lauantai 9. maaliskuuta 2019

Eikä yksikään joka häneen uskoo





Jukka Behm
Tammi, 2018




Pysäyttävä tämä kirja nimi, dramaattinen ja raamatullinen. Ensivaikutelmani on rikosromaanin ja uskontojännitteisten traumojen tunnustuskirjan välimaastosta - no, molemmathan tässä osuvat oikeaan. Kirjan tarina kuroutuu rikoksen ympärille, sen syihin ja seurauksiin, vaikkei perinteisestä dekkarista olekaan kyse. Kirjan hahmo Henri Jaatinen, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkija, tunnustaa osuutensa tapahtuneeseen ja laminoi elämänsä edellä mainittujen syiden ja seurausten liimapintaan.


Kirjan tapahtumapaikkana on pieni Kuusavan kaupunki, josta ei Google kerro ja jota Karttakaupan oppaat eivät tunne. Tähän asemakaupunkiin teini-ikäinen Henri Jaatinen muuttaa vanhempiensa kanssa joskus 1990-luvun vaihteessa. Perheen ainoana lapsena Henrillä ei ole edes sisaruksia tukenaan, kun on luotava uudet koulu- ja vapaa-ajan ympyrät - ei mitenkään helppo yhtälö 16-vuotiaalle. Hyvin pian, ja suuremmin sitä edes itse tahtomattaan, Henri ajautuu mukaan aktiivisten seurakuntanuorten, viidesläisten,  porukkaan. Alun vastentahtoisuuden jälkeen Henri löytää paikan, johon hän on tervetullut ja jossa hänellä on ystäviä. Hän kuuluu siihen erityisten ryhmään, joka on ottanut Jumalan kutsun vastaan. ottaneet Uskovaisten nuorten tiiviin ryhmän isähahmona häärii lyseon lehtori Rauno Cajander. Säännöt ovat selvät, syntiä merkitsevien asioiden lista tulee tutuksi nuortenilloista ja raamattupiirissä. Vaikka tyttöjen läheisyys kiehtoo nuoren miehen mieltä, mikään seksiin vivahtava ei tietenkään ole sallittua. Toisaalta heidän katseensa onkin jo tulevassa, sillä Cajanderin johdolla he valmistautuvat kohtaamaan maailmanlopun.

Nuoret saavat kuitenkin huomata, ettei ketään heistä vielä temmata pois maallisista velvoitteista ja on jatkettava lukio-opintojen parissa. Cajanderin profetiat saavat uusia muotoja, jotka käyvät Henrille ja muutamalle hänen ystävälleen ylivoimaisiksi. Tapahtuu se, mikä jo kirjan alkusanoissa mainitaan: Rauno Cajanderin katoaminen, rikos. Se on teko, johon he hakevat oikeutusta Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta.

Nuoren Henrin ohella tarinaa kertoo nelikymppinen Henri. Noin neljännesvuosisata myöhemmin hän käy yhä läpi nuoruutensa tapahtumia: syyllisyytensä taakkaa, pelkoja, häpeää, pettymystä. Hän ei voi kieltää vastuutaan, mutta toisaalta - kuinka nuorella Henrillä olisi voinut olla mitään käsitystä siitä, miten karismaattisten ja voimakkaiden voimien myllyyn hänet vetäistiin mukaan? Entä mitä välineitä hänellä ja hänen ystävillään oli ylipäätään punnita Cajanderin tekemisiä, oman nuoruutensa ja päähän taotun horjumattoman uskon pohjalta? On masentavaa todeta päälle nelikymppisenä, että elämä on mennyt ajelehtien toisten toiveiden ja sanomisten mukaan.

