tiistai 17. heinäkuuta 2018

Hunan





J Pekka Mäkelä
Like, 2018



Kypsyttelin tätä kirjaa pitkän tovin kirjahyllyssäni, Luin "helpompia" alta pois. Vaikka J. Pekka Mäkelä ei ollut ennestään tuttu ollenkaan, jokin kirjan olemuksessa vakuutti minut jo ennen ensimmäistäkään sivua. Aihe tuntui haastavalta. Mieleen tuli montakin kirjaa Japanista, jopa suomalaisiin lähetyssaarnaajiin liittyviä. Kiinastakin olin jotakin lukenut. Mutta entä näiden kahden maan suhde - ja siihen rinnalle kaoottiset tapahtumat Euroopassa, toisen maailmansodan jyske.

Saan pikkuhiljaa juonesta kiinni. Kirjan kertojia on monia, päällimmäisenä lähetystyöhön matkaava Helvi Söderman, jonka aitojen päiväkirjamerkintöjen ympärille koko tarina rakentuu. Neiti Söderman lähtee matkaan kohti Kiinaa keväällä 1935. Laivamatka on pitkä, on aikaa tutustua muihin matkalaisiin, muun muassa sveitsiläiseen Johann Caspar Wolffiin. Myös Johann saa jatkossa paljon tilaa ja vastuuta viedä kertomusta eteen päin. Kiinalaisten kanssa on vaikeampaa, kuka on mitä ja kenelle. Vähitellen myös he saavat kasvot, kuten virkamies Lung Po-shan vaimojensa Ho-lienin ja Lin-linin kanssa. Myöhemmin tärkeäksi henkilöksi paljastuu myös teinityttö Liu Chin-chih, jonka Johann pelastaa kuoleman kielistä.

Helvi aloittaa työt lähetysasemalla Tsingshissä, Hunanin maakunnassa. Vaikka voisi olettaa Helvin kokeneen melkoisen kulttuurishokin, hänen päiväkirjamerkintänsä ovat hyvin maltillisia ja paljastavat vain vähän suuresta elämänmuutoksesta. Hyvin vaiteliaana ja omissa oloissaan viihtyvänä hän näyttäytyy toisillekin aseman työntekijöille. Näin pohdiskelee erityisesti Ilta Auermäki, joka kirjoittaa ahkeraan kirjeitä sulhaselleen Suomeen. Muutkin henkilöhahmot kuljettavat tarinaa eteenpäin omiin elämän tapahtumiinsa ja haasteisiinsa keskittyen, usein suorastaan omiin ajatuksiinsa unohtuneina. Lukijan tehtävänä on vetää palasia yhteen ja koota niistä ehjää kuvaa. Kulisseissa kuhisee maailman levottomuus; Eurooppa sotineen on vain kaukaista kumua, Kiinan kaaos lähellä ja jokapäiväistä selviytymistä.

Tästä alkaakin kirjan mielenkiintoisin ja havahduttavin osuus. Tuskin olen yksin ajatukseni kanssa, kun huomaan, miten Eurooppa-keskeisesti olen nähnyt esimerkiksi toisen maailmansodan ajan. Varjoon on jäänyt myös Japanin ja Kiinan suhteet tuolloin; Nankingin vuoden 1937 tapahtumat ovat niin järkyttävää luettavaa ja niiden painolasti kantaa tähän päivään asti. Luen japanilaisten tekemistä kauheuksista ja verilöylyn mittakaavasta enkä voi mitenkään sulauttaa sitä mielikuvaani japanilaisista. En, vaikka aina ja kaikkialla sodat ovat nostaneet esiin ihmisen raakalaismaisuuden. Tapahtumien keskellä elävät myös lähetysaseman työntekijät, maasta lähteminen on joko mahdotonta tai ainakin äärimmäisen hankalaa. Euroopasta saadaan vain ajoittain tietoa, joka on kenties ehtinyt jo vanhentuakin matkalla. Lähetystyöntekijöiden elämä on aika konkreettisesti Kiinassa ja työn rooli merkityksellinen, koska Suomi ja läheiset ovat kaukana niin monella tapaa. Entäpä paikallisten suhtautuminen suomalaisiin, kun Suomi ajautui Saksan liittolaiseksi ja siis samalle puolelle Japanin kanssa? 

