maanantai 11. toukokuuta 2020

Satapurin jalokivi






Sujata Massey
Gummerus 2020


Alkuteos: The Satapur Moonstone (Soho Crime, 2019)
Kääntäjä: Maija Heikinheimo
407 s.

Korona-aikaan matkustetaan turvallisesti kirjojen siivin, ei vain toiseen paikkaan vaan myös aivan toisenlaiseen aikaan. Sujata Masseyn Satapurin jalokivi on toinen osa Perveen Mistry tutkii -dekkarisarjaa ja se sijoittuu 1920-luvun Intiaan. Perveen on nuori juristi ja työskentelee isänsä lakiasiaintoimistossa Bombayssa. Varakas ja myös ilmeisen edistyksellinen perhe on mahdollistanut Perveenin lakiopinnot Oxfordissa, vaikka aika ja ympäröivä kulttuuri vielä tiukasti rajaavatkin naisten vaihtoehtoja elämässä.

Nyt kuitenkin Perveenille tarjoutuu työtilaisuus nimenomaan sukupuolensa ja naiselle poikkeuksellisen koulutuksensa vuoksi. Syrjäisessä Satapurin ruhtinaskunnassa on puhjennut riita tulevan hallitsijan, maharadža Jiva Raon, koulutuksesta. Pojan äiti haluaa lähettää Jiva Raon Englantiin opiskelemaan, vanhempi maharani haluaa pitää hänet kotiopetuksessa. Koska Satapurin palatsin naiset harjoittavat purdahia, he eivät voi olla tekemisissä perheen ulkopuolisten miesten kanssa. Siispä Perveen palkataan neuvottelemaan kahden maharanin kanssa, jotta asiaan saattaisiin ratkaisu.



Pitkällä matkallaan palatsiin Perveen tapaa ensin Satapurin asiamiehen, Colin Sandringhamin. Colin ja Perveen käyvät läpi tulevaa tehtävää ja Perveenille valkenee, että hallitsijoita on kuollutkin jo kaksi muutaman vuoden sisään ja Jiva Raon täysi-ikäistymistä joudutaan odottamaan vähintään kahdeksan vuotta. Kuulostaa pahaenteiseltä, että myös Jiva Raon turvallisuus saattaa olla uhattuna. Eikä Perveen voi olla ollenkaan varma enää omasta turvallisuudestaankaan palatsiin saavuttuaan. Uhkat tuntuvat kasvavan enemmänkin palatsin sisältä kuin sitä ympäröivästä viidakosta tiikereineen. Palatsissa ja sen ympärillä häärää paljon väkeä, mutta keneen Perveen voi luottaa?

Tätä kirjaa lukiessa ei pääse hetkeksikään unohtumaan, missä ympäristössä mennään. Intialaiset tavat, uskomukset ja perinteet kulkevat punaisena lankana juonen rinnalla – ja usein jopa juonen ohittaenkin. Ja lisäksi kaiken taustalla hohkaa brittiläinen imperiumi, toisille vihollinen, toisille liittolainen. Ja jos Sujata Masseyn Intia viehättää, niin muistuttelen myös hänen Japaniin sijoittuvista Rei Shimura -dekkareistaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä  10.5.2020

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Agatha Christie: Arvoituksellinen elämä






Marie-Hélène Baylac
Minerva, 2020
Alkuteos: Agatha Christie : Les Mystères d’une vie
Kääntäjä: Noora Niemelä

407 s.



Kesä, tuo dekkareiden luennan kulta-aika, tekee tuloaan. Nyt on sopiva hetki kurkistaa rikosten kuningattaren elämään kirjojensa takana, sillä Agatha Christien omassa elämässäkin riitti rohkeita ja yllätyksellisiä käänteitä. Kirjailijalle jokainen kohtaaminen ja paikka tarjosi potentiaalisia ideoita ja ituja, joita hän saattoi hyödyntää kirjoitustyössään. Ja mitä hänen meriittinsä kertovatkaan mielikuvituksen ja ahkeruuden yhdistämisen voimasta! Hänen kirjojaan on myyty maailmanlaajuisesti noin kaksi miljardia kappaletta ja niitä on käännetty 44 eri kielelle. Myyntiluvuissa vain Raamattu ja Shakespeare menevät Christien edelle. Hänen tunnetuimmat hahmonsa, Neiti Marple ja Hercule Poirot, elävät yhä Christien romaaneissa, novelleissa ja filmeissä.