Kirjailijana Jukka Behm on uusi tuttavuus. Oli mielenkiintoista huomata, että Jukka Behm on - Henrin tavoin - teologian maisteri. Ja että myös hän oli mukana viidesläisessä herätysliikkeessä 1980-luvun lopulla. Tuolloinkin odotettiin maailmanloppua, tosin sen piti tulla 1993 eikä paria vuotta aiemmin kuten kirjassa. Tämän kirjan myötä tuli hieman vilkaistua myös joitakin yleissivistäviä pääpiirteitä herätysliikkeiden historiasta.



sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Eurooppa raiteilla






Pekka Haavisto
Otava, 2019



Kai tätäkin voisi äkkilähdöksi kutsua, kun yllättäen arvontavoittona Parasta lähteä nyt -blogista saatu matkakirja vei minut nojatuolimatkalle Eurooppaan. Ja vaikka olen lukuisia matkakirjoja lukenutkin, niin ensimmäistä kertaa ollaan junaillen reissussa. Junamatkailu on mitä luontevin valinta Vihreän liiton puheenjohtajalle; onhan juna ylivoimaisesti ympäristöystävällisempi tapa liikkua verrattuna lentämiseen tai laivamatkailuun. Pekka Haaviston kiinnostus junamatkailuun juontaa kuitenkin juurensa kauas nuoruuteen. 1970-luvun alkupuolella käyttöönotettu Interrail-ohjelma mullisti sen ajan nuorten kokemusta maailmasta. Eli kuten Haavisto kirjan alkupuheessa toteaa: "Tuntui kuin koko sukupolvi olisi pakattu juniin ja lähetetty Euroopan pienimpiinkin kolkkiin löytöretkille." Pekka Haavistokin lähti ensimmäiselle interraililleen 16-vuotiaana luokkakaverinsa kanssa. Elettiin aikaa ennen kännyköitä, ennen yhteistä valuuttaa, ennen internettiä. Reissunuoren vanhemmat eivät saaneet väliaikatietoja tekstiviestillä tai messengerissä. Ja silti oli - no, jotakuinkin ja enimmäkseen - turvallista laskea nuorensa kuukaudeksi maailmalle. Kuinka erilainen maailma tuolloin olikaan!

Pekka Haavistoa interreilaus viehätti niin, että hän kirjoitti Inter-Rail -oppaan vuonna - ensin omakustanteisesti vuonna 1977 ja seuraavana vuonna WSOY:n kustantamana. Nuori Eurooppa: Inter-Rail -opas ilmestyi vuonna 1986. Jälkimmäisen ilmestymisestä on 30 vuotta ja vähän päälle, kun on jälleen "reilin" aika - ja sen pohjalta syntyvän uuden kirjan.

Ensin on kuitenkin otettava tukeva jalkatuntuma omaan kansallismaisemaan. Haavisto kertoo perheensä matkasta Kolille heinäkuussa 1972, juuri samoihin aikoihin, joka meillä päin muistetaan kovan myrskyn aikana. Haavistot eivät ole tulleet katsastamaan myrskyn tuhoja. Koli ja Pielinen ovat aikoinaan olleet noitien temmellyskenttää ja myös Pekan esiäidin kerrotaan olleen noitien sukua. Vaikka liikkeelle lähdetään kaukaa, alku on todella kiinnostava! Seuraavan kerran Kolilla katselen paikkoja uusin silmin. Kolilta tehdään vielä aikamatkaa kreikkalaiseen mytologiaan ja toden totta, yhteys tähän päivään kaivetaan esiin. Europe oli kreikkalaisessa mytologiassa Foinikian prinsessa, johon Zeus rakastui. Häräksi muuttunut Zeus juoni prinsessan itselleen ja tästä tuli Kreetan ensimmäinen kuningatar. Siinäpä yksi, vaan ei ehkä ainoa, teoria Eurooppa-sanan synnystä.

Millaiseen Eurooppaan Pekka Haavisto suuntaa matkansa heinäkuussa 2018? Iso-Britannia käy tuskaisia eroneuvotteluja EU:n kanssa. Sekä Puola että Unkari ovat uhmanneet Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaatteita, joihin niiden jäseninä kuuluisi sitoutua. Kreikalla ja Turkilla on omat kahnauksensa. Koko mannerta polttelee kysymys ihmissalakuljetuksista ja turvapaikanhakijoiden tulvasta. Muun muassa näihin teemoihin Haavisto paneutuu reittinsä varrella ja käy keskusteluja paikallisten vaikuttajien - poliitikkojen, ihmisoikeuspuolustajan, kunniakonsulin ja monen muun - kanssa. Reitin paikkakunnat muodostavat kiinnostavan ketjun; Varsova-Katowice‒Oświęcim‒Budapest‒Wien... Ja kun alan arvella, että nyt lähestytään Kreikkaa, oloni käy jo hieman malttamattomaksi. Thessaloniki, viimeinkin! Tässä kohti hidastan vauhtia, kyllä kiitos, mennään pitemmän kaavan kautta. Aina Ateenan kaupunkivaltion kultakauden kautta.

