perjantai 12. kesäkuuta 2020

Aina tytär, aina äiti: Aikuisen naisen suhde äitiin





Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki
Kirjapaja, 2020

184 s.



Aina tytär, aina äiti – kaksi elämäni ainutlaatuisinta roolia, joihin ei aika, eikä edes kuolema pysty puuttumaan. Äidin ja tyttären suhde on usein monilla kasvukivuilla, säröillä ja pohjattomalla rakkaudella ladattu. Kun suuresta avuttomuudesta ja tarvitsevuudesta on suurin piirtein kasvanut itsenäisyyteen, onkin omien lasten myötä aika käydä samaa prosessia läpi äidin näkökulmasta. Asian merkityksellisyydestä kertoo sekin, että myös terapeuttien sohvilla palataan usein äitisuhteeseen. Tämän ovat työssään huomanneet myös psykoterapeutit Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki, jotka pohtivat kirjassaan aikuisen naisen suhdetta äitiinsä.

Äidin huolenpito on lapselle elinehto, mutta turvallisen kiintymyssuhteen syntymisen tiellä on monenlaisia haasteita. Myös äiti on oman aikansa lapsi ja kun katsomme lähihistoriaa taaksepäin, elämä on ollut silkkaa selviytymisrulettia sodan, työmäärän ja puutteellisten olojen keskellä. Yksin pärjääminen, vastuunkanto ja kiltteyskin ovat olleet arvossaan, eikä tunneyhteydelle ole aina ollut aikaa. Puhutaan välttelevästä kiintymiskäyttäytymisestä, joka voi vaikeuttaa ihmissuhteiden solmimista ja toisiin ihmisiin luottamista. Menneiden sukupolvien kuormat, taakkasiirtymät, ovat raskasta raahattavaa.

Äiti on tyttärelleen ensimmäinen ja tärkein naisen malli. Vielä aikuisenakin omat valinnat saavat herkästi kysymään, hyväksyisikö äiti tämän tai arvostelisiko tuota. Kun elämässä tapahtuu merkityksellisiä asioita, ensimmäinen ajatus on soittaa äidille ja jakaa ne hänen kanssaan. Osa tätä elämänkaarta on osien vaihtuminen, kun hoivavastuu siirtyykin äidiltä tyttärelle.

Kirjan lopuksi kahdeksan naista on kirjoittanut kirjeen äidilleen. Kirjeet summaavat hienosti kirjan idean: on tarvetta ymmärtää elettyä elämää, on jaettua naiseutta, on kiitollisuutta. On alkoholimyrkytykseen kuolevia äitejä. On äitejä, joilta kestää vuosikymmeniä ymmärtää oman lapsen transsukupuolisuutta. Kirja antoi monia oivalluksia ja selkeytti omia ajatuksia. Tämän luettuaan voi tarttua kirjan haasteeseen ja kirjoittaa kirjeen omalle äidilleen, elävälle tai kuolleelle.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.6.2020

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Sitä saa mitä antaa







Sophie Kinsella
WSOY, 2020

Alkuteos: I Owe You One (Random House, 2019)
Kääntäjä: Kaisa Kattelus
406 s.



Kirja alkaa tuttuun kinsellamaiseen tapaan: päähenkilö Fixie Farr ei voi vastustaa sisäisiä motiivejaan toimia oman näkemyksensä mukaan tässä ja nyt. Fixie on tottunut fiksaamaan yhtä sun toista muiden jäljiltä. Ja nyt se häiritsevä elementti on kokistölkki perheyrityksen liiketilojen ylähyllyllä. Olkoonkin, että samoilla minuuteilla odotellaan Farrien kauppaliikkeeseen tärkeitä vieraita – nyt tikkaat ja vesisanko esiin, tölkki on korjattava pois ja sen aiheuttamat roiskeet myös! Jokainen sen tietää, että viime hetken kiireet saavat aikaan yllättäviä yhtälöitä.

Kirjan juonen varsinainen fiksausketju käynnistyy kuitenkin kahvilassa, jossa tuntematon mies pyytää Fixietä vahtimaan hetkeksi läppäriään. Fixie pelastaa miehen koneen katastrofin keskeltä ja saa mukaansa kahvimukin pahvivyöhön tekaistun velkakirjan: ”Lunastettavissa rajattoman ajan.” Sen myötä Fixien ja Sebastianin polut polveilevat yksiin monen monta kertaa. Polulle ujuttautuu myös Fixien nuoruudenrakkaus Ryan, kerran jo menetetty vaan ei unohdettu.

