keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Joka veljeään vihaa






Kamila Shamsie
Gummerus, 2018





Kamila Shamsien uusimman kirjan inspiraationa on ollut Sofokleen klassinen mestariteos Antigone, antiikin kreikkalainen tragedia. Vaikka malli on ikivanha, toteutus on täysin tätä päivää. Joka veljeään vihaa kertoo muslimitaustaisesta brittiperheestä ja menneisyyden painolastista, joka johtaa ääritekoihin.

Isosiskon vastuu oli painanut vuosia Isman hartioita. Jihadisti-isä oli kuollut Guantánamossa, isoäiti ja äiti menehtyneet myöhemmin. Isma oli kantanut vastuun kaksossisaruksistaan, Aneekasta ja Parvaizista. Nyt viimeinkö siis omaan elämään, opiskelemaan ja tekemään väitöskirjaa Amerikkaan? Kyllä, edes Isman perhetausta ei ollut estänyt viisumin myöntämistä ja hän oli selvinnyt lentokenttävirkailijoiden kuulusteluista.

Uudenlainen vapaus ja välimatka eivät pysty häivyttämään Isman huolta kaksosista. Parvaiz, joka tuskin tunsi isäänsä, houkutellaan terroristijoukon mukaan sankaritarinoilla ja lupauksilla kuulla lisää isästään. Hänet rekrytoidaan mediayksikköön Syyriassa ja Parvaiz tajuaa tehneensä mitä karmeimman virheen. Aneeka ja Isma ovat järkytyksestä suunniltaan. Sisarukset ovat aina pitäneet tiiviisti yhtä, mistä apua nyt? Onko kyse rakkaudesta vai manipuloinnista, kun katseet kääntyvät sisäministerin poikaan?

Jokainen kirjan päähenkilöistä saa oman lukunsa ja pääsee kertomaan oman näkökulmansa, niin sisarukset kuin sisäministeri Karamat Lone ja hänen poikansa Eamonn. Jokainen heistä joutuu punnitsemaan omia arvojaan ja osaansa yhteiskunnassa, jossa heidän taustansa ei tavallisen elämän keskelläkään täysin unohdu. Kamila Shamsie on sijoittanut kirjansa itselleen tuttuihin paikkoihin, sillä hän on Pakistanista kotoisin ja asuu nykyään Lontoossa.

Joka veljeään vihaa on palkittu Women’s Price for Fiction -kirjallisuuspalkinnolla, ja ihan ansaitusti. Ajoittain rankkaa mutta mielenkiintoista tekstiä, suosittelut sille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.9.2018

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Mies joka rakasti uutisia






Staffan Bruun
Siltala, 2018






     

Staffan Bruunista piti tulla näyttelijä. Teatterikorkeakoulun ovet eivät kuitenkaan auenneet, joten hänen äitinsä tuuppi Staffanin osallistumaan Svenska social- och kommunalhögskolanin journalistilinjan pääsykokeisiin. Ja niin menivät nuoren miehen unelmat uusiksi ja päämääräksi nousi Hufvudstadsbladet, tuttavallisemmin Husis. Ovien kerran auettua Staffan Bruun työskenteli Hufvudstadsbladetissa 36 vuotta. Hänen tuoreet muistelmansa noilta vuosilta kertovat intohimosta ja omistautumisesta työlle, jonka hän koki tärkeäksi. Tosin rakkaus viileni sitä mukaa, kun työskentely- ja toimintatavat lehdessä muuttuivat.

Alun taustakatsauksen jälkeen Bruun vie lukijan suoraan tapahtumien ytimeen. Hän oli todistamassa Puolassa Leninin telakalta alkanutta lakkoaaltoa elokuussa 1980. Hän seurasi paikan päällä myös Baltian maiden itsenäistymisen vaiheita. Kollegansa kanssa hän näki panssarivaunujen ajavan väkijoukkoon ja murskaavan tv-torniaan puolustavia viattomia liettualaisia. Vieraissa oloissa ja mellakoiden keskellä omasta turvallisuudestakaan ei ole takeita, sillä olosuhteet saattavat äkisti muuttua. Toisaalta kaiken tapahtumisen keskeltä on tuotettava journalistisesti tasokasta tekstiä ja kuvaa lukijoille. On myös kiinnostavaa palauttaa mieliin aika ennen internetiä, jolloin tiedonsiirrossa oli ihan omat haasteensa – kotimaassakin, saati ulkomailla.

