keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Ainoa, mikä jää






Kari Enqvist & Janne Saarikivi
WSOY, 2017





Ainoa mikä jää on kahden erilaisen maailmankatsomuksen, kahden erilaisen ajattelijan dialogikirja. Kari Enqvist on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tuottelias kirjailija. En ole aiemmin tutustunut Enqvistiin enkä lukenut hänen kirjojaan, mutta esittelyissä niiden luvataan olevan riittävän kansantajuisia vähemmältäkin kosmologian tai ydinfysiikan tietopohjalta ponnistavalle. Janne Saarikivi on filosofian tohtori, kielitieteilijä ja niin ikään tutkijana Helsingin yliopistossa. Hänet tunnetaan yhteiskunnallisena keskustelijana ja kolumnistina sekä sanoituksistaan Ultra Bra -yhtyeelle. Yhteisessä kirjassaan nämä herrat, uskonnoton luonnontieteilijä ja uskonnollinen humanisti, käyvät keskustelua elämän perimmäisistä kysymyksistä, kaiken synnystä ja tarkoituksesta. Kirjeenvaihto koostuu yhteensä viidestä kirjeparista ja jokaisen niistä voi katsoa muodostavan tarkkaa pohdintaa kunnon luvun verran.

Uskonnollinen ja tieteellinen elämänkatsomus ottavat mittaa toisistaan, kun he haastavat toisiaan ja perustelevat omia näkemyksiään. Saarikiven teksteissä on keskiössä tunteva ja elävä ihminen, jolla on oma historiansa ja jolle usko antaa toivoa ja turvaa. Kielitieteilijänä hän kyseenalaistaa niitä merkityksiä, joita luonnontieteilijä eri ilmiöille antaa. Hänelle ihminen on yhteisönsä jäsen ja yhteisöt jäsentävät todellisuutta omin lukemattomin ja mielenkiintoisin tavoin ja sanoin.

Enqvistin todellisuus on fysikaalinen. Hänen työnsä on tutkia alkuräjähdystä ja erityisesti maailmankaikkeuden ensimmäistä sekuntia. Ihminen on osa tuota kuviota ja osa avaruuden hiukkasten liikettä. Uskonnot eivät vastaa hänen kysymyksiinsä millään tapaa ja uskonnollisuus on hänelle yhdentekevää, joskin ilmiönä kiinnostavaa. Siten ei ole tarvetta myöskään pohdiskella kuolemaa, sillä fyysikolle keho on aikansa toimiva hiukkastehdas ja siinä kaikki.

Jokin aika sitten Pokémonit saivat suuret joukot liikkeelle, vaikka niitä ei voinut nähdä, kuulla tai haistaa. Ne olivat löytäjälleen arvokkaita ja todellisia. Onko Jumala tai jumalia siis olemassa, vaikka kukaan ei ole häntä tai heitä nähnyt? Onko ihminen vain irrationaalinen lastu tunteidensa laineilla vai onko hänen elämällään syvempi tarkoitus ja kaipuu Jumalansa yhteyteen? Onko olemassa rakkautta, vapautta tai onnea ilman CERNin todisteita tai kaukoputkihavaintoja? Enqvist ja Saarinen tekevät abstraktisista kysymyksistä konkreettista ja mielenkiintoista luettavaa. Heidän suorasanaisuutensa – kuitenkin toinen toistaan kunnioittaen – antaa lukijallekin tilaa katsoa omaa näkemystään myös vastapuolen silmin.

Mukaansatempaavaa ajattelemisen aihetta, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.11.2017




sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Tove Janssonin Muumilaakson maailma







Philip Ardagh ja Frank Cottrell-Boyce
WSOY, 2017



Muumit ovat levittäytyneet astiakaappeihimme ja vaatekomeroihimme, ylipäätään kaikille mahdollisille tarttumapinnoille, mutta yhä ne ainoat oikeat muumit elävät Tove Janssonin kirjojen sivuilla. Mörkö kahvikupin kyljessä on vain kiiltokuvaa verrattuna siihen kansien välissä lymyävään hahmoon, joka saa pienen kuulijansa jännityksestä tarrautumaan kaksin käsin pikkujakkaransa reunoihin. Muumilaakso asukkaineen on aivan ainutlaatuinen menestystarina, vertaansa vailla. Ja mistä tarina saikaan alkunsa – ensimmäisestä muumipeikon hahmotelmasta ulkohuoneen seinässä joskus 1930-luvulla!