Fixien elämän ohjenuorana ovat hänen isänsä sanat: Perhe on tärkein. Isän kuoltua äiti ja lapset luotsaavat perheyritystä eteenpäin. Sisarukset Nicole ja Jake tuntuvat tietävän kaikessa paremmin, mitä haluavat. Alakynteen jäänyt Fixie saa todella tehdä töitä, jotta hänen äänensä – se järjen ääni – kuullaan.

Sitä saa mitä antaa on tuttua ja viihdyttävää Kinsellaa. Minua viehätti erityisesti se, että esimerkiksi Himoshoppaaja -sarjan Beckyyn verrattuna Fixie on epädramaattisempi ja todellisuudentajuisempi hahmo. Ehkä tuttuus tulee juuri vastuuntuntoisuudesta, suomalaisittain hyvin tunnistettavasta piirteestä. Hänen tunteisiinsa ja ponnisteluihinsa vaikeuksien keskellä on helppo lukijan eläytyä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.5.2020


maanantai 11. toukokuuta 2020

Satapurin jalokivi






Sujata Massey
Gummerus 2020


Alkuteos: The Satapur Moonstone (Soho Crime, 2019)
Kääntäjä: Maija Heikinheimo
407 s.

Korona-aikaan matkustetaan turvallisesti kirjojen siivin, ei vain toiseen paikkaan vaan myös aivan toisenlaiseen aikaan. Sujata Masseyn Satapurin jalokivi on toinen osa Perveen Mistry tutkii -dekkarisarjaa ja se sijoittuu 1920-luvun Intiaan. Perveen on nuori juristi ja työskentelee isänsä lakiasiaintoimistossa Bombayssa. Varakas ja myös ilmeisen edistyksellinen perhe on mahdollistanut Perveenin lakiopinnot Oxfordissa, vaikka aika ja ympäröivä kulttuuri vielä tiukasti rajaavatkin naisten vaihtoehtoja elämässä.

Nyt kuitenkin Perveenille tarjoutuu työtilaisuus nimenomaan sukupuolensa ja naiselle poikkeuksellisen koulutuksensa vuoksi. Syrjäisessä Satapurin ruhtinaskunnassa on puhjennut riita tulevan hallitsijan, maharadža Jiva Raon, koulutuksesta. Pojan äiti haluaa lähettää Jiva Raon Englantiin opiskelemaan, vanhempi maharani haluaa pitää hänet kotiopetuksessa. Koska Satapurin palatsin naiset harjoittavat purdahia, he eivät voi olla tekemisissä perheen ulkopuolisten miesten kanssa. Siispä Perveen palkataan neuvottelemaan kahden maharanin kanssa, jotta asiaan saattaisiin ratkaisu.



Pitkällä matkallaan palatsiin Perveen tapaa ensin Satapurin asiamiehen, Colin Sandringhamin. Colin ja Perveen käyvät läpi tulevaa tehtävää ja Perveenille valkenee, että hallitsijoita on kuollutkin jo kaksi muutaman vuoden sisään ja Jiva Raon täysi-ikäistymistä joudutaan odottamaan vähintään kahdeksan vuotta. Kuulostaa pahaenteiseltä, että myös Jiva Raon turvallisuus saattaa olla uhattuna. Eikä Perveen voi olla ollenkaan varma enää omasta turvallisuudestaankaan palatsiin saavuttuaan. Uhkat tuntuvat kasvavan enemmänkin palatsin sisältä kuin sitä ympäröivästä viidakosta tiikereineen. Palatsissa ja sen ympärillä häärää paljon väkeä, mutta keneen Perveen voi luottaa?

Tätä kirjaa lukiessa ei pääse hetkeksikään unohtumaan, missä ympäristössä mennään. Intialaiset tavat, uskomukset ja perinteet kulkevat punaisena lankana juonen rinnalla – ja usein jopa juonen ohittaenkin. Ja lisäksi kaiken taustalla hohkaa brittiläinen imperiumi, toisille vihollinen, toisille liittolainen. Ja jos Sujata Masseyn Intia viehättää, niin muistuttelen myös hänen Japaniin sijoittuvista Rei Shimura -dekkareistaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä  10.5.2020

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Agatha Christie: Arvoituksellinen elämä






Marie-Hélène Baylac
Minerva, 2020
Alkuteos: Agatha Christie : Les Mystères d’une vie
Kääntäjä: Noora Niemelä

407 s.



