keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Herrahissin vauhdissa






Pertti J. Rosila


Tammi, 2019
489 s.



Pertti J. Rosila työskenteli lähes kolmenkymmenen vuoden ajan eduskunnassa, viimeiset kaksikymmentä vuotta eduskunnan talouspäällikkönä. Muisteltavaa pitkältä työuralta kertyi niin, ettei kaikki suinkaan mahtunut huhtikuussa vuonna 2018 ilmestyneeseen kirjaan Arkadianmäen kirstunvartija. Uudessa kirjassaan Rosila jatkaa kursailemattomaan tyyliinsä selontekoa Arkadianmäen väen edesottamuksista.

Talouspäällikön toimenkuvaan kuuluu luontevasti yhteistyö tilintarkastajien  kanssa. Rosila aloittaakin kirjansa vuoden 1967 skandaalista, jolloin Björn Feiringin, silloisen eduskunnan taloudenhoitajan, jäljiltä löytyivät kassakaapista vuosikausien tilittämättä jääneet miljoonat kansanedustajilta perittyjä veroja ja maksuja. Uuden käytännön mukaan alettiin valita kolme kansanedustajaa tilintarkastajiksi ja neljänneksi auktorisoitu tilintarkastaja. Yleisölle näkyvintä tarkastustoimintaa suorittivat kuitenkin lehtien toimittajat, joista Iltalehdessä ahkeroinutta Jarmo Luuppalaa alettiin jopa kutsua viidenneksi tilintarkastajaksi.

Rosila kuvaa mehukkaasti kansanedustajien rahankäyttöä, kulukorvauksia ja edustamiseen liittyviä kuluja. Iltalehtien sivuilta tutuiksi tulleet kakkosasunnon hankintaperusteet ja taksimatkat nostetaan esille. Lukijana hämmästyttää se, että yksittäisen kansanedustajan tarpeen mukaan käytäntöjä vekslataan – milloin syntyi Lex Saariota, milloin tarvittiin Lex Tykkyläistä. Jos ei mieli nimensä näkyvän uutisotsikoiden taksitilastoissa, niin siihenkin Rosila paljastaa kiertotien. Entä millainen matkalasku syntyy oman auton käytöstä, kun lääkärintodistuksella voi perustella lentämisen ja junamatkan sopimattomuutta? Toki veronmaksajia kiinnostaa kovasti myös se, miten paljon edustaessa tai työmatkoilla kuluu kallista konjakkia, tai viiniä hallitusneuvotteluissa paremman ruoan kera.

Vaikka moni kansanedustaja tekemisillään suurikirjaimisiin otsikoihin päätyykin, Rosila pitää kuitenkin tapaamiaan edustajia kunnon väkenä ja vilpillisiä yrityksiä hyvin marginaalisina. Oman edun tavoittelu systeemin sallimissa – ehkä joskus väljissä – puitteissa ei sinänsä olekaan rikollista. Monelle poliitikolle Rosila antaa myös kiitosta, joidenkin niskaan lankeaa runsassivuisesti kritiikkiä ja sillä listalla Alexander Stubb on ylitse muiden.

Suoraa puhetta, viihdyttävästi. Tätä voinee suositella kaikille veronmaksajille ja äänestäjille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 28.6.2019

The nature of Finland in 50 stories







Kirsi Haapamatti
Otava, 2019

Englanniksi kääntänyt: Pat Humphreys
96 s.


Suomen luonto kontrasteineen on ehtymätön mielihyvän lähde. Maan rajojen sisään mahtuu niin kaamosta kuin yötöntä yötä, neljä selkeästi erilaista vuodenaikaa. Niin urbanisoitunutta nurkkaa ei Suomesta löydy, etteikö yhä olisi luonto lähellä – ja vielä jokamiehenoikeuksin. Näistä herkuista on tehty jälleen uusi luontokuvakirja, The Nature of Finland in 50 Stories.

Kirjan kuvien aiheet tuovat kauniisti esiin luontomme monimuotoisuutta. Vesi eri olomuodoissaan on läsnä lähes kaikessa, niin suon hetteiköissä, talven jäätienä kuin kesämökin kuvajaisena rantavedessäkin. Nämä luontokuvat puhuttelevat harmonisuudellaan! Onneksi myös metsän asukkaat ovat saaneet suuren roolin kirjassa, sillä rauhallisinkin maisema kätkee sisäänsä paljon liikettä ja elämää. Jokainen kuva on saanut seurakseen lyhyen, aihetta avaavan tekstin. Kirjan lopussa on luettelo valokuvaajista, joiden kuvista kirja koostuu.

Vaikka aiheet ovat perinteisiä, näihin tykkyluminuokkujiin ja nappisilmäoraviin ei kyllästy. Kirja on hyvä muistutus siitä, kuinka paljon meillä on suojeltavaa lähellämme. Metsä on yksinkertainen ja tehokas voimaannuttaja ja mielen rauhoittaja. Kiitosta saa myös Pat Humphreys, jonka käännöstyö on miellyttävää, konstailematonta luettavaa. Tämä kirja on ilo sujauttaa lahjaksi ulkomaisille vieraille ja tuoda julki sitä ikiaikaista rikkautta, joka meitä ympäröi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 2.7.2019

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Tuulesta temmattu elämä







Pauliina Vanhatalo
Tammi, 2019



Pauliina Vanhatalon tuorein romaani, Tuulesta temmattu elämä, on monitasoinen kasvutarina. Se tuo yhteen kaksi hyvin erilaisista lähtökohdista elämäänsä ponnistavaa nuorta. Titi on vanhoillislestadiolaisen suurperheen lapsi, jolle teatteri avautuu väylänä omiin valintoihin. Ilmo puolestaan on yksinhuoltajaäidin kasvattama teatterisuvun vesa, joka on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään äidin keskittyessä työhönsä. Jos on Ilmollakin roolipaineita elää tietyntyyppistä elämää, niin Titin olemisen raamit on sanellut vanhoillislestadiolaisuus. Tavallaan molemmat nuoret ovat jääneet sivustakatsojiksi omassa elämässään.

Titi näkee äitinsä uupumuksen, kolmentoista lapsen perheessä ei kenelläkään ole omaa rauhaa ja tilaa. Silti on vaikea odottaa hetkeä, jolloin äidin huomio olisi kokonaan Titissä. Elämässä on paljon hallitsematonta, sentään omaa syömistään hän voi hallita kieltäytymällä ruoasta. Niin epäsopivaa kuin se uskovalle onkin, sairaalahoitojakson jälkeen äiti antaa Titille luvan mennä mukaan koulun ilmaisutaitokerhoon. Harrastus johtaa teatteriopintoihin, vapaampaan elämään – mutta omien valintojen tekeminen ja itseensä uskominen on yllättävän vaikeaa.

Ilmon elämä on solmussa, muovikassillinen laskuja ulosotossa. Isän ilmaantuminen paikalle vuosien jälkeen herättää monenlaiset tunteet, ehkä myös sen pienen pojan, joka haluaa uskoa isänsä puheisiin. Ilmo hakee sotkuiseen elämäänsä hallintaa vapaasukelluksesta ja hengitysharjoituksista, hänen äitinsä helpottaa oloaan lasillisella viiniä.