🚉 ...Napoli‒Firenze‒Livorno‒Bastia‒Toulon... ðŸš‰

Alan entistä selvemmin ymmärtää, mikä reilaamisessa viehättää. Kaupungit vilistävät silmissä. Jokainen omanlaisensa erityispiirteineen, kuten kansalaisensakin. Ja silti samaa eurooppalaisutta, samaa ihmisyyttä huolineen ja toiveineen. Kivisiä katuja, kutsuvia kahviloita. Majapaikan etsintää ja paidan kuivatusta parvekkeella. 

Lopputulema: Voi miten paljon onkaan näkemättä, kokematta, 
Jään maistelemaan uusia sanoja. 
Perpignan. Hydra.








Miten kohdata kuolema






Jaana Ahlblad
Tammi, 2019



Epätoivottu, ihmisen toiveista ja suunnitelmista piittaamaton vieras: Kuolema. Sentään toisinaan myös odotettu armahtaja, kun elämisen kipu käy kohtuuttoman raskaaksi. Hyvinä aikoina haluamme usein unohtaa elämän rajallisuuden, mutta väistely on vain tilapäistä. Ennemmin tai myöhemmin, jo valmistautuneena tai täysin yllättäen, kuolema ottaa oikeuden järjestellä elämämme legopalikoita uudestaan.

Jaana Ahlblad menee suoraan asiaan jo kirjan nimessä. Mihin kaikkeen ihmisen on varauduttava ja valmistauduttava, kun oma tai läheisen elämä on päättymässä? Vaikka elämää ei voida enää lääketieteen keinoin pidentää, voidaan kuitenkin tehdä paljon sen eteen, että jäljellä olevat päivät olisivat mahdollisimman hyviä ja kivuttomia. Palliatiivisen eli oireenmukaisen hoidon keinoin voidaan keskittyä siihen, että parantumattomasti sairas ja hänen läheisensä saavat aktiivista, kokonaisvaltaista ja moniammatillista hoitoa ja tukea. Tarve saada oikeanlaista ja rohkaisevaa tietoa on valtava; omasta kokemuksestakin tiedän, miten hukassa ihminen on pelkoineen ja ahdistuksineen sairaalamaailman sokkeloissa. Tosiasioiden myöntäminen auttaa ymmärtämään, milloin on aika luopua hyödyttömistä ja kärsimystä lisäävistä hoidoista tai pidättäytyä elvytyksestä. Kun siirrytään saattohoitovaiheeseen, elämää on jäljellä ehkä viikkoja tai päiviä. Tavoitteena on auttaa niin kuolevaa kuin läheisiä valmistautumaan kuoleman kohtaamiseen.

Kuolemaan liittyy paljon käytännön järjestelyjä. On hoidettava hautajaiset, paperiasioita moneen suuntaan, tehtävä perunkirjoitus. Surun hidastamien omaisten arkea helpottavat käytännönläheiset ja selkeät ohjeet, jotka on kirjaan koottu omaksi osuudekseen.

Alkuvuoden uutisoinnit vanhustenhoidon huonosta tolasta loivat uutta näkökulmaa kirjan eutanasiaa käsittelevään osaan. Lehtien mielipidekyselyissä vanhenevat ihmiset kavahtivat laitokseen joutumista ja joku ilmoitti hankkiutuvansa ajoissa Hollantiin eutanasiaklinikalle. Kirjan puhuman hyvän, ihmisarvoisen hoidon ja nykytilan välillä tuntuisi olevan laajemminkin ristiriitaa. Suomessa eduskunta hylkäsi keväällä 2018 kansalaisaloitteen eutanasian laillistamisesta. Jaana Ahlblad antaa kirjassaan puheenvuoron sekä eutanasiamyönteisyydelle että -kielteisyydelle.

