sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Kun sanat ei kiitä









Dieter Hermann Schmitz
Atena, 2017



Saksansuomalaista pilkettä silmäkulmassa. Yhä itsenäisyyspäivän sinivalkoisissa jälkitunnelmissa on ilo tarttua Dieter Schmitzin romaaniin Kun sanat ei kiitä. Ainahan meitä on kiinnostanut se, mitä mieltä meistä muualla ollaan. Näin maan juhlavuonna on aivan erityistä pohtia Suomea ja suomalaisuutta - ja ottaa mukaan vähän maan rajat ylittävää näkökulmaa. Syyskuussa fiilistelin suomalaisuutta brittimiehen matkassa, kun luin Joel Willansin kirjan 101 very Finnish problems. Schmitzin lähestymistapa on toinen, vaikka aviomiehenä ja isänä hänkään ei ole arjen ongelmilta suojassa.

Schmitz asuu Tampereella suomalaisen perheensä - joskin lapsensa hän määrittelee suoksalaisiksi - kanssa. Hän työskentelee Tampereen yliopistossa saksan kielen lehtorina ja on mukana työryhmässä, jossa haetaan sitä suomalaisinta sanaa. Ehdotuksia otetaan vastaan nettiportaalin kautta, suuri yleisökin on siis tässä kulttuurihankkeessa mukana. Alkutilanne on mitä mainoin sanojen kalastelulle, kun asialla on saksalainen, työkseen kielten ihmeisiin kiintynyt ja samalla jo suomalaiseen yhteiskuntaan solahtanut mies. Rikkaan, rakkaan kielemme kukkaset tuntuvat ilahduttavan häntä aidosti: skumppa, kahvitus, taskumatti. On myös lempisanoja kuten lämpimämpi ja jompikumpi, joista saisi vaikka tuutulaulun. 

Schmitz kertoo hersyvästi perheensä arjesta. Hän haluaa olla paras isä lapsilleen ja saada vaimonsa hehkumaan onnesta. Ja jos vielä perheen lemmikkikissankin kuriin saisi, niin hyvä olisi. Hyvää tahtoa ja sinnikästä yritystä on paljon, mutta vaimossa, tyttäressä, pojassa ja katissa on kyllä työmaata yhdelle miehelle enemmän kuin kylliksi. Ilman erilaista kulttuurista taustaakin, saati sitten sen kanssa. Yhteentörmäykset ja väärinkäsitykset värittävät arkea, viestit eivät aina mene perille toivotulla tavalla kielten ammattilaisellakaan.

Tottahan toki tällaisessa kirjassa on paikkansa myös kulttuurien vertailulla. Esimerkiksi isänpäivän vietossa on lähdetty Saksan maalla aivan toisille linjoille kuin Suomessa. Me kokoamme perheen yhteen ja annamme kaiken huomiomme (edes kerran vuodessa) isälle. Vaan saattaisi tuo saksalainen mallikin monelle isälle maistua: "Saksassa isät lähtevät porukalla retkelle ja ottavat evääksi rutkasti olutta."

Kirja koostuu pienistä tarinoista ja tuokiokuvista, jotka saavat lukijankin makustelemaan suomalaisia sanoja suussaan. Muistin ja tunnistin myös ilon, jota olen joskus tuntenut  sanojen kauneudesta vieraskielistä tekstiä lukiessani. Schmitzin perhe-elämän koomiset käännökset naurattavat, mutta väliin mahtuu hyvin herkkiäkin hetkiä - kuten Tiikeriankan kotiin paluu. Sillä hetkellä ajattelin, että vuodet ja härmäläinen vaimo ovat koulineet Hermannista hyvin suomalaisen miehen. Teoillaan rakastavan, hyvää tahtovan ja lähimmäisistään vastuuta kantavan. Tai kenties samat ominaisuudet pätevät saksalaiseenkin mieheen, ilman vertailukohtaa on vaikea sanoa.

