tiistai 29. toukokuuta 2018

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin





Naja Marie Aidt
S&S, 2018





Kohtuuttomista kohtuuttomin tapahtuu, kun tanskalainen runoilija-kirjailija Naja Marie Aidt saa tiedon 25-vuotiaan poikansa onnettomuudesta. Carl on pudonnut viidennen kerroksen ikkunasta jouduttuaan huumepsykoosiin. Perheenjäsenet hälytetään paikalle sairaalaan jättämään jäähyväisiä, ennen kuin Carl irrotetaan hengityskoneesta. Äidin on annettava kuolemalle hänet, jonka kanssa on yhdeksän kuukautta ollut yhtä ja jota hän on kantanut sydämellään lapsensa elämän jokaisena päivänä.

Aidtin surukirja poikansa kuolemasta on lohdutonta luettavaa. Lapsen menetys on vedenjakaja kahden aikakauden välillä, aikaan ennen ja jälkeen. On neljännesvuosisadan muistot ja päiväkirjamerkinnät, joita Aidt jakaa lukijansa kanssa. On kaoottinen, kaikesta normaalista eriytetty tässä ja nyt, joka ei taivu sanoiksi eikä alistu järkeviksi lauseiksi. Luonnonlaeista – siitä, että lapset saisivat haudata vanhempansa – piittaamaton kuolema riistää runoilijaltakin sanat. Naja Marie Aidt etsii apua kirjallisuudesta saman kokeneilta ja hänen omia tekstejään tauottavat muun muassa Sokrates, Gilgamesh, Nick Cave ja Dennis Riley. Jokainen surunsa kanssa kamppaillut tietää, miten shokkivaiheessa ja kauan sen jälkeenkin, on kelattava tapahtunutta yhä uudestaan, käytävä tilanteita läpi hetki hetkeltä. Aidtin kirja kuvaa hyvin tuota vaihetta, asioita on toistettava ja toistettava, jotta voi toivoa niiden jonain päivänä asettuvan aloilleen. Sielun ja mielen ajankäsitys ei etene kronologisesti eikä muutakaan kaavaa toteuttaen. Se voi vaihtaa fonttia kesken kaiken, unohtaa pilkut ja pisteet.

Carlin kirja on pienikokoinen ja jotenkin vaatimaton ulkoiselta olemukseltaan. Lukukokemuksena se jättää jälkeensä henkisen vapinan ja muistuttaa vanhemmuuden niistä puolista, jotka eivät ole neuvoteltavissa elämän kanssa. Paradoksaalisesti silti kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy lohtu, kun Aidt toteaa, että ”Tässä kuolemanhiljaisessa hetkessä on mahdollista elää.” Lapset ovat aina läsnä ja ajatuksissamme, niin elävät kuin kuolleetkin. Jokin arvoituksellinen rauha tämänkin kanssa on löydettävissä, rakkauden uudessa ulottuvuudessa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.5.2018

tiistai 22. toukokuuta 2018

Mon amour: Ranskalaisen parisuhteen jäljillä







Helena Liikanen-Renger
Atena, 2018



Hartaasti odotettu sesonki on jälleen edessä. Kirmaamme kesälomalaitumille suurin odotuksin, nauttimaan Suomen suvesta ja toisistamme. Suomalaistutkimuksen mukaan avioeroja haetaan eniten juuri lomien jälkeen. Nyt onkin siis otollinen hetki pohdiskella tovi parisuhteen kipinää. Mitä parisuhteesta ajattelevat ranskalaiset, joilla on rakkauden kielikin käytössään?

Helena Liikanen-Renger on koonnut uusimpaan kirjaansa erilaisia näkökulmia ranskalaisen parisuhteen olemukseen. Ulkosuomalaisena ja ranskalaisen miehen vaimona hän voi katsella aitiopaikalta suomalaisen ja ranskalaisen elämänmuodon eroja. Kirjaa varten hän on haastatellut lukuisia ihmisiä, niin asiantuntijoita kuin erilaisia pariskuntiakin.