Brittiläinen kirjailija Philip Ardagh on julkaissut yli 70 kirjaa lapsille ja aikuisille, suomeksi häneltä on julkaistu ainakin Tatun talo -nimistä lasten tietokirjasarjaa. Ardagh tunnustaa olevansa Lifelong Moomin Fan ja tämä rakkaus todellakin huokuu hänen kirjoittamastaan teoksesta Tove Janssonin Muumilaakson maailma. Kyseessä on tietokirja, joka esittelee Muumilaakson asukkaat, heidän elämänfilosofiaansa ja asuinympäristöänsä. Sen jälkeen vuoron saa itse taiteilija Tove Jansson ja hänen elämänsä.

Aikoinaan perheessämme on luettu Muumi-kirjoja nimenomaan satukirjoina ja mieliinjäävimpänä tunteena noista hetkistä on ollut ilo lasten eläytymisestä Muumien maailmaan. Aikuisen silmin Muumilaakso on aivan ainutlaatuinen filosofian kehto ja kirjoissa ollaan elämän isojen kysymysten äärellä. Juuri näiden pohdintojen pariin Ardaghin kirja vie. Se avaa satuihin uusia näkökulmia Tove Janssonin elämänhistorian kautta; Muumilaakson asukkaissa on paljon piirteitä myös Toven lähipiiristä. Aloin nähdä Tiuhtin ja Viuhtinkin aivan uudessa valossa; he ovat ihan malliesimerkki siitä, millaisia salamerkityksiä tarinoihin on kätketty. Toisaalta jokainen lukija voi löytää itsestään hahmojen eri luonteenpiirteitä.

En ollut myöskään aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, missä maailmantilanteessa ensimmäiset muumitarinat julkaistiin. Eurooppaa repi toinen maailmansota. Janssonien taiteilijapiireissä keskusteltiin ja otettiin kiivaastikin kantaa myös poliittisiin kysymyksiin. Muumilaaksossakin elämä on täynnä vaaroja ja katastrofeja, mutta niistä selvitään yhdessä ja selviytymistä voidaan juhlia yhdessä – ja nimenomaan kotona, muumitalossa. Muumipappa tarvitsee vapautensa ja Nuuskamuikkunen omat retkensä, mutta aina on myös paikka, mihin palata ja ystävät, jotka odottavat ja ottavat vastaan. Muumilaaksossa porukkaan mahtuvat kaikki, vaikka jokaisella on omat metkunsa ja joskus konstikkaatkin luonteenpiirteensä. Jokainen saa myös olla sitä, mitä on.

Kiehtovaa Muumi-kirjoissa on myös luonnon kuvaus. Se on vuodenaikojen vaihteluineen niin perisuomalaista – eikä edes niin satuakaan meille. Muualla maailmassa talven tulo Muumilaaksoon on varmasti paljon vaikuttavampaa ja eksoottisempaa. Meri on aina läsnä, tärkeänä ja rakkaana mutta usein myös uhkaavana vaarana.

Ardagh on tehnyt kirjan muumi-ihailijan intensiteetillä ja Janssonin työtä syvästi kunnioittaen. Frank Cottrell-Boyce on kirjoittanut kirjaan esipuheen sekä luvun ”Mihin taidetta tarvitaan?” Kirjassa on paksuutta ja painoa, koska tuhdin tiedon lisäksi kirja on kauniisti ja reilumuumisti kuvitettu. Mukana on myös paljon lainauksia Muumi-kirjoista. Teos sopii mitä mainioimmin myös lasten kanssa katseltavaksi ja luettavaksi, vaikka Tove Jansson -osuus onkin aikuisille lukijoille suunnattu. Rakastuin tähän kirjaan, ei yhtään sen vähempää.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.11.2017

maanantai 6. marraskuuta 2017

Maorien laulu







Sarah Lark
Bazar, 2017


Maorien laulu kahlitsi minut sohvan lukunurkkaan kahdestakin syystä. Kirjassa on järkälemäiset yli 860 sivua, joten sitä ei noin vain kantele mukanaan. Toisekseen tarinassa on ajoittain draamaa niin, että lukemista on mahdotonta jättää kesken. Pitkästä aikaa kirja, jota luin yöunia uhmaten pikkutunneille!