Kun joulunpyhinä on olo ensin tukevoitettu kinkulla ja porkkanalaatikolla, voinkin palata näiden tarinoiden pariin ja nautiskella kalorittomista suomen kielen vivahteista. Joskus ne vivahteet ovat hyvinkin hienovaraisia, ja on väliä sillä, sattuuko puhumaan komioista ranta- vai rintamaisemista.





torstai 7. joulukuuta 2017

Mummo






Antti Heikkinen

WSOY, 2017




Antti Heikkinen kirjoittaa mummosta, joka jää syrjään suurten linjojen historiankirjoituksesta. Elämänpiiri jossakin tuskin nimeltä mainittavassa Savon korpipitäjässä on kapea ja arkinen. Kuitenkin se on vankka palasensa Suomen historiaa, osa sitä perustaa, jolle maata on rakennettu.

Tarinan kertojina vuorottelevat Mummo ja Äiti. Alkuun onkin haastetta kerrakseen saada selkoa, kuka kukin on. Sillä Mummonkin tarina alkaa kaukaa lapsuudesta, pikku-Maijana aikuisten säröistä elämää tuvan kynnyspuulta seuraillessa. Ja hyvä niin, jotta ymmärrämme, kuinka pienestä lettipäästä kasvaa elämän koettelemuksissa sisukas selviytyjämummo. Omat toiveet sotkeutuvat arjen ja ajan vaatimusten jalkoihin. Otetaan sodan runttaukset vastaan, sinnitellään pula-ajan niukkuudessa. Äidin kuolema ja Esteri-sisaren vaikeudet kasvattavat Maijan kuormaa, isääkin on jaksettava tuupata eteenpäin. Isän kuoleman jälkeen Maijan on oltava isäntänä ja emäntänä, sisaruksista ei ole talon pidossa apua.

Eikä Äitikään ole aina ollut äiti vaan pieni Marja-Liisa tyttönen. Hän kipuilee isättömyyttään ja hakee miehen mallia elämäänsä opettajastaan, surullisin seurauksin. Eikä Marja-Liisa ole ainut, jonka on mietittävä sukulaissuhteita uusiksi – ylipäätään ihminen voi olla ihan muuta kuin mitä kertoo olevansa. Sen saa Esterikin kokea, kun taloon saapuu pääkaupungin poika Eero.

Antti Heikkinen kertoo kirjoittaneensa kirjan kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle. Ihailen tapaa, jolla hän sen tekee ja kuinka tuo osin jo unohtumaan päin oleva elämänmuoto herää henkiin tarinassa. Työ on kovettanut kädet ja naissisu vain kasvanut. Kaiken karuuden keskelläkin kirjassa on valtavasti lämpöä ja syrjäkylän elämän aitoutta. Maan juhlavuonna kirja on myös oiva muistutus siitä, miten itsestäänselvyyksinä monia aiempien sukupolvien saavutuksia pidämme emmekä muista niitä hyvinvointimme keskellä arvostaa. Ja murre, se on kuin rukiista leipää mustikkasopan kera.

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.12.2017

maanantai 4. joulukuuta 2017

Myötätunnon mullistava voima






Frank Martela, Miia Paakkanen ja  Anne Birgitta Pessi (toim)

PS-kustannus, 2017


Suomen juhlavuonna on pohdittu paljon sitä, miten Suomi saadaan nousuun. Anne Birgitta Pessin, Frank Martelan ja Miia Paakkasen toimittama tietoteos nostaa esiin yhden tärkeän näkökulman; myötätunnon merkityksen niin työorganisaatioissa kuin elämässä laajemminkin. Kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessi on johtanut Helsingin yliopistossa CoPassion -hanketta, joka on tutkinut myötätunnon vaikutusta työhyvinvointiin ja sen myötä myös yritysten ja yhteisöjen menestymiseen.

