainen luototus ajoi yrityksiä konkurssiin. Kansainvälinen taantuma kolkutteli rajojen takana. Myös tässä tarinassa laman kurittama perhe päätyy epätoivoiseen ratkaisuun ja hyppää kuolemaan Kustaanmiekan valleilta Suomenlinnassa. Tapaukseen liittyy kuitenkin paljon epäselvää ja se nousee uudestaan tutkinnan kohteeksi.

Harmikseni en ole lukenut Kai Ekholmin ensimmäistä dekkaria Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava, joten kirjan poliisi- ja etsiväporukka ei ollut ennestään tuttua. Eikä Ekholm heitä kovin paljoa tässä esittele. Hieman tarkkaavaisuutta lukemiseen ja kuvio selkeytyy. Taustahahmona pyörii eläkkeelle jo hamuava ylikomisario, sairauksiaan ärtyilevä ja silti symppis Reinikka. Paljon nähnyt ja kokenut poliisi joutuu sairaalaan ja pohtii, että on aika yrittää keventää menneisyyden ratkeamattomien tapausten painoa. Kuten siirtää tuo Kustaanmiekalla kuolleen perheen tapaus Kaljun ja Kiharan, tutun etsivätoimiston, tutkailtavaksi.

Mukaansatempaavassa tarinassa on mielenkiintoisia ja erikoisia käänteitä. Entiset finanssimaailman päättäjät saavat uhkausviestejä ja kokevat kovia kohtaloita. Mielisairaalassa asuva vanha mies piirtää valokuvantarkkoja kuvia Kustaanmiekalla vuosikymmenet sitten kuolleesta perheestä. Ja Kalju ja Kihara ovat nimeänsä myöten virkistäviä, rosoisia hahmoja dekkareiden etsivägalleriassa.

Että tarvinnee varmasti lukea myös se ensimmäinenkin Ekholmilta.







maanantai 28. maaliskuuta 2016

Keskivaikea vuosi





Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi


Schildts & Söderströms,
2016



Sanat ovat kirjailijalle kuuliaisia. Niinpä kirjailija menee psykiatrille valmiit lauseet mielessään; lääkärin olisi syytä ymmärtää, että hän tarvitsee lausunnon kuntoutukseen, eikä asioita tarvitsisi muuten liikoja hämmentää. Joudutaan nimittäin kovin hataralle maaperälle, kun kysymykset poikkeavat käsikirjoituksesta. Tunteet astuvat sanojen varpaille. On nieltävä kyyneleitä. Psykiatri sanoo, ettei nenäliinoja tarvitse säästää.

Psykiatrin vastaanotolla tilannettaan läpikäyvä kirjailija on Pauliina Vanhatalo. Hän on aiemmin kuitannut pimeän vuodenajan alakulonsa kaamosmasennukseksi, joka on kevään mittaan alkanut hellittää. Mutta tällä kertaa niin ei käykään. Työt eivät etene ja arjen pienetkin vastoinkäymiset aiheuttavat suhteettoman suuria tunnekuohuja. Pauliina on keksinyt mielestään sopivan ratkaisun, ammatillisen kuntoutuksen. Lääkäri on toista mieltä, diagnosoi keskivaikean masennuksen ja tarjoaa avuksi psykoterapiaa ja lääkitystä.

Pauliina tunnustelee lääkärin diagnoosia kuin uutta peilikuvaansa. Keskivaikea kuulostaa oikeastaan sopivan sairaalta – aika ja kotikonstit hoitanevat lievemmät oireilut ja vaikea masennus taas kuulostaa jo vaaralliselta. Työkseen kuvitteellisia henkilöhahmoja kehitellyt kirjailija alkaa kirjoittaa muistiinpanoja omasta masennuksestaan ja sen aiheuttamista pohdinnoista. Ympäristön vaatimukset ovat raskaasti ristiriidassa oman hiljaisuuden kaipuun ja yksinäisyyden tarpeen kanssa. Äitiyden ihannekuva on lasten kanssa touhuava ja alati läsnäoleva äiti, mutta täydellisyyden tavoittelu merkitsee oman persoonan tukahduttamista. Sosiaalisuuden rasitteet syövät introverttia luonnetta muutenkin ja aiheuttavat syyllisyyttä. Läheiset ovat rakkaita, silti ajan ottaminen itselle on suorastaan elinehto. Keskivaikeaan vuoteen mahtuu monta edistysaskelta ja oivallusta, jos monta takapakkiakin.