Sarah Larkin Uusi-Seelanti -sarjan aloitti Valkoisen pilven maa. Se keskittyi Helen Davenportin ja Gwyneira Silkhamin, kahden juuriltaan englantilaisen naisen tarinaan ja kuvasi heidän juurtumistaan uuteen kotimaahansa Uuteen-Seelantiin. Nyt 40 vuotta on vierähtänyt, Gwyn asuu Jamesinsa kanssa yhä Kiwardin lammasfarmilla ja Helenillä on pieni majatalo johdettavanaan. Molemmat naiset ovat myös jo isoäitejä. Maorien laulu nostaa esiin uuden sukupolven ja sukusaagan keskiössä ovat nyt lastenlapset Elaine O’Keefe ja Kura Warden.

Historia toistaa itseään ikävällä tavalla, sillä Elaine ja Kura kokevat isoäitiensä tapaan kovia rakkauselämässään. Erityisesti Elaine saa pettyä ankarasti. Ensin hänen ensirakkautensa lankeaa kerrasta serkkutyttö Kuran pauloihin ja seuraavan miehen kanssa elämä muuttuu painajaiseksi. Kuran suurin rakkaus on musiikki ja hän tarvitsee vierelleen miehen, joka auttaa häntä toteuttamaan unelmansa. Tie tähtiin ja maailman oopperasaleihin on kuitenkin kivinen ja monella mutkalla. Nuoret naiset joutuvat kovien valintojen eteen elämässään, mutta kunnon kehitystarinan tavoin pettymykset kääntyvät lopulta voitoiksi.

Eletään siis 1800-luvun loppua ja maorien ja Euroopasta saapuneiden pakehojen rinnakkain elo on vieläkin varsin nuorta. Toisaalta yhteiskunnalliset erot korostuvat, toisaalta kasvetaan naapureina ja kulttuurit sekoittuvat – onhan Kura Warden itsekin puoliksi maori. Kakkososassa lammasfarmareiden rinnalle nousevat uudenlaiset miehet, kun tapahtumapaikat siirtyvät nummilta kaupunkiin ja kaivosten liepeille.

Sarah Lark osaa todellakin draamaruuvia kiristää ja pitää lukijaa otteessaan. Kuitenkin kun viimeinen sivu on käännetty, tarina myös päästää irti, eikä aiheuta sen syvempää pohdintaa – kunnon viihdettä siis.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.11.2017

torstai 19. lokakuuta 2017

Perintötila






Anne B. Ragde
Tammi, 2017





Luin Neshovin suvusta kertovan Berliininpoppelit -trilogian muutama vuosi sitten yhteen menoon. Perhedraama jäi mieleen kiehtovana lukukokemuksena ja tuntui haikealta jättää tutuksi tulleille kirjan hahmoille jäähyväiset päätössanojen myötä. Nyt Neshovin veljekset ja kumppanit tekevät kuitenkin comebackin, ainakin yhden kirjan verran.

Ragde tuo henkilönsä niin juohevasti näyttämölle heti kirjan alussa, että trilogian tapahtumat on helppo palauttaa mieleen. Tormod on hoivakodissa neljättä vuottaan. Vekkuli homopari Erlend ja Krumme elävät rinnan omaa parisuhdettaan ja lapsiperhe-elämää. Kaikki kunnia heille siitä, että he jaksavat pitää keskinäistä hellittelyään ja keskustelua yllä lastenhoidon ohessa. Hautausurakoitsija Margidollekin on vuosia karttunut lisää ja työhön on tullut uusia paineita, joiden keskellä hän sinnittelee eteenpäin. Onhan hän vähän synkkä ajattelija, mutta samalla myös hyvin vaikuttava ja ammattinsa timantiksi hioma hahmo.

Trilogian suurten tunteiden maatila on yksinäisyydessään pimeä ja rapistunut, pellot on vuokrattu pois. Torunn, josta isä toivoi työnsä jatkajaa, on toisaalla turhautunut ja onneton parisuhteessaan. On aika tehdä uusia suunnitelmia. Onko nyt kulunut tarpeeksi aikaa, jotta Torunn on valmis kohtaamaan kaiken sen rikkinäisyyden ja kaikki ne traumat, joita kerran pakeni?

Perintötilan tunnelmassa on paljon samaa surullista virettä kuin Berliininpoppelit -trilogiassakin. Mutta kuten alkuteoksen nimestä voi päätellä – alltid givelse – aina on mahdollisuus myös ymmärtämiseen ja anteeksiantoon. Vaikeneminen sulaa pikkuhiljaa parempaan kommunikointiin. Jos ja kun tulevaisuus näyttää valoisammalta, niin olisipa hienoa lukea vielä lisää suvun vaiheista!