Pauliina Vanhatalon henkilöt saavat kirjan sivuilla tukevan muodon yksi toisensa jälkeen. Jokainen heistä haluaa saada äänensä kuuluviin, lukijalta ymmärrystä elämälleen. Olipa sitten pyrkimys irrottautua omaan elämään tai yrittää elää jonkinlaisessa sovussa menneisyyden valintojen kanssa, tasapainottelu ei ole helppoa kenellekään. Tehokkaan tunnelatauksen tarinaan tuo teatterin ja vanhoillislestadiolaisuuden rinnakkainasettelu: onhan teatteri jotakin, joka on ”sellasta ittensä korottamista ja näytille asettamista.” Ei-sopivaa uskovalle. Erityisesti Titin ulkopuolisuudentunteet ja vaikeus heittäytyä muiden mukaan on käsin kosketeltavaa; epämukavuusaluetta niin roolien sisä- kuin ulkopuolellakin. Pauliina Vanhatalo toden totta osaa herkistää lukijansa henkilöhahmojen iholle. Jos luit jo Pitkän valotusajan ja Keskivaikean vuoden, ehkä Toisen elämänkin, niin etköhän tartu tähänkin romaaniin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.05.2019

perjantai 24. toukokuuta 2019

Ensimmäinen nainen






Johanna Venho
WSOY


Kuinka syvästi ilahduinkaan tästä kirjallisesta kohtaamisesta! Johanna Venhon historiallinen romaani Sylvi Kekkosesta kertoo hyvin monitahoisesta ihmisestä, jossa yhdistyivät niin hauraus kuin vahvuuskin, hillitty pidättyväisyys ja syvä tunneihminen. Aivan ainutlaatuinen oli toki hänen kohtalonsakin; rakastua nyt mieheen, jota ura ja politiikka, naiskauneuskin veivät. Urho Kekkonen halusi raivata tien huipulle ja pysyä siellä; hänen presidenttikautensa kesti lopulta yli neljännesvuosisadan. Sylvi tuki kaikessa miestään, pysyi taustatukena ja luotettuna neuvonantajana elämänsä loppuun saakka.

Kirja ajoittuu kesään 1966. Sylvi Kekkosen rakas ystävä Marja-Liisa Vartio on kuollut ja Sylvi haluaa Katerman mökin rauhaan. Mielessään hän käy yhä keskusteluja Marja-Liisan kanssa ja pohtii elämäänsä Urhon rinnalla. Hän miettii itseään, nuoruuden unelmiaan ja sitä, mistä julkisuuden henkilönä on tietoisesti luopunut. Suurelle yleisölle hän näyttäytyy hienostuneena ja hillittynä, mutta hänen kirjoissaan, kuvitteellisissa hahmoissa, naisen on lupa huutaa takaisin. Sydämeltään ja sielultaan hän on taiteilija, ajattelija, ympäristönsä tarkkailija ja havainnoija. Hän puristaa aforismeihinsa sen, mikä jää muiden kuullen sanomatta. Luonto puhuu hänelle, Katerman levollisuudessa on läsnä niin Metsäpirtin lapsuus kuin omien kaksospoikien vauva-aikakin. Ja se vilkkuvasilmäinen, pitkä nuorukainen, joka Etsivässä Keskuspoliisissa oli hänen esimiehensä ja joka arvosti neiti Sylvi Uinoa niin, että siirsi tämän työhuoneensa viereen puhtaaksikirjoittajaksi.

Välillä puheenvuoron saa Essi Renvall, Sylvin ystävä hänkin. Essi on kuvanveistäjä, joka yrittää turhaan vangita Sylvin monitahoisuutta saveen. Essille ei riitä vain ulkoisen muodon jäljentäminen. Hän miettii Sylviä, ihmisen moneen suuntaan liikkuvaa sisäistä maailmaa. Usein hän ärtyy haasteensa vaatimuksiin ja tulee samalla täydentäneeksi Sylvin kertomusta itsestään, tuoneeksi näkökulmaa ulkopuolelta.

Luin joitakin vuosia sitten Johanna Venhon kirjan Kaukana jossain onnenmaa ja hänen tekstinsä teki jo silloin vaikutuksen. Ensimmäinen nainen sen sijaan lumosi minut täysin ja teki Sylvi Kekkosen elämän eläväksi kuin elokuvaa olisi katsonut. Kirja kertoo presidentin vaimon roolista miehensä varjossa, mutta – toistettakoon vielä kerran – myös aivan ainutlaatuisesta naisesta. Julkisen roolinsa alla Sylvi Kekkonen oli perheelleen omistautunut äiti ja nivelreuman aiheuttamien kipujen kanssa sinnittelijä. Ja ehkä sittenkin, kaikkien viehätysten jälkeen, se Urho Kekkosen suuri rakkaus.

Julkaistu Kirjavinkeissä  24.5.2019

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Meri Genetz: Levoton sielu








Sanna Ryynänen
Avain, 2019



Kuvataiteen tuntemukseni on ehkä heikonlainen, mutta itse taiteilijoiden epäsovinnainen elämä on kiinnostanut aina. Luovuus on potentiaalia nähdä asiat toisin ja luoda uutta, ottaa riskejä ja rikkoa rajoja. Taiteellinen lahjakkuus on usein sekä rikkaus että riesa, herkkyyden ja vahvuuden ristiriitaa. En muista aiemmin Meri Genetzistä kuulleeni, mutta määritelmä ”levoton sielu” innosti tarttumaan hänen elämäkertaansa.

Haminassa vuonna 1885 säätyläisperheen tyttäreksi syntynyt Meri Genetz mainitaan yhdeksi Suomen 1930-luvun eturivin taiteilijoista. Hänen varhaiset elämänvaiheensa nivoutuvat kiinnostavasti tuon aikakauden mullistuksiin: Suomi on vielä osa Venäjää, mutta tahto itsenäistyä on voimistumassa. Avioiduttuaan Georg Ignatiuksen kanssa Meri Genetz ehtii asua Venäjällä sekä Kamenojessa että myöhemmin Pietarissa ennen vallankumouksen puhkeamista Venäjällä. Noina vuosina syntyvät myös heidän molemmat lapsensa. Elämä tehtaanjohtajan rouvana päättyy kuitenkin eroon ja maalaaminen saa etusijan Meri Genetzin elämässä. Hänen tiensä vie Pariisin, pienet lapset jäävät Suomeen. Pariisin taiteilijapiireistä Meri saa vierelleen Carl Nyman Warghin ja he avioituvat keväällä 1922. Taiteilijapariskuntaa yhdistää okkultisimi ja salatieteet, spiritistissä istunnoissaan he etsivät vastauksia henkisiin kasvukipuihinsa. Kiivas etsintä ei rauhoita kummankaan levotonta sielua, päin vastoin – ulkoiset olosuhteetkin ovat sekasortoiset, sillä Eurooppa on ajautumassa toiseen maailmansotaan.

Sanna Ryynäsen kirjoittamassa elämäkerrassa on monikerroksellista väriä ja draamaa: niin Genetzin maalauksissa kuin hänen elämässäänkin, Suomen historian suurissa käännekohdissa ja Euroopan maailmansotien välisessä ajassa. Taiteilijoilla ei ollut tavallisen arjen velvoitteita suojanaan ja metafyysiset kokeilut saattoivat viedä heidät vaarallisen syville vesille. Kirjassa kerrotaan muun muassa Meri Genetzin kärpässienikokeilusta, jonka tavoitteena kenties oli läpäistä ”neljäs ja vaikein koe.”

Seikkaperäinen ja tuhti tietoteos, mausteena aikalaisten kirjeet ja muistiinpanot sekä vanhat valokuvat – ja tietenkin se tärkein, Genetzin maalaukset.

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.4.2019



lauantai 13. huhtikuuta 2019

Täältä tullaan, Eurooppa!