Vauhdikkaiden jännityskertomusten ja mielenkiintoisten tapaamisten jälkeen on vuorossa ikävämpi osuus. Digitaalisuuden haasteet ovat jo pitkään ravistelleet perinteistä lehdistöä. Hufvudstadsbladet on menettänyt lukijoita erityisen rajusti. Staffan Bruun ei säästele sanojaan, kun hän arvostelee lehden päälliköitä ja Konstsamfundet-säätiön johtoa. Uudistuksiin ja konsultteihin uhrattiin omaisuuksia, vannottiin digijulkaisun nimeen painetun lehden kustannuksella.

Kirja on suorasukaista ja mukaansatempaavaa tekstiä; samalla kertaa sekä viihdyttävä omaelämäkerta että valaiseva tietoteos Hufvudstadsbladetin historiasta, toimittajan työstä ja koko käymässä olevan digitaalisen yhteiskunnan murroksesta. Se pistää miettimään, millä keinoin laatujournalismia voidaan jatkossakin lukijoille tuottaa – ja kuinka tärkeä osa aamurutiineja se painettu lehti yhä monelle on. Minusta tämä oli rakkauspuhe myös painetun sanan puolesta; luetaan lehdet painettuina ja kirjat oikeina kirjoina. Ihan jo siitäkin syystä lämpimät suositukset!

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.9.2018 

perjantai 7. syyskuuta 2018

Elämänrakentajat





Anne B. Ragde
Tammi, 2018




Norjalaisen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia on saanut jatkoa jo kahden kirjan verran. Perintötila ilmestyi suomeksi viime vuonna ja nyt uusimman osan, Elämänrakentajat, takakannessa puhutaankin jo Berliininpoppelit-sarjasta. Ragden luomat Neshovin suvun henkilöhahmot ovat alkaneet elää omaa elämäänsä niin, että jokainen heistä vuorollaan ansaitsisikin päästä parrasvaloihin. Kirjat kannattaa ehdottomasti lukea järjestyksessä, mitä pidemmälle sarjassa edetään, sitä huonommin ne toimivat itsenäisinä. Neshovin porukka on toisinaan kovin nihkeää paljastamaan sisintään, mutta pinnan alla kuohuu, kuplii ja jäytää monimutkaiset ristiriidat.

Tällä kertaa tarina keskittyy pitkälti Tormodiin, jota Neshovin tilalle palannut Torunn haluaa pitää isoisänään. Tosin aiempien paljastusten mukaan sukulaisuussuhde on jotain muuta, mutta menneisyyden synkkyyteen on jo tullut uutta väljyyttä. Tormodinkin elämä on viimein kelvollista ja hänestä pidetään hoivakodissa huolta. Nyt kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, on aika kohdata myös sisintä kalvavat traumat. Yksinäisyyteen ja kaltoinkohteluun tottunut vanhus saa viimein rohkeutta ja syyn palata Neshoviin.

Margidon hautaustoimistossa on kääntynyt kokonaan uusi lehti, kun Torunn on aloittanut siellä harjoittelijana. Hautausurakoitsija Margido, Neshovin veljeksistä keskimmäinen, on työlleen omistautunut ja valmis tekemään kaikkensa asiakkaidensa eteen. Hän on kuoleman ammattilainen, joka ei voi hellittää roolistaan juuri hetkeksikään kirjan sivuilla. Nyt hänellä on veljentytär apunaan ja Torunn tuo tuulahduksia yhteistyöhön myös työn ulkopuolelta. Torunn kunnostaa Neshovia, puhuu remonteista ja Tormodin voinnista Margidolle.