On kiehtovaa huomata, miten jo pieni ranskalaisuusnäkökulma voisi tuoda parisuhteeseen uutta säväystä. Siinä missä me suomalaiset menemme paljolti lasten ehdoilla, ranskalaiset nostavat parisuhteen hoitamisen päällimmäiseksi. Parisuhteeseen halutaan panostaa, huomata toinen sanoin ja teoin, viettää aikaa yhdessä. Estetiikka on arvossaan, itsestä huolehtiminen ja huolitellulta näyttäminen tärkeää – arvostusta niin itseä kuin toistakin kohtaan. Kun tämä kivijalka on kunnossa, päälle on hyvä rakentaa koko perheen, niin vanhempien kuin lastenkin, hyvinvointia.

Suomalaisuudessa on suuret hyveensä ja tuttuutensa, se on rakasta. Silti kirjaa lukiessa havahtuu Liikanen-Rengerin huomioon, että korostunut tarpeemme selvitä kaikesta yksin ja pärjätä ilman apua tekee elämästä ajoittain myös karua. Missä elämänilo, joie de vivre? Kyllä suomalainen nainenkin, se hänen romanttinen puolensa, nauttii saadessaan kukkia ja iloitsee herrasmiehen avaamasta ovesta, kehuista ja kohteliaisuuksista. Toisaalta mukavuudenhalussakin on puolensa ja kotiin päästyään on mukava vaihtaa kotiverkkareihin; tapa, joka kirjan mukaan ei kuulu ranskattaren tyyliin ollenkaan.

Vaikka ranskalaiset panostavat paljon parisuhteeseen, se ei suinkaan pelasta avioeroilta ja pettämiseltä. Hyvinkin hoidettu ja vaalittu parisuhde muuttuu ajan mittaan ja romantikko alkaa kaivata intohimoa ja rakastumisen huumaa. Kirjan mukaan ranskalaiset eivät kuitenkaan suhtaudu pettämiseen kovin ankarasti. Muistan nähneeni kyselytutkimuksen, jonka mukaan Ranska on myötämielisin maa suhteessaan uskottomuuden ja syrjähyppyjen anteeksiantamiseen.

Suomalaisesta näkökulmasta kohtuus on ehkä jossain siellä keskellä, harmaalla alueella. Kyllä suomalaisestakin miehestä löytyy herrasmiestä, se vain toteutuu hieman toisessa muodossa ja maltillisemmin. Mutta haittaakaan ei ole, jos nappaamme pientä ranskalaista vivahdetta omaan arkeemme ja muistutamme itseämme siitä, mistä kaikki alkoikaan. Silloin ennen lapsia.

Helena Liikanen-Rengeriltä kannattaa lukea myös hänen aiempi kirjansa Maman finlandaise, joka kertoo hänen ensimmäisistä vuosistaan Ranskan Rivieralla.

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.5.2018 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Onnellisuuksien oivaltaja







Markku Ojanen
PS-kustannus, 2018
334 s.


Netti on pullollaan erilaisia onnellisuusohjeiden listauksia ja
elämäntapaoppaita ilmestyy tasaiseen tahtiin joka vuosi. Mutta mitä onnellisuus pohjimmiltaan on ja millaiset ohjeet auttavat pysyvämpään muutokseen? Onnellisuuden määrittely on pohdituttanut ihmistä iät ajat, mutta sen konkreettinen tutkimus on suhteellisen nuorta. Markku Ojanen, onnellisuusprofessoriksikin nimetty psykologian emeritusprofessori, on julkaissut useita kirjoja onnellisuudesta eri näkökulmista. Hänen uusin kirjansa Onnellisuuksien oivaltaja on kattava kuvaus onnellisuuteen liittyvästä tieteellisestä tutkimuksesta.