Ilpo Salonen
Avain, 2019




Matkailuhistorian havinaa. Ilpo Salosen vanhemmat pakkasivat perheen ja reissukamat autoon ja tekivät lukuisia kuukauden mittaisia lomamatkoja Eurooppaan, joista yhdeksällä myös Ilpo oli mukana. Ensimmäiset automatkat ajoittuvat 1950-luvulle. Tuolloin ei ollut yhteistä valuuttaa, ei internetiä helpottamassa varausten tekemistä, eikä alkuun autolauttojakaan nopeuttamassa siirtymistä mannermaalle. Määränpää, Riva del Solen lomakylän asunto, varattiin todennäköisesti jo edellisenä kesänä ja matkavaluutta oli tilattava kuukautta ennen lähtöä pankin konttorista. Vanhempiensa muistiinpanojen ja omien lapsuuden muistojensa pohjalta Ilpo Salonen on kirjoittanut nostalgisen muistelukirjan Täältä tullaan, Eurooppa!

Euroopan maista Italia teki Salosiin suuren vaikutuksen ja juuri siitä tuli automatkojen tärkein määränpää. Usein kohde oli Riva del Solen osuustoimintaperiaatteella toimiva lomakeskus. Edes matkan varrelle sattunut automurto ja varusteiden menettäminen ei himmentänyt Riva del Solen paratiisimaisuutta. Vanhemmat heittäytyivät nauttimaan Välimeren auringosta, historian ja kulttuurin hienouksista. Ilpo-poika katseli samaa maisemaa lapsen silmin ja muistaa päällimmäisenä uimisen meressä, jäätelön ja Lemonsoda-juoman. Naapuritaloissa lomaili tuttuja perheitä, eivätkä kieliongelmat estäneet lasten yhteisiä leikkejä.


Suoraviivaisen lentomatkustuksen sijaan perhe ehti matkallaan nähdä ja kokea Eurooppaa monelta kantilta. Toinen maailmansota oli vasta muutaman vuosikymmenen takana. Berliinin muuri piikkilankaesteineen oli itäsaksalaisten vartijoiden valvovan silmän alla. Mont Blancin tunneli oli 1960-luvulla uutta ja ihmeellistä, matka Roomasta Pariisiin lyheni 20 ajotunnilla. Ja jos ranskaa puhumaton perhe vähän Pariisia vierastikin, niin heidän Peugeotinsahan oli siellä ihan kotonaan! Perheen Peugeotit ovat hyvin tallennettuina kuvamuistoihin siinä missä perhekin, mitäpä reissuista olisi ilman luottokulkupeliä tullut.

Ilpo Sallisen matkamuistelukirja yhdistää osuvasti aikuisten ja lapsen näkökulmaa. Runsas kuvitus havainnollistaa matkojen tapahtumia ja tunnelmaa. Kirjassa on myös jotain hyvin hellyttävää: pieni poika poseeraa valokuvassa tummissa housuissa ja valkoisessa paidassa. Toki rantaelämään ja leikkeihin kuuluivat vapaammat asut, mutta asioilla kuten pukeutumisella oli vielä merkitystä. Valokuvilla oli hintansa ja myös merkityksensä, ne otettiin harkiten – ja siksi ne kertonevatkin vielä vuosikymmenten jälkeen sen enemmän kuin tuhat sanaa.

Erilainen matkakirja, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.4.2019

torstai 11. huhtikuuta 2019

Polkupyörällä napapiirille








Matti Rämö
Minerva, 2019


Uusi pyöräilykirja Matti Rämöltä - ja vihdoinkin, oi vihdoinkin mennään ihan kotimaan kamaralla. Luvassa jotain uutta ja erilaista aiempiin matkatarinoihin verrattuna. Entä kun mies on tottunut taittamaan taipaletta yksin ja nyt vierellä polkeekin puoliso?  Hänen aiemmilla reissuillaan - mukavasti kotisohvalta - olen ollut Himalajalla , Istanbulissa  ja aina  Afrikassa  asti. Huikeita seikkailuja kaikki, mutta onhan se matkustustapa ja kilometrimäärä huomioon ottaen tavalliselle työmatkapyöräilijälle jossakin toden ja sadun rajamailla. Maailman katolla, moottoriteillä, vuoristoissa, kinttupoluilla ja kaupunkien kaduilla tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä - mikä kokemusten ja kohtaamisten kirjo, siinä on jo lukijallakin sulattelemista. Ehkä voisin kotimaan pyöräilystä löytää samaistumiskohteita ja saada jopa inspiraatiota laajentaa omaa polkemistani työmatka- ja asiointireissuista lähimatkailuun.  Kohtahan on kesä, kärpäset ja loma!

Kummasti niitä kilometrejä saa kokoon ihan kotimaassakin. Tällä kertaa reitti kulkee Helsingistä Rovaniemelle ja takaisin. Matkaa kertyy huikeat 2420 kilometriä ja aikaa on vajaa kuukausi. Taitaa sittenkin jää se oma samaistuminen hipaisuasteelle, joskushan tosin antautuminen pikkusormen verran vie käden kyynärpäätä myöten...

Voin  vain arvailla sitä kutkuttavaa lähdön tunnetta, joka Rämön ensi polkaisuihin liittyy. Kuorma pakattuna, suunnitelma mielessä. Suomen oikullinen kesäsää tarjoaa vaihtelevat puitteet ajolle eikä se tunnu Rämöä sen kummemmin mietityttävän. Matka etenee niin sateella kuin helteelläkin. Heti alkuunsa hän hymähtelee itselleen, kuinka onnistuu eksymään sekä Nastolaan että Nastolassa - karttaa ja reitin säätöä tarvitaan ihan kotoisilla kulmillakin.

Matkan varren maisemat aukeavat aivan toisella tavoin kuin auton ikkunasta. On aikaa huomata järvimaisemat ja nauttia metsän äänistä ja tuoksuista. Taukopaikalla voi huhuilla laiduntaville lehmille (ja saada sillä naapuritalon koirat riehaantumaan). Voiko konkreettisemmin kokea, miten merkittävää on matkanteko - vaikka määränpään saavuttaminen on toki tärkeää. Matkan varrelta Matti Rämö "juttelee" ohittamistaan paikoista ja niiden historista ja nykytilasta. Painan mieleeni kiinnostavia kohteita, Reiskan MM-kisatkin kuulostavat perisuomalaisen hullunhauskalta
meiningiltä. Näitä mietiskellessä luen surukseni tossuja valmistavan  PK Kappi Oy:n konkurssista. Toivottavasti Ainojen ja Reinoja tarina vielä saa jatkoa, vaikken lujan laadun vuoksi ole itsekään tarvinnut satsata kuin yksiin Reinoihin.

Lohdullista on, ettei Matti Rämö suinkaan esitä teräksenvahvaa supermiestä. Kuuluu asiaan, että väsymys ja uupumus iskee. Toisinaan kauppakin ehtii sulkeutua juuri ennen odotettua taukoa ja virkistävä eväät jäävät saamatta. Näin käy Puolangalla ja Rämö siirtyy kyselemään grilliluukulta vissypullojen hintaa. Kun puolen litran vissy on Rämön mielestä liian kallista, miltei hihkun ääneen vastalausettani: Olet virkistyksesi ansainnut, anna mennä! Silti jokin tuossa hänen tyynessä filosofiassaan viehättää suuresti. Matkailuakin voi näköjään konmarittaa luopumalla turhasta. Nukkumalla teltassa ja mutustelemalla pähkinöitä ja rusinoita Salen pihalla. Jotenkin arvaan, että tässä on kyse myös suuresta vapaudesta. Juuri kun mietin touhun järkevyyttä, uuvuttavaa polkemista sateessa, mies toteaakin miten "hyvää polkeminen onkaan tehnyt keholleni ja mielelleni."