Kesä, tuo dekkareiden luennan kulta-aika, tekee tuloaan. Nyt on sopiva hetki kurkistaa rikosten kuningattaren elämään kirjojensa takana, sillä Agatha Christien omassa elämässäkin riitti rohkeita ja yllätyksellisiä käänteitä. Kirjailijalle jokainen kohtaaminen ja paikka tarjosi potentiaalisia ideoita ja ituja, joita hän saattoi hyödyntää kirjoitustyössään. Ja mitä hänen meriittinsä kertovatkaan mielikuvituksen ja ahkeruuden yhdistämisen voimasta! Hänen kirjojaan on myyty maailmanlaajuisesti noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 eri kielelle. Myyntiluvuissa vain Raamattu ja Shakespeare menevät Christien edelle. Hänen tunnetuimmat hahmonsa, Neiti Marple ja Hercule Poirot, elävät yhä Christien romaaneissa, novelleissa ja filmeissä.

Agatha Miller oli varakkaan, viktoriaanisen perheen lapsi. Onnellinen ja suojattu elämä alkoi kuitenkin murentua Frederick-isän kiinteistösijoitusten tappioiden ja lopulta isän varhaisen kuoleman myötä. Elämä kävi niukemmaksi, mutta Agatha saattoi kuitenkin opiskella Pariisissa pianonsoittoa ja laulua sekä haaveilla oopperalaulajan urasta. Myös kirjoittaminen alkoi jo hyvin varhain, tosin alkuun aikakauslehdet palauttivat hänen lyhyet kirjoitelmansa bumerangeina takaisin.

 Agatha astui seurapiireihin Kairossa vuonna 1908 ja alkoi saada avioliittotarjouksia. Ensimmäinen avioliitto Archibald Christien kanssa ajoittui ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin ei normaalista nuoren parin elämästä ollut puhettakaan. Agathan kirjailijanuran kannalta vuodet olivat merkityksellisiä, sillä hän työskenteli sodan aikana ensin sairaanhoitajana ja sittemmin sairaalan apteekissa. Apteekkityö kasvatti hänen tietämystään lääkkeistä, jotka toisin käytettyinä muuttuivat myrkyiksi ja mahdollistivat jopa murhan. Ensimmäisen avioliiton aikaan ajoittuu myös Agathan ainoan lapsen, Rosalindin, syntymä. Avioliiton loppupuolella Agatha Christie toteutti skandaalimaisen katoamisensa, jolloin hänen epäiltiin jopa joutuneen miehensä murhaamaksi.

 Lähi-idän matkoillaan Agatha Christie tapasi arkeologi Max Mallowanin, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1930. Arkeologisiin kaivauksiin liittyvät matkat tarjosivat jälleen runsaasti materiaalia Christien kirjoihin. Baylac kuvaa kirjassa tarkkaan noita vuosia ja kasaa suuria odotuksia hetkiin, jolloin aion lukea Christien tuotantoa uudestaan muutaman vuosikymmenen jälkeen. Mitä yhteneväisyyksiä tähän kirjaan löydänkään Hercule Poirotin, tuon belgialaissyntyisen etsivän, poluista? Aloitanko kirjasta Kuolema Niilillä, vai ehkä sittenkin Idän pikajunan arvoituksesta?

Baylacin elämäkerta on perinpohjainen kuvaus rohkean, julkisuutta kartelleen kirjailijan elämästä. Hän on viettänyt varsin liikkuvaista elämää, joten kirjoittamiseen käytetyn ajan on täytynyt olla tehokasta. Esimeriksiksi vuosina 1930-1939 hän kirjoitti peräti 17 salapoliisiromaania. Hän kirjoitti romaaneja myös salanimellä Mary Westmacott. Myöhempinä vuosinaan hän hiljensi kirjoittamistahtiaan, jotta saattoi omistautua enemmän teatterille. Näytelmistä kuuluisin on Hiirenloukku, joka sai ensi-iltansa vuonna 1952 ja josta on mahdollisuus nauttia Suomen teattereissakin yhä – ainakin Teatteri Provinssin listoilla näytelmä on parhaillaankin. Huikea nainen, huikea elämä!

Agatha Christien syntymästä tulee kuluneeksi 130 vuotta tänä vuonna; suosittelen juhlimaan hänen syntymäpäiväänsä tämän elämäkerran ja hänen elämäntyönsä parissa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.3.2020

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Syvän maan juuret








Eeva Klingberg
Gummerus, 2020

472 s.

