Juurihoito

Miika Nousiainen
Otava, 2016




Kirjan takakannen kirjastotarrassa Juurihoito on linjattu suku- ja hammaslääkäriromaaniksi. Ensimmäinen lukemani hammaslääkäriromaani ikinä - mielessä kävi, että siksiköhän kirjaan tarttuminen venähti näin pitkälle. Hammaslääkäriajan tilaaminenkin vaatii aina oman energiansa ja  tahtotilan hakemisensa, se saattaa lipsahtaa ohi useammankin kerran huomisen listalle. Toisaalta odotukset ja uteliaisuus  Vadelmavenepakolaisen jälkeen olivat korkealla ja lukuharrastusreseptorini jo valmiustilassa aktivoitumaan Nousiaisen tekstistä. Osasin ennakoida, että kyllä tässä on kyse paljon enemmästä kuin hammaskivulta pelastamisesta.

Lukemisen edetessä minulle valkeni, että luen tätä kirjaa itselleni juuri oikeaan aikaan. Löysin tarinasta kyllä Nousiaisen huumorin ja hauskan tilannekomiikan, mutta useassa kohdin suodatin ne kyynelten läpi. Tässä elämäntilanteessa, vain reilu kuukausi äidin kuoleman jälkeen, tämä olikin paitsi viihdyttävä ja hauska, myös hyvin koskettava lukukokemus. Perhe, suku, sisarukset  - oma elämänikin oli ollut melkoista juurihoitoa kuluneet viikot.

- Sen pitäisi olla itsestäänselvyys.

- Ai sen sukulaisuuden?

- Ei kun hammaslangan. Olen hammaslääkäri, en sukututkija.

Hammaslääkärin työ on Eskon elämä ja kutsumus. Kerran hän kuitenkin saa vastaanotolleen potilaakseen Pekan, jolla on sama harvinainen sukunimi - ja mikä vielä olennaisempaa - puuttuvat vitoset. Vaikka Esko alkuun yrittää sivuuttaa asian, hänelle on selvää, että hoidettava on hänen veljensä. Asian myöntämisestä alkaa seikkailu, joka vie veljekset maailmalle ja matkalle omaan sisimpäänsä. Matkan edetessä Esko ja Pekka löytävät lisää läheisiä sukulaisia ja pikkuhiljaa heille aukeaa myös vanhempiensa menneisyys. Erilaisuus on vain pintaa, kun sisarusrakkaus tekee katraassa työtään. Juurihoito auttaa myös mielen tulehduksiin ja kipuihin. 

Moni kirjan kohta nauratti niin, että oli palkitsevaa lukea se ääneen lähipiirillekin. Ja juuri samat kohdat rouhaisivat mieltä ja saivat silmät vettymään, sillä niissä oli selvimmin läsnä perheen ja rakkauden merkitys. Lupa olla vähän outo ja tulla hyväksytyksi juuri omana itsenään. Tuntea juurensa ja olla ylpeä niistä. Saada vastauksia elämän suuriin kysymyksiin.

"Ilta jatkuu hilpeänä ja seurueemme pitää valtavaa älämölöä. Ympäröivistä pöydistä vilkuillaan paheksuvasti. Nautin tilanteesta. Vihdoinkin minulla on perhe jota hävetä. Kyllä ihminen läheisiltään rakkautta saa, mutta nämä hetket, jolloin saa hävetä läheisiään, ovat korvaamattomia."

Juurihoito on veijarimainen sukutarina, joka liittää yhteen hyvin erilaisissa elämänpiireissä kasvaneet sisarukset. Ja näiden elämänpiirien ja erilaisten elämänkohtaloiden kautta tarina ottaa kantaa laajemminkin suvaitsevaisuuteen ja sen puutteeseen. Elämä on pitkälti arpapeliä ja ihmisen valinnanmahdollisuudet rajallisia. Niissä puitteissa on pienen ihmisen yritettävä. Jotenkin kovin inhimillinen, lämminkin tarina. 