Nytpä mielenkiintoni herää! Kuinka niinkin subjektiiviselta tuntuvaa asiaa kuin onnellisuutta voidaan tutkia tieteellisesti? Äkkiseltään kun sen mieltäisi olevan pitkälti mutu-tuntumaa ja merkityskin erilainen eri ihmisille. Me suomalaiset loistamme kansainvälisissä onnellisuustilastoissa, vaikkei sitä sateisenharmaan katukuvan kulkijoista aina voisi pääätelläkään.

Aluksi Ojanen erottaa toisistaan kaksi erilaista onnen tilaa. Tyytyväisyysonni on varsin pysyvää ja ikään kuin kokonaisnäkemystä omasta elämästä, kun sen sijaan tunneonni vaihtelee päivästä ja tilanteesta toiseen. Tämän erottelun jälkeen onkin luontevaa tarkastella, kuinka paljon eri tutkimusten mukaan onnellisuutemme on geenien ja ympäristön sanelemaa ja mikä paletissa jää oman tahdon osuudeksi. Elämänmuutokset ja traumat tuovat mukanaan asioita, joihin on vaikea sopeutua. Kulttuurien erilaisuus ja se, miten yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä arvotetaan eri puolilla maailmaa, vaikuttaa suuresti myös onnellisuustutkimuksessa. Myös valtioiden elinoloissa, vauraudessa ja vakaudessa on suuria eroja ja se näkyy kansainvälisessä vertailussa. Kielten erot ja onnellisuutta kuvaavien sanojen merkitykset voivat myös aiheuttaa virhettä kansainvälisessä vertailussa; se mitä amerikkalainen rakastaa (love), voi suomalaiselle olla laimeammin vain kivaa.

Mitä sitten voi tehdä onnellisuutensa hyväksi? Ojanen käsittelee onnellisuuden tutkimusta sekä yhteiskunnan että yksilön näkökulmasta. Erityisen mielenkiintoista on katsaus suosittuihin onnellisuusohjeisiin ja niiden käyttökelpoisuuteen tutkimusten pohjalta. Liiallinen onnellisuuden tavoittelu voi jopa toimia itseään vastaan. Ilahduttavaa on se, että vanhat arkijärjenkin sanelemat konstit toimivat parhaimmin – vaali siis ihmissuhteitasi, katso silmiin, kannusta ja kiitä. Kultainen sääntö pätee siis yhä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.5.2018

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Sarana: Tunnustuksia taitekohdassa








Katariina Souri
Teos, 2018



Uupumus ja rankasti heittelevät mielialat vievät Katariina Sourin psykiatrin puheille marraskuussa 2016. Psykiatri toteaa hänen sairastavan sekä epävakaata persoonallisuushäiriötä että kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Listan jatkona ovat myös alkoholiriippuvuus sekä ahdistuneisuushäiriö. Näistä vain kaksisuuntainen mielialahäiriö on uusi ja yllättävä asia, sillä Sourilla on takanaan jo pitkiä terapiajaksoja. Nyt lääkäri tarjoaa hänelle mielialalääkitystä ja kognitiivista terapiaa.

Souri ei voi hyväksyä sitä, että jo ensimmäisellä käyntikerralla ja ensisijaisena hoitokeinona hänelle määrätään psyykenlääkkeet. Taiteilijana häntä pelottaa lääkkeiden vaikutus luovuuteen. Ehkä elämäntilanteeseen voisi saada helpotusta vaikuttamalla stressitekijöihin. Eikö olisi hyvä ensin katsoa, toisiko alkoholista luopuminen positiivisia vaikutuksia tullessaan? Pari, kolme lasillista viiniä iltaisin on toiminut hyvin lääkkeenä, mutta riippuvuus ja terveyshaitat huolestuttavat. Aiemmat terapiat eivät ole tuoneet pysyviä tuloksia. Kun lääkkeet eivät ole ratkaisu, Souri päättää jatkaa etsintää ja kirjoittaa toipumisprosessistaan muistiinpanoja. Teksteistä koostuu lopulta tämä tunnustuksellinen kirja.