Syvän maan juuret vie lukijansa Yhdysvaltoihin, 1930-luvun Alabamaan. Orjuus on poistunut jo edellisellä vuosisadalla, mutta tummaihoiset ovat yhä toisen luokan kansalaisia. Epätasa-arvoisuus näyttäytyy näkyvästi arjessa, eletään erillään ja värillisen osa on perheessä palvelijan osa. Takakansi lupaa kansainvälisen tason lukuromaania ja ensimmäinen mielleyhtymä aiheesta ja sen esittelystä on kovin amerikkalainen. Kyseessä on kuitenkin suomalais-irakilaisessa perheessä kasvaneen Eeva Klingbergin esikoisromaani.

Ernest Grayn kirjailijanura New Yorkissa ei oikein ota sujuakseen. Menestystarinaa odotellessa hän on tehnyt opettajan töitä elannokseen. Niin kirjoittaminen kuin jo vastentahtoiseksi käynyt opettaminenkin saavat jäädä, sillä Ernest saa veljeltään puhelun: isä on kuollut. Ernestin on aika palata kotikonnuilleen Alabamaan vuosikymmenten tauon jälkeen. Paitsi isän kuolema perillä on kohdattava myös ristiriidat oman perheen ja menneisyyden tapahtumien kanssa.

Kirjassa edetään kahden eri aikatason jaksoissa. On nuori 1930-luvun Ernest ja hänen perheensä. On perheen tummaihoinen palvelijatar Doreen ja hänen poikansa Samuel. Perheiden pojat viihtyvät hyvin yhdessä, vaikka se ei ympäristön mielestä aina suotavaa olekaan ja yhdessäololla on rajoituksensa. Rasistiset jännitteet koettelevat pikkukaupunkia vähemmästäkin – saati sitten, kun ikävyydet ravistelevat ihmisten elämää.

Ernestin varhaisvuosien kanssa vuorottelevat isän kuoleman jälkeiset tapahtumat vuonna 1974. Kohdatessaan kotikylän ihmisiä Ernest on yhä uudestaan kasvokkain neljänkymmenen vuoden takaisten tapahtumien kanssa. Vanhat kivut raastavat monen kyläläisen mieltä, eivätkä vähimmin Ernestin itsensä. Onko viimein mahdollista tehdä rauha menneisyyden kanssa, ehkä jopa löytää se oma tarinakin?

Syvän maan juuret kuvaa mielenkiintoisesti Yhdysvaltojen luokkaeroja ja rotuerottelua 1930-luvulla, mutta koukuttavaksi tämän kirjan tekee jännitys, jota Klingberg on taitavasti perhetarinaan kutonut. Ja se koukku kestää ihan loppumetreille saakka! Tästä suositukset niin historiasta kiinnostuneille kuin jännityksestä nauttiville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.3.2020

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Silloin tällöin onnellinen





Antti Rönkä ja Petri Tamminen
Gummerus, 2020

219 s.




Petri Tamminen kirjoittaa opiskelemaan lähteneelle pojalleen sähköpostia: ”Mitä sinulle Antti nyt kuuluu?” Kysymyksestä saa alkunsa isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihto ja sen pohjalta syntynyt kirja, Silloin tällöin onnellinen. Kirjassa kohtaavat paitsi isä ja poika myös kaksi kirjailijaa, jo pitkän uran tehnyt isä ja esikoiskirjaansa työstävä poika.
Alussa viesteissä on tunnustelun makua erityisesti isän puolelta. Yhteisessä historiassa on painolastinsa, jota Antin avoimuuden ja rehellisten pohdintojen kautta päästään kuitenkin työstämään. Anttia kalvaa epävarmuus kirjoittamisensa ja koko elämän suhteen; häpeän, itsesyytösten ja pelkojen lista tuntuu loputtomalta. Jopa niin, että on helpompi miettiä ei-pelottavien asioiden listaamista – ja niitä löytyy peräti yhdeksän kappaletta. Ja mitä vastaa isä Petri? Hän karsii pojan turvallisten listan kolmeen. Tekstissä on nerokasta itseironiaa, kapeiden huulien välistä karkaavaa hymähtelyä, mutta mikään ei himmennä miesten häpeä- ja pelkokuorman määrää.
Antin työn alla oleva esikoiskirja kertoo hänen kokemastaan koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Kun Petri saa tekstiä luettavakseen, se sekä ilahduttaa häntä kirjailijana ja kirjoittamisen opettajana että syyllistää ja painaa isänä. Miksei hän huomannut, miksi ei pystynyt auttamaan? Syyllisyys huipentuu lamaannukseen, kun lääkkeiden yliannostus ja alkoholi on viedä pojan hengen.
Antti Röngän ja Petri Tammisen vuoropuhelu vavahduttaa ja havahduttaa: se kirjoittamisen palo ja tuska, se isän ja pojan suhteen haavoittuvuus ja kompleksisuus! On nautinto lukea heidän yksityiskohtia havainnoivaa tekstiään, kirjallisuudesta lainattujen sitaattien tarkastelua suurennuslasilla. Ja toisaalta sitä raakaa itsensä analysointia, jonka toinen osaa ottaa vastaan. Ei sittenkään vain pelkoa vaan myös rohkeutta. Ei niin suurta häpeää, etteikö silloin tällöin onnellinen.
Tässä kirja, joka kestää useammankin lukukerran. Isille, pojille, kirjoittamisensa kanssa kipuileville.
Julkaistu Kirjavinkeissä 27.2.2020