Agatha Miller oli varakkaan, viktoriaanisen perheen lapsi. Onnellinen ja suojattu elämä alkoi kuitenkin murentua Frederick-isän kiinteistösijoitusten tappioiden ja lopulta isän varhaisen kuoleman myötä. Elämä kävi niukemmaksi, mutta Agatha saattoi kuitenkin opiskella Pariisissa pianonsoittoa ja laulua sekä haaveilla oopperalaulajan urasta. Myös kirjoittaminen alkoi jo hyvin varhain, tosin alkuun aikakauslehdet palauttivat hänen lyhyet kirjoitelmansa bumerangeina takaisin.

 Agatha astui seurapiireihin Kairossa vuonna 1908 ja alkoi saada avioliittotarjouksia. Ensimmäinen avioliitto Archibald Christien kanssa ajoittui ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin ei normaalista nuoren parin elämästä ollut puhettakaan. Agathan kirjailijanuran kannalta vuodet olivat merkityksellisiä, sillä hän työskenteli sodan aikana ensin sairaanhoitajana ja sittemmin sairaalan apteekissa. Apteekkityö kasvatti hänen tietämystään lääkkeistä, jotka toisin käytettyinä muuttuivat myrkyiksi ja mahdollistivat jopa murhan. Ensimmäisen avioliiton aikaan ajoittuu myös Agathan ainoan lapsen, Rosalindin, syntymä. Avioliiton loppupuolella Agatha Christie toteutti skandaalimaisen katoamisensa, jolloin hänen epäiltiin jopa joutuneen miehensä murhaamaksi.

 Lähi-idän matkoillaan Agatha Christie tapasi arkeologi Max Mallowanin, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1930. Arkeologisiin kaivauksiin liittyvät matkat tarjosivat jälleen runsaasti materiaalia Christien kirjoihin. Baylac kuvaa kirjassa tarkkaan noita vuosia ja kasaa suuria odotuksia hetkiin, jolloin aion lukea Christien tuotantoa uudestaan muutaman vuosikymmenen jälkeen. Mitä yhteneväisyyksiä tähän kirjaan löydänkään Hercule Poirotin, tuon belgialaissyntyisen etsivän, poluista? Aloitanko kirjasta Kuolema Niilillä, vai ehkä sittenkin Idän pikajunan arvoituksesta?

Baylacin elämäkerta on perinpohjainen kuvaus rohkean, julkisuutta kartelleen kirjailijan elämästä. Hän on viettänyt varsin liikkuvaista elämää, joten kirjoittamiseen käytetyn ajan on täytynyt olla tehokasta. Esimeriksiksi vuosina 1930-1939 hän kirjoitti peräti 17 salapoliisiromaania. Hän kirjoitti romaaneja myös salanimellä Mary Westmacott. Myöhempinä vuosinaan hän hiljensi kirjoittamistahtiaan, jotta saattoi omistautua enemmän teatterille. Näytelmistä kuuluisin on Hiirenloukku, joka sai ensi-iltansa vuonna 1952 ja josta on mahdollisuus nauttia Suomen teattereissakin yhä – ainakin Teatteri Provinssin listoilla näytelmä on parhaillaankin. Huikea nainen, huikea elämä!

Agatha Christien syntymästä tulee kuluneeksi 130 vuotta tänä vuonna; suosittelen juhlimaan hänen syntymäpäiväänsä tämän elämäkerran ja hänen elämäntyönsä parissa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.3.2020

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Syvän maan juuret








Eeva Klingberg
Gummerus, 2020

472 s.

Syvän maan juuret vie lukijansa Yhdysvaltoihin, 1930-luvun Alabamaan. Orjuus on poistunut jo edellisellä vuosisadalla, mutta tummaihoiset ovat yhä toisen luokan kansalaisia. Epätasa-arvoisuus näyttäytyy näkyvästi arjessa, eletään erillään ja värillisen osa on perheessä palvelijan osa. Takakansi lupaa kansainvälisen tason lukuromaania ja ensimmäinen mielleyhtymä aiheesta ja sen esittelystä on kovin amerikkalainen. Kyseessä on kuitenkin suomalais-irakilaisessa perheessä kasvaneen Eeva Klingbergin esikoisromaani.