Mikään valmistautuminen ei välttämättä tee kuoleman kohtaamisesta yhtään helpompaa. Silti tarvitaan puhetta ja puheeksiottamista, mahdollisuutta lausua ääneen kuolemaan liittyviä ajatuksia; ehkä jopa sen arkipäiväistämistä ja palauttamista osaksi elämän normaalia kiertokulkua. Jaana Ahlbladin kirja on hyvin käytännönläheinen ja asiantuntijapainotteinen, tieto on tiivistä ja neuvot konkreettisia. Meistä joka ikinen on kirjan kohderyhmää, mutta moni meistä on myös työnsä kautta tekemisissä kuoleman, kuolevien ja surevien omaisten kanssa.

Jörn Donnerin slogan pätee tähän kirjaan oikein hyvin: Lukeminen kannattaa aina.

Julkaistu Kirjavinkeissä 3.3.2019

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Kehveli








Antti Heikkinen
WSOY, 2018



Picaresca!

Jo oli aikakin, nimittäin kunnon kehvelimäisen veijariromaanin.
En viikolla ehtinyt kirjastoon ja luenkin Kehveliä nyt jo uudemman kerran. Tarina, joka hyvinkin kestää kertaamisen näin pian ensilukemisen jälkeen.

Tutustuin Antti Heikkisen tuotantoon Mummo -kirjan merkeissä vuoden 2017 loppupuolella. Ihastuin Mummoon, tykästyin Antti Heikkisen tekstiin kerrasta. Sattuipa sitten niin hauskasti, että olin mukana pikkujouluissa, joiden yllätysesiintyjäksi paljastui - kuka muu kuin Antti Heikkinen. Lukemani perusteella olisin ehkä odottanut vanhempaa herrasmiestä, joka harkitunlaiseen tahtiin jutustelisi yleisölleen. Mitä vielä, edessämme viuhtoi nuori mies mehukkaasti stand uppia ja pikkujouluväkeä nauratti. Selvisihän se sitten minullekin, miten monipuolisesta miehestä tässä on kyse. Kirjailija ei vain istu yksin kirjoituskammiossaan vaan taitaa myös teatterin, tilaisuuksien juonnon, musisoinnin ja mitä kaikkea nyt listalta löytyykään.

Komeasti alkaa tämä tarina, suorana lähetyksenä kirkkoherra Konrad Keffelsonin makuukamarista Hyväjärven pappilassa. Kehveli, pariskunnan neljäs lapsi, saa alkunsa. Elämä on arvoituksellista ja jotenkin tuntuu tuossakin hetkessä geenit kolahtaneen ihan uuteen kuvioon, sillä tämä nuorimmainen tallasi alun alkaen polkuja omalla tyylillään. Kylällä juoruiltiin jo vastasyntyneestä, että "Ei se nyt uus Jeesus oo, mutta ei normaali kakara." Vanhemmilla riitti seuraamista vanhempien lasten menestyksen myötäelämisessäkin, joten Kehveli sai aika lailla vapaasti mennä ja tulla ja siinä sivussa oppia luottamaan omiin selviytymistaitoihinsa.

Kehveli varttuu aikamieheksi ajanjaksona, jolloin tarvitaan miehiä rintamalle. Itsesuojeluvaisto tai mikä lie, mutta aikansa hommaa katseltuaan Kehveli katsoo parhaaksi ottaa etäisyyttä sotimiseen. Omaehtoinen matka siviiliin käy monen mutkan kautta, mutta eipähän Kehveli mikään kiirehtijä ja hätäilijä olekaan. Monesta vastaantulijasta Kehveli saa hetkeksi rinnalleen kaverin ja tutustuminen käy vaivattomasti, mutta pohjimmiltaan Kehvelissä on sen verran epäsovinnaista nomadia, että matka jatkuu aina vaan. Kohti uusia seikkailuja, huimia elämänkäänteitä ja -väänteitä. Kehveli selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja tulee siinä sivussa auttaneeksi monta muutakin ihmistä. Aina Marsalkka Mannerheimiin asti.