Aluksi kirja keskittyy määrittelemään, mitä myötätunto on ja mikä on sen suhde naapurikäsitteisiin kuten empatiaan ja altruismiin. Kirjassa luodaan myös katsaus käsitteen historiaan ja yhteyksiin eri tieteenaloihin. Myötätunto ja ihmisten välinen kanssakäyminen on pohdituttanut jo antiikin ajan filosofeja ja se on keskeisessä roolissa myös kaikissa suurissa kirjauskonnoissa. Toisaalta se on ollut ajankohtainen tutkimuksenkohde viime vuosikymmeninä psykologiassa ja organisaatiopsykologiassa.

Kaikessa arkisuudessaan myötätunto on usein pieniä arjen tekoja ihmiseltä ihmiselle. Ne palkitsevat niin antajaansa kuin myötätunnon kohdettakin. Mitä läheisemmästä ihmisestä on kyse, sitä luontevammin elämme mukana hänen iloissaan ja suruissaan. Kirjassa keskitytään tarkastelemaan myötätuntoa ennen kaikkea yritysten ja organisaatioiden näkökulmasta ja tällöin suuri vastuu hyvinvoinnin ja menestymisen edistämisestä lankeaa johdolle ja esimiehille. Työntekijän on helpompi sitoutua yhteisiin tavoitteisiin turvallisessa ilmapiirissä. Tunne yhteisöllisyydestä ja työn merkityksellisyydestä vapauttaa luovuuteen ja innovaatioiden syntyyn. Myötätunnon lisäksi myötäinto puhkeaa kukkaan! Tuntuu loogiselta ajatella, että kaiken jatkumona on sekä työssään paremmin viihtyvät työntekijät että tuottavuuden nousu.

Myötätunnon mullistava voima on sopivasti sekä teoriaa että käytäntöä. Se toimii käsikirjana alan ammattilaisille, mutta koskettaa aiheellaan ihan jokaista meistä. Kirja saattaa sisältää innostuksen siemeniä toisen huomioimiseen ja pienten hyvien tekojen tekemiseen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 4.12.2017

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Ainoa, mikä jää






Kari Enqvist & Janne Saarikivi
WSOY, 2017





Ainoa mikä jää on kahden erilaisen maailmankatsomuksen, kahden erilaisen ajattelijan dialogikirja. Kari Enqvist on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tuottelias kirjailija. En ole aiemmin tutustunut Enqvistiin enkä lukenut hänen kirjojaan, mutta esittelyissä niiden luvataan olevan riittävän kansantajuisia vähemmältäkin kosmologian tai ydinfysiikan tietopohjalta ponnistavalle. Janne Saarikivi on filosofian tohtori, kielitieteilijä ja niin ikään tutkijana Helsingin yliopistossa. Hänet tunnetaan yhteiskunnallisena keskustelijana ja kolumnistina sekä sanoituksistaan Ultra Bra -yhtyeelle. Yhteisessä kirjassaan nämä herrat, uskonnoton luonnontieteilijä ja uskonnollinen humanisti, käyvät keskustelua elämän perimmäisistä kysymyksistä, kaiken synnystä ja tarkoituksesta. Kirjeenvaihto koostuu yhteensä viidestä kirjeparista ja jokaisen niistä voi katsoa muodostavan tarkkaa pohdintaa kunnon luvun verran.

Uskonnollinen ja tieteellinen elämänkatsomus ottavat mittaa toisistaan, kun he haastavat toisiaan ja perustelevat omia näkemyksiään. Saarikiven teksteissä on keskiössä tunteva ja elävä ihminen, jolla on oma historiansa ja jolle usko antaa toivoa ja turvaa. Kielitieteilijänä hän kyseenalaistaa niitä merkityksiä, joita luonnontieteilijä eri ilmiöille antaa. Hänelle ihminen on yhteisönsä jäsen ja yhteisöt jäsentävät todellisuutta omin lukemattomin ja mielenkiintoisin tavoin ja sanoin.