Ernest Grayn kirjailijanura New Yorkissa ei oikein ota sujuakseen. Menestystarinaa odotellessa hän on tehnyt opettajan töitä elannokseen. Niin kirjoittaminen kuin jo vastentahtoiseksi käynyt opettaminenkin saavat jäädä, sillä Ernest saa veljeltään puhelun: isä on kuollut. Ernestin on aika palata kotikonnuilleen Alabamaan vuosikymmenten tauon jälkeen. Paitsi isän kuolema perillä on kohdattava myös ristiriidat oman perheen ja menneisyyden tapahtumien kanssa.

Kirjassa edetään kahden eri aikatason jaksoissa. On nuori 1930-luvun Ernest ja hänen perheensä. On perheen tummaihoinen palvelijatar Doreen ja hänen poikansa Samuel. Perheiden pojat viihtyvät hyvin yhdessä, vaikka se ei ympäristön mielestä aina suotavaa olekaan ja yhdessäololla on rajoituksensa. Rasistiset jännitteet koettelevat pikkukaupunkia vähemmästäkin – saati sitten, kun ikävyydet ravistelevat ihmisten elämää.

Ernestin varhaisvuosien kanssa vuorottelevat isän kuoleman jälkeiset tapahtumat vuonna 1974. Kohdatessaan kotikylän ihmisiä Ernest on yhä uudestaan kasvokkain neljänkymmenen vuoden takaisten tapahtumien kanssa. Vanhat kivut raastavat monen kyläläisen mieltä, eivätkä vähimmin Ernestin itsensä. Onko viimein mahdollista tehdä rauha menneisyyden kanssa, ehkä jopa löytää se oma tarinakin?

Syvän maan juuret kuvaa mielenkiintoisesti Yhdysvaltojen luokkaeroja ja rotuerottelua 1930-luvulla, mutta koukuttavaksi tämän kirjan tekee jännitys, jota Klingberg on taitavasti perhetarinaan kutonut. Ja se koukku kestää ihan loppumetreille saakka! Tästä suositukset niin historiasta kiinnostuneille kuin jännityksestä nauttiville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.3.2020

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Silloin tällöin onnellinen





Antti Rönkä ja Petri Tamminen
Gummerus, 2020

219 s.




Petri Tamminen kirjoittaa opiskelemaan lähteneelle pojalleen sähköpostia: ”Mitä sinulle Antti nyt kuuluu?” Kysymyksestä saa alkunsa isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihto ja sen pohjalta syntynyt kirja, Silloin tällöin onnellinen. Kirjassa kohtaavat paitsi isä ja poika myös kaksi kirjailijaa, jo pitkän uran tehnyt isä ja esikoiskirjaansa työstävä poika.
Alussa viesteissä on tunnustelun makua erityisesti isän puolelta. Yhteisessä historiassa on painolastinsa, jota Antin avoimuuden ja rehellisten pohdintojen kautta päästään kuitenkin työstämään. Anttia kalvaa epävarmuus kirjoittamisensa ja koko elämän suhteen; häpeän, itsesyytösten ja pelkojen lista tuntuu loputtomalta. Jopa niin, että on helpompi miettiä ei-pelottavien asioiden listaamista – ja niitä löytyy peräti yhdeksän kappaletta. Ja mitä vastaa isä Petri? Hän karsii pojan turvallisten listan kolmeen. Tekstissä on nerokasta itseironiaa, kapeiden huulien välistä karkaavaa hymähtelyä, mutta mikään ei himmennä miesten häpeä- ja pelkokuorman määrää.
Antin työn alla oleva esikoiskirja kertoo hänen kokemastaan koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Kun Petri saa tekstiä luettavakseen, se sekä ilahduttaa häntä kirjailijana ja kirjoittamisen opettajana että syyllistää ja painaa isänä. Miksei hän huomannut, miksi ei pystynyt auttamaan? Syyllisyys huipentuu lamaannukseen, kun lääkkeiden yliannostus ja alkoholi on viedä pojan hengen.
Antti Röngän ja Petri Tammisen vuoropuhelu vavahduttaa ja havahduttaa: se kirjoittamisen palo ja tuska, se isän ja pojan suhteen haavoittuvuus ja kompleksisuus! On nautinto lukea heidän yksityiskohtia havainnoivaa tekstiään, kirjallisuudesta lainattujen sitaattien tarkastelua suurennuslasilla. Ja toisaalta sitä raakaa itsensä analysointia, jonka toinen osaa ottaa vastaan. Ei sittenkään vain pelkoa vaan myös rohkeutta. Ei niin suurta häpeää, etteikö silloin tällöin onnellinen.
Tässä kirja, joka kestää useammankin lukukerran. Isille, pojille, kirjoittamisensa kanssa kipuileville.
Julkaistu Kirjavinkeissä 27.2.2020