Erilaiset kulttuurit, uskonnot ja uskomukset rinnakkain - olipahan lukukokemus!


lauantai 14. heinäkuuta 2018

Tunne syöminen






Jonna Heinonen
Minerva, 2018





 Ruoka innoittaa ja ahdistaa, lohduttaa ja puhuttaa. Pieni lapsikin sen osaa – miksi siis syömisestä on tullut niin vaikeasti hallittava taito? Dieettejä ja elämäntaparemontteja on tarjolla pilvin pimein, mutta ketään ei voi ulkoa päin ohjelmoida elämään niiden mukaan. Pysyvä muutos voi lähteä vain itsestä ja omista oivalluksista.

Ravitsemustieteilijä, valmentaja ja kouluttaja Jonna Heinosen kirja pureutuu syömisen psykologiaan. Hän ei anna dieettiohjeita, eikä kirjasta löydy ensimmäistäkään kiellettyjen aineiden listaa, sen enempää kuin ohjeistusta tehostettuun rasvanpolttoonkaan. Sen sijaan hän auttaa lukijaa huomaamaan, miten monitahoinen asia syöminen lopulta onkaan. Aivot, niin ylivertainen tietokone kuin ne ovatkin, reagoivat yhä kivikautisesti ruokaan: Syö aina, kun saalista on tarjolla. Toisaalta nykyihminen tietää tasan tarkkaan, kuinka pitäisi syödä ja mikä on terveellistä ja mikä taas ei. Ja kun emme pysty noudattamaan ruokasuosituksia ja käsi eksyy sipsipussiin, tunnemme syyllisyyttä ja peli tuntuu menetetyltä jälleen kerran.

Syöminen on siis paljon muutakin kuin fysiologinen toimenpide nälän tyydyttämiseksi ja hengissä pysymiseksi. Se on mielihyvän lähde, joka on vahvasti läsnä sosiaalisissa tilanteissa. Kruunaamme yhteiset hetket hemmottelulla ja haluamme myös osoittaa rakkautta ja välittämistä tarjoamalla hyvää ruokaa. Toisaalta vaikeat asiat, stressi ja yksinäisyys saavat myös hakeutumaan herkkujen äärelle. Aivojen palkitsemiskeskus iloitsee rasvasta ja sokerista; aikana, jolloin ruokaa ei ollut jatkuvasti saatavilla, runsasenerginen ateria oli eloonjäämisen kannalta hyvä asia. Myös hormoneilla on tärkeä osuutensa nälän säätelyssä. Ja kun mainosmaailman nikkarit vielä osaavat taitavasti vedota ihmisen tarpeisiin ja ympäröivällä kulttuurilla on suuri merkitys, syöminen onkin jo todella mutkikas juttu.

Jonna Heinonen opastaa huomaamaan syitä omien ruokailutapojen takana ja kannustaa joustavampaan ja rentoon syömiseen. Syyllistämisen ja tiukan itsekurin sijaan tarvitsemme intuitiivista suhdetta ruokaan, oman kehomme viestien kuuntelemista ja nälän lajien tunnistamista. Kirja puhuu paljon myös tunnesyömisestä; monesti sydämen nälkää voi hoitaa muinkin keinoin kuin ruoan avulla. Tässäkään kohtaa Heinonen ei silti latista ja lyttää lukijaansa. Hän riisuu termiltä turhan negatiivisuuden ja toteaa, että kaikki me tunnesyömme joskus, eikä se sinänsä ole haitallista. Edelleen oleellista on tunnistaa rajat ja omien kielteisten tunteidensa hallintakeinot, jotka auttavat pysymään terveen ruokasuhteen tiellä. Kirjassa harjoitusten avulla on helppo konkretisoida asiaa omakohtaisesti.

