Tuulesta temmattu elämä

Pauliina Vanhatalo
Tammi, 2019



Pauliina Vanhatalon tuorein romaani, Tuulesta temmattu elämä, on monitasoinen kasvutarina. Se tuo yhteen kaksi hyvin erilaisista lähtökohdista elämäänsä ponnistavaa nuorta. Titi on vanhoillislestadiolaisen suurperheen lapsi, jolle teatteri avautuu väylänä omiin valintoihin. Ilmo puolestaan on yksinhuoltajaäidin kasvattama teatterisuvun vesa, joka on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään äidin keskittyessä työhönsä. Jos on Ilmollakin roolipaineita elää tietyntyyppistä elämää, niin Titin olemisen raamit on sanellut vanhoillislestadiolaisuus. Tavallaan molemmat nuoret ovat jääneet sivustakatsojiksi omassa elämässään.

Titi näkee äitinsä uupumuksen, kolmentoista lapsen perheessä ei kenelläkään ole omaa rauhaa ja tilaa. Silti on vaikea odottaa hetkeä, jolloin äidin huomio olisi kokonaan Titissä. Elämässä on paljon hallitsematonta, sentään omaa syömistään hän voi hallita kieltäytymällä ruoasta. Niin epäsopivaa kuin se uskovalle onkin, sairaalahoitojakson jälkeen äiti antaa Titille luvan mennä mukaan koulun ilmaisutaitokerhoon. Harrastus johtaa teatteriopintoihin, vapaampaan elämään – mutta omien valintojen tekeminen ja itseensä uskominen on yllättävän vaikeaa.

Ilmon elämä on solmussa, muovikassillinen laskuja ulosotossa. Isän ilmaantuminen paikalle vuosien jälkeen herättää monenlaiset tunteet, ehkä myös sen pienen pojan, joka haluaa uskoa isänsä puheisiin. Ilmo hakee sotkuiseen elämäänsä hallintaa vapaasukelluksesta ja hengitysharjoituksista, hänen äitinsä helpottaa oloaan lasillisella viiniä.

Pauliina Vanhatalon henkilöt saavat kirjan sivuilla tukevan muodon yksi toisensa jälkeen. Jokainen heistä haluaa saada äänensä kuuluviin, lukijalta ymmärrystä elämälleen. Olipa sitten pyrkimys irrottautua omaan elämään tai yrittää elää jonkinlaisessa sovussa menneisyyden valintojen kanssa, tasapainottelu ei ole helppoa kenellekään. Tehokkaan tunnelatauksen tarinaan tuo teatterin ja vanhoillislestadiolaisuuden rinnakkainasettelu: onhan teatteri jotakin, joka on ”sellasta ittensä korottamista ja näytille asettamista.” Ei-sopivaa uskovalle. Erityisesti Titin ulkopuolisuudentunteet ja vaikeus heittäytyä muiden mukaan on käsin kosketeltavaa; epämukavuusaluetta niin roolien sisä- kuin ulkopuolellakin. Pauliina Vanhatalo toden totta osaa herkistää lukijansa henkilöhahmojen iholle. Jos luit jo Pitkän valotusajan ja Keskivaikean vuoden, ehkä Toisen elämänkin, niin etköhän tartu tähänkin romaaniin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.05.2019

Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo
S&S, 2018




Muutama vuosi sitten Vanhatalolta ilmestynyt autobiografinen Keskivaikea vuosi puhutteli rehellisyydellään. Se oli suoraa tekstiä masennusdiagnoosin keskeltä. Nyt ilmestynyt Toinen elämä on luontevasti edeltäjänsä jatkumoa, avointa ja rohkeaa puhetta ihmisolon kivuista. Nyt valokeilassa ovat keski-ikäisyyden herättämät kysymykset. Nuoruuden valinnat on tehty toisin eväin ja toisessa ajassa, jonka päälle aikuisuus on rakentunut. Keski-iässä on jonkinlaisen välitilinpäätöksen aika, kun nuoruus on auttamattomasti takana, mutta vanhuuskin tuntuu vielä jokseenkin kaukaiselta.