Enqvistin todellisuus on fysikaalinen. Hänen työnsä on tutkia alkuräjähdystä ja erityisesti maailmankaikkeuden ensimmäistä sekuntia. Ihminen on osa tuota kuviota ja osa avaruuden hiukkasten liikettä. Uskonnot eivät vastaa hänen kysymyksiinsä millään tapaa ja uskonnollisuus on hänelle yhdentekevää, joskin ilmiönä kiinnostavaa. Siten ei ole tarvetta myöskään pohdiskella kuolemaa, sillä fyysikolle keho on aikansa toimiva hiukkastehdas ja siinä kaikki.

Jokin aika sitten Pokémonit saivat suuret joukot liikkeelle, vaikka niitä ei voinut nähdä, kuulla tai haistaa. Ne olivat löytäjälleen arvokkaita ja todellisia. Onko Jumala tai jumalia siis olemassa, vaikka kukaan ei ole häntä tai heitä nähnyt? Onko ihminen vain irrationaalinen lastu tunteidensa laineilla vai onko hänen elämällään syvempi tarkoitus ja kaipuu Jumalansa yhteyteen? Onko olemassa rakkautta, vapautta tai onnea ilman CERNin todisteita tai kaukoputkihavaintoja? Enqvist ja Saarinen tekevät abstraktisista kysymyksistä konkreettista ja mielenkiintoista luettavaa. Heidän suorasanaisuutensa – kuitenkin toinen toistaan kunnioittaen – antaa lukijallekin tilaa katsoa omaa näkemystään myös vastapuolen silmin.

Mukaansatempaavaa ajattelemisen aihetta, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.11.2017




sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Tove Janssonin Muumilaakson maailma







Philip Ardagh ja Frank Cottrell-Boyce
WSOY, 2017



Muumit ovat levittäytyneet astiakaappeihimme ja vaatekomeroihimme, ylipäätään kaikille mahdollisille tarttumapinnoille, mutta yhä ne ainoat oikeat muumit elävät Tove Janssonin kirjojen sivuilla. Mörkö kahvikupin kyljessä on vain kiiltokuvaa verrattuna siihen kansien välissä lymyävään hahmoon, joka saa pienen kuulijansa jännityksestä tarrautumaan kaksin käsin pikkujakkaransa reunoihin. Muumilaakso asukkaineen on aivan ainutlaatuinen menestystarina, vertaansa vailla. Ja mistä tarina saikaan alkunsa – ensimmäisestä muumipeikon hahmotelmasta ulkohuoneen seinässä joskus 1930-luvulla!

Brittiläinen kirjailija Philip Ardagh on julkaissut yli 70 kirjaa lapsille ja aikuisille, suomeksi häneltä on julkaistu ainakin Tatun talo -nimistä lasten tietokirjasarjaa. Ardagh tunnustaa olevansa Lifelong Moomin Fan ja tämä rakkaus todellakin huokuu hänen kirjoittamastaan teoksesta Tove Janssonin Muumilaakson maailma. Kyseessä on tietokirja, joka esittelee Muumilaakson asukkaat, heidän elämänfilosofiaansa ja asuinympäristöänsä. Sen jälkeen vuoron saa itse taiteilija Tove Jansson ja hänen elämänsä.

Aikoinaan perheessämme on luettu Muumi-kirjoja nimenomaan satukirjoina ja mieliinjäävimpänä tunteena noista hetkistä on ollut ilo lasten eläytymisestä Muumien maailmaan. Aikuisen silmin Muumilaakso on aivan ainutlaatuinen filosofian kehto ja kirjoissa ollaan elämän isojen kysymysten äärellä. Juuri näiden pohdintojen pariin Ardaghin kirja vie. Se avaa satuihin uusia näkökulmia Tove Janssonin elämänhistorian kautta; Muumilaakson asukkaissa on paljon piirteitä myös Toven lähipiiristä. Aloin nähdä Tiuhtin ja Viuhtinkin aivan uudessa valossa; he ovat ihan malliesimerkki siitä, millaisia salamerkityksiä tarinoihin on kätketty. Toisaalta jokainen lukija voi löytää itsestään hahmojen eri luonteenpiirteitä.