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.10.2017

tiistai 10. lokakuuta 2017

Läpivalaisu - Pitkät jäähyväiset alkoholille




Riitta Castrén
Gummerus, 2017






Riitta Castrén eli menestyvän uranaisen elämää ja suhtautui työhönsä toimittajana intohimoisesti. Työ loisti tärkeyslistan ykkösenä ja olemisen stabiilina, luotettuna elementtinä. Kun elämässä tapahtui liikaa muutoksia ja paineet kasvoivat liian suuriksi, sosiaaliset ja nautinnolliset viinihetket vaihtuivat yksin tissutteluksi. Tunnollinen suorittaja ja herkkä selviytyjä ei enää jaksanut kannatella taakkojaan vaan turvautui alkoholin lohtuun.

Niin tavallinen tarina, ja silti jokaisella omanlaisensa ja oman henkilöhistoriansa muovaama. Kaksi ihmistä Castrénin lähipiirissä sairastui vakavasti. Työpaikalla tapahtui isoja muutoksia ja lopulta Castrén sai potkut. Menetykset kävivät ylivoimaisiksi ja katkeruus valtasi mielen. Viinilasillisten määrä kasvoi kuin huomaamatta, mutta se ei alakuloa enää parantanut – päin vastoin. Pelko fysiikan pettämisestä sai Castrénin hakemaan apua viime hetkellä. Lääkäri teki selväksi, että maksa ei kestä enää tippaakaan alkoholia. Alkoholi oli naukannut elämästä myös kohtuuttoman suuren siivun iloa, unelmia, arjen tärkeitä rutiineja. Kun olo on kuin kuoleman kielissä, juominenkaan ei enää maistu.

Toipuminen on pitkä prosessi, jota Riitta Castrén kuvaa nöyrästi ja rehellisesti. Ei ole kyse vain korkin kiinni kiertämisestä ja kiinni pitämisestä, vaan syvällisestä matkasta itseensä – sisimpänsä läpivalaisusta. Lapsuudesta, minähistoriasta, tehdyistä valinnoista ja niiden motiiveista. Omien vanhempien valinnoista ja motiiveista niiden takana. Jos kirjan alkuosa näyttää sen, miten helppoa on luiskahtaa kohtuukäyttäjästä alkoholismiin, niin loppuosa lohduttaa armollisuudellaan – elämän luonteeseen vain kuuluu laittaa meidät aika ajoin polvilleen. Silti vuosienkin vinoon menon jälkeen kurssia voi korjata, katkeruudesta voi päästää irti ja useimmiten apuakin on tarjolla.

Tätä kirjaa voin sydämestäni suositella kaikille henkisestä kasvusta ja selviämisestä kiinnostuneille. Minua Riitta Castrénin elämänkäsitys puhutteli suuresti, lukijana on helppoa aistia lämmin ja herkkä, elämää rakastava ja sen mysteereitä kunnioittava ihminen tekstin takana.

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.10.2017

maanantai 11. syyskuuta 2017

101 Very Finnish Problems






Joel Willans
Gummerus, 2017




Talvi yllättää suomalaiset joka vuosi, mutta ulkomaalaiset yllättyvät Suomessa paljon muustakin kuin ensimmäisistä talvikeleistä. Tim Walkerin viime vuonna ilmestynyt Lost in Finland kertoi amerikkalaismiehen asettumisesta Suomeen, nyt Joel Willans tarjoaa meille brittinäkökulmaa – ja kas, kirjojen teemat ovat hyvinkin yhteneväiset. Willans osoittaa kirjansa selviytymisoppaaksi ulkomaalaisille, mutta arvatenkin tätä kirjaa lehteillään ahkeraan myös ihan suomalaisin kätösin. Itse ainakin tunnustan heti kättelyssä uteliaisuuteni ja halun tietää, mitä noinkin pitkä lista suomalaisia omituisuuksia ja ongelmia pitää sisällään.

Toisin kuin Tim Walker, Willans ei juurikaan kerro itsestään ja perheestään Suomessa. Johdonmukaisesti hän pureutuu yhteen suomalaisen elämän ominaispiirteeseen kerrallaan ja omien kokemustensa sijaan hän puhuu mieluummin brittiläisestä tavasta tai englantilaisesta systeemistä, silloin kun vertailua tarvitaan. Jokainen Very Finnish Problem on oma lyhyt lukunsa, jonka lopuksi Willans antaa lyhyen selviytymisneuvon, esimerkiksi näin: ”If you need to deal with kids eating Rudolph, just tell them it comes from the famed long-horned Finnish Lapland cow, and watch as they douse it in ketchup and chow down with delight.”