Jossain vaiheessa matkaa, Taininniemen paikeilla, Eeva liittyy seuraan ja matka jatkuu pariskuntana. Tien päällä on hyvä olla kaksin ja jakaa kokemuksia. Silti olosuhteet ovat sen verran vaativat, että molemmat tarvitsevat oman rauhansa - ja omat telttansa. Matkanteko tarjoaa otollisia tilaisuuksia hioa parisuhdetta, kun yhteisymmärrystä haetaan kompromissien ja kahnausten kautta.

Kirjaa lueskellessa tulee mieleen, että tässähän on valmis reitti-idea autoilijallekin. Heti seuraavan pohjoiseen suuntaavan reissun alla voin helposti tarkistaa, missä kohti kannattaa myötäillä Rämön reittiä. Kävisinkö katsomassa jääkauden muovaamia maisemia Rokuan kansallispuistossa? Poikkeaisinko Kelan kylään, jossa asuu 70 ihmistä? Pysähtyisinkö hetkeksi Nätti-Jussin hautakiven luo Rovaniemellä ja mietiskelisin moniakin menneitä legendoja, joilla on paikkansa historian sivuilla?

Lumen on luvattu sulavan satulan päältä viikonloppuna, joten juuri nyt tämä on mitä innostavinta luettavaa! En vielä haaveile sadoista tai tuhansista kilometreistä, mutta monta lähimatkaa itselleni lupaan pyöräillen ensi kesänä - ja saattaahan se luiskahtaa parisuhdepyöräilyn puolellekin, mene ja tiedä.















lauantai 9. maaliskuuta 2019

Eikä yksikään joka häneen uskoo





Jukka Behm
Tammi, 2018




Pysäyttävä tämä kirja nimi, dramaattinen ja raamatullinen. Ensivaikutelmani on rikosromaanin ja uskontojännitteisten traumojen tunnustuskirjan välimaastosta - no, molemmathan tässä osuvat oikeaan. Kirjan tarina kuroutuu rikoksen ympärille, sen syihin ja seurauksiin, vaikkei perinteisestä dekkarista olekaan kyse. Kirjan hahmo Henri Jaatinen, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkija, tunnustaa osuutensa tapahtuneeseen ja laminoi elämänsä edellä mainittujen syiden ja seurausten liimapintaan.


Kirjan tapahtumapaikkana on pieni Kuusavan kaupunki, josta ei Google kerro ja jota Karttakaupan oppaat eivät tunne. Tähän asemakaupunkiin teini-ikäinen Henri Jaatinen muuttaa vanhempiensa kanssa joskus 1990-luvun vaihteessa. Perheen ainoana lapsena Henrillä ei ole edes sisaruksia tukenaan, kun on luotava uudet koulu- ja vapaa-ajan ympyrät - ei mitenkään helppo yhtälö 16-vuotiaalle. Hyvin pian, ja suuremmin sitä edes itse tahtomattaan, Henri ajautuu mukaan aktiivisten seurakuntanuorten, viidesläisten,  porukkaan. Alun vastentahtoisuuden jälkeen Henri löytää paikan, johon hän on tervetullut ja jossa hänellä on ystäviä. Hän kuuluu siihen erityisten ryhmään, joka on ottanut Jumalan kutsun vastaan. ottaneet Uskovaisten nuorten tiiviin ryhmän isähahmona häärii lyseon lehtori Rauno Cajander. Säännöt ovat selvät, syntiä merkitsevien asioiden lista tulee tutuksi nuortenilloista ja raamattupiirissä. Vaikka tyttöjen läheisyys kiehtoo nuoren miehen mieltä, mikään seksiin vivahtava ei tietenkään ole sallittua. Toisaalta heidän katseensa onkin jo tulevassa, sillä Cajanderin johdolla he valmistautuvat kohtaamaan maailmanlopun.

Nuoret saavat kuitenkin huomata, ettei ketään heistä vielä temmata pois maallisista velvoitteista ja on jatkettava lukio-opintojen parissa. Cajanderin profetiat saavat uusia muotoja, jotka käyvät Henrille ja muutamalle hänen ystävälleen ylivoimaisiksi. Tapahtuu se, mikä jo kirjan alkusanoissa mainitaan: Rauno Cajanderin katoaminen, rikos. Se on teko, johon he hakevat oikeutusta Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta.

Nuoren Henrin ohella tarinaa kertoo nelikymppinen Henri. Noin neljännesvuosisata myöhemmin hän käy yhä läpi nuoruutensa tapahtumia: syyllisyytensä taakkaa, pelkoja, häpeää, pettymystä. Hän ei voi kieltää vastuutaan, mutta toisaalta - kuinka nuorella Henrillä olisi voinut olla mitään käsitystä siitä, miten karismaattisten ja voimakkaiden voimien myllyyn hänet vetäistiin mukaan? Entä mitä välineitä hänellä ja hänen ystävillään oli ylipäätään punnita Cajanderin tekemisiä, oman nuoruutensa ja päähän taotun horjumattoman uskon pohjalta? On masentavaa todeta päälle nelikymppisenä, että elämä on mennyt ajelehtien toisten toiveiden ja sanomisten mukaan.

Kirjailijana Jukka Behm on uusi tuttavuus. Oli mielenkiintoista huomata, että Jukka Behm on - Henrin tavoin - teologian maisteri. Ja että myös hän oli mukana viidesläisessä herätysliikkeessä 1980-luvun lopulla. Tuolloinkin odotettiin maailmanloppua, tosin sen piti tulla 1993 eikä paria vuotta aiemmin kuten kirjassa. Tämän kirjan myötä tuli hieman vilkaistua myös joitakin yleissivistäviä pääpiirteitä herätysliikkeiden historiasta.



sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Eurooppa raiteilla






Pekka Haavisto
Otava, 2019



Kai tätäkin voisi äkkilähdöksi kutsua, kun yllättäen arvontavoittona Parasta lähteä nyt -blogista saatu matkakirja vei minut nojatuolimatkalle Eurooppaan. Ja vaikka olen lukuisia matkakirjoja lukenutkin, niin ensimmäistä kertaa ollaan junaillen reissussa. Junamatkailu on mitä luontevin valinta Vihreän liiton puheenjohtajalle; onhan juna ylivoimaisesti ympäristöystävällisempi tapa liikkua verrattuna lentämiseen tai laivamatkailuun. Pekka Haaviston kiinnostus junamatkailuun juontaa kuitenkin juurensa kauas nuoruuteen. 1970-luvun alkupuolella käyttöönotettu Interrail-ohjelma mullisti sen ajan nuorten kokemusta maailmasta. Eli kuten Haavisto kirjan alkupuheessa toteaa: "Tuntui kuin koko sukupolvi olisi pakattu juniin ja lähetetty Euroopan pienimpiinkin kolkkiin löytöretkille." Pekka Haavistokin lähti ensimmäiselle interraililleen 16-vuotiaana luokkakaverinsa kanssa. Elettiin aikaa ennen kännyköitä, ennen yhteistä valuuttaa, ennen internettiä. Reissunuoren vanhemmat eivät saaneet väliaikatietoja tekstiviestillä tai messengerissä. Ja silti oli - no, jotakuinkin ja enimmäkseen - turvallista laskea nuorensa kuukaudeksi maailmalle. Kuinka erilainen maailma tuolloin olikaan!