Kirjan nimi, Sarana, kuvaa osuvasti sitä elämän taitekohtaa, joka laittaa keski-ikäisen punnitsemaan mennyttä ja tulevaa. Nuoruuden ratkaisut on tehty ja takana päin, ikääntyminen rypyttää silmäkulmia ja mieltä, mutta silti vanhuus siintää vasta vuosien takana. Katariina Souri pohtii kirjassa nuoruuttaan ja suhdettaan vanhempiinsa. Hän kertoo työstään – niin, hän on todellakin tehnyt paljon muutakin kuin päätynyt nuorena Playboyn kanteen poseeraamaan. Monenlaista terapiaa on tarjolla, mutta on hyvä huomata, että valmiit reseptit eivät vain toimi kaikille samalla tapaa.

En ole juurikaan seurannut Katariina Sourin uraa, mutta Saranan tunnustusten takaa löysin lämpimän ja herkän ihmisen. Hänen pohdintansa herättävät kyllä miettimään yhteiskunnan terveys- ja sairauskäsityksiä. Avoin tilitys mielenterveyden ongelmista auttaa toivottavasti poistamaan niihin liittyvää ahdaskatseisuutta ja häpeää. Myös raitistumisensa Souri ratkaisee omilla ehdoillaan ja päätyy sittenkin siihen, ettei ehdoton viinittömyys ole tae paremmasta. Vaaravyöhykkeellä taiteilussa on riskinsä mutta myös armollisuutensa. Erityisen koskettavaa on lukea hänen suhteestaan isäänsä ja yrityksistä pitää tämän puolia.

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.4.2018 

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Toinen elämä







Pauliina Vanhatalo
S&S, 2018




Muutama vuosi sitten Vanhatalolta ilmestynyt autobiografinen Keskivaikea vuosi puhutteli rehellisyydellään. Se oli suoraa tekstiä masennusdiagnoosin keskeltä. Nyt ilmestynyt Toinen elämä on luontevasti edeltäjänsä jatkumoa, avointa ja rohkeaa puhetta ihmisolon kivuista. Nyt valokeilassa ovat keski-ikäisyyden herättämät kysymykset. Nuoruuden valinnat on tehty toisin eväin ja toisessa ajassa, jonka päälle aikuisuus on rakentunut. Keski-iässä on jonkinlaisen välitilinpäätöksen aika, kun nuoruus on auttamattomasti takana, mutta vanhuuskin tuntuu vielä jokseenkin kaukaiselta.

Alkuun Pauliina Vanhatalo määrittelee itsensä liian tavalliseksi, jotta hänen tekemisistään voisi saada aikaan lukijaa kiinnostavan juonen. ”En minäkään jaksaisi seurata sarjaa, jonka keskushahmo vain ajattelee ja lukee, pesee pyykkiä ja täyttää tiskikonetta.” Tämän toteamuksen jälkeen hän avaa lukijalle sisäisen maailmansa rikkaudet. Hän pohtii nuoruuttaan, jota kokee eläneensä jollain tapaa marginaalissa muihin ikäisiinsä verrattuna. Kapina ja kotibileet tapahtuivat toisaalla, kun Pauliina istui kirjojensa parissa ja otti vastuulleen musiikinopetusta ja muita tehtäviä. Tuli aikuisuus, mies ja lapset, kodin remontointikin. Kaikki hyvässä paketissa, kaikki sinänsä kohdillaan – mutta myös vähän tylsää, jos valintojen aika onkin jo ohi. Ohi se jännitys, mitä elämässä voisikaan tapahtua, mihin omat ratkaisut voisivat johtaa! Iso osa elämää on väistämättä ohi, mutta luopumisen rinnalla elää myös halu kokeilla vielä uusia juttuja.

