torstai 16. maaliskuuta 2017

Sadetta ja siunauksia: Pyhiinvaellus Walesissa







Liisa Seppänen
Kirjapaja, 2017



Kirjassa Sadetta ja siunauksia vaelletaan hitaasti ja viipyillen. Tärkeintä on matkan teko askel askeleelta, ajoittain junia ja bussejakin hyödyntäen, kohti päämäärää. Liisa Seppänen on tehnyt useita matkoja kelttien maille ja järjestänyt pyhiinvaellusmatkoja suomalaisryhmille. Uusimmassa kirjassaan hän kulkee Walesin pyhillä paikoilla, Cardiffista Holywelliin.

Seppäsen omat matkatunnot ja kohtaamiset walesilaisten kanssa lomittuvat sopuisasti pyhimyskertomusten ja entisajan legendojen kanssa. Kelttiläiset pyhimykset ovat hänelle tärkeitä ja läheisiä ja kenties Walesin matkaltakin löytyy uusi sielunystävä, anam caran. Samoja reittejä on kuljettu vuosisatoja, ihmiset ovat etsineet kosketusta Pyhään, Jumalaan ja itseensä.

Matka alkaa sopivasti St. Davidin, Walesin kansallispyhimyksen päivän aikoihin. Hänestä on hyvä aloittaa ja jatkaa siitä toinen toistaan kiehtovampiin henkilöihin. Yksi heistä on Illtud, aikansa oppinein mies, “joka kuunteli taivaallista navigaattoria” ja asettui sen ohjauksessa asumaan Glamorganin laaksoon ja perusti sinne luostarin. Entä prinssi Brochwelin autioseudulla kohtaama neito Melangell, joka kertoi prinssille asuneensa seudulla yksin jo 15 vuotta, tapaamatta ainuttakaan ihmistä? Häntä Seppänen miettii istuessaan puron varrella rantakivellä ja syödessään evässämpylöitään. Näihin mietteisiin hän sitoo senaikaisen historian vaiheen ja Rooman valtakunnan tapahtumat.

Sadetta ja siunauksia on erilainen matkakirja. Siinä ei ole olennaista mahduttaa matkaan mahdollisimman paljon kokemuksia tai ryntäillä turistina kamera kaulassa nähtävyydeltä toiselle. Päin vastoin, yksin kulkiessaan on suojassa asioiden tulvalta. Saa kuunnella hiljaisuutta ja luontoa ympärillään, annostella vastaanottamaansa itselle sopivaksi. Pyhimykset ovat puhuttelevaa matkaseuraa ilman vaatimuksia. Kun Seppänen tapaa matkallaan ihmisiä, ne ovat kuin tarkoitettuja, voimaannuttavia ja hyviä kohtaamisia. Kirjasta jää lukijalle evääksi kelttien maanläheinen elämänkäsity

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.3.2017

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Tellervo Koivisto: Elämäkerta







Anne Mattsson
Siltala, 2017




“Ei sil Manul o koska ollu kettä muut ku Tellervo”, totesi Mauno Koiviston turkulainen kaveri presidentinvaalikampanjan aikaan vuonna 1981. Ja jos olikin, niin itsenäisyyspäivän aaton illanvietto vuonna 1950 muutti nuoren miehen elämän suunnan – ja nuoren Tellervo Kankaanrannan tulevaisuuden myös. Presidentin puolisona kotirouvan ja äidin rooli vaihtui tasavallan ykkösnaisen rooliin. Yhdessä ja erikseen he nauttivat suurta kansansuosiota niin, että historiantutkija Anne Mattsson kuvaa heitä kirjassaan Suomen kuninkaallisiksi.