Pauliina Vanhatalon kirja Pitkä valotusaika oli minulle sykähdyttävä lukukokemus. Keskivaikea vuosi kosketti toisella tapaa, mutta syvemmin. Lukijana sain olla jakamaassa hyvin henkilökohtaisia ajatuksia äitiydestä ja oman tilan ottamisen välttämättömyydestä ja nyökyttelin mielessäni: juuri noin, miten hienosti sanoitettu. Luin tätä kirjaa myös introvertin luonteen kauniina puolustuspuheena, joka avaa ihmisten erilaisuuden rikkautta. Sen  sisäisen maailman tunnistaminen ja tärkeäksi tunnustaminen ei suinkaan ole epäsosiaalisuutta vaan enemmänkin tasapainoa suhteessa ympäristöön. Kun kyseessä on herkkä ja luova taiteilija, sosiaalinen rasitus ja ympäröivä häly onkin jo pahimman sortin arsenikkia mielen balanssille ja luomiskyvylle.

Tätä kirjaa voin suositella jokaiselle elämäntuntojensa kanssa kipuilevalle – tai kuten kirjan esittelyteksti sen ilmaisee: “…introverteille ja ekstroverteille sekä kaikille elämästä ja tarinoista kiinnostuneille.”

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.3.


perjantai 25. maaliskuuta 2016

Etelä-Sudanin synnytystuskat: valtataistelu tuhosi unelman





Leo Siliämaa
Etelä-Sudanin synnytystuskat:
valtataistelu tuhosi unelman

Like, 2015







Leo Siliämaa on tehnyt pitkän päivätyön kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun saralla. Työ maatalousasiantuntijana Luterilaisen maailmanliiton palveluksessa vei hänet Sudaniin 1970-luvun lopulla. Seuraaviin vuosikymmeniin mahtui lukuisia työtehtäviä eri Afrikan maissa, kunnes hän jäi eläkkeelle Kirkon Ulkomaanavun Sudanin ohjelmajohtajan tehtävästä. Työ konfliktien, kaaoksen ja sotatilan keskellä kysyy rohkeutta, sitkeyttä ja todellista halua tehdä maailmasta parempi paikka. Siliämaa on kirjoittanut omista Sudanin ja sittemmin Etelä-Sudanin kokemuksistaan kirjan.

Afrikka näyttäytyy minulle köyhänä, sotien ja nälänhädän maanosana, jonka todellisuudesta tiedän vain niukasti. Päätän aloittaa tarkemman tutustumisen Etelä-Sudanista, joka on Afrikan ja samalla maailman tuorein itsenäinen valtio. Vuosien sisällissodat ja lukuisten aseellisten ryhmien toiminta Sudanissa ja Etelä-Sudanin alueella ovat surullista ja monimutkaista luettavaa, mutta Leo Siliämaa on selkeäsanainen opas. Hän pukee ymmärrettävään muoton etnisten ristiriitojen, uskonnollisten konfliktien ja luonnonvarojen hallintaan ja valtaan liittyvää ongelmavyyhtiä. Yksi iso kiistakapula on öljyvarojen hyödyntäminen. Tilanteen sekavuutta kuvaa hyvin erilaisten vapautus- ja vastarintaliikkeiden lyhenteiden lukuisuus, joka tuntuisi lähes ylivoimaiselta kirjainsuolta ilman asiaa selkeyttävää sanastoa. Kirjassa on onneksi listattu lyhenteet kattavasti englannin- ja suomenkielisine vastineineen ja lisäksi liitteenä on vielä tapahtumien historiallinen aikajana vuosilukuineen. Kirjan valokuvat tukevat oivallisesti tekstiä.