Pekka Haavistoa interreilaus viehätti niin, että hän kirjoitti Inter-Rail -oppaan vuonna - ensin omakustanteisesti vuonna 1977 ja seuraavana vuonna WSOY:n kustantamana. Nuori Eurooppa: Inter-Rail -opas ilmestyi vuonna 1986. Jälkimmäisen ilmestymisestä on 30 vuotta ja vähän päälle, kun on jälleen "reilin" aika - ja sen pohjalta syntyvän uuden kirjan.

Ensin on kuitenkin otettava tukeva jalkatuntuma omaan kansallismaisemaan. Haavisto kertoo perheensä matkasta Kolille heinäkuussa 1972, juuri samoihin aikoihin, joka meillä päin muistetaan kovan myrskyn aikana. Haavistot eivät ole tulleet katsastamaan myrskyn tuhoja. Koli ja Pielinen ovat aikoinaan olleet noitien temmellyskenttää ja myös Pekan esiäidin kerrotaan olleen noitien sukua. Vaikka liikkeelle lähdetään kaukaa, alku on todella kiinnostava! Seuraavan kerran Kolilla katselen paikkoja uusin silmin. Kolilta tehdään vielä aikamatkaa kreikkalaiseen mytologiaan ja toden totta, yhteys tähän päivään kaivetaan esiin. Europe oli kreikkalaisessa mytologiassa Foinikian prinsessa, johon Zeus rakastui. Häräksi muuttunut Zeus juoni prinsessan itselleen ja tästä tuli Kreetan ensimmäinen kuningatar. Siinäpä yksi, vaan ei ehkä ainoa, teoria Eurooppa-sanan synnystä.

Millaiseen Eurooppaan Pekka Haavisto suuntaa matkansa heinäkuussa 2018? Iso-Britannia käy tuskaisia eroneuvotteluja EU:n kanssa. Sekä Puola että Unkari ovat uhmanneet Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaatteita, joihin niiden jäseninä kuuluisi sitoutua. Kreikalla ja Turkilla on omat kahnauksensa. Koko mannerta polttelee kysymys ihmissalakuljetuksista ja turvapaikanhakijoiden tulvasta. Muun muassa näihin teemoihin Haavisto paneutuu reittinsä varrella ja käy keskusteluja paikallisten vaikuttajien - poliitikkojen, ihmisoikeuspuolustajan, kunniakonsulin ja monen muun - kanssa. Reitin paikkakunnat muodostavat kiinnostavan ketjun; Varsova-Katowice‒Oświęcim‒Budapest‒Wien... Ja kun alan arvella, että nyt lähestytään Kreikkaa, oloni käy jo hieman malttamattomaksi. Thessaloniki, viimeinkin! Tässä kohti hidastan vauhtia, kyllä kiitos, mennään pitemmän kaavan kautta. Aina Ateenan kaupunkivaltion kultakauden kautta.

🚉 ...Napoli‒Firenze‒Livorno‒Bastia‒Toulon... ðŸš‰

Alan entistä selvemmin ymmärtää, mikä reilaamisessa viehättää. Kaupungit vilistävät silmissä. Jokainen omanlaisensa erityispiirteineen, kuten kansalaisensakin. Ja silti samaa eurooppalaisutta, samaa ihmisyyttä huolineen ja toiveineen. Kivisiä katuja, kutsuvia kahviloita. Majapaikan etsintää ja paidan kuivatusta parvekkeella. 

Lopputulema: Voi miten paljon onkaan näkemättä, kokematta, 
Jään maistelemaan uusia sanoja. 
Perpignan. Hydra.








Miten kohdata kuolema






Jaana Ahlblad
Tammi, 2019



Epätoivottu, ihmisen toiveista ja suunnitelmista piittaamaton vieras: Kuolema. Sentään toisinaan myös odotettu armahtaja, kun elämisen kipu käy kohtuuttoman raskaaksi. Hyvinä aikoina haluamme usein unohtaa elämän rajallisuuden, mutta väistely on vain tilapäistä. Ennemmin tai myöhemmin, jo valmistautuneena tai täysin yllättäen, kuolema ottaa oikeuden järjestellä elämämme legopalikoita uudestaan.

Jaana Ahlblad menee suoraan asiaan jo kirjan nimessä. Mihin kaikkeen ihmisen on varauduttava ja valmistauduttava, kun oma tai läheisen elämä on päättymässä? Vaikka elämää ei voida enää lääketieteen keinoin pidentää, voidaan kuitenkin tehdä paljon sen eteen, että jäljellä olevat päivät olisivat mahdollisimman hyviä ja kivuttomia. Palliatiivisen eli oireenmukaisen hoidon keinoin voidaan keskittyä siihen, että parantumattomasti sairas ja hänen läheisensä saavat aktiivista, kokonaisvaltaista ja moniammatillista hoitoa ja tukea. Tarve saada oikeanlaista ja rohkaisevaa tietoa on valtava; omasta kokemuksestakin tiedän, miten hukassa ihminen on pelkoineen ja ahdistuksineen sairaalamaailman sokkeloissa. Tosiasioiden myöntäminen auttaa ymmärtämään, milloin on aika luopua hyödyttömistä ja kärsimystä lisäävistä hoidoista tai pidättäytyä elvytyksestä. Kun siirrytään saattohoitovaiheeseen, elämää on jäljellä ehkä viikkoja tai päiviä. Tavoitteena on auttaa niin kuolevaa kuin läheisiä valmistautumaan kuoleman kohtaamiseen.

Kuolemaan liittyy paljon käytännön järjestelyjä. On hoidettava hautajaiset, paperiasioita moneen suuntaan, tehtävä perunkirjoitus. Surun hidastamien omaisten arkea helpottavat käytännönläheiset ja selkeät ohjeet, jotka on kirjaan koottu omaksi osuudekseen.

Alkuvuoden uutisoinnit vanhustenhoidon huonosta tolasta loivat uutta näkökulmaa kirjan eutanasiaa käsittelevään osaan. Lehtien mielipidekyselyissä vanhenevat ihmiset kavahtivat laitokseen joutumista ja joku ilmoitti hankkiutuvansa ajoissa Hollantiin eutanasiaklinikalle. Kirjan puhuman hyvän, ihmisarvoisen hoidon ja nykytilan välillä tuntuisi olevan laajemminkin ristiriitaa. Suomessa eduskunta hylkäsi keväällä 2018 kansalaisaloitteen eutanasian laillistamisesta. Jaana Ahlblad antaa kirjassaan puheenvuoron sekä eutanasiamyönteisyydelle että -kielteisyydelle.

Mikään valmistautuminen ei välttämättä tee kuoleman kohtaamisesta yhtään helpompaa. Silti tarvitaan puhetta ja puheeksiottamista, mahdollisuutta lausua ääneen kuolemaan liittyviä ajatuksia; ehkä jopa sen arkipäiväistämistä ja palauttamista osaksi elämän normaalia kiertokulkua. Jaana Ahlbladin kirja on hyvin käytännönläheinen ja asiantuntijapainotteinen, tieto on tiivistä ja neuvot konkreettisia. Meistä joka ikinen on kirjan kohderyhmää, mutta moni meistä on myös työnsä kautta tekemisissä kuoleman, kuolevien ja surevien omaisten kanssa.

Jörn Donnerin slogan pätee tähän kirjaan oikein hyvin: Lukeminen kannattaa aina.

Julkaistu Kirjavinkeissä 3.3.2019

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Kehveli








Antti Heikkinen
WSOY, 2018



Picaresca!