http://www.adlibris.com/fi/kirja/juurihoito-9789511311577

Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen
Vadelmavenepakolainen


Otava, 2007








Hitauttani myöhästyin näkemästä Vadelmavenepakolaista Mikkelin teatterissa, talven kirja-alesta pokkari tarttui kuitenkin mukaan ja jämähti hyllyyni sopivaa hetkeä odottamaan.  Tämä osoittautuikin mitä parhaimmaksi kevätlukemiseksi; hilpeän kevyttä ja hulluttelevaa, samalla kuitenkin myös suomalaisuuden stereotypioita oivaltavasti kyntävää. Asetelma on herkullinen, kun rinnalle otetaan ruotsalaiset, yhteishengen ja yhteisyyden toimiva kansankoti naapurissamme. En alkuunkaan ihmettele, miksi tämä teksti on päätynyt myös teatterien lavoille. Varsinkin alkuun hihittelin kirjalle itsekseni ja ihmettelin, että mihinkähän tässä vielä päädytään.

Vadelmavenepakolainen on Miika Nousiaisen esikoisromaani, joka ilmestyi jo vuonna 2007. Kun tutustuminen häneen alkoi näin lupaavasti, tulen lisäämään ainakin kaksi hänen kirjaansa (Maaninkavaara 2009, Metsäjätti 2011) luettavien listalle. Googlettaminen paljasti, että Nousiainen on tehnyt myös käsikirjoitustöitä televisioon enkä juurikaan yllättynyt, että myös Putouksessa on hänen aivoitustensa jälkeä nähtävissä. Vuonna 2013 hän on ollut Putouksen pääkäsikirjoittaja.

Kirjan päähenkilö Mikko Virtanen on kuin vääriin nahkoihin Kouvolassa syntynyt, sielultaan ruotsalainen ja mieleltään valmis oppimaan täyspäiseksi ruotsalaiseksi. Vaihteeksi erilaisuutta voi käsitellä näinkin. Kansallisuustransun näkökulmasta, kuten Mikko itseään luonnehtii. Mies elää tavoitteilleen ja käsittelee asioita lähinnä oman päänsä sisällä. Ympäristön ihmiset kokevat Mikon melko lailla rasittavaksi, mutta eipä tunnu Mikkokaan heitä paljoa noteeraavan. Ruotsin kuningaspari, Olof Palme, Per Albin Hansson - he edustavat Mikolle enemmän lähipiiriä kuin kotimaan naapurit tai työtoverit konsanaan. Mikko on todella yritteliäs ja kekseliäs pyrkiessään ehdaksi ruotsalaiseksi ja pääseekin hyvin pitkälle haaveessaan. Haaveet tosin edellyttävät myös melkoista kylmäpäisyyttä ja radikaaleja tekoja. Ne jääkööt tässä vaiheessa salaisuudeksi ja jokaisen itsensä luettavaksi. Sanonpahan vain, että julmuudesta ja tunteettomuudesta voi kirjoittaa hyvin lyhyesti ja toteavasti, vähääkään sillä mässäilemättä. Se sopi minulle vallan hyvin Varistyttö -kokemuksen jälkeen.

Kirjan teksti on hauskalla tavalla yliampuvaa, se ei yritäkään olla totta ja realismi on siitä kaukana. Se peilaa käsityksiämme ruotsalaisuudesta, rakkaasta naapuristamme ja kilpakumppanistamme niin yleisurheilun maaottelussa kuin jääkiekkokaukalossakin. Jälkeen päin Mikkoa jää miettimään... Mikä hänen diagnoosinsa oikein on, maanis-depressiivisyyskö? Mikko elää kuin toisessa todellisuudessa vailla suhteellisuudentajua, kunnes elämän mustavalkoisuus saa kirjan loppupuolella myös harmaan sävyjä. Yhteisöllisyys alkaa itää, joskin yllättävällä tavalla ja taholla. Jos sitä alkaa miettimään, niin kirja onkin enemmän kuin vain helppolukuinen ja nopea lukukokemus hihityssessioineen. Jos vain vastaan tulee, niin haluaisin nähdä tämän toteutuksen teatterissa.