Mielenkiintoista luettavaa jokaiselle ja varsinkin heille, jotka haluavat pysyvää muutosta kaalisoppakuurien sijaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.7.2018

torstai 12. heinäkuuta 2018

Iso härkä








Mikko Kamula
Gummerus, 2018





Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja on edennyt toiseen osaansa. Eletään 1480-lukua Savon syrjäisillä korpimailla, jonne Juko Rautaparta muutti perheensä kera kruunun veroja vältelläkseen. Mutta kuten aloitusosasta Ikimetsien sydänmailla kävi ilmi, verottaja iski huonekuntaan poikkeuksellisen ahnaasti neljännesmies Tönius Ikäheimosen muodossa. Kaunainen neljännesmies ei jätä Jukoa rauhaan tälläkään kertaa ja kohtaamisissa syntyy pahaa jälkeä niin, että tapahtuneita joudutaan puimaan käräjillä asti. Suurimmaksi uhkaksi nousee kuitenkin kirjan nimen mukaisesti Iso härkä, joka ilmaantuu painajaisina Tenho-pojan uniin.

Kakkososan aluksi perhettä kohtaa suuri menetys, kun Juko Rautaparran äiti menehtyy väkivaltaisesti. Vainaja on saatettava haudan lepoon ja näin lukija imaistaan heti mukaan muinaissuomalaisten kaikkeuskäsityksiin. Kuvaukset elämän ja kuoleman rinnakkaisuudesta ja osittaisesta limittymisestä ovat kiehtovaa luettavaa. Ne saivat minut katsomaan oman paikkakuntani Karsikkomäkeä aivan uusin silmin ja miettimään sen ikivanhaa historiaa – aluehan kantaa merkityksellistä, lähes pyhää nimeä!

Tarinan keskiöön nousevat tällä kertaa Juko Rautaparran lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Jokaisella heistä on omat seikkailunsa ja kasvukipuilunsa, joiden kautta tutustutaankin heihin perin juurin tarkkaan. Heiskaa uhkaa jopa kuolemantuomio, mutta onnekseen – tai taikuudesta on enemmänkin kyse – hän päätyy rakentamaan Olavinlinnaa. Pitkän ja vaarallisenkin reissun varrelle mahtuu niin sodan uhkaa kuin leimahtavaa rakkauttakin. Tenho jatkaa Yörnin äijän tietäjäopissa ja nuoresta iästään huolimatta hänelle lankeaa suuri vastuu taistelussa yliluonnollista, jättiläisen mittoihin paisuvaa härkää vastaan. Veljesten elämän rinnalla Varpu tuntee jäävänsä varjoon, eikä rinnakkaiselo äitipuoli-Matelin kanssa suju ristiriidoitta. Kuitenkin tuttavuus maahisten kanssa nostaa lopulta myös Varpun taistelemaan Isoa Härkää vastaan.

Lienen itsekin joutunut Yörnin äijän tai lappalaisnoitien lumouksen alle, sillä elin todeksi fiktiivisimmätkin osuudet yli 600-sivuista tarinaa. Jännitystä tästä ei todellakaan puutu. Voin mielessäni sijoittaa tapahtumat tutuille paikoille; tehdä mukana taivalta Rantasalmelta Juvalle ja nähdä Jukajärven lainehtivan Juvan kirkon ja kalmiston takaisella alueella. Olavinlinnan rakentaminen sai palaamaan historiantunneille ja pelkäämään rakennusmiesten mukana idästä nousevaa uhkaa. Myytit ja uskomukset, alinen maailma ja metsänpeitto muistuttavat ajasta, jolloin tieto siirtyi kerrottuina totuuksina ja taruina sukupolvelta toiselle.

