Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukko
Stresa, 2019



Lukuharrastukseni on jo hyvän aikaa ollut hyvin voittopuolisesti vinkkailua kirjavinkit.fi - sivustolla, joten vain hyvin harvakseen olen ottanut vastaan arvostelukappaleita blogia varten. Pirjo Puukon esikoisromaanin esittely vakuutti minut kuitenkin heti niin, että ilomielin otin kirjan luettavakseni. Logistiset ongelmat jarruttelivat kirjan saapumista, mutta onnekseni sain sen sopivasti juuri joululukemiseksi. Aattovalmistelut sujuivat sutjakkaammin, kun niitä kevensi lukutuokioilla.

Mikä kirjan esittelyssä siis sai kiinnostuksen heräämään? Kirjassa kulkevat rinnan äidin ja tyttären, Ellin ja Anitan, elämäntarinat. Aikakausi on eri, elämän tarjoamat rajat ja mahdollisuudet erilaiset. Elli ja Anita näkevät ja kokevat elämän ympärillään hyvin eri tavoin ja alusta alkaen on selvää, että heidän tarinoistaankin kasvaa erilaiset. Silti aivan alussa he ovat olleet yhtä, sisäkkäiset, aivan lähimmät. Äidin ja tyttären suhde on aivan ainutlaatuinen, sillä naiseus tulee yhdistämään heitä aina, vaikka tytär kasvaakin erilliseksi itsekseen ja tekee omat ratkaisunsa. Elämän kriisivaiheissa ja muutoksissa äitisuhteen käsittelemättömät ongelmat voivat pulpahtaa pintaan niin suhteessa itseen kuin muihinkin ihmisiin.

Ellin elämän alku joskus 1920-luvulla on ankea. Hänen äitinsä on kuollut ja pieni nyytti jää isovanhempiensa ja tätiensä hoiviin pieneen Hallanmökkiin. Elli merkitsee yhtä suuta enemmän ruokittavia, joten kodin töihinkin on syytä kantaa kortensa heti, kun vähänkin askareisiin kykene. Vain mummoltaan Emilialta Elli ehtii saada hieman syliä ja lämpöä, ennen kuin mummokin kuolee pois. Hetkellisesti myös Viipurissa asuva kummitäti yrittää helpottaa pienen tytön elämää. Päällimmäisenä säilyy kuitenkin aina selviäminen elämässä eteenpäin työn ja itsensä varassa olemisen keinoin.

Vuonna 1949 Ellin piikomisajat ovat takana päin, sodasta on siirrytty jälleenrakentamisen aikaan. Elli on naimisissa Taunon kanssa; ajatukset ensirakkaudesta ja komeasta sotilaasta on työnnettävä taka-alalle, onhan Tauno kuitenkin kunnollinen ja työteliäs. Elli huomaa olevansa raskaana eikä havainto ilahduta kumpaakaan. Elämä vielä selvillä vesillä muutenkaan. On sopeuduttava lapsiperheen arkeen, jokusen vuoden päästä syntyy Markku. Myöhemmin lapsiluku kasvaa kolmeen. Töiden perässä muutetaan Savosta Helsinkiin, ollaan yksi perhe enemmän suuren muuttovirran lähiöissä. Lapset kasvavat, yhteiskunta muuttuu, uudet keksinnöt helpottavat ihmisten elämää - mutta kuten elämänsä alusta asti, Ellin rajat tuntuvat määrittyvän yhä ulkopuolelta. Anitasta hän haluaa kasvattaa vahvan ja omatahtoisen, jonka ei hänen tavallaan tarvitse säikähtää kenenkään katseita ja puheita.

Suomi kulkee maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusmaaksi. Toisin kuin äitinsä, Anita saa opiskella ja kapinoida uudenlaisen ajattelun puolesta. Kun aiempi sukupolvi vaikeni sodasta, nyt nuoriso syttyy sodanvastaisuuden puolesta. Seurustelu ei enää tarkoita pikaista avioliittoa, tuntuu ihan järkevältä muuttaa Olan luokse. Äidin mieleen Ola ei ole, Pohjanmaalta on pettureita tullut aiemminkin.