Jo oli aikakin, nimittäin kunnon kehvelimäisen veijariromaanin.
En viikolla ehtinyt kirjastoon ja luenkin Kehveliä nyt jo uudemman kerran. Tarina, joka hyvinkin kestää kertaamisen näin pian ensilukemisen jälkeen.

Tutustuin Antti Heikkisen tuotantoon Mummo -kirjan merkeissä vuoden 2017 loppupuolella. Ihastuin Mummoon, tykästyin Antti Heikkisen tekstiin kerrasta. Sattuipa sitten niin hauskasti, että olin mukana pikkujouluissa, joiden yllätysesiintyjäksi paljastui - kuka muu kuin Antti Heikkinen. Lukemani perusteella olisin ehkä odottanut vanhempaa herrasmiestä, joka harkitunlaiseen tahtiin jutustelisi yleisölleen. Mitä vielä, edessämme viuhtoi nuori mies mehukkaasti stand uppia ja pikkujouluväkeä nauratti. Selvisihän se sitten minullekin, miten monipuolisesta miehestä tässä on kyse. Kirjailija ei vain istu yksin kirjoituskammiossaan vaan taitaa myös teatterin, tilaisuuksien juonnon, musisoinnin ja mitä kaikkea nyt listalta löytyykään.

Komeasti alkaa tämä tarina, suorana lähetyksenä kirkkoherra Konrad Keffelsonin makuukamarista Hyväjärven pappilassa. Kehveli, pariskunnan neljäs lapsi, saa alkunsa. Elämä on arvoituksellista ja jotenkin tuntuu tuossakin hetkessä geenit kolahtaneen ihan uuteen kuvioon, sillä tämä nuorimmainen tallasi alun alkaen polkuja omalla tyylillään. Kylällä juoruiltiin jo vastasyntyneestä, että "Ei se nyt uus Jeesus oo, mutta ei normaali kakara." Vanhemmilla riitti seuraamista vanhempien lasten menestyksen myötäelämisessäkin, joten Kehveli sai aika lailla vapaasti mennä ja tulla ja siinä sivussa oppia luottamaan omiin selviytymistaitoihinsa.

Kehveli varttuu aikamieheksi ajanjaksona, jolloin tarvitaan miehiä rintamalle. Itsesuojeluvaisto tai mikä lie, mutta aikansa hommaa katseltuaan Kehveli katsoo parhaaksi ottaa etäisyyttä sotimiseen. Omaehtoinen matka siviiliin käy monen mutkan kautta, mutta eipähän Kehveli mikään kiirehtijä ja hätäilijä olekaan. Monesta vastaantulijasta Kehveli saa hetkeksi rinnalleen kaverin ja tutustuminen käy vaivattomasti, mutta pohjimmiltaan Kehvelissä on sen verran epäsovinnaista nomadia, että matka jatkuu aina vaan. Kohti uusia seikkailuja, huimia elämänkäänteitä ja -väänteitä. Kehveli selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja tulee siinä sivussa auttaneeksi monta muutakin ihmistä. Aina Marsalkka Mannerheimiin asti.

Herkullisinta teksti on silloin, kun savoa viännetään ihan kunnolla, Ja kun nimet on sitä myöten, että ne nautinnollisimmin taittuu - kuten "no ka Kiärijäenen." Ja näiden henkilöhahmojen kanssa on niin kotoisaa, ihmisen inhimillinen raadollisuus kulkee rinnan hyvien yritysten ja aikomusten kanssa. Paha ei ole kenkään ihminen, mutta toisinaan joutuu kirkkoherrakin asettamaan oman maineensa tärkeämmäksi kuin lapsensa pelastumisen. Kehveli tuntuu kyllä näkevän kanssakulkijoidensa motiivien taakse, mutta eipä hän katso asiakseen tuomariksi ruveta. Veijariromaanin olemukseen kuuluu usein parodia- tai satiirivetoisuus ja nytkin kevyt pinta on näkyvissä kelluvaa jäävuorta. Vakavat aiheet, kuten sota ja ihmisten uskonnolla manipulointi, on kuvattu hersyvän hauskasti, mutta kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä.

Nyt odottelen, että mies tarttuu Kehveliin ja pääsen seuraamaan hänen lukuilmeitään tarinan edetessä. Veikkaanpa, että osuu ja uppoaa.




Ranska, rakkaudella






Liisa Väisänen
Kirjapaja, 2019



Liisa Väisäsen asiantuntevassa matkassa jälleen! Aiemmin olen täällä jo vinkannut hänen kirjoistaan Enemmän Espanjaa ja Kaikki Italiani. Tällä kertaa kierroksessa on Euroopan suurvalta Ranska. Kirjaa lukiessa todellakin palautuu mieleen niin Ranskan merkitys Euroopan historiankirjoituksessa kuin maan asema eurooppalaisessa päätöksenteossa yhä tänäänkin. Heti alkusanoissaan Liisa Väisänen toteaa: ”Me olemme kaikki enemmän tai vähemmän ranskalaisia, sillä kulttuurimme ja tapamme elää yhteiskunnassa on paljosta velkaa ranskalaisille.” Hauska havainto minulle, joka vasta luin Janne Saarikiven kirjasta Suomen kieli ja mieli, että me suomalaiset olemme saksalaisten professorien keksintö! Eurooppalaisuus on meissä syvemmällä kuin tulemme ajatelleeksikaan.

Herman Lindqvistiä lainaten voisi todeta, että kirja Ranska, rakkaudella tarjoaa ”historiaa niin, että hitaampia heikottaa.” Suurvallan menneisyys on vahvasti pääosassa, vaikka nykyhetkelläkin on sijansa. Mielestäni yksi kirjan tärkeä viesti onkin juuri se, että nykyinen Ranska ja laajemminkin eurooppalaisuus aukeaa historian ymmärtämisen kautta. Kirja etenee Pariisista muun muassa Bretagnen, Lyonin ja Loiren laakson läpi aina Korsikan saarelle saakka. Kronologisen järjestyksen sijaan edetään siis alueellisesti.

Liisa Väisänen tarjoaa innostavan tavan historian kertaukseen. Vuosiluvut auttavat ankkuroimaan tapahtuman oikeaan aikakauteen. Sen jälkeen seuraakin historiankirjoista vähemmän tunnettuja yksityiskohtia, jopa skandaalikäryä. On kiinnostavaa lukea tuon ajan ihmisten tavoista; vaikkapa siitä, kuinka Napoleonin äitiä pidettiin mielipuolena, koska hän pakotti lapsensa peseytymään kerran viikossa. Tai kuinka Montpellierin lääketieteellisen tiedekunnan yhteydessä kerrotaan ihmisten kääntyneen mieluummin partureiden kuin lääkäreiden puoleen, kun oli kyse kirurgisen leikkauksen tarpeesta.

Liisa Väisäsen kirjoissa taide on tärkeässä roolissa. Myös monet suomalaiset taiteilijat asuivat ja työskentelivät Ranskassa jo 1800-luvulla. Suomalaiskriitikot eivät tuolloin olleet vielä kypsiä modernille taiteelle ja arvostelivat Helena Schjerfbeckin maalausta bretagnelaislapsista siitä, että taitavaksi tunnettu taitelijatar kuvasi kahta vähämielistä, rumaa ja köyhää lasta. Mona Lisaa ei tietenkään voi tässä yhteydessä sivuuttaa ja nyt selviää sekin, miksi maalaus oli kätkettynä Vincenzo Peruggian ruokapöydän levyyn.

