Tangopojat

Antti Tuuri
Otava, 2016


Etelä-Pohjanmaan henki on Antti Tuurin teksteissä aina läsnä. Ja kuten Pohjanmaalta on historian saatossa lähdetty leveämmän leivän toivossa maailmalle, niin lähdetään yhä tänäänkin Tuurin kirjoissa. Uusin kirja Tangopojat kertoo 1960-luvun siirtolaisuudesta, jolloin Ruotsin teollinen kehitys tarjosi houkuttelevia mahdollisuuksia Suomen autioituvan maaseudun ihmisille.

Romaanin kertojaminä on nuori pohjalaispoika Sauli. Töitä on heikonlaisesti, viikolla kuoma-auton ajoa Huhtalalle ja viikonloppuisin haitarinsoittoa Hurma-orkesterissa. Äidin mielestä kotitilalla tarvittaisiin jossain vaiheessa isäntää, mutta nykyisellään on tarjolla enemmänkin rengin paikkaa isäpuolen alaisuudessa. Pientä hommaa siellä sun täällä, sillä ei tulevaisuutta juuri rakenneta.

Elina, Saulin morsian, jättää laulusolistin hommat Hurmassa ja huhut kertovat hänen lähteneen Ruotsiin. Reissuillaan Sauli on kuullut Ruotsin värväreistä, jotka lupaavat töitä naapurimaassa vaikka heti. Lähteminen on helppoa, kun matkaliput lyödään valmiina kouraan ja perillä opastetaan suoraan kämpille ja töihin. Suomipoikaporukassa edes kielitaidon puute ei ole este, teollisuustyöläisen elämään pääsee kiinni ilman ruotsinkielen taitoakin. Sauli lähtee siis Elinan perässä Ruotsiin ja haluaa löytää tyttönsä heti, kun töiltään ehtii häntä kyselemään.

Ja toki Ruotsinmaallakin tango soi! Suomalaisilla on aivan omat menopaikkansa, jonne kokoonnutaan elpymään raskaan tehdastyön vastapainoksi. Sauli on taitava hanurinsoittaja ja pääsee viihdyttämään tanssikansaa Tangopojat-orkesterissa.

Antti Tuurin kirjoissa nautin vähäeleisestä tekstistä, jota ei ole juurikaan adjektiiveillä kuorrutettu. Edes rakkaudesta ei leperrellä, vaikka se ajaakin nuoren miehen jättämään kotikontunsa. Fiktiivisestäkin tarinasta tulee ikään kuin tosi silloin, kun se nojaa vahvaan dokumenttipohjaan. Juuri noinhan se Ruotsin teollisuusnousun rakentaminen varmaankin nuorilta siirtolaispojilta aikanaan sujui. Tämäkin kirja maistunee Antti Tuurin teksteihin tykästyneille.

Julkaistu Kirjavinkeissä  3.11.2016

Ameriikan raitilla

Ameriikan raitilla
Antti Tuuri



Otava,
2016

Maahanmuuttokeskustelu velloo nyt vilkkaana, joten käännetäänpä tasapuolisuuden vuoksi katseet vaihteeksi Suomen historian maastamuuttoihin. Kun Pohjanmaalta lähdettiin sankoin joukoin Kanadaan ja Amerikkaan, lupaukset merten takaa houkuttelivat mukaansa myös Antti Tuurin isoisän ja muutakin sukua. Yhteydet Suomeen jäivät enimmäkseen vähäisiksi, kun aika meni sopeutuessa uuteen ja uutterasti töitä tehdessä. Suuresta asiasta oli kuitenkin kyse ja olihan siinä toki oma hohtonsa, varmasti kotipuolessa moneen otteeseen muisteltiin lähtijöitä. Antti Tuuriakin perheen amerikansiirtolaisuus kiehtoi kovasti, erityisesti isän kertomukset Jonni  Tuurista, pikkuserkusta, jolla oli isän muisteluiden mukaan ollut Pohjanmaalla ennen lähtöään Jonni Tuurin eksoottinen orkesteri -niminen tanssiorkesteri.

Jo Antti Tuurin Pohjanmaa -romaanissa Hakalan suku kokoontuu yhteen jakamaan Amerikasta tullutta isoisän perintöä. Sukusaaga laajenee kokonaiseksi Pohjanmaa-sarjaksi ja amerikansiirtolaisuus tulee vahvasti tarinaan mukaan. Kirjojensa pohjaksi ja kiinnostuksesta omia sukujuuriaan kohtaan Antti Tuuri alkaa tutkia perusteellisesti siirtolaisuutta Suomesta, ja aivan erityisesti Pohjanmaalta, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Ameriikan raitilla on matka- ja muistelmakirja reissuilta, joilla hän tutustui siirtolaisten asuttamiin seutuihin ja tapasi siellä sukulaisiaan ja sai uusia tuttavuuksia.

Kirjan matkakuvaukset alkavat Kanadasta ja siellä Antti Tuurilla on oppaana pikkuserkku Jonni Tuuri. Heti alkuun selviää, ettei Jonnilla sitä eksoottista orkesteria ollut ollut Pohjanmaalla, eikä missään muuallakaan. Sen sijaan Jonnilla on muuta mielenkiintoista kerrottavaa; häneen on ottanut yhteyttä nainen, joka on ollut naimisissa Antin isoisän kanssa. Heti alkuunsa Antti Tuuri pääsee siis uutta mummoaan tapaamaan. Sen jälkeen on vuorossa monta värikästä henkilöä, joiden elämäntarinat osoittavat, että suomalaiset ovat olleet suuria persoonia yhteisöissään. Hän tapaa esimerkiksi Matti Jutilan, siltojen rakentajan ja Kanadaa olympialaissa edustaneen painijan. Jorma Ahopelto puolestaan oli otellut ammattinyrkkeilijänä Kanadassa.

Matkat ovat taustatyötä kirjoille aamusta iltaan; kalastusreissuja, iltoja kapakassa ja juttutuokioita yömyöhäiseen uusien tuttavien luona. Visiittejä museoihin, hautausmaalle ja intiaanikylään. Kirja kertoo havainnollisesti sen, miten perinpohjaisesti kirjalija voi maisemia, ajoreittejä ja ihmisiä kirjaansa varten tallentaa mieleensä. Antti Tuuri tuntuu solahtavan mukaan porukkaan kuin porukkaan, eikä jää ulkopuolisen tarkkailijan rooliin. Ja siirtolaisuudesta kertovaan kirjaan kuuluu ilman muuta myös mausteeksi fingelskaa. Monesti käännös voi kuulijalla olla hetken hakusessa, kuten Antti Tuurin mainitsema sanomapitsi – son of a bitch.

Ameriikan raitilla on monella tapaa mielenkiintoinen. Yhtäällä katsaus siirtolaisuuteen ja sen syihin, toisaalla kuvausta matkanteosta ja siinä välissä vielä kirjan kirjoittamisestakin. Antti Tuurin teksti on leppoisaa mutta myös täsmällistä ja huumori sellaista miehisen ilmeetöntä. Kiinnostavaa luettavaa varmasti myös kaikille, joiden sukua on aikoinaan lähtenyt Ameriikan raitille tai Kanadaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.4.2016