sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Ikimetsien sydänmailla






Mikko Kamula
Gummerus, 2017



Sydämeltäni savolaisena ja juuriltani juvalaisena houkutuin tarttumaan tähän lähes 700-sivuiseen järkäleeseen kesken kevätkiireiden. Osuvasti nyt vietetään Juvan 575-juhlavuotta; Juvan seurakunta perustettiin vuonna 1442 Turun piispan Maunu Tavastin ja 12 juvalaisen miehen sopimuksella. Juva onkin Suomen vanhimpia suurpitäjiä. Ikimetsien sydänmailla aloittaa kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan ja se ajoittuu 1400-luvun Savoon.

Juko Rautaparta perheineen on lähtenyt Juvalta uudisraivaajana Savon ikimetsiin, jonnekin Kallaveden suunnalle, uutta elämää rakentamaan. Perheeseen kuuluu Jukon äiti, Mallu-mummo ja Jukon lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä uusperheen äidin roolin ottanut Mateli. Tarinan alkajaisiksi Mateli synnyttää tyttären, hänen ensimmäisen yhteisen lapsensa Jukon kanssa. Pienen Mielo-tyttären elämä sammuu varhaisessa vaiheessa, mutta hän on vahvasti läsnä tarinassa läpi koko aloitusosan.  Heiska ja Varpu ovat sen ajan teinejä ja kurkottelevat jo kohti aikuisuutta. Heitä nuorempi Tenho  joutuu vielä kärttämään lupaa omaan jouseen ja ampumisen harjoitteluun, mutta hän omaa myös kykyjä, joista on tiukoissa paikoissa suurta hyötyä.

Rautaparran perhe elää osana luontoa monella tapaa; se mikä on lukijalle mytologiaa ja mystiikkaa, on perheelle täyttä totta. Haltijat ja maahiset ovat heidän tykönään, karhu on liian väkevä nimeltä mainittavaksi. Kuolleiden hengille katetaan ateria ja lämmitetään sauna. Luonnon ja kaiken olevaisen kanssa on oltava sovussa niin pitkälle kuin mahdollista - ja silti usein tarvitaan tietäjää apuun tekemään suojaavia tekojaan. Metsästysretket ja savupirtin arkiset työt rytmittävät elämää, jos kohta kirjassa juhlitaankin ja silloin olut virtaa.

Vaikka perhe on paljosta syrjässä ja alue harvaan asuttua, lopulta myös neljännesmies Tönius Ikäheimonen saapuu epätoivottuna vieraana Rautapartojen pirttiin. Tila merkitään nimismiehen kirjoihin ja sille määrätään raskas kuninkaanvero. Kirkon veronmaksulta perhe on vielä välttynyt eivätkä mummo ja Juko halua Juvan matkallaan tulla nähdyiksi kirkkorakennuksen lähelläkään. Heiska sen sijaan haluaa kulkea omia reittejään ja nähdä komean rakennuksen, jonka hän lapsuudestaan hämärästi muistaa. Jonkinlainen kappeli tuolloin Juvalla todennäköisesti olikin jo. Mielessäni sijoitan Heiskan kävelemään vanhalle hautausmaalle, jossa ainakin myöhempi, 1600-luvulla rakennettu puurkirkko sijaitsi. Historia tulee liki vuosisatojen takaa miettiessä noita murrosaikoja: "Sinne haudattiin ne juvalaiset, jotka olivat kääntyneet ristinuskoon eivätkä saaneet viimeistä leposijaansa ikiaikaisista hiisilehdoista."