Julkisuuskuvan takaa paljastuu lempeä ja rohkea, monin tavoin hyvin vaikuttava nainen. Kun hänen miehensä loi uraa pankkimaailmassa ja valtakunnanpolitiikassa, Tellervo toimi yhden kauden kansanedustajana ja sen jälkeen kunnallispolitiikassa. Neljän vuoden ajan hänellä oli Suomen Kuvalehdessä oma pakinapalsta: Rouva Koiviston päiväkirja. Pakinat kertoivat elämästä pääministerin puolisona ja ne olivat myös oivallinen väylä tuoda esille naisen asemaan liittyviä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Itselleen tärkeissä asioissa hän oli mukana myös monien yhdistysten ja järjestöjen toiminnassa.

Kirjan Mauno Koiviston presidenttikauteen ajoittuva osuus tuo selkeästi esiin Tellervon merkityksen miehensä rinnalla. Komea ja tyylikäs pariskunta viehätti suuresti niin mediaa kuin kansaakin. Mattssonin kirjaa lukiessa voikin vain todeta, että tässä on vakka kantensa valinnut. Tekstistä välittyy hienosti heidän keskinäinen, huumoria ja naljailua kestävä suhteensa. Presidentin puolison rooli edustustehtävissä oli vaativaa, sillä aina ei suinkaan voinut tukeutua vakiintuneisiin käytäntöihin tai protokollaan.

Sattumalta, onnekseni luin tätä kirjaa juuri naistenpäivän aikaan. Ajankohtaa ajatellen napakymppi valinta, sillä Tellervo Koiviston persoonallisuus ja kirjan intiimi avoimuus hurmasi minut täysin. Kirja sivuaa myös hänen julkisuuteen tuomaa masennustaan, joskaan se ei ole kirjassa mitenkään pääosassa. Rohkeaa ja rehellistä, yksi alkuvuoden helmiä lukulistallani.

Julkaistu Kirjavinkeissä 15.3.2017



sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Pika-arvonta Jyväskylän Kirjamessujen merkeissä!


Huhuu, Saara Moilanen! Olet toinen voittajista,
otathan pikaiseen yhteyttä:
tuhansia.sivuja@gmail.com 



Blogissani on ollut useamman viikon hiljaista. Perheessä on eletty aikaa ennen ja jälkeen, kiireet siirretty syrjään tärkeimmän tieltä. Vaan elämä jatkuu ja kevään valo hellii jo mieltä. Lohduksemme ei ole mitään ristiriitaa siinä, että hän joka on mennyt pois, on silti joka hetki läsnä. Sydämissämme. Ja muutama kirjatekstikin on jo muhimassa, matkalla nekin. Kaikki valmistuu ajallaan.

Valon ja ilon tuulahdus on myös kalenterimerkinnässäni, joka kertoo Jyväskylän kirjamessujen lähestymisestä. Luvassa on hyvän mielen viikonloppu koko perheelle, sillä messuilla on ohjelmaa niin kirjojen, ruoan, viinin kuin lemmikkienkin ystäville. Messut lähestyvät huimaa vauhtia, joten päivämäärä kannattaa merkata jo punaisella värillä kalenteriinsa: 25.-26.3. Jyväskylän Paviljongissa. 

Ja kuulkaas tätä! Yhteistyössä Jyväskylän Kirjamessujen ja Sevent Oy:n kanssa saan arpoa myös teille armaat lukijani kaksi kahden hengen lippupakettia. Liput ovat yhden päivän lippuja. Välitän voittajien nimet Jyväskylän Kirjamessuille ja voittajat voivat noutaa lippunsa Paviljongin infosta messuviikonloppuna.

Ja nyt siis hipihopihopi osallistumista rustaamaan - arvonta päättyy jo 15.3. klo 22, jotta saan hyvissä ajoin ilmoitettua onnekkaiden nimet Kirjamessujen järjestäjälle. Kaikille on tasapuolisesti luvassa yksi arpa ja jätäthän kommenttiin sähköpostiosoitteesi. Suoritan arvonnan heti keskiviikkoiltana ja laitan voittajille viestiä. 