Arkiset vastoinkäymiset eivät himmennä iloa siitä, että Margido, Torunn ja Tormod ovat yksinäisten vuosien jälkeen löytäneet uudenlaisen perheyhteyden. Torunnilla on myös äitinsä ja hyvä ystävätär jälleen elämässään mukana. Tahollaan Erlend ja Krumme, värikäs homopari, järjestelevät myös elämäänsä uusiksi, kun remontissa ovat sekä huvila että Krummen elämäntavat. Kaiken tämän keskelle iskee kuoleman äkillisyys ja palaset ovat jälleen sen verran sekaisin, että on tilausta kuudennelle osalle.

Toivottavasti Neshovin tarina siis jatkuu, vaikkakin alun intensiivisyys tästä osasta oli jollain tapaa hukassa. Ragde on hyvin tarkka ja yksityiskohtainen kuvauksissaan ja erityisen huolellisesti hän kuvaa hautausurakoitsijan työn vaiheita – joku voi kokea sen liiallisena takertumisena, itse viihdyin Margidon seurassa mainiosti. Tässäpä koukuttava sukutarina norjalaisesta maalaismiljööstä, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.9.2018 

torstai 26. heinäkuuta 2018

Pyhä paha perhe










Pirjo Toivanen
Stresa, 2017




Kesälomalaisen postilaatikon kansi kopsahti lupaavasti ja sain Stresa kustantamolta postia. Vaikka olinkin tankannut jo tukevan pinon lomalukemista paikallisesta, rakkaasta kirjastosta, en silti voinut olla tarttumatta Stresan arvostelukappaletarjoukseen - niin lupaavalta Pirjo Toivasen esikoisromaani vaikutti aina nimeä ja kansikuvaa myöten. Kirjan nimessä muhii arvoituksellisesti kaikki kriisin ainekset, yhtään silti paljastamatta, mihin tarinassa kallistutaan ja keskitytään.

Tarinan keskiössä on Helsingin kaupunginteatterissa näyttelevä Mirja. Hänen työtään on luoda katsojille elämyksiä ja tunnekokemuksia, antaa itsestään ja omasta persoonastaan. Yksityiselämässään hänellä on takanaan avioero, teini-ikää lähestyvä Marko pitää hänet edelleen tiiviisti yhteyksissä ex-puoliso Artoon.  Mirjan menneisyydessä on myös vastausta vaille jääneitä kysymyksiä, jotka arjen päällikerroksen alla hiertävät. Vaikka hän on elänyt ihan hyvän lapsuuden, adoptiolapsen rooli on silti aiheuttanut ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteita.

Äkillinen hammaskipu vie Mirjan yksityishammaslääkärin vastaanotolle ja häntä hoitavan Juhan apu on niin vaikuttavaa, että pian he ovatkin jo seurusteleva pari. Juhalla on omat stressipisteensä elämässään, erityisesti suhde Tainaan muuttuu jopa poliisiasiaksi. Kuin mikä tahansa toisiinsa tutustuva pari, Mirja ja Juha ruotivat  keskenään siihenastista elämäänsä luottamuksen lisääntyessä.  Yllättäen myös Mirjan elämän alkuvaiheet, adoption syyt ja seuraukset, alkavat hahmottua. Samaa tahtia kasvaa tarinan intensiivisyys.

Loppuratkaisu on yllättävä, mutta merkityksellisintä itselleni oli tarinan herättämät ajatukset omien juurien merkityksestä. Koko elämänsähän sitä tavallaan etsii itseään ja ilman alun tärkeimpiä palasia kuvasta ei koskaan voi saada täysin ehjää. Perhe - pyhä ja paha - tunteiden määrä on lähes rajaton ja lapsen ja vanhemman suhde jotain aivan erityistä. Yhtään väheksymättä isän roolia ajattelen, että äidin suhde lapseensa alkaa yhdeksän kuukauden yhteydellä, jolle ei ole vertaa. Jossain syvällä, ehkä täysin tietoisuuden tavoittamattomissa, yhteydestä elää kirkas muisto meissä jokaisessa. En myöskään väheksy yhtään sitä, etteikö suhde ei-biologiseen äitiin voisi olla syvä ja täysi. Ja varmasti on myös niin, että adoptiovanhemmat pystyvät usein tarjoamaan paremman elämän kuin lapsensa pois luovuttanut äiti. Niin tai näin, todella suurten tunteiden äärellä ollaan. Pelkkä vastausten löytyminen on vasta alkua, kun uudet kysymykset jo vyöryvät päälle - mitä on menetetty, entä jos olisikin valinnut toisin. Ja kuka saa kertoa ja mitä, kenelle... Näitä joutuvat kirjan henkilöhahmotkin pohtimaan ja suoriutuvat siitä ansiokkaasti. Toivasen sujuvaista tekstiä on miellyttävää lukea.