Kirjan henkilöhahmojen kanssa on helppo tulla juttuun, sillä keskiaikalaisiksi he puhuvat kovin modernia kieltä. Ja hyvä niin, sillä lukijan ei tarvitse kompastella kommunikaatiovaikeuksiin. Muutenkin tarinan sanoma puhuu sen puolesta, että ihminen on kautta aikain tuntenut ja elänyt pohjimmiltaan samoin. Meidän pelkomme, ilonaiheemme ja häpeänpunamme on ikiaikaista perua. Kirjan kieli jää muutenkin toissijaiseksi, sillä tarina itsessään ja Kamulan tarkka historiankuvaus ovat tämän kirjan sytyke ja liekki. Moneen vastaantulevaan sanaan halusin googlettamalla tutustua paremmin; äkräs, metsänpeitto, ruokaruotsi... Ehkä näistä joskus jotakin on historiantunneilla puhuttu, mutta nyt aloin innostuneena luoda niistä uudenlaista karttaa päässäni.

Tuhdista sivumäärästään huolimatta tarina oli nopealukuista ja mieltäkiehtovat käänteet veivät täysin mennessään. Ilman Juva-kytköksiä olisin tuskin tullut kirjaan tarttuneeksi, sillä fantasiakirjallisuus ja keskiaika on yleensä jäänyt muun runsaan tarjonnan jalkoihin. Tämä sarja menee ilman muuta "jatkoon" ja kasvatti muutenkin kiinnostustani myös vanhempaan historiaan. Tutut paikannimet tekivät tarinasta itselleni niin elävää. Koiran kanssa Jukajärvelle lenkkeillessäni muistan Juko Rautapartaa vielä monta kertaa. Seuraavaa osaa odotellessa!

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.





keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa






Terho Miettinen ja Raija Pelli
Docendo, 2017



“Parhaimmillaan usko voi tuoda ihmiselle hyviä asioita ja tukea elämään, mutta kuten olen oppinut, uskoa voi helposti käyttää väärin.” Juuri Terho Miettisen omista kokemuksista ja helluntailaisuudesta irtautumisesta sai alkunsa kirja Harhaanjohtajat : Vahvassa uskossa. Miettinen joutui todistamaan tilannetta, jossa itsemurhan tehnyttä nuorehkoa miestä yritettiin manata heräämään henkiin Markku Koiviston, Nokia Mission silloisen johtajan, johdolla. Raija Pelli, toinen kirjan kirjoittajista, tunnetaan parhaimmin Poliisi-TV:n juontajana.

Kirja keskittyy ennen kaikkea vapaiden suuntien seurakuntien toimintaan ja karismaattisiin ilmiöihin. Vaikka useimmat uskonlahkot ottavat uudet jäsenet avosylin vastaan riveihinsä, toimintatavoiltaan ne ovat usein hyvin suljettuja yhteisöjä. Ne myös pystyvät sitouttamaan ja sitomaan ihmisen itseensä niin, että väärinkäytöksien ja rikosten keskelläkin yhteisön jäsenet salaavat tapahtuneen ulkomaailmalta – joka pelosta puolustaa itseään tai yksinkertaisesti, siksi että vahva ja manipulointitaitoinen johtaja on kaiken kritiikin ja maallisten lakien yläpuolella. On surullista luettavaa, miten ihmisen normaalia yhteisöllisyyden tarvetta ja hengellisyyden kaipuuta voidaan käyttää räikeästi hyväksi. Kirja esittelee aiemmin vaikuttaneita lahkoja kuten kartanolaisuus, åkerblomilaisuus ja korpelaisuus. Uudemmat ilmiöt ovatkin jo tutumman kuuloisia, sillä median hampaisiin ovat päätyneet niin Tapani Koivuniemi kuin Pirkko Jalovaarakin. Vallankäytön välineinä toimivat tehokkaasti vaikkapa syyllistäminen ja seksuaalisuus. Ja kuinka helpottavaa kuolemansairaalle onkaan tarttua ihmeparantumisen lupaukseen! Näinä päivinä uutisotsikoissa on ollut myös nuori pastori Patrick Tiainen ja hänen Uskon Sana -yhteisönsä. Kuulostaa pelottavalta, että hän pitää lapsia Jumalan sotureina ja varustettuina hengelliseen taisteluun.