Kirjasarja on suunniteltu kuusiosaiseksi, joten viimeistään nyt kannattaa hypätä Kamulan matkaan mukaan ja aloittaa tietysti ykkösosasta. Seuraavalta osalta odotan paljon ja kiinnostaa kovasti nähdä, miten paljon paikkailtavaa ison härän jäljiltä jäi. Dramaattinen loppu jää odottamaan selitystä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 12.7.2018

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Kätkäläinen ja musta koira






Simo Hämäläinen
Gummerus, 2011




Monen vakavanpuoleisen kirjan jälkeen ja jäseniä jäytävän lomanodotuksen tuskassa kaipasin jotakin kevennystä elämään. Niinpä nappasin miehen lukupinosta kolmisensataa sivua Kätkäläistä. Takavuosina lienen lukenut koko Kätkäläisletkan, mutta sen verran on vuosia välissä, että ihan uudesta meni. Ja kevennyksestä meni myös, vaikka vakavien asioiden äärellä ollaan nyt Kätkävaarallakin.

Pietu Kätkäläisen, kirkonkirjoissa Pietari Aholaisen, tarina alkoi jo neljäkymmentä vuotta sitten. Ilmankos on jo ruttua naamassa kansikuvan miehellä. Ikää on kertynyt myös Piitun Iitamarialle ja ihan pyöreitäkin on jo juhlittu. Iitamaria päättääkin lahjarahoilla hankkia vielä ajokortin turvakseen. Pietu toki ensin leukailee asiasta, mutta kuskaa kuitenkin kuuliaisena miehenä Iitamariaa ajotunneille. Ja ettei vain kortti irtoa ahkeralle opiskelijalle, kunhan ensin saa hätisteltyä ruttuisen Saapin ja sitä ohjailevan Pietun pois kannoiltaan ajokokeessa.

Vuosien vierinnästä huolimatta elämä jatkuu Kätkävaaralla kuitenkin suht entiseen malliin. Naapurissa Kieppivaaralla sen sijaan Alma Hurskainen on hätää kärsimässä, kun Aimon seuraan lyöttäytyy musta koira; alakulo, masennus ja sekavuus. Aimo on sentään elänyt hyvin itsellistä elämää vauraan talon isäntänä. Alman hätäännys on satuttavaa, kun mies muuttuu vieraaksi ja karkaileekin omille reissuilleen. Pietu ja Iitamaria ovat alttiita auttamaan naapureitaan, mutta lopulta Aimon hoito halutaan ratkaista ulkopuolisin keinoin. Kirja on ilmestynyt seitsemän vuotta sitten ja kas kummaa, kun silti kuulostaa tuoreelta ja ajankohtaiselta. Sotea temmotaan ja väännetään mutkille, terveys- ja hyvinvointipuolella puntaroidaan resurssien riittävyyttä. Pieni ihminen kurkottelee ympärilleen, josko sattuisi kohdalle se tunneli, jonka päässä valoa pilkottaa. Pietun ja Iitamarian terävänhauskan sanailun keskelläkin jää miettimään, onko näillä pariskunnilla lopulta muuta turvaa kuin toisensa. Kuolemaan astihan sitä luvattiin, ja moni vanhemman sukupolven edustaja elää valaansa nyt todeksi - kirjaimellisesti ja nurkumatta.

Toisaalta, jotenkin uskon, että Pietut ja Iitamariat porskuttaa kaiken yhteiskunnallisen venkoilun keskelläkin. Pietu härnää ja yllyttää, Iitamaria antaa samalla mitalla takaisin. Elämästä tekevät rikasta, vaikka joskus onkin "pitännä ruapia lompsan pohjoo kynnet verillä." 

 

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Aikalisä






Marian Keyes
Tammi, 2018





Keski-iän kriiseistä riittää kirjallisuuteen ammennettavaa. Näin myös Marian Keyesin uusimmassa romaanissa, jossa päälle nelikymppinen Hugh tuntee tarvitsevansa irtiottoa arjestaan. Isän ja ystävän kuolema ovat ravistelleet miestä miettimään oman elämänsä rajallisuutta. Hugh ja Amy ovat olleet naimisissa lähes kaksikymmentä vuotta, päivät ovat täyttyneet työstä ja perheen pyörittämisestä, yhteenkuuluvuudesta ja rakkaudesta. Amyn järkytys onkin suuri, kun Hugh kertoo ottavansa aikalisän, puoli vuotta täysin itselleen. Suunnitelmat ovat jo valmiina, eikä vaimolla ole niihin sanaansa sanottavana. Hugh lähtee reppureissulle Aasiaan kuudeksi kuukaudeksi ja elelee sen kuin vapaa mies konsanaan, ilman avioliiton sitoumuksia.