         

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Siirtolainen






Ella Laurikkala
Reuna, 2018





Suomalaisten siirtolaisuudesta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan on kirjoitettu paljonkin, sen sijaan kohdemaakseen Australian valinneista on yllättävän vähän kirjallisuutta. Heti kun sellainen kohdalle sattui, tämä Ella Laurikkalan Siirtolainen, halusin kirjan lukulistalleni. Merten taakse on lähdetty monista eri syistä, mutta päällimmäisenä lienee kuitenkin aina ollut toivo paremmasta elämästä.

Kirjan päähenkilö Raija aloittaa siirtolaisen elämän jo lapsena, kun hän muuttaa Sirkka-äitinsä ja sisarustensa kanssa Ruotsiin joskus 1950-luvulla. Tarina etenee vuoroin Raijan, vuoroin Sirkan kertomana. Sirkan osuus paljastaa, ettei hän seikkailunhalusta lähde matkaan kolmen pienen lapsen kanssa. Yksinhuoltajan arki on niukkaa ja tyttäret aikuistuvatkin varhain ja aloittelevat itsenäistä elämää.

Kun säkkärätukkainen Peter huomaa Raijan, se on rakkautta ensirutistuksella. Äiti voi vain toivoa parasta, vaikka varoitteleekin, että ”rakastuneella naisella on seitsemät vällyt silmillään, ei se näe muuta kuin mitä haluaa nähdä.” Perhe kasvaa, Peter puuhailee välillä omiaan ja haaveilee Australiasta. Kun matka toteutuu, Raijalla ja Peterillä on neljä lasta mukanaan. Järkytyksekseen Raija saa huomata yhteisen tulevaisuuden murenevan pirstaleiksi. Viimeisetkin seitsemistä vällyistä putoavat silmiltä aviomiehen suhteen Australiassa.

Fiktiivisenäkin tarina olisi rankkaa luettavaa, tositapahtumiin pohjautuvana se satuttaa syvältä. Toinen toistaan seuraavien vastoinkäymisten edessäkään Raija ei suostu antamaan periksi, lasten vuoksi on jaksettava eteenpäin. Moneksi on taivuttava, kun aloittaa tyhjästä vieraassa maassa, ilman läheisten turvaa. Kuka ikinä tämä ”Raija” onkaan, hänen tarinansa antaa lukijalleen paljon mietittävää. Kuinka sitkeä ihminen voi lopulta ollakaan? Vahvan ihmiskuvauksen lisäksi kirja kuvaa mielenkiintoisesti siirtolaisuutta, jolla on oma osansa Suomen historiassa. Lämpimät suosittelut!

Julkaistu Kirjavinkeissä 25.7.2018

Seiso vankkana suomalainen: Kertomuksia suvusta






Maritta Hirvonen
Stresa, 2018



Lomalla on aikaa oikein kunnolla "mutustella" lukemaansa ja pitkäksi aikaa jäin tämän sukuhistorian kansikuvan pauloihin, vähintäänkin kuvainnollisesti käsi poskella istumaan kuvaa tuijotellen. Kansikuva viestii vahvasti juurista, omaan ja samalla koko kansakunnan historiaan sukeltamisesta. Maritta Hirvonen on koonnut kirjaan kertomuksia yhden suvun elämästä, mutta lukiessa kerronta suodattuu oman sukuhistorian läpi. Ja on aina kiehtovaa huomata, että siellä kansakunnan muutosvaiheissa ja myllerrysten keskellä rakentaa omaa osaansa ja elämäänsä aina yksittäinen kansalainen. Minä, sinä, hän - ja yhdessä meistä ja heistä kasvaa perheitä, sukuja, heimoja.