Valta ja vastuu; miten niiden soisikaan kulkevan käsikynkkää elämän eri alueilla. Vaan kun ei, useimmin vallan vanavedessä viihtyvät oman edun tavoittelu ja ahneus. Jälki on rumaa. Mutta mielenkiintoinen Miettisen ja Pellin kirja todellakin on. Laajemminkin se saa ajattelemaan, miten suggestioherkkiä me ihmiset lopulta olemme erilaisten tarpeidemme ja kaipuidemme keskellä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.5.2017

lauantai 13. toukokuuta 2017

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta







Henry Marsh
S&S, 2017



Ollapa tänään Helsingissä, jolloin Henry Marsh on yksi Helsinki Lit -festivaalin esiintyjistä. Ollapa kuulemassa tätä miestä, jonka käsiin moni potilas kirjaimellisesti uskoo koko elämänsä. Marsh on tehnyt vakuuttavan ja pitkän uran neurokirurgina ja kertoo siitä nyt omaelämäkerrallisessa kirjassaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Kirjan sisällysluettelo on ensinäkemältä tyrmäävä, koska se vilisee toinen toistaan monimutkaisempia aivojen sairausten sanahirviöitä. Mutta eihän nimi miestä pahenna; teksti paljastuukin helposti omaksuttavaksi ja mukaansa tempaavaksi.

Jos olo tuntuu mitättömältä, niin on paikallaan sipaista omalla viisipiikkisellään hiuksia ja antaa sormenpäiden tuntea, millaista ihmettä kantaa mukanaan. Aivot ovat häkellyttävä arvoitus, kuin oma maailmankaikkeutensa. Taviksena aivoja ihailee tähtitaivaan tapaan ja näkee niistä pienen pilkahduksen - yksi sellainen minulle oli Leeni Peltosen ja Minna Huotilaisen kirja Tunne aivosi. Vaan mitä näkeekään neurokirurgi, joka porautuu aivojen syvyyksiin? Hänelle kaikki on kosketeltavan lähellä, ja hänellä on toisen ihmisen elämä käsissään. Kirjaa lukiessa tuntuu, että silloin elämä on myös paljaimmillaan, sillä kaikki on niin pienestä kiinni. Elämä on puolesta millistä kiinni, ratkaisuista, jotka siinä hetkessä tehdään.

Sairaus voi rampauttaa, halvaannuttaa, kiduttaa ja tappaa ihmisen. Lääkäri voi tehdä ihmeitä, parantaa, pelastaa ja antaa edes jatkoaikaa - mutta epäonnistuessaan hän voi myös tuhota senkin vähän, mitä elämästä olisi vielä voinut olla jäljellä. Millaista on ottaa näin suuri vastuu toisen elämästä? Vaikka potilas ei enää heräisikään syyttämään, niin lääkärin on kohdattava surevat omaiset. Ennen kaikkea lääkärin on kohdattava itsensä Henry Marsh on alansa huippuja, ehkä juuri siksi hänellä on kanttia kertoa niin suoraan ja kiertelemättä myös niistä hetkistä, kun epäonnistuu tai tekee vääriä ratkaisuja. Miten nämä kirjan tilanteet veivätkään mennessään ja lukijan sydän sykki ihan fifty-sixty niin sairaalan byrokratiaan turhautuneelle kirurgille kuin omaisensa menettäneille järkyttyneille läheisillekin. Elämän raadollisuus ja rajallisuus on niin läsnä ja tulee niin liki. Neurokirurgi on suuri sankari ja silti tavallinen ihminen - leikkaukseen joutuvan lapsen isä, kuolevan äidin poika.

Henry Marsh kävi myös useaan otteeseen sekä leikkaamassa että opettamassa Ukrainassa. Kuvaukset Ukrainan itsenäisyyden alkutaipaleen sairaanhoidosta ovat karua luettavaa; toimimaton sähkönjakelu, desinfinointiaineiden puute ja kuluneet instrumentit, "jotka näyttivät siltä kuin ne olisi haalittu kaatopaikalta." BBC on tehnyt aikanaan myös dokumentin The English Surgeon Marshin työstä Ukrainassa ja osan siitä katsoinkin, joskus vielä kokonaan - mutta huh, filmipätkä todella konkretisoi kirjan tarinan rajulla tavalla.