Poliittisen tilanteen ja historiakuvauksen lomassa Leo Siliämaa kertoo arjestaan ja työstään paikallisten ihmisten parissa. Hän opettelee leipomaan leipää jauhoista, joista ensin siivilöi toukat pois. Hän kertoo maatalouden haasteista ja arjesta karjaleireissä. Milloin koettelee ankara kuivuus, milloin rajut tulvat. Pitkään jatkuneet kriisit ja epävakaus mitätöivät humanitaarisen avun saavutuksia, mutta nekään eivät voi pyyhkiä pois ihmisten osaamista ja halua jälleenrakennukseen. Koulutuksen merkitys on kiistattoman tärkeä.

Suosittelen tätä kirjaa ajankohtaisuutensa vuoksi jokaiselle, joka laillani kaipaa parempaa Afrikka-ymmärrystä. Kirja on myös katsaus Etelä-Sudanin ihmisoikeus- ja pakolaistilanteeseen. Kirjan alaotsikko Valtataistelu tuhosi unelman muistuttaa, että työ on vielä pahasti kesken.

Julkaistu Kirjavinkeissä  25.3.2016

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Rauhan siltaa rakentamassa





Helena Kekkonen
Rauhan siltaa rakentamassa


Like, 2015




Viime aikoina luettavakseni on valikoitunut useita suomalaisten naisten omaelämäkertoja. Olen vaikuttunut heidän vahvasta halustaan tehdä elämästään omannäköisensä ja kulkea omaa valtavirrasta poikkeavaa polkuaan, joskus ankaran kritiikin ja vastustuksen uhallakin. Uteliaana ja suurin odotuksin tartuin myös Helena Kekkosen, rauhankasvatuksen grand old ladyn, muistelmiin. Kyseessä on uutuuspainos vuonna 1993 ilmestyneestä omaelämäkerrasta.

Helenan sisar Mirja valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 1938 ja joutui pian valmistuttuaan raskaaseen työhön sotasairaalaan ja haavoittuneita rintamalta kuljettavaan junaan. Olot koettelivat hänen terveyttään niin, että hän sairastui hitaasti kuolettavaan munuaissairauteen. Helenan mielessä kypsyi ajatus munuaisen luovuttamisesta sisarelle, jotta tämä saisi edes vähän jatkoaikaa elämälleen. Helena ei epäröinyt, vaikka läheiset vastustivatkin ratkaisua. Työtovereiden mielestä päätös munuaisen luovuttamisesta oli rakkaudettomuutta omaa perhettä kohtaan. Kuvaus munuaisenluovutusprosessista kaikkine vaiheineen kertoo jotain hyvin olennaista Helena Kekkosen tavasta toimia yhteiseksi hyväksi, itseään säästelemättä. Osuva avaus hänen elämäntyöstään kertovaan kirjaan.

Kekkonen on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja tekniikan lisensiaatti. Heti valmistuttuaan hän jäi Teknilliseen korkeakouluun assistentiksi. Kun Helsinkiin perustettiin laboratoriokoulu, Kekkonen siirtyi sen rehtoriksi. Uuden koulun käynnistämisessä hän sai toteuttaa edistyksellisiä ajatuksiaan opettamisesta ja oppimisesta: Opiskelua leimasi opettajien ja oppilaiden yhteistyö, keskusteleva ilmapiiri ja toinen toisensa auttaminen kilpailun sijaan. Niin tärkeää kuin hyvä ammattitaito olikin, ehkä vielä tärkeämpää oli kasvaa ihmisenä. Kekkonen toteaakin useampaan otteeseen, miten usein hän sai pettyä juuri byrokratian turhiin rattaisiin ja virkamiesten ja -naisten vallanhaluun ja itsetietoisuuteen. Akateeminen koulutus takasi ehkä hyvän aseman, mutta asioiden ymmärtämiseen ja eteenpäin viemiseen olisi tarvittu myös sydämensivistystä. Hänen oma esimerkkinsä puhuu kerran jos toisenkin puolestaan. Aikanaan hän luopuu laboratoriokoulun rehtorin tehtävistä voidakseen jatkaa opetustehtäviä Sörnäisten vankilassa – vapaaehtoisena ja ilmaiseksi.