Herkullisinta teksti on silloin, kun savoa viännetään ihan kunnolla, Ja kun nimet on sitä myöten, että ne nautinnollisimmin taittuu - kuten "no ka Kiärijäenen." Ja näiden henkilöhahmojen kanssa on niin kotoisaa, ihmisen inhimillinen raadollisuus kulkee rinnan hyvien yritysten ja aikomusten kanssa. Paha ei ole kenkään ihminen, mutta toisinaan joutuu kirkkoherrakin asettamaan oman maineensa tärkeämmäksi kuin lapsensa pelastumisen. Kehveli tuntuu kyllä näkevän kanssakulkijoidensa motiivien taakse, mutta eipä hän katso asiakseen tuomariksi ruveta. Veijariromaanin olemukseen kuuluu usein parodia- tai satiirivetoisuus ja nytkin kevyt pinta on näkyvissä kelluvaa jäävuorta. Vakavat aiheet, kuten sota ja ihmisten uskonnolla manipulointi, on kuvattu hersyvän hauskasti, mutta kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä.

Nyt odottelen, että mies tarttuu Kehveliin ja pääsen seuraamaan hänen lukuilmeitään tarinan edetessä. Veikkaanpa, että osuu ja uppoaa.




Ranska, rakkaudella






Liisa Väisänen
Kirjapaja, 2019



Liisa Väisäsen asiantuntevassa matkassa jälleen! Aiemmin olen täällä jo vinkannut hänen kirjoistaan Enemmän Espanjaa ja Kaikki Italiani. Tällä kertaa kierroksessa on Euroopan suurvalta Ranska. Kirjaa lukiessa todellakin palautuu mieleen niin Ranskan merkitys Euroopan historiankirjoituksessa kuin maan asema eurooppalaisessa päätöksenteossa yhä tänäänkin. Heti alkusanoissaan Liisa Väisänen toteaa: ”Me olemme kaikki enemmän tai vähemmän ranskalaisia, sillä kulttuurimme ja tapamme elää yhteiskunnassa on paljosta velkaa ranskalaisille.” Hauska havainto minulle, joka vasta luin Janne Saarikiven kirjasta Suomen kieli ja mieli, että me suomalaiset olemme saksalaisten professorien keksintö! Eurooppalaisuus on meissä syvemmällä kuin tulemme ajatelleeksikaan.

Herman Lindqvistiä lainaten voisi todeta, että kirja Ranska, rakkaudella tarjoaa ”historiaa niin, että hitaampia heikottaa.” Suurvallan menneisyys on vahvasti pääosassa, vaikka nykyhetkelläkin on sijansa. Mielestäni yksi kirjan tärkeä viesti onkin juuri se, että nykyinen Ranska ja laajemminkin eurooppalaisuus aukeaa historian ymmärtämisen kautta. Kirja etenee Pariisista muun muassa Bretagnen, Lyonin ja Loiren laakson läpi aina Korsikan saarelle saakka. Kronologisen järjestyksen sijaan edetään siis alueellisesti.

Liisa Väisänen tarjoaa innostavan tavan historian kertaukseen. Vuosiluvut auttavat ankkuroimaan tapahtuman oikeaan aikakauteen. Sen jälkeen seuraakin historiankirjoista vähemmän tunnettuja yksityiskohtia, jopa skandaalikäryä. On kiinnostavaa lukea tuon ajan ihmisten tavoista; vaikkapa siitä, kuinka Napoleonin äitiä pidettiin mielipuolena, koska hän pakotti lapsensa peseytymään kerran viikossa. Tai kuinka Montpellierin lääketieteellisen tiedekunnan yhteydessä kerrotaan ihmisten kääntyneen mieluummin partureiden kuin lääkäreiden puoleen, kun oli kyse kirurgisen leikkauksen tarpeesta.

Liisa Väisäsen kirjoissa taide on tärkeässä roolissa. Myös monet suomalaiset taiteilijat asuivat ja työskentelivät Ranskassa jo 1800-luvulla. Suomalaiskriitikot eivät tuolloin olleet vielä kypsiä modernille taiteelle ja arvostelivat Helena Schjerfbeckin maalausta bretagnelaislapsista siitä, että taitavaksi tunnettu taitelijatar kuvasi kahta vähämielistä, rumaa ja köyhää lasta. Mona Lisaa ei tietenkään voi tässä yhteydessä sivuuttaa ja nyt selviää sekin, miksi maalaus oli kätkettynä Vincenzo Peruggian ruokapöydän levyyn.