Amy on täysin pois tolaltaan ja myös häpeissään, sillä miehen lähtö herättää ympäristössä paljon puheita ja spekulointia. Amyn on itsensäkin mahdotonta nähdä puolen vuoden päähän; näinköhän Hugh enää palaa ja jos palaakin, niin onko heillä enää yhteistä tulevaisuutta? Hughilla on omat seikkailunsa, mutta ehkäpä Amykaan ei enää puolen vuoden jälkeen ole entisensä – niin, onko hänelläkin nyt aikalisä meneillään? Ainakin hänellä on kädet täynnä työtä, kun hänellä on tyttärensä ja veljentytär vastuullaan, työnsä hoidettavana ja talouden laskut maksettavana. Alzheimeria sairastava isä nappaa vielä oman osansa Amyn vapaa-ajasta.

Hughin teko vaikuttaa itsekkäältä, mutta tarinan edetessä paljastuu, että Amylla on ollut omat salaiset haaveensa seikkailusta jo ennen Hughin lähtöä. Yksin jäätyään Amy tapaa uudestaan tuon haaveidensa miehen, eikä suhde jää enää pelkkien päiväunien tasolle.

Miten hienoa olikaan palata taas tauon jälkeen Marian Keyesin pariin! Hurmaava irlantilaiskirjailija on kietonut viihderomaaniinsa laajan skaalan elämän eri ulottuvuuksia kipupisteineen. Jokaisella henkilöhahmolla on omat syynsä toimiinsa ja myös urheutta kantaa vaikeat tunteensa. Tarinan pahista heistä ei saa kenestäkään. Irlantilaisittain läsnä on myös aina suurperheen tuoma tuki – ja draama – perjantaipäivällisineen. Keyes ottaa kantaa myös hyvin ajankohtaiseen asiaan, kun Amyn veljentytär Sofie tulee vahingossa raskaaksi ja haluaa abortin. Tämän vuoden toukokuussahan irlantilaiset ovat äänestäneet maailman tiukimpiin kuuluvan aborttilainsäädännön muuttamisesta, joten Keyesin tarinan tarkkaa ohjeistusta abortin järjestämiseksi voi pitää aika rohkeana tekstinä.

Aikanaan Hugh palaa kotiin, itse asiassa ennen aikojaan. Kuinkas sitten muuttuneet palaset järjestellään uudelleen? Siitä on ilo ottaa selvää, joten tästä lomalukemista, ole hyvä!


Julkaistu Kirjavinkeissä 24.6.2018


tiistai 29. toukokuuta 2018

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin





Naja Marie Aidt
S&S, 2018





Kohtuuttomista kohtuuttomin tapahtuu, kun tanskalainen runoilija-kirjailija Naja Marie Aidt saa tiedon 25-vuotiaan poikansa onnettomuudesta. Carl on pudonnut viidennen kerroksen ikkunasta jouduttuaan huumepsykoosiin. Perheenjäsenet hälytetään paikalle sairaalaan jättämään jäähyväisiä, ennen kuin Carl irrotetaan hengityskoneesta. Äidin on annettava kuolemalle hänet, jonka kanssa on yhdeksän kuukautta ollut yhtä ja jota hän on kantanut sydämellään lapsensa elämän jokaisena päivänä.