Äiti ja tytär, tytär ja äiti. Vuoroin äänessä Elli, vuoroin Anita. Viimeistään itse lasta odottaessaan joutuu tytärkin pohtimaan omaan äitisuhdettaan. Taustalla Suomi suurine muutoksineen; olosuhteet ovat erilaiset mutta pohjalla silti sama perusvire. Jotain mikä ei pääse puhkeamaan parhaaseensa, hellyyttä vajaamittaisesti, aina luottamusta pidätellen. Kun on ratkaisujen aika, voiko Anita toimia kuten äiti hänestä toivoi - vahvasti ja oman tahtonsa mukaan?

Ajattelemisen aihetta? Ellin ja Taunon perintö elää yhä. Vaikenemisen ja katkeruuden kulttuuriin kysytään omakohtaista kantaa vielä 2000-luvulla kohtaamisissamme, tärkeimmissä suhteissamme.

Pyhä paha perhe

Pirjo Toivanen
Stresa, 2017




Kesälomalaisen postilaatikon kansi kopsahti lupaavasti ja sain Stresa kustantamolta postia. Vaikka olinkin tankannut jo tukevan pinon lomalukemista paikallisesta, rakkaasta kirjastosta, en silti voinut olla tarttumatta Stresan arvostelukappaletarjoukseen - niin lupaavalta Pirjo Toivasen esikoisromaani vaikutti aina nimeä ja kansikuvaa myöten. Kirjan nimessä muhii arvoituksellisesti kaikki kriisin ainekset, yhtään silti paljastamatta, mihin tarinassa kallistutaan ja keskitytään.

Tarinan keskiössä on Helsingin kaupunginteatterissa näyttelevä Mirja. Hänen työtään on luoda katsojille elämyksiä ja tunnekokemuksia, antaa itsestään ja omasta persoonastaan. Yksityiselämässään hänellä on takanaan avioero, teini-ikää lähestyvä Marko pitää hänet edelleen tiiviisti yhteyksissä ex-puoliso Artoon.  Mirjan menneisyydessä on myös vastausta vaille jääneitä kysymyksiä, jotka arjen päällikerroksen alla hiertävät. Vaikka hän on elänyt ihan hyvän lapsuuden, adoptiolapsen rooli on silti aiheuttanut ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteita.

Äkillinen hammaskipu vie Mirjan yksityishammaslääkärin vastaanotolle ja häntä hoitavan Juhan apu on niin vaikuttavaa, että pian he ovatkin jo seurusteleva pari. Juhalla on omat stressipisteensä elämässään, erityisesti suhde Tainaan muuttuu jopa poliisiasiaksi. Kuin mikä tahansa toisiinsa tutustuva pari, Mirja ja Juha ruotivat  keskenään siihenastista elämäänsä luottamuksen lisääntyessä.  Yllättäen myös Mirjan elämän alkuvaiheet, adoption syyt ja seuraukset, alkavat hahmottua. Samaa tahtia kasvaa tarinan intensiivisyys.

Loppuratkaisu on yllättävä, mutta merkityksellisintä itselleni oli tarinan herättämät ajatukset omien juurien merkityksestä. Koko elämänsähän sitä tavallaan etsii itseään ja ilman alun tärkeimpiä palasia kuvasta ei koskaan voi saada täysin ehjää. Perhe - pyhä ja paha - tunteiden määrä on lähes rajaton ja lapsen ja vanhemman suhde jotain aivan erityistä. Yhtään väheksymättä isän roolia ajattelen, että äidin suhde lapseensa alkaa yhdeksän kuukauden yhteydellä, jolle ei ole vertaa. Jossain syvällä, ehkä täysin tietoisuuden tavoittamattomissa, yhteydestä elää kirkas muisto meissä jokaisessa. En myöskään väheksy yhtään sitä, etteikö suhde ei-biologiseen äitiin voisi olla syvä ja täysi. Ja varmasti on myös niin, että adoptiovanhemmat pystyvät usein tarjoamaan paremman elämän kuin lapsensa pois luovuttanut äiti. Niin tai näin, todella suurten tunteiden äärellä ollaan. Pelkkä vastausten löytyminen on vasta alkua, kun uudet kysymykset jo vyöryvät päälle - mitä on menetetty, entä jos olisikin valinnut toisin. Ja kuka saa kertoa ja mitä, kenelle... Näitä joutuvat kirjan henkilöhahmotkin pohtimaan ja suoriutuvat siitä ansiokkaasti. Toivasen sujuvaista tekstiä on miellyttävää lukea.