tiistai 14. tammikuuta 2020

Sinisilmäiset






Malcolm Gladwell
WSOY,  2019

Alkuteos: Talking to Strangers (Little, Brown & Company, 2019)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro

370 s.

Malcolm Gladwell pohtii uusimmassa kirjassaan Sinisilmäiset, miksi meitä on niin helppo huijata. Kirja palauttaa mieliin muun muassa kaikkien aikojen arvopaperihuijauksen reilun vuosikymmenen takaa, jolloin Bernard Madoffin yhtiöön sijoittaneet menettivät petoksessa jopa 50 miljardia dollaria. Oivallisia tapausesimerkkejä löytyy myös niin CIA:n agenteista kuin tuomareidenkin vaikeudesta erottaa totuudenpuhuja valehtelijasta.

Gladwell aloittaa kirjansa afroamerikkalaisen Sandra Blandin tapauksesta. Matkallaan ruokaostoksille Bland joutuu poliisin pysäyttämäksi, koska hän on vaihtanut kaistaa näyttämättä vilkkua. Kohteliaana alkanut keskustelu päättyy täyteen konfliktiin ja Blandin pidätykseen. Kolmen päivän päästä nuori nainen tekee itsemurhan sellissään. Heidän keskustelunsa on tallentunut poliisiauton kojelaudan videokameraan ja on siten jälkeenpäin tarkkaan analysoitavissa. Tämän esimerkin avulla Gladwell haluaa osoittaa, miten herkästi tulkitsemme meille tuntemattoman ihmisen käytöstä ja puhetta täysin väärin. Sandra Bland ei suinkaan ollut huijari, ihonvärillä, oletuksilla ja asenteilla lienee ollut molemmin puolin vaikutusta tapahtumien kulkuun. Olennaista oli kuitenkin se, että kasvokkain olo ei auttanut näitä kahta ”lukemaan” toisiaan yhtään sen paremmin.

Gladwell lähtee rehellisyysolettamasta: meillä on sosiaalinen tarve luottaa toisiin ihmisiin. Yhteiskuntaa on ollut helpompi rakentaa luottamuksesta kuin kaiken epäilystä käsin. Toisekseen pyrimme muodostamaan meille vieraasta ihmisestä käsityksen hänen ulkoisen olemuksensa ja käytöksensä perusteella. Gladwellin mukaan olemme aika huonoja erottamaan näytellyn viattomuuden ja toisaalta saatamme herkästi tuomita viattoman, jonka käytöksestä jännittäminen tekee epäilyttävän. Myös tapahtumaympäristöllä on oma vaikutuksensa: erikoisena yksityiskohtana on selvitetty tarkkaan kaasuitsemurhien kehitystä Englannissa ja Golden Gate -sillan suosiota itsemurhapaikkana.

Osassa kirjan esimerkeistä Gladwellin johtopäätökset tuntuvat ehkä hieman yksiniitisiltä, mutta mielenkiintoista ajattelemisen aihetta kirja kyllä antaa. Virhearviot ja havainnoinnin rajallisuus ovat inhimillisiä ominaisuuksia, olipa ihminen missä asemassa hyvänsä. Joskus se vie syyttömän vankilaan, joskus pedofiili saa jatkaa rikoksiaan vuosia kenenkään puuttumatta. Miksi hälytyskellot eivät soi selvistä vihjeistä huolimatta?