En ollut myöskään aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, missä maailmantilanteessa ensimmäiset muumitarinat julkaistiin. Eurooppaa repi toinen maailmansota. Janssonien taiteilijapiireissä keskusteltiin ja otettiin kiivaastikin kantaa myös poliittisiin kysymyksiin. Muumilaaksossakin elämä on täynnä vaaroja ja katastrofeja, mutta niistä selvitään yhdessä ja selviytymistä voidaan juhlia yhdessä – ja nimenomaan kotona, muumitalossa. Muumipappa tarvitsee vapautensa ja Nuuskamuikkunen omat retkensä, mutta aina on myös paikka, mihin palata ja ystävät, jotka odottavat ja ottavat vastaan. Muumilaaksossa porukkaan mahtuvat kaikki, vaikka jokaisella on omat metkunsa ja joskus konstikkaatkin luonteenpiirteensä. Jokainen saa myös olla sitä, mitä on.

Kiehtovaa Muumi-kirjoissa on myös luonnon kuvaus. Se on vuodenaikojen vaihteluineen niin perisuomalaista – eikä edes niin satuakaan meille. Muualla maailmassa talven tulo Muumilaaksoon on varmasti paljon vaikuttavampaa ja eksoottisempaa. Meri on aina läsnä, tärkeänä ja rakkaana mutta usein myös uhkaavana vaarana.

Ardagh on tehnyt kirjan muumi-ihailijan intensiteetillä ja Janssonin työtä syvästi kunnioittaen. Frank Cottrell-Boyce on kirjoittanut kirjaan esipuheen sekä luvun ”Mihin taidetta tarvitaan?” Kirjassa on paksuutta ja painoa, koska tuhdin tiedon lisäksi kirja on kauniisti ja reilumuumisti kuvitettu. Mukana on myös paljon lainauksia Muumi-kirjoista. Teos sopii mitä mainioimmin myös lasten kanssa katseltavaksi ja luettavaksi, vaikka Tove Jansson -osuus onkin aikuisille lukijoille suunnattu. Rakastuin tähän kirjaan, ei yhtään sen vähempää.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.11.2017

maanantai 6. marraskuuta 2017

Maorien laulu







Sarah Lark
Bazar, 2017


Maorien laulu kahlitsi minut sohvan lukunurkkaan kahdestakin syystä. Kirjassa on järkälemäiset yli 860 sivua, joten sitä ei noin vain kantele mukanaan. Toisekseen tarinassa on ajoittain draamaa niin, että lukemista on mahdotonta jättää kesken. Pitkästä aikaa kirja, jota luin yöunia uhmaten pikkutunneille!

Sarah Larkin Uusi-Seelanti -sarjan aloitti Valkoisen pilven maa. Se keskittyi Helen Davenportin ja Gwyneira Silkhamin, kahden juuriltaan englantilaisen naisen tarinaan ja kuvasi heidän juurtumistaan uuteen kotimaahansa Uuteen-Seelantiin. Nyt 40 vuotta on vierähtänyt, Gwyn asuu Jamesinsa kanssa yhä Kiwardin lammasfarmilla ja Helenillä on pieni majatalo johdettavanaan. Molemmat naiset ovat myös jo isoäitejä. Maorien laulu nostaa esiin uuden sukupolven ja sukusaagan keskiössä ovat nyt lastenlapset Elaine O’Keefe ja Kura Warden.