Oli sitten kyse taiteesta, historiasta tai politiikasta, niin kaikessa on loppujen lopuksi kyse myös kiehtovasta, itsevarmasta ja uppiniskaisestakin ranskalaisuudesta. Kirjan vinkkien perusteella viettäisi vaikka sapattivuoden kierrellen Ranskan maata ristiin rastiin. Tuhti on nojatuolimatkaajankin saalis kirjan parissa. Kyllä tätä tohtii suositella kaikille Ranskasta ja Euroopan menosta, historiasta ja nykyhetkestä, kiinnostuneille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.2.2019

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Au pair







Emma Rous
Minerva, 2019






Emma Rousin esikoisromaanissa sukelletaan synkkien perhesalaisuuksien pariin. Vaietun perhedraaman näyttämönä on Summerbournen kartano Norfolkin jylhässä merimaisemassa. Totuuden on lopulta aika tulla julki.

Isän tapaturmainen kuolema on pysähdyttänyt Seraphine Mayesin elämän.  Hän on palannut kotiinsa Summerbourneen, hoitanut hautajaisjärjestelyjä, ottanut vastaan surunvalitteluja ja tavannut asianajajia yhdessä veljensä ja isoäitinsä kanssa. Isän papereissa on paljon läpikäymistä. Vastaan tulee valokuvia ajasta ennen hänen syntymäänsä. Neljävuotias isoveli Edwin huolettomana rannalla, lokkeja, auringonlaskuja. Sen sijaan Seraphine ei kasvuvuosinaan nähnyt yhtään kuvaa omasta ja kaksosveljensä Dannyn vauva-ajasta. Nyt isän papereista paljastuu valokuva heidän syntymänsä päivästä; äiti, isä, Edwin ja vauva - vain yksi vauva.  Miksi vain yksi ja kumpiko heistä kaksosista? Heille ei ole koskaan kerrottu, mitä tuona päivänä tapahtui. He tietävät vain sen, että heidän syntymänsä jälkeen äiti hyppäsi alas kalliolta kuolemaan.

Valokuva herättää Seraphinessa kaipauksen saada viimeinkin tietää noista neljännesvuosisadan takaisista tapahtumista. Kyläläiset ovat puhuneet, kaikenlaisia huhuja on ollut liikkeellä. Seraphinea on vaivannut ulkopuolisuus, epävarmuus omasta alkuperästään. Mummi ei kerro, isää ei enää ole. Edwin muistelee silloista au pairia Lauraa, joka hoiti häntä. Äidin kuoleman jälkeen Laura katosi eikä kukaan tiedä, minne.

Seraphine ei saa rauhaa, vaan alkaa selvittää Lauran olinpaikkaa. Yhteydenotot johtavat uhkauksiin - joku ei halua asioiden selviävän. Alkaa spiraalimainen ja koukuttava kierre kohti 25 vuoden takaisia tapahtumia. The truth needs to be told.

Kotoisen lumikaaoksen keskellä imin itseeni Norfolkin jylhiä maisemia ja kartanon puutarhan vihreyttä. Olipa pitkästä aikaa rentouttavaa uppoutua tarinaan, jossa oli sitä vanhaa kartanoperinnettä uuteen aikaan tuotuna. Nannyn sijaan Laurakin tuli perheeseen modernimmin au pairina. Ja sehän on mitä herkullisinta jännitteen näkökulmasta; nuori ja ennestään tuntematon tyttö otetaan osaksi perheen ydinpiiriä lastenhoitajana. Loppuhuipennus oli ehkä hieman yliampuva, mutta juuri siksi nautinnollinen - vaikka ehkä jotakin viittauksia matkan varrella olikin, niin lukijana oli nöyrryttävä silti ottamaan yllätyksellinen ratkaisu vastaan Emma Rousin kädestä.

Emma Rousin nettisivuilla kerrotaan, että Au Pair julkaistaan kymmenessä maassa ja yhdeksällä kielellä - ihan vakuuttava ansio esikoiskirjalta. Hyvä uutinen on myös se, että Rous kirjoittaa parhaillaan toista kirjaansa. Sitä odotellessa!



maanantai 28. tammikuuta 2019

Kaikki kääntyy hyväksi: 365 ajatusta itsensä auttamisesta






Heli Suutari
Atena, 2019



"Kaikki hyvin?

Kokeilen radikaalia ajatusleikkiä: ehkä suurin osa vaikeuksistani ja huolistani on vain omassa päässäni?

Ehkä kaikki onkin ihan hyvin?"

Näin haastaa minua Heli Suutarin teksti 213. päivän kohdalla, kun sattumanvaraisesti arvon itselleni ajateltavaa tähän maanantaipäivään. Mitä ajankohtaisin ja osuvin kysymys, kun epämääräinen rykelmä työasioita roikkuu yhä mielen syrjässä kiinni, muutama tunti kotiutumisen jälkeen. Lienen kyllä kirjan kohderyhmää sieltä tarvitsevimmasta päästä, hallitsen hyvin (turhan) murehtimiseen, kaikesta huolehtimisen ja huolestumisen ja itsekritiikissä olen ihan mestariainesta. Usein ihan varta vasten herään aamuyöstä vääntelemään asioita mielessäni - ja voi miten monta hyvää huolta onkaan vuosien mittaan mennyt ihan hukkaan!

Heli Suutari kertoo kirjansa alussa, miten sai yht'äkkiä huomata, että suutarin lapsellekin on hankittava kengät - tukevat sellaiset. Hän työskenteli terapeuttina hollantilaisella  klinikalla, joka on erikoistunut riippuvuuksien, syömishäiriöiden ja loppuunpalamisten hoitoon. Sinänsä mieluisa mutta paljon vaativa työ ja loputtomat vaatimukset kuluttivat tekijänsä loppuun, aina burnoutiin asti. Eikä siinä auttanut työstä luopuminen, ei terveellinen ruokavalio  tai liikunnan harrastaminen - piti alkaa ymmärtää sisäisen perfektionistin itsekriittisyyden suota. Oman elämänsä suorittamista. Kuulostaako tutulta?

Kun on tottunut  terapeuttina hoitamaan muita, ei varmaankaan ole helppoa vaihtaa roolia ja nähdä itsensä apua tarvitsevana ja uupuneena. Terapeutin oli maistettava omaa lääkettään. Heli Suutari kertoo, miten viinistä oli tullut lääke stressiin ja sen tuoma helpotus alkoi piintyä tavaksi. Hän otti työstään tutut riippuvuuksien hoitamisen työkalut omaan  käyttöönsä. Päivittäisistä pohdinnoista toipumisen tiellä syntyi kirja Kaikki kääntyy hyväksi. Jo kirjan kansi on hyvin lohdullinen, sillä siitä riittää kannustava ajatus itsensä auttamisesta vuoden jokaiselle päivälle. Alkuun luin kirjaa järjestyksessä ajatuksen kerrallaan, mutta nyt olen antanut sattumalle ja selailulle valtaa - silmiin on sattunut juuri se otsikko, joka tänään erityisesti puhuttelee. Tai keikauttaa jumettuneen ajatuksen päälaelleen, antaa uuden näkökulman. First  things first - olipa järjestys myöhemmin sitten mikä tahansa. Ensimmäinen teksti - Ongelman myöntämisen taito - nimittäin kolahti niin, että heti seuraavana päivänä hoidin yhden itseäni paljon ja kauan vaivanneen asian pois päiväjärjestyksestä. Mikä voittajaolo, kirjaimellisesti ja konkreettisesti: 


"Kiitän itseäni rohkeudesta myöntää ongelmani." 