         

Seiso vankkana suomalainen: Kertomuksia suvusta

Maritta Hirvonen
Stresa, 2018



Lomalla on aikaa oikein kunnolla "mutustella" lukemaansa ja pitkäksi aikaa jäin tämän sukuhistorian kansikuvan pauloihin, vähintäänkin kuvainnollisesti käsi poskella istumaan kuvaa tuijotellen. Kansikuva viestii vahvasti juurista, omaan ja samalla koko kansakunnan historiaan sukeltamisesta. Maritta Hirvonen on koonnut kirjaan kertomuksia yhden suvun elämästä, mutta lukiessa kerronta suodattuu oman sukuhistorian läpi. Ja on aina kiehtovaa huomata, että siellä kansakunnan muutosvaiheissa ja myllerrysten keskellä rakentaa omaa osaansa ja elämäänsä aina yksittäinen kansalainen. Minä, sinä, hän - ja yhdessä meistä ja heistä kasvaa perheitä, sukuja, heimoja.

”On kaksi asiaa, jotka voimme toivoa jättävämme lapsillemme — juuret ja siivet.” 

— Johann Wolfang von Goethe

Alussa on Alma ja Albin, ja ahtaaksi käyvät asuinolot Kiikoisten kylällä. Eletään vielä Suomen suuriruhtinaskunnan aikaa, osana Venäjän keisarikuntaa. Albinin mieli halajaa nähdä maailmaa eikä kotikylällä ole tarjota toimeentuloa, kotitalon peltojakin jää veli viljelemään. Niinpä Alma ja Albin lähtevät kahden lapsensa kanssa Nokialle. Albin saa töitä Fredrik Idestamin paperitehtaalta. Nuorilla on luja usko tulevaisuuteen, Koskenmäentielle nousee pieni talo ja jokunen piharakennuskin. Perheeseen syntyy lisää lapsia.

Uudenlaiset ihanteet ja aatteet  vetosivat myös Albinin oikeudentuntoon ja hän halusi olla mukana luomassa yhteiskuntaa, jossa kaikille riittäisi työtä, leipää ja oikeudenmukaisuutta. Pirkkalan työväenyhdistys oli aloittanut toimintansa jo 1895 tiiviisti paperitehtaan työntekijöiden järjestönä. Suurlakon tapahtumien jälkeen alkoi myös ammattiyhdistystoiminta, jossa Albin oli alusta asti mukana. Samalla mennään kohti itsenäistymistä ja kansalaissotaa.

Kirjan vaikuttavimpia ja koskettavimpia kohtia ovatkin kuvaukset Albinin pidätyksestä ja joutumisesta valtiorikosoikeuteen. Kansallisarkiston dokumentit puhuvat omaa karua kieltään tutkintatavoista ja vallankäytöstä.  On aina yhtä kivuliasta lukea näistä vuosista, joista muun muassa Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet kertoo. Nyt tuo Lintusen kirja palaa mieleen, kun luen kuvauksia Albinin kohtalosta; miten paljon tahdonlujuutta ja elämänhalua onkaan kysytty, että vankileiriltä on voinut palata hengissä ja jatkaa elämää.

Myös Alman ja Albinin lapset saavat vuoronsa kirjan sivuilla. Heitä nähdään Nokian Työväen Näyttämöllä.  On hääkuvia, on hautajaiskuvia. Myös Valkaman perheestä lähetetään lapsia Ruotsiin turvaan sodan jaloista. Valtaisa määrä selviämisiä, ilon aiheita, arkista arkea ja työtä.

En ennestään tunne Valkaman sukua eikä Nokiakaan ole paikkakuntana tuttu. Jotenkin vain kirjan teksti vei mukanaan, kuin olisin lukiessani ollut mukana muistelemassa perheen vaiheita. Kirjan idea on hieno; yksityisen kautta aukeaa laajempi kuva kansakunnan historiaan ja myöskin siihen omaan yksityiseen, suvun historiaan. Useamman perheenjäsenen muistelot elävöittävät kirjan tekstiä - ja hätkähdyttävät ehkä lukijaa huomaamaan, miten oman suvun muistelijoiden joukko harvenee ympäriltä. Ja tallennettavaa olisi varmasti paljon, meillä jokaisella. Täytyy tuntea historiaa, jotta voi ymmärtää tätä päivää - myös itsensä historiaa.

Kas, kun ne juuret ja siivet.