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.1.2020

lauantai 11. tammikuuta 2020

Surun virrassa






Juha M. Itkonen
Kirjapaja, 2019





Surua koskettelevia kirjoja on ilmestynyt tiuhaan tahtiin, mikä kertonee juuri asian merkityksellisyydestä. Tavalla tai toisella se koskettaa meitä jokaista, vähintäänkin henkilökohtaisesti ja usein myös vaativina tilanteina työelämässä. Juha M. Itkonen käsittelee surua uudessa kirjassa kolmesta näkökulmasta: läheisensä menettäneen omakohtaisena suruna, pappina ja surututkijana. Hän on kokenut oman lapsen menettämisen ja tehnyt väitöskirjan kirkon antamasta tuesta kohtukuolemaperheille.

Surusta on puhuttu surutyönä ja sen erilaisina vaiheina, jotka auttavat ihmistä hyväksymään menetyksen ja jatkamaan elämää. Uudempi surututkimus kuitenkin korostaa surun yksilöllistä luonnetta, johon jäykähkö malli lineaarisesta prosessista ei täysin sovi. Ensinnäkään suru ei ole projekti, joka täytyy suorittaa tietyssä ajassa ja oikeaoppisesti. Sureva joutuu toki käsittelemään valtavasti tunteita ja helpommat ja vaikeammat vaiheet vuorottelevat uudessa tilanteessa. Surutukija rinnalla pidättäytyy määritelmistä ja antaa surulle tilaa juuri sellaisena kuin se on, pienenä tai suurena, kyyneleisenä tai kuivin silmin. Itkonen puhuu surun virrasta, joka saa virrata vapaasti omalla painollaan. Suru syntyy rakkaudesta; ”Suru on rakkauden varjo.” Miksi olisi tarpeen unohtaa jotain niin ainutlaatuista ja tärkeää? Vaikka kuolema pakottaa luopumaan itselle rakkaasta, tämä voi ja saa silti pysyä osana omaa elämäntarinaa. Kokemus on parhaimmillaan elämää rikastuttava.

Surun virrassa auttaa ymmärtämään omaa ja toisen surua, mutta sielunhoitokirjana se on suunnattu ennen kaikkea seurakuntien työntekijöille ja sopii hyvin myös terapia- ja sosiaalityön ammattilaisille. Kirjan painopiste on luterilaisen kirkon kautta annettavassa surutuessa. Wikipedia määrittelee sielunhoidon näin: ”Sielunhoito on uskonnollisen yhteisön piirissä harjoitettavaa, psyykkiseen kokemistodellisuuteen kohdistuvaa auttamista. Sielunhoito voi sisältää muiden muassa kuuntelemista ja rukousta.” Hautausjärjestelyjen myötä kirkon työntekijät ovat etulinjassa kohtaamassa surevia ihmisiä. Työn kulmakivenä on perussanoma kuoleman voittavasta rakkaudesta. Seurakunta kohtaa surevia hyvin monissa tilanteissa ja mahdollistaa surun käsittelyä esimerkiksi vertaistukiryhmissä. Oma lukunsa ovat äkilliset kuolemat, kuten itsemurhat ja henkirikokset, jolloin tarvitaan erityistukea.

Kirja on tuhti tietopaketti alan ammattilaisille mutta myös antoisaa luettavaa jokaiselle, joka haluaa ymmärtää surun ja surevan maailmaa. Itkonen kirjoittaa lämpimästi ja ymmärtävästi – unohtamatta kaiken alkujuurta, rakkautta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.1.2020


lauantai 28. joulukuuta 2019

Kunnes jalkasi kantavat






Pirjo Puukko
Stresa, 2019



Lukuharrastukseni on jo hyvän aikaa ollut hyvin voittopuolisesti vinkkailua kirjavinkit.fi - sivustolla, joten vain hyvin harvakseen olen ottanut vastaan arvostelukappaleita blogia varten. Pirjo Puukon esikoisromaanin esittely vakuutti minut kuitenkin heti niin, että ilomielin otin kirjan luettavakseni. Logistiset ongelmat jarruttelivat kirjan saapumista, mutta onnekseni sain sen sopivasti juuri joululukemiseksi. Aattovalmistelut sujuivat sutjakkaammin, kun niitä kevensi lukutuokioilla.