”On kaksi asiaa, jotka voimme toivoa jättävämme lapsillemme — juuret ja siivet.” 
— Johann Wolfang von Goethe

Alussa on Alma ja Albin, ja ahtaaksi käyvät asuinolot Kiikoisten kylällä. Eletään vielä Suomen suuriruhtinaskunnan aikaa, osana Venäjän keisarikuntaa. Albinin mieli halajaa nähdä maailmaa eikä kotikylällä ole tarjota toimeentuloa, kotitalon peltojakin jää veli viljelemään. Niinpä Alma ja Albin lähtevät kahden lapsensa kanssa Nokialle. Albin saa töitä Fredrik Idestamin paperitehtaalta. Nuorilla on luja usko tulevaisuuteen, Koskenmäentielle nousee pieni talo ja jokunen piharakennuskin. Perheeseen syntyy lisää lapsia.

Uudenlaiset ihanteet ja aatteet  vetosivat myös Albinin oikeudentuntoon ja hän halusi olla mukana luomassa yhteiskuntaa, jossa kaikille riittäisi työtä, leipää ja oikeudenmukaisuutta. Pirkkalan työväenyhdistys oli aloittanut toimintansa jo 1895 tiiviisti paperitehtaan työntekijöiden järjestönä. Suurlakon tapahtumien jälkeen alkoi myös ammattiyhdistystoiminta, jossa Albin oli alusta asti mukana. Samalla mennään kohti itsenäistymistä ja kansalaissotaa.

Kirjan vaikuttavimpia ja koskettavimpia kohtia ovatkin kuvaukset Albinin pidätyksestä ja joutumisesta valtiorikosoikeuteen. Kansallisarkiston dokumentit puhuvat omaa karua kieltään tutkintatavoista ja vallankäytöstä.  On aina yhtä kivuliasta lukea näistä vuosista, joista muun muassa Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet kertoo. Nyt tuo Lintusen kirja palaa mieleen, kun luen kuvauksia Albinin kohtalosta; miten paljon tahdonlujuutta ja elämänhalua onkaan kysytty, että vankileiriltä on voinut palata hengissä ja jatkaa elämää.

Myös Alman ja Albinin lapset saavat vuoronsa kirjan sivuilla. Heitä nähdään Nokian Työväen Näyttämöllä.  On hääkuvia, on hautajaiskuvia. Myös Valkaman perheestä lähetetään lapsia Ruotsiin turvaan sodan jaloista. Valtaisa määrä selviämisiä, ilon aiheita, arkista arkea ja työtä.

En ennestään tunne Valkaman sukua eikä Nokiakaan ole paikkakuntana tuttu. Jotenkin vain kirjan teksti vei mukanaan, kuin olisin lukiessani ollut mukana muistelemassa perheen vaiheita. Kirjan idea on hieno; yksityisen kautta aukeaa laajempi kuva kansakunnan historiaan ja myöskin siihen omaan yksityiseen, suvun historiaan. Useamman perheenjäsenen muistelot elävöittävät kirjan tekstiä - ja hätkähdyttävät ehkä lukijaa huomaamaan, miten oman suvun muistelijoiden joukko harvenee ympäriltä. Ja tallennettavaa olisi varmasti paljon, meillä jokaisella. Täytyy tuntea historiaa, jotta voi ymmärtää tätä päivää - myös itsensä historiaa.
Kas, kun ne juuret ja siivet.






tiistai 17. heinäkuuta 2018

Hunan





J Pekka Mäkelä
Like, 2018



Kypsyttelin tätä kirjaa pitkän tovin kirjahyllyssäni, Luin "helpompia" alta pois. Vaikka J. Pekka Mäkelä ei ollut ennestään tuttu ollenkaan, jokin kirjan olemuksessa vakuutti minut jo ennen ensimmäistäkään sivua. Aihe tuntui haastavalta. Mieleen tuli montakin kirjaa Japanista, jopa suomalaisiin lähetyssaarnaajiin liittyviä. Kiinastakin olin jotakin lukenut. Mutta entä näiden kahden maan suhde - ja siihen rinnalle kaoottiset tapahtumat Euroopassa, toisen maailmansodan jyske.