Helena Kekkosesta tuli vuonna 1976 Vapaan Sivistystyön Yhteisjärjestön pääsihteeri ja sen myötä kansainvälisyys ja kehitysyhteistyö saivat yhä korostuneemman merkityksen hänen työssään. Hän halusi sisällyttää nämä tärkeiksi kokemansa teemat tiiviisti myös aikuiskasvatukseen. Hänen innostuksensa on sytyttävää ja tekee todeksi sen, että kun on tahtoa, niin keinotkin löytyvät. Suomessa opiskeleva namibialaislääkäri sai kotimaahan mukaansa lääkelaukun ja pakolaisleirille hankitaan lääkkeitä, vaatteita, saippuaa. Jopa useampi linja-auto rakennettiin kohdemaan olojen vaatimuksia vastaamaan!

Suomeen perustettiin 1980-luvun alkupuolella Rauhankasvatusinstituutti ja Helena Kekkonen toimi sen pääsihteerinä vuosina 1986-1990. Hän kirjoitti, luennoi Suomessa ja ulkomailla, toimi lukuisten eri järjestöjen tehtävissä ja kehitysyhteistyön koordinaattorina. Valtavasta työmäärästä huolimatta kirjan sivuilta huokuu innostus kulloiseenkin tehtävään. Tahto rauhaan ja parempaan huomiseen lähtee jokaisesta yksilöstä, teoista ja tekemättä jättämisistä arjessa.

Helena Kekkoselle myönnettiin Unescon rauhanpalkinto vuonna 1981. Hänen omaelämäkertansa luettuaan voi täydestä sydämestään todeta, että palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Suomalaisen rauhankasvatuksen äidin sanoma on tärkeä ja ajankohtainen tänäänkin, siksi soisin tämän kirjan löytyvän mahdollisimman monen lukulistalta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.3.2016

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Lyhyt matka perille- Meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta





Lyhyt matka perille
Kati Reijonen



Atena,
2016


Luen tätä kirjaa nyt toistamiseen. Hitaasti, nautiskellen. Voinko siis olettaa, että ensimmäinen lukukerta aiheutti kohtuullisen kokoisia nytkähdyksiä pääni sisällä? Minun ei tarvitse "suorittaa" tätä kirjaa alta pois, vaikka lukemattomien pino houkuttaisi jo tarttumaan seuraavaan. On ylellistä pysähtyä ja olla.
Mielessäni vilahtelee satunnaisia kirjan tuomia oivalluksia, vielä jäsentymättömiä ja epätarkkoja. Se riittää, kun on vasta matkalla.

Jo ensimmäisellä lukukerralla olin laittanut merkkejä kohtiin, joihin palaisin myöhemmin. Uudella kierroksellani löydän niitä aina vain lisää. Ajattelen kaikkia elämäntapaoppaita, joita olen elämäni aikana selaillut ja joiden viisaudet ovat melko pian hautautuneet uusien projektien alle. Ne ovat saattaneet raapaista pintaa, kunnes olen alkanut epäröidä ja kuitannut ne amerikkalaisena mielen hömpähtävänä parantamisena. Monesta vinkistä voisi ottaa oppia, mutta arki vie mennessään ja niinpä siirrän elämäni remontit johonkin horisontissa siintävään mukasopivampaan aikaan. Kuinka ollakaan, Kati Reijosen kirjan sivuilla monet hänen guruistaan alkavat puhua minullekin. Voimalauseet, vastuu omista valinnoista, vetovoiman laki -  miten loogista!