Pauliina Vanhatalo kertoo tässä kuten aiemmassa kirjassaankin paljon perheestään. On häkellyttävää lukea, miten hän ruotii parisuhdettaan ja tavallaan riisuu niin itsensä kuin miehensäkin lukijansa edessä. Kuitenkin juuri tuo rehellisyys on kirjan kantava voima. Lukijan on helppo samastua hänen ajatuksiinsa ja löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. On terapeuttista lukea esimerkiksi kirjailijan kuvauksia toiseuden tunteesta ja siitä, että toisinaan ihminen menettää sellaistakin, mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Ja yllättäen se tavallinen onkin ihan äärimmäisen kaunista ja kiinnostavaa, juonen kanssa tai ilman. Alkuvuoden kirjoista yksi puhuttelevimpia!

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.4.2018 

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Moottoripyörällä silkkitietä Oulusta Kathmanduun






Rami Syed
Minerva, 2018



Moottoripyörällä Intiaan, Pakistaniin – lähtisitkö? Mittauta ensin seikkailukestävyytesi, sillä tarjolla on paitsi huikeita elämyksiä myös vuorenkorkuisia haasteita. Entäpä matkakumppani; kuka on valmis kääntämään jokaisen kiven yhteisen unelman toteuttamiseksi ja pysyy vierelläsi niin myötä- kuin vastamäessäkin? Oululainen Rami Syed kypsytteli suunnitelmaa usean vuoden ajan ja sai juoneen mukaan myös naisystävänsä Minnan. He lähtivät yhdessä matkaan syksyllä 2012.

Aikaa reissun päällä vierähti yli kahdeksan kuukautta. Seikkailukaksikon matka, lähes 30 000 kilometriä, taittui 660-kuutioisella Yamaha Ténéréllä. Karttakuva kirjan sisäkannella havainnollistaa hyvin reitin ulottuvuutta Euroopasta kauas Aasiaan ja Venäjälle. Pakistanissa Rami Syed pääsi tapaamaan myös sukulaisiaan, sillä hänen isänsä on pakistanilainen.

Ei kahta samanlaista päivää, kun jokainen auringonnousu sysää Ramin ja Minnan uuteen seikkailuun. Jo liikenne sinänsä on riskien ja elämysten sekamelskaa, mutkaisilta vuoristoteiltä autiomaan pitkiin suoriin ja vanhan Delhin ruuhkaan. Tungoksessa väistellään paitsi ihmisiä ja moottorikulkuisia välineitä myös vesipuhveleita ja pyhiä lehmiä. Haastavaa on myös ajaa pyörä lankkua pitkin pieneen veneeseen, kun romahtaneen vuorenrinteen takia on ylitettävä Attabadjärvi. Yöksi on löydettävä katto pään päälle. Vaihtelu virkistää eritasoisista hotelleista kahden euron vinttihuoneeseen ja soffasurffauksiin. Pyörärikon ajaksi kotimajoitus järjestyy korjaamon toimesta ja suku suorastaan kilpailee turkkilaisessa vieraanvaraisuudessaan. Kun uusia osia uumeniinsa saanut pyörä pärähtää käyntiin, ylistetään Allahia. Syötävä on joka päivä ja se tuo omat yllätyksensä amebojen ja bakteerien muodossa – tai no, kukapa edes uskoisi välttyvänsä vatsataudeilta moisella reissulla.

Ajoittain Minna ja Rami kulkevat poliisisaattueen turvin, ajoittain muiden reissaajien kanssa. Motoristeilla on omat verkostonsa ja tien päälläkin tuttavuuksia solmitaan varsin spontaanisti. Levottomuuksien, mellakoiden ja erilaisten rajakahakoiden keskelläkin on hyvä huomata, että ihmisiin voi edelleen luottaa. Ehkä sitäkin suurempaa on huomata, että oma matkakumppani jaksaa vierellä kaikki stressin paikat. Vaikka suukopua herää ja kiukku leimahtaa, saman pyörän päällä pysytään.