On tärkeää, että vastaat pikaisesti viestiini, jotta 
voin ilmoittaa voittajien nimet ja sähköpostiosoitteet 
edelleen Kirjamessujen järjestäjille! 
Ilmoitan voittajat sekä täällä blogissa että laitan sähköpostia. 

Jätä merkki osallistumisestasi kommenttikenttään sähköpostin kera.
Onnea kaikille tasapuolisesti!






Arvonta on päättynyt, kaunis kiitos kaikille osallistuneille ja myöskin osaa ottaneille! 
Ennen kuin Millan tapaa kallistan pääni tyynylle, niin kerrotaanpa Randomin ratkaisu tämän pelin suhteen. 
Lippupaketit ovat voittaneet SannavL ja Saara Moilanen

Lämpimästi onnea ja tapaamisiin messuilla Jyväskylässä!





keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lumoavat Lehmät






Walter de Camp
Like, 2017




City-lehden lukijoille Walter de Camp lienee tuttuakin tutumpi nimi, sillä hän on julkaissut lehdessä Sisäpiiri-kysymysvastauspalstaa vuodesta 1998. Itse en sijoitu lehden levikkialueelle päinkään ja niinpä ensikohtaamisemme tapahtui hänen uutuuskirjansa Lumoavat lehmät myötä. Googletus kertoo, että mies on oikealta nimeltään Kari Lempinen.

Lumoavat lehmät on Walter de Campin Intian matkojen matkakirja. Matkakuvaukset alkavat 1990-luvun loppupuolella tehdystä Goan pakettimatkasta ja etenevät toinen toistaan eksoottisempiin reppureissailuihin.

Camp kirjoittaa räväkästi ja reissaa huimapäisesti. Intialaiset taksi- ja bussikyydit kysyvät (uhka)rohkeutta, mikäli Campia on uskominen. Ja miksemme uskoisi, niin kaukana vakaasta pohjoismaisesta arjestamme meluisa ja kaoottinen Intia on meitä. Erityisen hyvin jää mieleen kohta, jossa Camp naisystävänsä kanssa pohtii, että näinköhän tästä enää selvitään vai heitetäänkö heidät pikapuoliin ruumiina roskalaatikkoon. Ja samassa Camp tajuaa ajatuksensa naurettavuuden – eihän Intiassa ole roskalaatikoita, roskat heitetään kadulle!

Toki reissussa liikuttava on, vaikka sitten rutisevilla takseilla ja natisevilla busseilla. Ajoittain kävellen kadun ihmis-, ajoneuvo- ja lehmäruuhkissa. Kirjan  värikkäät paikat vilistävät silmissä; äiti Amman ashram, Ior Bockin rantakommuuni ja Kolkatan pahamaineisen Kali-jumalattaren temppeli muutamia mainitakseni. Kohtaamiset paikallisten kanssa tuovat esiin Intian kansan köyhää arkea. Kaiken lomassa on puhetta hindulaisuudesta, jumalien tempauksista ja toki myös lehmistä.

Intiasta kiinnostuneelle ja erityisesti omatoimimatkaa Intiaan suunnitteleville kirja tarjoaa mielenkiintoista antia. Ja meille turvallisuushakuisemmille se riittänee seikkailuksi  jo ihan lukukokemuksenakin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.2.2017




tiistai 21. helmikuuta 2017

Kaikki Italiani







Liisa Väisänen
Kirjapaja, 2017





Kun kyseessä on Italia, on aivan mahdotonta tyytyä pintaraapaisuihin. Liisa Väisäsen Kaikki Italiani on herkullinen syväsukellus maan sielunelämään, kulttuuriin ja historiaan. Tosin: “Italialainen on italialainen vain niinä harvoina hetkinä, kun Italian jalkapallojoukkue pelaa Ranskaa vastaan.”  Ensisijaisesti hän on toscanalainen, roomalainen tai kenties sisilialainen, missä päin Saapasta kulloinkin ollaankaan. Väisäsen kirja on kiehtova matka tuohon erilaisuuksien rikkauteen. Etelästä pohjoiseen.