Kuvia ja mielikuvia, itsestämme ja toisista. Joitakin vuosia sitten olisin saattanut lukea lehtijutun Kati Reijosesta ja ajatella: Juuri hänenlaisillaan elämä on hallussa. Laaja-alainen koulutus aina tohtorin titteliä myöten, maailmankansalaisuus ja siis ulkosuomalaisen monivinkkeliset näköalat elämään, perhe ja työ. Totuus on kuitenkin se, että parhaimmatkaan takuut eivät riitä loppuelämäksi eikä matkavakuutusta saa elämän karikkojen varalle. Sen saa Kati Reijonenkin kokea, kun hänen lapsensa sairastuu vakavasti, pitkä avioliitto päättyy ja hän joutuu työttömäksi. Ei kahta kolmannetta, kuten sanotaan. Ja juuri noita asioitahan me usein eniten elämässämme pelkäämme. Monta hyvää pelkotilaa menee jopa hukkaan odotellessa katastrofia, joka ei ehkä koskaan tapahdu. Entä kun tapahtuu? Merkillistä kyllä, realisoitunut romahdus onkin usein paremmman alku. Kaikki suorittamisen, yhteiskuntakelpoisuuden ja menestyksen alta voi alkaa raaputtaa esiin kaiken tohinan keskellä unohtunutta itseään.

Lukijana sain lähteä tuolle riemullisen itsensä löytämisen matkalle Kati Reijosen mukana. Alkuvaiheessa hän ruotii itseään tarkkanäköisesti ja uskonpa, että monen on helppo tunnistaa samoja tuntemuksia itsessään. Tunteen skaala on toki laaja, joudunko vain kohtuullisesti nipistämään omannäköisestäni elämästä vai menevätkö kaikki voimat sinnittelyyn muiden ja omienkin tavoitteiden täyttämisessä?

Lyhyt matka perille puhuu elämästä, henkisyydestä ja hengellisyydestä, arvoista ja uskomuksista - ja ennen kaikkea meditaatiosta ja sen voimasta. Lapsesta asti meitä ohjataan ulkoa päin, opimme ympäristömme arvot ja asenteet,

"Mutta kun lopulta sain työn valmiiksi, minua ei odottanutkaan onni ja autuus
vaan täydellinen romahdus. Tajusin tehneeni hirveän virheen.
Olin pannut kaiken kalleimman omaisuuteni, elämäni, jäihin keskittyäkseni työhön,
jonka ainoana hedelmänä oli akateeminen oppiarvo."

Meditaatiossa käännymme itseemme ja sisäisen rauhan ja onnellisuutemme puoleen. En hetkeäkään epäile, etteikö todelliseen minäämme olisi koodattu suurta viisautta - niin tavattoman ylivoimaisella tekniikkalla ihme nimeltä ihminen on rakennettu. Ja Kati Reijosen kirjaa lukiessa herää kyllä innostus tutustua siihen aitoon ja alkuperäiseen minään. Ja matkapäivinään joutuu kysymään itseltään Tommy Tabermannin sanoin: Kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?


perjantai 11. maaliskuuta 2016

Varaudu pahimpaan






Varaudu pahimpaan
Petteri Nuottimäki



Like,
2016





Varaudu notkistamaan naurulihaksiasi Petteri Nuottimäen tahtiin. Esipuheessaan, kirjeessä kirjailijalta, Nuottimäki lupaa ennen kaikkea hauskan kirjan. Sen lupauksen hän täysimittaisesti lunastaa esikoisromaanillaan, jota hän kutsuu sepitetyksi sukukronikaksi. Tarinassa on totta toinen puoli – tai vähintäänkin raamit, joiden varaan rakentuu hulvaton perhetarina.

Muuttoliike Suomesta Ruotsiin on vilkkaimmillaan 1960-70 -lukujen taitteessa. Myös Matti ja Beata Aalto lähtevät matkaan rakentamaan uutta elämää perheelleen naapurimaassa. Matti oli tosin ehtinyt jo tutustua ruotsalaiseen elämänmenoon jatkosodan jälkeen, jolloin kipinäherkkää sisäpoliittista tilannetta osa sotaan osallistuneista katsoi viisaimmaksi seurailla matkan päästä. Matin suomalainen, melko totinen ja ehkä katsantokannaltaan putkimallinen mentaliteetti ei aivan kivutta taivu ruotsalaisuuden mutkille. Vakaasti hän kuitenkin rakentaa perheensä hyvinvointia ja saa perustamansa yrityksen menestymään.