Koskettava, kiinnostava, rehellinen -  must-read kirja.










perjantai 12. toukokuuta 2017

Kävikö käry? - Vakuutusetsivien parhaat tarinat






Christian Rönnbacka
Bazar, 2017



Suokaa anteeksi, että nauran - siinä ei sinänsä ole mitään huvittavaa, että yhteisvastuullisesti maksamme vakuutusmaksuissamme myös vakuutusvilpit ja huijaukset. Silti tämä Rönnbackan kirja on hilpeintä, mitä olen vähään aikaan lukenut. Ihmisen mielikuvituksella ei ole rajoja ja oman hyödyn tavoittelussa se oikein kukkaan puhkeaakin. Tarinankertojan lahjoillaan Rönnbacka on koonnut vakuutusetsivien parhaista tarinoista hulppean kokoelman hyviä suunnitelmia, joita ei kuitenkaan ole mietitty ihan loppuun asti. Tai edes puoliväliin, sillä vastassa on pieni mutta pätevä vakuutusetsivien ammattikunta. Useimmilla heistä, kuten Rönnbackalla itselläänkin, on poliisitausta. Ihmisluonteen vivahteet ovat tulleet tutuiksi ja tutkintatyöhön kouliinnuttu.

Kirjan aluksi luodaan ytimekäs katsaus vakuuttamisen historiaan Suomessa. Jo ennen vakuutustoiminnan alkamista oli syntynyt käytäntöjä, joiden avulla pyrittiin turvaamaan kansalaisen selviäminen tulipalon aiheuttamasta katastrofista. Tärkeä osa tätä paloapua oli määräaikainen verovapaus ja yhtenä erikoisuutena siihen liittyi myös lupakirja kerjuun suorittamiseen kihlakunnan alueella. Tuolloinkin oli jo selvää, että avun piti pysyä kohtuuden rajoissa niin, että ylimääräistä hyötyä ei vahingosta kertyisi. Osattiin sitä ennenkin myös avittaa talopaloa alkuun. Joskus vain vallitsevat olosuhteet olivat sellaiset, että petoksen tutkinta saattoi käydä tutkijan hengen päälle - ainakin Härmässä puukkojunkkareiden kaudella.

Monet kirjan esimerkkitapauksista liittyvät tekaistuihin tai muunneltuihin auto- ja liikenneonnettomuuksiin. Kekseliäis hukkaa myös alvariinsa tavaroita matkoillaan ja neuvokas kehittää itselleen työkyvyttömyyden. Aina paremman vastineen sijoitukselleen saa, jos varmuuden vuoksi vakuuttaa itsensä useammassa vakuutusyhtiössä. Kaikista eksoottisimpana kirjan tarinoista jäi kuitenkin mieleeni koiranpentu, joka kävi synnytysten välissä pakastimessa ja syntyi aina uudestaan kuolleena. Tässä liikutaan jo melkeinpä yliluonnollisten ilmiöiden rajoilla, jonkin sortin epäonnistuneen kuolleista herättämisen äärellä.

Rönnbackan lennokasta tekstiä lukiessa unohtaa, että kyseessä on tietokirja. Monen vakuutuspetostehtailijan usko omaan nerokkuuteensa hämmästyttää. Näiden tarinoiden perusteella petokset ovat ennen kaikkea viekasta peliä ja keino tehdä helppoa rahaa, jos kohta varmasti on niitäkin, jotka etsivät epätoivoisina keinoa selvitä ahdingostaan.

Nyt kun poliisit, tulli ja pelastusviranomaiset ovat saaneet omat sarjansa televisioon, niin seurattavaa riittäisi taatusti vakuutusetsivän työn esittelyssäkin. Eipä taida kahta samanlaista päivää olla siinäkään työssä.

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.