tiistai 14. tammikuuta 2020

Sinisilmäiset






Malcolm Gladwell
WSOY,  2019

Alkuteos: Talking to Strangers (Little, Brown & Company, 2019)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro

370 s.

Malcolm Gladwell pohtii uusimmassa kirjassaan Sinisilmäiset, miksi meitä on niin helppo huijata. Kirja palauttaa mieliin muun muassa kaikkien aikojen arvopaperihuijauksen reilun vuosikymmenen takaa, jolloin Bernard Madoffin yhtiöön sijoittaneet menettivät petoksessa jopa 50 miljardia dollaria. Oivallisia tapausesimerkkejä löytyy myös niin CIA:n agenteista kuin tuomareidenkin vaikeudesta erottaa totuudenpuhuja valehtelijasta.

Gladwell aloittaa kirjansa afroamerikkalaisen Sandra Blandin tapauksesta. Matkallaan ruokaostoksille Bland joutuu poliisin pysäyttämäksi, koska hän on vaihtanut kaistaa näyttämättä vilkkua. Kohteliaana alkanut keskustelu päättyy täyteen konfliktiin ja Blandin pidätykseen. Kolmen päivän päästä nuori nainen tekee itsemurhan sellissään. Heidän keskustelunsa on tallentunut poliisiauton kojelaudan videokameraan ja on siten jälkeenpäin tarkkaan analysoitavissa. Tämän esimerkin avulla Gladwell haluaa osoittaa, miten herkästi tulkitsemme meille tuntemattoman ihmisen käytöstä ja puhetta täysin väärin. Sandra Bland ei suinkaan ollut huijari, ihonvärillä, oletuksilla ja asenteilla lienee ollut molemmin puolin vaikutusta tapahtumien kulkuun. Olennaista oli kuitenkin se, että kasvokkain olo ei auttanut näitä kahta ”lukemaan” toisiaan yhtään sen paremmin.

Gladwell lähtee rehellisyysolettamasta: meillä on sosiaalinen tarve luottaa toisiin ihmisiin. Yhteiskuntaa on ollut helpompi rakentaa luottamuksesta kuin kaiken epäilystä käsin. Toisekseen pyrimme muodostamaan meille vieraasta ihmisestä käsityksen hänen ulkoisen olemuksensa ja käytöksensä perusteella. Gladwellin mukaan olemme aika huonoja erottamaan näytellyn viattomuuden ja toisaalta saatamme herkästi tuomita viattoman, jonka käytöksestä jännittäminen tekee epäilyttävän. Myös tapahtumaympäristöllä on oma vaikutuksensa: erikoisena yksityiskohtana on selvitetty tarkkaan kaasuitsemurhien kehitystä Englannissa ja Golden Gate -sillan suosiota itsemurhapaikkana.

Osassa kirjan esimerkeistä Gladwellin johtopäätökset tuntuvat ehkä hieman yksiniitisiltä, mutta mielenkiintoista ajattelemisen aihetta kirja kyllä antaa. Virhearviot ja havainnoinnin rajallisuus ovat inhimillisiä ominaisuuksia, olipa ihminen missä asemassa hyvänsä. Joskus se vie syyttömän vankilaan, joskus pedofiili saa jatkaa rikoksiaan vuosia kenenkään puuttumatta. Miksi hälytyskellot eivät soi selvistä vihjeistä huolimatta?

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.1.2020