Matkailun ammattilaisena ja taidefilosofina Liisa Väisäsellä on laaja-alaiset taidot ja keinot tehdä kulttuurihistoriasta äärimmäisen kiinnostavaa. Tästä käy hienona esimerkkinä Venetsia-osuudessa Markuksen kirkon kiehtova tarina ja itsensä Markuksen jännittävät seikkailut. Kun joskus pääsen matkustamaan paikan päälle ja ihailen kirkkoa, tulen varmasti muistamaan Pyhän Markuksen viimeistä matkaa – ja sianruhon. Vaikka ei olisi koskaan käynyt Venetsiassa, Väisänen kertoo nähtävyyksien taustalta yksityiskohtia, jotka suorastaan porautuvat mieleen ja kietoutuvat lukijan mielessä mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Rinnalle nousee käsityksiä sen ajan ihmiskuvasta ja hallitsijoiden mahdista; eipä ollut hääppöinen Piazza San Marcon maurilaisen kellotornin suunnittelijankaan kohtalo. Onnistuneesta työstä palkittiin kielen katkaisulla ja lopulta sitäkin radikaalimmin.

Katolinen kirkko, ennen ja nyt, on kirjassa vahvasti läsnä. Onhan maa kehittynyt pyhiinvaellusreittien varrelle ja Vatikaani sijaitsee keskellä Italian pääkaupunkia, Roomaa. Paavien aikajanalle mahtuu monenlaista velikultaa, mutta Paavi Franciscuksen ajatusmaailmaan todella viehätyin.

Liisa Väisänen asui Italiassa 20 vuotta ja noina vuosina hän kävi Italian jokaisessa maakunnassa. Historian lomassa hän kertoo maan elämänmenosta omien kokemustensa kautta. Moni asia jaksaa häntä yhä ihmetyttää, ei siis ole pelkoa, että valmista tulisi vuosikymmenten tutustumisellakaan Italiaan.

Päällimmäisin ajatus kirjasta on, että se on rakkaudella tehty. Italiaan matkaajan kannattaakin unohtaa suppeat, luettelonomaiset matkaoppaat – tai ainakin aloittaa tästä. Ja antautua Italialle kaikin aistein, maistaa Bolognan ruoka, kulkea nuoren Michelangelon matkassa ja tavata kaikkien aikojen suurin nero, Leonardo da Vinci. Ehkä opiskella italialaisen veropolitiikan alkeetkin. Jännittävää, ainutlaatuista matkaa!

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.2.2017

maanantai 13. helmikuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät





Terhi Törmälehto
Otava, 2017




Terhi Törmälehdon esikoisromaani on saanut ylevän nimen kantaakseen: Vaikka vuoret järkkyisivät. Kauniinpuhuttelevassa kannessa on hento ja hempeä tyttö – tuuli hiuksissaan, tutun laulun sanoja lainaten. Nimen ja kuvan luoma tunnelma kuvaa hyvin tätä kirjaa, jossa pieni ihminen etsii elämälleen yhtä totuutta ja vahvaa perustaa. Pauliina Rauhala kirjoitti Taivaslaulun vanhoillislestadiolaisuudesta, nyt Terhi Törmälehto vie mukanaan helluntailaisuuden yhteisöön.