Alkuun Pauliina Vanhatalo määrittelee itsensä liian tavalliseksi, jotta hänen tekemisistään voisi saada aikaan lukijaa kiinnostavan juonen. ”En minäkään jaksaisi seurata sarjaa, jonka keskushahmo vain ajattelee ja lukee, pesee pyykkiä ja täyttää tiskikonetta.” Tämän toteamuksen jälkeen hän avaa lukijalle sisäisen maailmansa rikkaudet. Hän pohtii nuoruuttaan, jota kokee eläneensä jollain tapaa marginaalissa muihin ikäisiinsä verrattuna. Kapina ja kotibileet tapahtuivat toisaalla, kun Pauliina istui kirjojensa parissa ja otti vastuulleen musiikinopetusta ja muita tehtäviä. Tuli aikuisuus, mies ja lapset, kodin remontointikin. Kaikki hyvässä paketissa, kaikki sinänsä kohdillaan – mutta myös vähän tylsää, jos valintojen aika onkin jo ohi. Ohi se jännitys, mitä elämässä voisikaan tapahtua, mihin omat ratkaisut voisivat johtaa! Iso osa elämää on väistämättä ohi, mutta luopumisen rinnalla elää myös halu kokeilla vielä uusia juttuja.

Pauliina Vanhatalo kertoo tässä kuten aiemmassa kirjassaankin paljon perheestään. On häkellyttävää lukea, miten hän ruotii parisuhdettaan ja tavallaan riisuu niin itsensä kuin miehensäkin lukijansa edessä. Kuitenkin juuri tuo rehellisyys on kirjan kantava voima. Lukijan on helppo samastua hänen ajatuksiinsa ja löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. On terapeuttista lukea esimerkiksi kirjailijan kuvauksia toiseuden tunteesta ja siitä, että toisinaan ihminen menettää sellaistakin, mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Ja yllättäen se tavallinen onkin ihan äärimmäisen kaunista ja kiinnostavaa, juonen kanssa tai ilman. Alkuvuoden kirjoista yksi puhuttelevimpia!

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.4.2018 

Keskivaikea vuosi

Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi


Schildts & Söderströms,
2016



Sanat ovat kirjailijalle kuuliaisia. Niinpä kirjailija menee psykiatrille valmiit lauseet mielessään; lääkärin olisi syytä ymmärtää, että hän tarvitsee lausunnon kuntoutukseen, eikä asioita tarvitsisi muuten liikoja hämmentää. Joudutaan nimittäin kovin hataralle maaperälle, kun kysymykset poikkeavat käsikirjoituksesta. Tunteet astuvat sanojen varpaille. On nieltävä kyyneleitä. Psykiatri sanoo, ettei nenäliinoja tarvitse säästää.

Psykiatrin vastaanotolla tilannettaan läpikäyvä kirjailija on Pauliina Vanhatalo. Hän on aiemmin kuitannut pimeän vuodenajan alakulonsa kaamosmasennukseksi, joka on kevään mittaan alkanut hellittää. Mutta tällä kertaa niin ei käykään. Työt eivät etene ja arjen pienetkin vastoinkäymiset aiheuttavat suhteettoman suuria tunnekuohuja. Pauliina on keksinyt mielestään sopivan ratkaisun, ammatillisen kuntoutuksen. Lääkäri on toista mieltä, diagnosoi keskivaikean masennuksen ja tarjoaa avuksi psykoterapiaa ja lääkitystä.

Pauliina tunnustelee lääkärin diagnoosia kuin uutta peilikuvaansa. Keskivaikea kuulostaa oikeastaan sopivan sairaalta – aika ja kotikonstit hoitanevat lievemmät oireilut ja vaikea masennus taas kuulostaa jo vaaralliselta. Työkseen kuvitteellisia henkilöhahmoja kehitellyt kirjailija alkaa kirjoittaa muistiinpanoja omasta masennuksestaan ja sen aiheuttamista pohdinnoista. Ympäristön vaatimukset ovat raskaasti ristiriidassa oman hiljaisuuden kaipuun ja yksinäisyyden tarpeen kanssa. Äitiyden ihannekuva on lasten kanssa touhuava ja alati läsnäoleva äiti, mutta täydellisyyden tavoittelu merkitsee oman persoonan tukahduttamista. Sosiaalisuuden rasitteet syövät introverttia luonnetta muutenkin ja aiheuttavat syyllisyyttä. Läheiset ovat rakkaita, silti ajan ottaminen itselle on suorastaan elinehto. Keskivaikeaan vuoteen mahtuu monta edistysaskelta ja oivallusta, jos monta takapakkiakin.