Historia toistaa itseään ikävällä tavalla, sillä Elaine ja Kura kokevat isoäitiensä tapaan kovia rakkauselämässään. Erityisesti Elaine saa pettyä ankarasti. Ensin hänen ensirakkautensa lankeaa kerrasta serkkutyttö Kuran pauloihin ja seuraavan miehen kanssa elämä muuttuu painajaiseksi. Kuran suurin rakkaus on musiikki ja hän tarvitsee vierelleen miehen, joka auttaa häntä toteuttamaan unelmansa. Tie tähtiin ja maailman oopperasaleihin on kuitenkin kivinen ja monella mutkalla. Nuoret naiset joutuvat kovien valintojen eteen elämässään, mutta kunnon kehitystarinan tavoin pettymykset kääntyvät lopulta voitoiksi.

Eletään siis 1800-luvun loppua ja maorien ja Euroopasta saapuneiden pakehojen rinnakkain elo on vieläkin varsin nuorta. Toisaalta yhteiskunnalliset erot korostuvat, toisaalta kasvetaan naapureina ja kulttuurit sekoittuvat – onhan Kura Warden itsekin puoliksi maori. Kakkososassa lammasfarmareiden rinnalle nousevat uudenlaiset miehet, kun tapahtumapaikat siirtyvät nummilta kaupunkiin ja kaivosten liepeille.

Sarah Lark osaa todellakin draamaruuvia kiristää ja pitää lukijaa otteessaan. Kuitenkin kun viimeinen sivu on käännetty, tarina myös päästää irti, eikä aiheuta sen syvempää pohdintaa – kunnon viihdettä siis.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.11.2017

torstai 19. lokakuuta 2017

Perintötila






Anne B. Ragde
Tammi, 2017





Luin Neshovin suvusta kertovan Berliininpoppelit -trilogian muutama vuosi sitten yhteen menoon. Perhedraama jäi mieleen kiehtovana lukukokemuksena ja tuntui haikealta jättää tutuksi tulleille kirjan hahmoille jäähyväiset päätössanojen myötä. Nyt Neshovin veljekset ja kumppanit tekevät kuitenkin comebackin, ainakin yhden kirjan verran.

Ragde tuo henkilönsä niin juohevasti näyttämölle heti kirjan alussa, että trilogian tapahtumat on helppo palauttaa mieleen. Tormod on hoivakodissa neljättä vuottaan. Vekkuli homopari Erlend ja Krumme elävät rinnan omaa parisuhdettaan ja lapsiperhe-elämää. Kaikki kunnia heille siitä, että he jaksavat pitää keskinäistä hellittelyään ja keskustelua yllä lastenhoidon ohessa. Hautausurakoitsija Margidollekin on vuosia karttunut lisää ja työhön on tullut uusia paineita, joiden keskellä hän sinnittelee eteenpäin. Onhan hän vähän synkkä ajattelija, mutta samalla myös hyvin vaikuttava ja ammattinsa timantiksi hioma hahmo.

Trilogian suurten tunteiden maatila on yksinäisyydessään pimeä ja rapistunut, pellot on vuokrattu pois. Torunn, josta isä toivoi työnsä jatkajaa, on toisaalla turhautunut ja onneton parisuhteessaan. On aika tehdä uusia suunnitelmia. Onko nyt kulunut tarpeeksi aikaa, jotta Torunn on valmis kohtaamaan kaiken sen rikkinäisyyden ja kaikki ne traumat, joita kerran pakeni?

Perintötilan tunnelmassa on paljon samaa surullista virettä kuin Berliininpoppelit -trilogiassakin. Mutta kuten alkuteoksen nimestä voi päätellä – alltid givelse – aina on mahdollisuus myös ymmärtämiseen ja anteeksiantoon. Vaikeneminen sulaa pikkuhiljaa parempaan kommunikointiin. Jos ja kun tulevaisuus näyttää valoisammalta, niin olisipa hienoa lukea vielä lisää suvun vaiheista!

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.10.2017