Saan pikkuhiljaa juonesta kiinni. Kirjan kertojia on monia, päällimmäisenä lähetystyöhön matkaava Helvi Söderman, jonka aitojen päiväkirjamerkintöjen ympärille koko tarina rakentuu. Neiti Söderman lähtee matkaan kohti Kiinaa keväällä 1935. Laivamatka on pitkä, on aikaa tutustua muihin matkalaisiin, muun muassa sveitsiläiseen Johann Caspar Wolffiin. Myös Johann saa jatkossa paljon tilaa ja vastuuta viedä kertomusta eteen päin. Kiinalaisten kanssa on vaikeampaa, kuka on mitä ja kenelle. Vähitellen myös he saavat kasvot, kuten virkamies Lung Po-shan vaimojensa Ho-lienin ja Lin-linin kanssa. Myöhemmin tärkeäksi henkilöksi paljastuu myös teinityttö Liu Chin-chih, jonka Johann pelastaa kuoleman kielistä.

Helvi aloittaa työt lähetysasemalla Tsingshissä, Hunanin maakunnassa. Vaikka voisi olettaa Helvin kokeneen melkoisen kulttuurishokin, hänen päiväkirjamerkintänsä ovat hyvin maltillisia ja paljastavat vain vähän suuresta elämänmuutoksesta. Hyvin vaiteliaana ja omissa oloissaan viihtyvänä hän näyttäytyy toisillekin aseman työntekijöille. Näin pohdiskelee erityisesti Ilta Auermäki, joka kirjoittaa ahkeraan kirjeitä sulhaselleen Suomeen. Muutkin henkilöhahmot kuljettavat tarinaa eteenpäin omiin elämän tapahtumiinsa ja haasteisiinsa keskittyen, usein suorastaan omiin ajatuksiinsa unohtuneina. Lukijan tehtävänä on vetää palasia yhteen ja koota niistä ehjää kuvaa. Kulisseissa kuhisee maailman levottomuus; Eurooppa sotineen on vain kaukaista kumua, Kiinan kaaos lähellä ja jokapäiväistä selviytymistä.

Tästä alkaakin kirjan mielenkiintoisin ja havahduttavin osuus. Tuskin olen yksin ajatukseni kanssa, kun huomaan, miten Eurooppa-keskeisesti olen nähnyt esimerkiksi toisen maailmansodan ajan. Varjoon on jäänyt myös Japanin ja Kiinan suhteet tuolloin; Nankingin vuoden 1937 tapahtumat ovat niin järkyttävää luettavaa ja niiden painolasti kantaa tähän päivään asti. Luen japanilaisten tekemistä kauheuksista ja verilöylyn mittakaavasta enkä voi mitenkään sulauttaa sitä mielikuvaani japanilaisista. En, vaikka aina ja kaikkialla sodat ovat nostaneet esiin ihmisen raakalaismaisuuden. Tapahtumien keskellä elävät myös lähetysaseman työntekijät, maasta lähteminen on joko mahdotonta tai ainakin äärimmäisen hankalaa. Euroopasta saadaan vain ajoittain tietoa, joka on kenties ehtinyt jo vanhentuakin matkalla. Lähetystyöntekijöiden elämä on aika konkreettisesti Kiinassa ja työn rooli merkityksellinen, koska Suomi ja läheiset ovat kaukana niin monella tapaa. Entäpä paikallisten suhtautuminen suomalaisiin, kun Suomi ajautui Saksan liittolaiseksi ja siis samalle puolelle Japanin kanssa? 

Erilaiset kulttuurit, uskonnot ja uskomukset rinnakkain - olipahan lukukokemus!