Siinä kiteytyy paljon myös jatkosta, joka on armollista ja lohdullista keskustelua itsensä kanssa. Kirja kannustaa huomaamaan pienenkin hyvän ja tulee tunne, että haluan pysyä itseni vierellä. Kävellä samaan tahtiin.

Luulenpa, että tämä kirja pysyy yöpöydälläni kauan. Tekstejä voi lukea aina uudestaan ja uudestaan ja oivaltaa niistä - ja itsestään - aina uutta.  Muutos ei ole helppoa, mutta ehkä sittenkin mahdollista.

Kirja on saatu arvostelukappaleena, josta kiitos kustantajalle.


keskiviikko 16. tammikuuta 2019

The Summer of Serendipity








Ali McNamara
Sphere, 2017



"A magical little Irish town could be
the perfect place to find love..."

Laitetaanpa nimi muistiin: Ali McNamara. Joskopa näitäkin joskus suomeksi käännetään.

Lunta tulla tupruttaa taivaan täydeltä. Päivät ovat vielä näitä lyhyiksi pätkäistyjä, tuskin ehtii valoisan aikaan töistä kotiin. Juuri nyt on tankattava onnekkaiden sattumien kesää. Irlannin viherrystä ja vapaina lainehtivia vesiä! Ihan vain tätä(-kin) aioin pienenä välipalana makustella, kunnes kirjapino alkaa kasvaa varatuista kirjoista. Vaan ei ollut kirjaa kesken jättäminen! Kauniin tarinan kierteisiin oli kieputeltu myös kutkuttavaa jännitystä. Hauska sattuma sinänsä, että kirjassa oli samanlaisia piirteitä kuin vasta lukemassani Nicola Mostyn kirjassa - molemmissa päähenkilönä on ns. tavallinen naisihminen, joka saakin huomata olevansa tietyllä tapaa erityinen ja valittu.

Serendipity Parker on matkustanut avustajansa Kikin kanssa Irlannin länsirannikolle etsimään asiakkaalleen sopivaa taloa. Sopiva - ei vaan täydellinen - talo löytyykin pienestä Ballykiltaran kylästä. Ennen kuin asiassa voidaan edetä, on selvitettävä talon omistaja. Tarinoita talosta voi kertoa monikin, kyseessä on suorastaan paikallinen legenda, nähtävyys ja erikoisuus. Sen sijaan omistajasta ei kukaan tunnu tietävän, tai sitten ulkopuolisille ei vain haluta kertoa. Serendipity Parker - tuttavallisemmin Ren - ja Kiki käärivät hihansa ja käyvät koko naisen tarmollaan tutkimaan asiaa. The Welcome House on kautta aikain avoimin ovin tarjonnut suojaa matkalaisille ja turvaa sitä tarvitseville.

Kirja tuo mieleen aiempia lukukokemuksia Irlannista ja kelttiläisyydestä. Ren ja Kiki etsivät kelttiläisiä ristejä ja törmäävät ikivanhoihin teksteihin. En voinut välttyä ajoittaisilta Viisikko-tunnelmilta; viehättävät vihreät maisemat, ihan varmasti nummiakin, mystiikanhuuruista tunnelmaa vanhuuttaan nariseva talossa. Etteikö vain arvoituksellisia salakäytäviäkin? Toki aikuisten Viisikossa on myös romantiikkaa ja henkilöiden eletyssä elämässä jo silitystä kaipaavia ruttuja ja ryttyjä.

Tämä maistui tammikuun tuppurasäässä, mutta olisi taatusti makoisaa kesä- ja matkalukemistakin. Ali McNamara on lukemani perusteella mitä aidoin ja sympaattisin naisihminen. Häneen tutustuminen luiskautti minut lopulta jo lääketieteen puolelle, kun yritin ymmärtää, mikä krooninen sairaus häntä kalvaa. Päädyin lukemaan kroonisesta väsymysoireyhtymästä ja vertailemaan sitä (CFS/ME) itselleni tutumpaan MS-tautiin. Sellaista rönsyilyähän se lukeminen välillä on. Samalla romantiikasta voi ajautua aika kauas, ei vain sivuraiteille vaan milteipä muille planeetoille.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Suomen kieli ja mieli






Janne Saarikivi
Teos, 2018



Isänmaa. Äidinkieli. Suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikiven tekstit herättelivät huomaamaan, miten suuria tunnemerkityksiä omaan kieleen liittyy. Minunkin kansallisidentiteettini juuret ovat historian hämyssä, kansallisuusaatteen nosteessa. Eli kuten Saarikivi kirjassaan kirjoittaa: ”Nykyiset suomalaiset ovat saksalaisten professorien keksintö ja Suomen synty oleellinen osa saksalaisen ja eurooppalaisen nationalismin tieteellisiä juuria.” Suomen kielellä ilmaisen itseäni parhaimmin ja syvimmin, suomalainen mieleni herkistyy jääkiekkoleijoniemme menestyksestä ja itsenäisyyspäivän hulmuavista siniristilipuista. Harvemmin, jos kunnolla koskaan, olen tullut miettineeksi suomalaisuuttani juuri kielen, sen kulttuuristen merkitysten ja tunnelatausten kautta.

Kirja alkaa siis historiaosuudella ja Suomen syntyä koskevilla pohdinnoilla. Samalla Janne Saarikivi selventää myös suomalaisuuden kliseitä sekä niiden yhteyksiä suomen kieleen. Katsaus on kompakti mutta myös ylen kiinnostava mitä jos -vaihtoehtoisine visioineen. Eurooppalaiset kansallisvaltiot olisivat voineet muodostua myös toisin, toista olisi silloin kulttuurimme ja kielemmekin. On myös aiheellista palauttaa mieleen ne aikansa suurmiehet, jotka tekivät uranuurtavaa tutkimusta kielten ja Suomen heimon juurista. Mitä tekivätkään hyväksemme Anders Johan Sjögren, entä Henrik Gabriel Porthan, saati Matthias Alexander Castrén?

Historian havinoista palataan tähän päivään ja pohditaan kielten eroja ja kulttuurisidonnaisuutta. Kielentutkimuksen valossa taitaakin olla harhaluuloa, että elämme globaalissa ja yhdentyneessä maailmassa. Kun puhumme vapaudesta, rakkaudesta – saati meille niin rakkaasta metsästä – nämä sanat ovat eri ihmisille hyvin erimerkityksisiä. Parhaimmankaan sanakirjan avulla olisi hankala selittää Papuan viidakon asukkaalle joulupukkiamme tai formuloiden kolmen pysähdyksen taktiikkaa. Minun ei tarvitse lähteä Papuaan asti asiaa testaamaan, tuskinpa pystyn eurooppalaiselle vieraalleni englannin kielellä selvittämään suomaisen metsän merkitystä.

Luin Janne Saarikiven kirjan jo useampi kuukausi sitten. On ollut yllätys huomata, miten tämä kirja jäi arkeeni elämään – ja jos kielet ylipäätään ovatkin aina kiinnostaneet, niin suomen kieltä hellin mielessäni ja arvostan yhä enemmän. Hienoa, että Saarikivi avautui myös omasta suhteestaan kieleen ja muistutti instituutiosta, jonka merkitystä ei voi kyllin hehkuttaa. Ennen kuin Googlesta tai e-kirjoista oli tietoakaan, kirjasto oli – ja on yhä – väyläni tietoon, jännitykseen ja ihmissuhteiden problematiikkaan. Saarikivi puhuu niin tärkeiden asioiden puolesta, että sydämestäni suosittelen tätä – ja suomen kielen suojeluohjelmaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.1.2019