Oli sitten kyse taiteesta, historiasta tai politiikasta, niin kaikessa on loppujen lopuksi kyse myös kiehtovasta, itsevarmasta ja uppiniskaisestakin ranskalaisuudesta. Kirjan vinkkien perusteella viettäisi vaikka sapattivuoden kierrellen Ranskan maata ristiin rastiin. Tuhti on nojatuolimatkaajankin saalis kirjan parissa. Kyllä tätä tohtii suositella kaikille Ranskasta ja Euroopan menosta, historiasta ja nykyhetkestä, kiinnostuneille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.2.2019

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Au pair







Emma Rous
Minerva, 2019






Emma Rousin esikoisromaanissa sukelletaan synkkien perhesalaisuuksien pariin. Vaietun perhedraaman näyttämönä on Summerbournen kartano Norfolkin jylhässä merimaisemassa. Totuuden on lopulta aika tulla julki.

Isän tapaturmainen kuolema on pysähdyttänyt Seraphine Mayesin elämän.  Hän on palannut kotiinsa Summerbourneen, hoitanut hautajaisjärjestelyjä, ottanut vastaan surunvalitteluja ja tavannut asianajajia yhdessä veljensä ja isoäitinsä kanssa. Isän papereissa on paljon läpikäymistä. Vastaan tulee valokuvia ajasta ennen hänen syntymäänsä. Neljävuotias isoveli Edwin huolettomana rannalla, lokkeja, auringonlaskuja. Sen sijaan Seraphine ei kasvuvuosinaan nähnyt yhtään kuvaa omasta ja kaksosveljensä Dannyn vauva-ajasta. Nyt isän papereista paljastuu valokuva heidän syntymänsä päivästä; äiti, isä, Edwin ja vauva - vain yksi vauva.  Miksi vain yksi ja kumpiko heistä kaksosista? Heille ei ole koskaan kerrottu, mitä tuona päivänä tapahtui. He tietävät vain sen, että heidän syntymänsä jälkeen äiti hyppäsi alas kalliolta kuolemaan.

Valokuva herättää Seraphinessa kaipauksen saada viimeinkin tietää noista neljännesvuosisadan takaisista tapahtumista. Kyläläiset ovat puhuneet, kaikenlaisia huhuja on ollut liikkeellä. Seraphinea on vaivannut ulkopuolisuus, epävarmuus omasta alkuperästään. Mummi ei kerro, isää ei enää ole. Edwin muistelee silloista au pairia Lauraa, joka hoiti häntä. Äidin kuoleman jälkeen Laura katosi eikä kukaan tiedä, minne.

Seraphine ei saa rauhaa, vaan alkaa selvittää Lauran olinpaikkaa. Yhteydenotot johtavat uhkauksiin - joku ei halua asioiden selviävän. Alkaa spiraalimainen ja koukuttava kierre kohti 25 vuoden takaisia tapahtumia. The truth needs to be told.

Kotoisen lumikaaoksen keskellä imin itseeni Norfolkin jylhiä maisemia ja kartanon puutarhan vihreyttä. Olipa pitkästä aikaa rentouttavaa uppoutua tarinaan, jossa oli sitä vanhaa kartanoperinnettä uuteen aikaan tuotuna. Nannyn sijaan Laurakin tuli perheeseen modernimmin au pairina. Ja sehän on mitä herkullisinta jännitteen näkökulmasta; nuori ja ennestään tuntematon tyttö otetaan osaksi perheen ydinpiiriä lastenhoitajana. Loppuhuipennus oli ehkä hieman yliampuva, mutta juuri siksi nautinnollinen - vaikka ehkä jotakin viittauksia matkan varrella olikin, niin lukijana oli nöyrryttävä silti ottamaan yllätyksellinen ratkaisu vastaan Emma Rousin kädestä.

Emma Rousin nettisivuilla kerrotaan, että Au Pair julkaistaan kymmenessä maassa ja yhdeksällä kielellä - ihan vakuuttava ansio esikoiskirjalta. Hyvä uutinen on myös se, että Rous kirjoittaa parhaillaan toista kirjaansa. Sitä odotellessa!



maanantai 28. tammikuuta 2019

Kaikki kääntyy hyväksi: 365 ajatusta itsensä auttamisesta






Heli Suutari
Atena, 2019



"Kaikki hyvin?