Pauliina Vanhatalon kirja Pitkä valotusaika oli minulle sykähdyttävä lukukokemus. Keskivaikea vuosi kosketti toisella tapaa, mutta syvemmin. Lukijana sain olla jakamaassa hyvin henkilökohtaisia ajatuksia äitiydestä ja oman tilan ottamisen välttämättömyydestä ja nyökyttelin mielessäni: juuri noin, miten hienosti sanoitettu. Luin tätä kirjaa myös introvertin luonteen kauniina puolustuspuheena, joka avaa ihmisten erilaisuuden rikkautta. Sen  sisäisen maailman tunnistaminen ja tärkeäksi tunnustaminen ei suinkaan ole epäsosiaalisuutta vaan enemmänkin tasapainoa suhteessa ympäristöön. Kun kyseessä on herkkä ja luova taiteilija, sosiaalinen rasitus ja ympäröivä häly onkin jo pahimman sortin arsenikkia mielen balanssille ja luomiskyvylle.

Tätä kirjaa voin suositella jokaiselle elämäntuntojensa kanssa kipuilevalle – tai kuten kirjan esittelyteksti sen ilmaisee: “…introverteille ja ekstroverteille sekä kaikille elämästä ja tarinoista kiinnostuneille.”

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.3.

Pitkä valotusaika

Pitkä valotusaika
Pauliina Vanhatalo



Tammi,
2015

Aarni on isätön, koulunsa päättänyt poika 1960-luvun Oulussa. Hän on nuoruuden kasvukivuissaan kärvistelevä seurailija, jonka herkkyyttä ympäristö saattaa pitää umpimielisyytenä ja laiskuutenakin. Toisten syrjään jäävän pojan sisällä muhii myös vihaa, joka on vaarassa purkautua arvaamattomiin tekoihin. Äiti kiristää kravatin aamulla pojan kaulaan ja tuuppaa hänet järjestämäänsä työhaastatteluun Enni-tädin valokuvausliikkeeseen. Työpaikka muuttaa Aarnin elämänsuunnan, kamerasta tulee hänen välineensä rajata ja täsmentää maailmaa ja tulla siitä osalliseksi.

Valokuvauksesta Aarni löytää oman taiteellisuutensa ja herkkyytensä kanavan. Hän rakastuu ja perustaa perheen, elämä kulkee eteenpäin. Näitä rakennusvuosia kuvataan myös Aarnin suhteessa hänen ystäväänsä Teuvoon; kaveriin, joka on ponnistanut matkaan helpommista lähtökohdista. Kuten elämässä aina, vuodet vaativat punnitsemaan elämää uusista näkökulmista suhteessa itseen ja toisiin. Niin tekee myös Aarnin vaimo Ilse.

Oulu on keskeisellä sijalla vielä taakse jäätyäänkin, melkeinpä kuin yksi tarinan hahmoista. Oulu kulkee mukana murteena ja mielen maisemana, vaikka Aarni olikin “näyttänyt keskisormea tyhjälle laiturille, kun juna oli lähtenyt liikkeelle Oulun asemalla.”

Pitkä valotusaika on Pauliina Vanhatalon viides romaani ja lisäksi hän on julkaissut kolme teosta taiteilijanimellä Veera Vaahtera. Hänen tekstinsä on kauniin eleetöntä ja tuo Aarnin liki lukijaa, ihan keittiöön ja tupaan asti. Oulun seudun murre soljuu pehmoisesti tekstissä ja tarttuu korvaan; tätä kuuntelisin mielelläni äänikirjanakin. Aarnin tarina ei sinänsä ole mitenkään omaleimainen, mutta ehkä juuri siksi se puhutteleekin: kenenpä kasvukäyrä ei vaatisi tukevaa alustaa ja pitkää valotusaikaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.9.2015