Kirjan päähenkilö on Elsa, lukiolaistyttö Kainuusta. Hän elää vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa turvallisentuntuista ja tavallista elämää. Iltaisin tuvassa kuuluvat mummun ja ukin körttivirret. Äiti, muita aikuisia eläväisempi, on tullut etelä-Suomesta Kainuuseen rajavartijan vaimoksi. Sen enempää isovanhempien harras körttiläisyys kuin äidin vapaamielisyyskään ei riitä Elsalle. Hän kaipaa vahvaa totuutta, yksiselitteistä ja ehdotonta. Elsa alkaa ystävineen käydä helluntaiseurakunnan tilaisuuksissa, ensin perheeltään salaa. Karismaattinen helluntailaisuus on uutta ja kiehtovaa itseään etsiville nuorille. Kokoukset ovat intensiivisiä ja kielillä puhuminen sanoja rakastavalle tytölle lumoava kokemus. Seurakunnan johtohahmot ottavat tytöt heti suojiinsa ja heidän omahyväisyydellä kuorrutettu uskonvarmuutensa saa tytöt janoamaan Pyhää Henkeä ja kielillä puhumisen lahjaa. Kiihkeistä rukouksistaan huolimatta Elsa saa odottaa ihmettä kauemmin kuin ystävänsä ja epäilyksen siemen on kylvetty, vaikka pysyykin alkuun hyvin pinnan alla.

Ilmapiiri perheessä muuttuu, kun Elsan luja usko tulee näkyväksi myös kotona. “Mummu tupisi ja ukki veisasi omavanhurskaudesta, isäkin vähän ihmetteli ja pahin oli äiti, joka tuskastuneena kysyi, eikö hän mitään muuta keksinyt kuin Kainuun pahimmat sekopäät.”

Nuoren tytön kehityskertomuksen kanssa vuorottelee tarina Elsasta aikuisena. Hän on jättänyt Kainuun taakseen ja asuu Kolumbiassa. Helluntaiseurakunta on tärkeä osa Elsan elämää myös kaukaisilla mailla, mutta aika on jo osin parantanut nuoruuden ehdottomuutta. Elsa on saanut vierelleen ystävän Manuelista, joka on pitkän vankeuden jälkeen päässyt vuorten sissejä karkuun. Manuel piirtelee Elsan iholle kuvia eläimistä ja kasveista, mutta Elsa toivoisi kenties enemmänkin kuin viatonta hivelyä. Kolumbian tapahtumat saavat Elsan lopullisesti punnitsemaan oman elämänsä perustaa. Vaaka ei mittaa pelkästään uskon ja epäuskon määrää. Aikuinen Elsa näkee uusin silmin myös sen nuoren tytön, joka palavasti etsi omaa paikkaansa.

Vaikka vuoret järkkyisivät on herkkä ja kaunis kasvukertomus. Elsa tekee pitkän matkan Kainuun haaveellisesta rauhasta Kolumbian sykkivään eksotiikkaan ja väkivallan maailmaan. Vähäinen tietämykseni helluntailaisuudesta kirkastui tämän lukukokemuksen myötä. Päällimmäisenä ovat Elsan kokemukset, helluntailaisuutta sinänsä käsitellään aika neutraalisti ja ilman tirkistelynmakua uskonnolliseen yhteisöön.

Vuoden esikoisromaanien ketju on alkanut todella lupaavasti, kymmenen pisteen suosittelut myös tälle kirjalle.

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.2.2017 

lauantai 11. helmikuuta 2017

Joka hetki olemme yhä elossa






Tom Malmquist
S&S, 2017




I varje ögonblick är vid fortfarande vid liv

Alkuteoksen kauniissa ja lohdullisessa nimessä on hyvä viivähtää hetki ennen kaaosta. Meillä on tämä hetki, sinulla ja minulla. Päivän silmänräpäyksiä ei tohdi kukaan enää illalla laskea; koti tuoksuu puhtaalta siivouspäivän jälkeen, pyykit kuivuvat, ruokaa on laitettu huomisenkin tarpeiksi. Kaikki on mennyt käsikirjoituksen mukaan. Sitä voisi hetken luulla, että näitä lauantaipäiviä riittää loputtomiin, että aina on näin.