Kokeilen radikaalia ajatusleikkiä: ehkä suurin osa vaikeuksistani ja huolistani on vain omassa päässäni?

Ehkä kaikki onkin ihan hyvin?"

Näin haastaa minua Heli Suutarin teksti 213. päivän kohdalla, kun sattumanvaraisesti arvon itselleni ajateltavaa tähän maanantaipäivään. Mitä ajankohtaisin ja osuvin kysymys, kun epämääräinen rykelmä työasioita roikkuu yhä mielen syrjässä kiinni, muutama tunti kotiutumisen jälkeen. Lienen kyllä kirjan kohderyhmää sieltä tarvitsevimmasta päästä, hallitsen hyvin (turhan) murehtimiseen, kaikesta huolehtimisen ja huolestumisen ja itsekritiikissä olen ihan mestariainesta. Usein ihan varta vasten herään aamuyöstä vääntelemään asioita mielessäni - ja voi miten monta hyvää huolta onkaan vuosien mittaan mennyt ihan hukkaan!

Heli Suutari kertoo kirjansa alussa, miten sai yht'äkkiä huomata, että suutarin lapsellekin on hankittava kengät - tukevat sellaiset. Hän työskenteli terapeuttina hollantilaisella  klinikalla, joka on erikoistunut riippuvuuksien, syömishäiriöiden ja loppuunpalamisten hoitoon. Sinänsä mieluisa mutta paljon vaativa työ ja loputtomat vaatimukset kuluttivat tekijänsä loppuun, aina burnoutiin asti. Eikä siinä auttanut työstä luopuminen, ei terveellinen ruokavalio  tai liikunnan harrastaminen - piti alkaa ymmärtää sisäisen perfektionistin itsekriittisyyden suota. Oman elämänsä suorittamista. Kuulostaako tutulta?

Kun on tottunut  terapeuttina hoitamaan muita, ei varmaankaan ole helppoa vaihtaa roolia ja nähdä itsensä apua tarvitsevana ja uupuneena. Terapeutin oli maistettava omaa lääkettään. Heli Suutari kertoo, miten viinistä oli tullut lääke stressiin ja sen tuoma helpotus alkoi piintyä tavaksi. Hän otti työstään tutut riippuvuuksien hoitamisen työkalut omaan  käyttöönsä. Päivittäisistä pohdinnoista toipumisen tiellä syntyi kirja Kaikki kääntyy hyväksi. Jo kirjan kansi on hyvin lohdullinen, sillä siitä riittää kannustava ajatus itsensä auttamisesta vuoden jokaiselle päivälle. Alkuun luin kirjaa järjestyksessä ajatuksen kerrallaan, mutta nyt olen antanut sattumalle ja selailulle valtaa - silmiin on sattunut juuri se otsikko, joka tänään erityisesti puhuttelee. Tai keikauttaa jumettuneen ajatuksen päälaelleen, antaa uuden näkökulman. First  things first - olipa järjestys myöhemmin sitten mikä tahansa. Ensimmäinen teksti - Ongelman myöntämisen taito - nimittäin kolahti niin, että heti seuraavana päivänä hoidin yhden itseäni paljon ja kauan vaivanneen asian pois päiväjärjestyksestä. Mikä voittajaolo, kirjaimellisesti ja konkreettisesti: 


"Kiitän itseäni rohkeudesta myöntää ongelmani." 

Siinä kiteytyy paljon myös jatkosta, joka on armollista ja lohdullista keskustelua itsensä kanssa. Kirja kannustaa huomaamaan pienenkin hyvän ja tulee tunne, että haluan pysyä itseni vierellä. Kävellä samaan tahtiin.

Luulenpa, että tämä kirja pysyy yöpöydälläni kauan. Tekstejä voi lukea aina uudestaan ja uudestaan ja oivaltaa niistä - ja itsestään - aina uutta.  Muutos ei ole helppoa, mutta ehkä sittenkin mahdollista.

Kirja on saatu arvostelukappaleena, josta kiitos kustantajalle.