Willansin lista on sata ja yksi kohtaa pitkä, mutta yllättävän moni näistä luvuista liittyy kuitenkin tavalla tai toisella neljään perusasiaan: säähän (ja kylmyyteen), metsään, hankalaan kieleen tai saunaan (ja alastomuuteen). Silti teksti ei tunnu kliseiseltä eikä liialta yleistämiseltä, sopiva asioiden kärjistäminen tekee vain tekstistä hauskempaa luettavaa. Kun kuitenkin yhä haluamme kuulla, mitä muut ovat meistä mieltä, niin miksipä ei saman tien voisi nauttia omalaatuisesta, sarkasmin- ja ironianhöyryisestä brittihuumorista! Very Finnish Problems viihdyttää myös somessa, Facebookissa sillä on lähes 250 000 tykkääjää.

Tässäpä hauska lahjaidea ulkomaiselle ystävälle! Leppoisaa tämän parissa on myös notkistella omaa englanninkieltään, kieli on helppolukuista ja aiheet tuttuja. Jos lueskelun sivuun kaipaa myös ääntä, kannattaa mennä Inktank.fi -nettisivustolle ja kuunnella Willansin podcasteja Suomesta ja suomalaisuudesta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.9.2017

perjantai 8. syyskuuta 2017

Myrkkykeiso







Eppu Nuotio
Otava, 2017






Salillinen marttoja kuuntelee innostuneena Ellen Lähteen esitelmää puutarhamatkasta. Tästä alkaa tutustuminen Eppu Nuotion uuteen naisetsivähahmoon. Ellen Lähde edustaa uudenaikaista marttaihmistä parhaimmillaan; hän elää aktiivista, itsenäistä ja sosiaalista elämää ja on ilmeisen sinut itsensä kanssa. Hän on pian varhaiseläkkeelle jäätyään menettänyt miehensä ja samalla haaveet yhteisistä aktiivisista eläkepäivistä. Suuren surunsa keskellä Ellen tiesi selviävänsä ja jatkavansa elämää. Hän hoitaa kuntoaan, matkustelee maailmalla, nauttii puutarhaharrastuksestaan ja on mukana marttojen Kotiavussa. Miehen läheisyyttäkin on tarjolla silloin, kun se Ellenin aikatauluihin sopii.

Kotiavun myötä Ellen tutustuu Mirkka Kairikon perheeseen. Mirkka on lähtenyt maalle valvomaan heidän kesäpaikkansa remontointia ja nauttimaan omasta ajastaan. Mirkan mies Timo on jäänyt kaksin kotiin pienen tyttären kanssa ja kokee lapsenhoidon kovin haasteelliseksi. Kun hänen työtilanteensa muuttuu, hän ottaa marttoihin yhteyttä ja saa Ellenin avukseen kotiin.

Pian Mirkan lähipiiriä hämmentää se, että Mirkkaan ei saada yhteyttä. Sen enempää Timo kuin Mirkan sisko Annelikaan eivät tavoita Annelia puhelimella eikä viesteihinkään tule vastausta. Elleniä tarvitaankin perheessä aiottua pitempään ja kaikesta osallisena hän pohtii Mirkan katomisen mysteeriä ja pyytää avukseen naapurin teini-ikäisen Samuelin.

Lukija vedetään mukaan sisarusten välisiin kriiseihin ja naapuruston toisiinsa nivoutuviin ihmissuhteisiin niin, että lopulta tarjolla on koko joukko johtolankoja selviteltävänä. Monenlaista motiivia heitellään ilmaan. Siinä sivussa myös Samuelin äidin menneisyydestä paljastuu aivan uusia asioita.

Eppu Nuotion henkilökuvaus on jälleen viehättävää ja elämänmakuista. Jännitys on enemmänkin kuorrutteena kuin itse sisältönä ja minulle lämminhenkinen cozy mystery sopii oikein hyvin. Lukija säästyy liiemmiltä väkivaltakuvauksilta ja loppuratkaisua kohti kuljetaan erilaisia näkökulmia punnitsemalla. Ensimmäinen erä on ehkä hieman tutustelua, mutta Ellenissä on kyllä ainesta omaperäiseksi etsiväksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.9.2017