Matin ja Beatan lapset varttuvat Ruotsissa ja omaksuvat sen elämäntavan luonnostaan. Alusta asti Matti on toivonut voivansa ohjailla lapsia mieleiseensä suuntaan ja nähdä heidän menestyvän. Hän järjestää lapsilleen vuosittaiset puhuttelut, kuin kehityskeskustelut konsanaan. Raimo, Elina ja Antti kuitenkin tekevät valintoja, jotka isä näkee käsittämättöminä epäonnistumisina. Jollekin lapsista firma olisi kuitenkin voitava jättää, joten Matti järjestää perinnöstä kilpailun ja pyrkii näin sytyttämään lastensa kunnianhimon.

Varaudu pahimpaan on kutkuttavan hauska kirja ruotsinsuomalaisuudesta. Kirjan henkilöistä erityisesti Matin sielunelämä tulee lukijalle tutuksi ja kaikessa totisuudessaan hän on symppis oman tiensä kulkija. Ja tiellähän on pituutta; Hämeen aarniometsistä yksilökeskeiseen ruotsalaiseen yhteiskuntaan, jossa miehetkin puhuvat tunteistaan. Kirja ilmestyi ruotsiksi viime vuonna ja onkin mielenkiintoista miettiä, mikä kirjassa kolahtaa ruotsalaisiin ja mikä taas päällimmäisenä meihin suomalaisiin. Varaudu pahimpaan on mielestäni alkuvuoden uutuuksien huumorihelmiä ja sitä on helppo suositella.

Julkaistu Kirjavinkeissä  11.3.2016 

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Uskonko






Uskonko
Annamari Heikkilä ja Saku Tuominen



Otava,
2016



Apostolinen uskontunnus kirjan alkulehdillä johdattelee lukijan miettimään omia uskomuksiaan. Niinpä luulin tarttuvani uskon peruskysymyksiä tai jumalasuhdetta pohtivaan kirjaan, mutta tässä kirjassa onkin kyse paljon laajemmasta näkökulmasta. Kun hetkeksi keskitymme kuuntelemaan omaa ja toisten puhetta, voimme rekisteröidä pitkän listan uskomuksia ja oletuksia. Yksi ei usko osaavansa piirtää, toinen ei osaa laulaa. Kolmas uskoo täysikuun valvottavan.

Saku Tuomisen ja Annamari Heikkilän yhteistyönä syntyneessä kirjassa on kolme osaa; käytäntö, teoria ja sekä että. Toteutustapa on mielenkiintoinen ja haastaa lukijan ottamaan kantaa. Tiiviin tekstin ja valmiin asioiden selittämisen sijaan kirjoittajat heittelevät ilmaan esimerkkejä totena pidetyistä asioista tai yhden ihmisen uskomuksesta, joka seuraavassa hetkessä kyseenalaistetaan. Ja kas, lukija päätyy tarkastelemaan uskomuksen syntymekanismia. Mikä on faktaa, mikä ehkä pelon, turvattomuuden ja muinoin kuullun arvostelun luomaa käsitystä? Ja kun hyvin käy, kannustus ja myönteinen palaute ovat vahvistaneet uskoa itseen ja omiin mahdollisuuksiin.

Kirja herättää huomaamaan, miten suuri merkitys uskomuksilla elämässämme on. Ellemme koskaan pysähdy miettimään vaikuttimia niiden takana, annamme niiden ohjailla elämäämme vahvasti. Erityisen merkityksellisiä ovat uskomukset omasta itsestämme ja kyvyistämme. Teemme uskomustemme pohjalta herkästi päätöksiä, jotka vain vahvistavat uskomuksiamme entisestään. Kun asian tiedostaa, uskomuksiaan voi ainakin yrittää jalostaa itselle hyvää tuottavaan suuntaan ja jättää haitalliset uskomukset vähemmälle huomiolle. Viimeisessä teoriaa ja käytäntöä yhdistelevässä osuudessa on jokaisen sivun alalaidassa mietiskelytehtävä, jonka avulla lukija voi työstää oman uskomusjärjestelmänsä rakenteita. Kirja on pieni ja nopealukuinen, mutta sille kannattaa antaa aikaa upota. Uskotko, että tämä kirja voi avata elämääsi uusia latuja?

Julkaistu Kirjavinkeissä  6.3.2016