Myös Tom ja Karin ovat eläneet noita arkisentavallisia päiviä ja esikoislapsen odotuksen erityistä aikaa. Kirjan tapahtumat käynnistyvät kuitenkin sairaalassa. Karinin vointi on heikentynyt niin rajusti, että hänet viedään tehovalvontaosastolle. Lääkärit epäilevät keuhkokuumetta tai veritulppaa. Lopulta diagnoosiksi tarkentuu akuutti leukemia. Raskaus vie liikaa Karinin voimia, joten lääkärit päätyvät pikaiseen keisarinleikkaukseen. Karin nukutetaan ja kytketään hengityskoneeseen. Vauva on viikon vanha, kun hänen äitinsä kuolee. Viimeisenä ja ainoana lahjanaan Karin ehtii antaa lapselleen nimen: Livia.

Kirjan dramaattinen aloitus kosketti syvältä. Malmquist kuvaa osuvasti katastrofin rattaisiin joutuneen omaisen osaa sairaalamaailmassa. Tunsin hänen sanoittavan osittain omakohtaisia kokemuksia siitä, miten kerrasta muuttunutta arkea on elettävä hetki hetkeltä eri osastojen, eri hoitojen, eri lääkäreiden ja diagnoosien virrassa. Siinä kaikessa on niin "sisällä" ja kaikki energiat ovat siihen kytkettyinä, että edes pelolle ja ahdistukselle ei ole täysimittaisesti tilaa. Shokkihoito suojaa ja pitää pystyssä. Rakas ihminen on vielä siinä, vaikkakin kipeänä ja hauraana, hetket ovat vielä yhteisiä. Kaikki olennainen tiivistyy sairaalasängyn ympärille, muu maailma on harmaarajaista taustaa. Priorisointi on automaattiohjauksella, kaikki tarvittava on käden ulottuvilla, tässä ja nyt.

Ja sitten kun Karinia ei enää ole, hän on yhä läsnä kaikessa. Aivan kuten Tom on sisällyttänyt kirjaansa heidän yhteistä aikaansa, aivan kuten hän sanatarkasti kuvaa sanomisia ja tekemisiä. On muistot, joita kerrata. Hän kuvaa koskettavasti tuota aikaa, jolloin omituisessa sumussa ja turtuneisuuden tilassa on aloitettava uudenlainen arki yksin lapsen kanssa. Väsymys, silti vahva sinnittely hetkestä toiseen, kun ei vaihtoehtojakaan ole. Viereltä katsojan ja lukijan mielestä elämä pettää Toimin ja Karinin kohtuuttoman pahasti, mutta nyt ei ole viranomaista eikä muutakaan tahoa, jolle reklamoida. Että eihän elämä näin saa mennä, tämä ei ole reilua. Ja silti juuri tämä kaikki tapahtuu, monesti ja monissa muodoissa - ja yhä vain elämä jäljelle jääneille voittaa. Jossakin muodossa.

Tietynlainen miehinen suoraviivaisuus kuljettaa tarinaa parhaimmin, vaikka koko tunteiden kirjo on kyllä läsnä - tai syntyy vähintäänkin lukijan mielessä. Ja mielen päällä paino, tieto siitä, että tämä on totta. Kirja perustuu Tom Malmquistin omiin kokemuksiin. Nuori mies menettää rakkaansa ja kaikki ne yhteiset hetket, joina seurata yhteisen tyttären elämää. Miten sellainen elämä kirjoitetaan uusiksi? Lukijana jään ymmälleen. Vahva lukukokemus, jota en osaa kategorisoida tai vertailla mihinkään lähiaikoina lukemaani. Tuntuu kuin yrittäisi sulkea ylipakattua matkalaukkua, kirjan suuret elementit eivät ole mahtua kansien väliin. Suurta surua ja samassa hetkessä ainutlaatuinen syntymän ilo. Elämää ja kuolemaa. Miten nöyräksi menetyksen mahti voi ihmisen painaa, ja miten sitkeä ihminen silti lopulta on. Selviytyjä.