Mikä kirjan esittelyssä siis sai kiinnostuksen heräämään? Kirjassa kulkevat rinnan äidin ja tyttären, Ellin ja Anitan, elämäntarinat. Aikakausi on eri, elämän tarjoamat rajat ja mahdollisuudet erilaiset. Elli ja Anita näkevät ja kokevat elämän ympärillään hyvin eri tavoin ja alusta alkaen on selvää, että heidän tarinoistaankin kasvaa erilaiset. Silti aivan alussa he ovat olleet yhtä, sisäkkäiset, aivan lähimmät. Äidin ja tyttären suhde on aivan ainutlaatuinen, sillä naiseus tulee yhdistämään heitä aina, vaikka tytär kasvaakin erilliseksi itsekseen ja tekee omat ratkaisunsa. Elämän kriisivaiheissa ja muutoksissa äitisuhteen käsittelemättömät ongelmat voivat pulpahtaa pintaan niin suhteessa itseen kuin muihinkin ihmisiin.

Ellin elämän alku joskus 1920-luvulla on ankea. Hänen äitinsä on kuollut ja pieni nyytti jää isovanhempiensa ja tätiensä hoiviin pieneen Hallanmökkiin. Elli merkitsee yhtä suuta enemmän ruokittavia, joten kodin töihinkin on syytä kantaa kortensa heti, kun vähänkin askareisiin kykene. Vain mummoltaan Emilialta Elli ehtii saada hieman syliä ja lämpöä, ennen kuin mummokin kuolee pois. Hetkellisesti myös Viipurissa asuva kummitäti yrittää helpottaa pienen tytön elämää. Päällimmäisenä säilyy kuitenkin aina selviäminen elämässä eteenpäin työn ja itsensä varassa olemisen keinoin.

Vuonna 1949 Ellin piikomisajat ovat takana päin, sodasta on siirrytty jälleenrakentamisen aikaan. Elli on naimisissa Taunon kanssa; ajatukset ensirakkaudesta ja komeasta sotilaasta on työnnettävä taka-alalle, onhan Tauno kuitenkin kunnollinen ja työteliäs. Elli huomaa olevansa raskaana eikä havainto ilahduta kumpaakaan. Elämä vielä selvillä vesillä muutenkaan. On sopeuduttava lapsiperheen arkeen, jokusen vuoden päästä syntyy Markku. Myöhemmin lapsiluku kasvaa kolmeen. Töiden perässä muutetaan Savosta Helsinkiin, ollaan yksi perhe enemmän suuren muuttovirran lähiöissä. Lapset kasvavat, yhteiskunta muuttuu, uudet keksinnöt helpottavat ihmisten elämää - mutta kuten elämänsä alusta asti, Ellin rajat tuntuvat määrittyvän yhä ulkopuolelta. Anitasta hän haluaa kasvattaa vahvan ja omatahtoisen, jonka ei hänen tavallaan tarvitse säikähtää kenenkään katseita ja puheita.

Suomi kulkee maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusmaaksi. Toisin kuin äitinsä, Anita saa opiskella ja kapinoida uudenlaisen ajattelun puolesta. Kun aiempi sukupolvi vaikeni sodasta, nyt nuoriso syttyy sodanvastaisuuden puolesta. Seurustelu ei enää tarkoita pikaista avioliittoa, tuntuu ihan järkevältä muuttaa Olan luokse. Äidin mieleen Ola ei ole, Pohjanmaalta on pettureita tullut aiemminkin.

Äiti ja tytär, tytär ja äiti. Vuoroin äänessä Elli, vuoroin Anita. Viimeistään itse lasta odottaessaan joutuu tytärkin pohtimaan omaan äitisuhdettaan. Taustalla Suomi suurine muutoksineen; olosuhteet ovat erilaiset mutta pohjalla silti sama perusvire. Jotain mikä ei pääse puhkeamaan parhaaseensa, hellyyttä vajaamittaisesti, aina luottamusta pidätellen. Kun on ratkaisujen aika, voiko Anita toimia kuten äiti hänestä toivoi - vahvasti ja oman tahtonsa mukaan?

Ajattelemisen aihetta? Ellin ja Taunon perintö elää yhä. Vaikenemisen ja katkeruuden kulttuuriin kysytään omakohtaista kantaa vielä 2000-luvulla kohtaamisissamme, tärkeimmissä suhteissamme.