Vaikken kuulekaan silkkitien kutsua, kyllä kirja saa miettimään, mitä omat haaveeni ovat ja mihin aikani käytän. Rami Syedin kirja ei ole elämäntapaopas ja silti alusta loppuun myös sitä, yllytystä tehdä elämästään oma ja lähteä toteuttamaan unelmiaan. Mukaansa tempaavaa tekstiä ja kirjan kuvat kertovat vielä sen kymmenentuhatta sanaa lisää. Lukuelämys!

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.4.2018

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Kolmasti naukui kirjava kissa






Alan Bradley
Bazar, 2018




Mitähän tuostakin tytöstä vielä tulee? Ikää on vasta kaksitoista vuotta ja ansioina jo monen monta selvitettyä rikosmysteeriä. Flavia de Lucella on taianomainen kyky saattaa itsensä lainrikkomusten ja elottomien ruumiiden tapahtumapaikoille.

Flavia-sarja on edennyt kahdeksanteen osaansa. Flavia palaa neiti Bodycoten tyttökoulusta Kanadasta kotiinsa Buckshawin kartanoon. Riemullisen tervetulojuhlan sijaan Southamptonin satamassa on vastassa vain apea Dogger. Flavian isä makaa sairaalassa ankaran keuhkokuumeen kourissa. Ja Flavian sisarukset – no, se asetelma on hyvin pitkälti ennallaan: ”Olin ollut huoneessa alle minuutin ja veitset oli jo otettu esiin”. Pitkästä erosta huolimatta aamiaispöydässä alkaa tuttu sanailu ja nokittelu.

Perheen jälleennäkeminen sujuu valjuissa tunnelmissa, joten Flavia lähtee tapaamaan pastorin Cynthia-rouvaa. Flunssainen Cynthia pyytää Flaviaa toimittamaan läheiseen kylään herra Sambridgelle kirjekuoren. Flaviaa lupaa ilomielin hoitaa asian, onhan hänellä ystävänsä ja mitä parhain kulkuvälineensä mukanaan, polkupyörä Gladys. Ja kun salapoliisitarinaa eletään, niin mitäpä muuta määränpäässä odottaisi kuin vainaja. Hänen lisäkseen talossa pyörii kirjava kissa kuin kotonaan. Flavia on ensimmäisenä paikalla ja saa tutkailla tilannetta hyvän tovin, ennen kuin ilmoittaa tapahtuneesta virkavallalle. Vainajan kohtalo vaikuttaa vallan erikoiselta, kysymyksessä saattaa hyvinkin olla julma rikos. Ja naapurustossa heilahtava verho ikkunassa paljastaa, että hänen läsnäolonsa on huomattu.

Millainen mies Sambridge oikeastaan oli – tarkemmat tutkimukset osoittavat, että monikin asia voi tässä keississä kääntyä vielä päälaelleen. Nyt ei enää Gladysin apukaan riitä, kun mysteerin selvittely vaatii junareissuja Lontooseen, salamyhkäisiä puheluja ja erikoisia tapaamisia. Ehkä aika Kanadassa on kypsyttänyt Flaviaa, sillä hänellä on aivan uusia tapoja ottaa tilanteet – ja myös omat tunteensa – haltuun.

Väliäkös hällä, jos tarinassa on runsaasti epäuskottavia käänteitä. Nuoren salapoliisittaren seikkailuissa se on ihan sallittua. Jännitystä tärkeämmäksi ainakin aikuislukijalle nousee Bradleyn nerokas sanankäyttö tuoreine ilmaisuineen. Ja tunnelma! On helppo tuntea ihollaan Buckshawin kartanon huoneiden hämärä koleus ja jalkaantua Flavian mukana pienen kylän raitille. Lisäksi Bradley heittää jälleen uuden ”koukun” kirjan loppuun niin, että tiedän löytäväni jälleen syksyllä itseni Flavian seurasta ja uusista seikkailuista.

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.4.2018