Aidtin surukirja poikansa kuolemasta on lohdutonta luettavaa. Lapsen menetys on vedenjakaja kahden aikakauden välillä, aikaan ennen ja jälkeen. On neljännesvuosisadan muistot ja päiväkirjamerkinnät, joita Aidt jakaa lukijansa kanssa. On kaoottinen, kaikesta normaalista eriytetty tässä ja nyt, joka ei taivu sanoiksi eikä alistu järkeviksi lauseiksi. Luonnonlaeista – siitä, että lapset saisivat haudata vanhempansa – piittaamaton kuolema riistää runoilijaltakin sanat. Naja Marie Aidt etsii apua kirjallisuudesta saman kokeneilta ja hänen omia tekstejään tauottavat muun muassa Sokrates, Gilgamesh, Nick Cave ja Dennis Riley. Jokainen surunsa kanssa kamppaillut tietää, miten shokkivaiheessa ja kauan sen jälkeenkin, on kelattava tapahtunutta yhä uudestaan, käytävä tilanteita läpi hetki hetkeltä. Aidtin kirja kuvaa hyvin tuota vaihetta, asioita on toistettava ja toistettava, jotta voi toivoa niiden jonain päivänä asettuvan aloilleen. Sielun ja mielen ajankäsitys ei etene kronologisesti eikä muutakaan kaavaa toteuttaen. Se voi vaihtaa fonttia kesken kaiken, unohtaa pilkut ja pisteet.

Carlin kirja on pienikokoinen ja jotenkin vaatimaton ulkoiselta olemukseltaan. Lukukokemuksena se jättää jälkeensä henkisen vapinan ja muistuttaa vanhemmuuden niistä puolista, jotka eivät ole neuvoteltavissa elämän kanssa. Paradoksaalisesti silti kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy lohtu, kun Aidt toteaa, että ”Tässä kuolemanhiljaisessa hetkessä on mahdollista elää.” Lapset ovat aina läsnä ja ajatuksissamme, niin elävät kuin kuolleetkin. Jokin arvoituksellinen rauha tämänkin kanssa on löydettävissä, rakkauden uudessa ulottuvuudessa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.5.2018

tiistai 22. toukokuuta 2018

Mon amour: Ranskalaisen parisuhteen jäljillä







Helena Liikanen-Renger
Atena, 2018



Hartaasti odotettu sesonki on jälleen edessä. Kirmaamme kesälomalaitumille suurin odotuksin, nauttimaan Suomen suvesta ja toisistamme. Suomalaistutkimuksen mukaan avioeroja haetaan eniten juuri lomien jälkeen. Nyt onkin siis otollinen hetki pohdiskella tovi parisuhteen kipinää. Mitä parisuhteesta ajattelevat ranskalaiset, joilla on rakkauden kielikin käytössään?

Helena Liikanen-Renger on koonnut uusimpaan kirjaansa erilaisia näkökulmia ranskalaisen parisuhteen olemukseen. Ulkosuomalaisena ja ranskalaisen miehen vaimona hän voi katsella aitiopaikalta suomalaisen ja ranskalaisen elämänmuodon eroja. Kirjaa varten hän on haastatellut lukuisia ihmisiä, niin asiantuntijoita kuin erilaisia pariskuntiakin.

On kiehtovaa huomata, miten jo pieni ranskalaisuusnäkökulma voisi tuoda parisuhteeseen uutta säväystä. Siinä missä me suomalaiset menemme paljolti lasten ehdoilla, ranskalaiset nostavat parisuhteen hoitamisen päällimmäiseksi. Parisuhteeseen halutaan panostaa, huomata toinen sanoin ja teoin, viettää aikaa yhdessä. Estetiikka on arvossaan, itsestä huolehtiminen ja huolitellulta näyttäminen tärkeää – arvostusta niin itseä kuin toistakin kohtaan. Kun tämä kivijalka on kunnossa, päälle on hyvä rakentaa koko perheen, niin vanhempien kuin lastenkin, hyvinvointia.

Suomalaisuudessa on suuret hyveensä ja tuttuutensa, se on rakasta. Silti kirjaa lukiessa havahtuu Liikanen-Rengerin huomioon, että korostunut tarpeemme selvitä kaikesta yksin ja pärjätä ilman apua tekee elämästä ajoittain myös karua. Missä elämänilo, joie de vivre? Kyllä suomalainen nainenkin, se hänen romanttinen puolensa, nauttii saadessaan kukkia ja iloitsee herrasmiehen avaamasta ovesta, kehuista ja kohteliaisuuksista. Toisaalta mukavuudenhalussakin on puolensa ja kotiin päästyään on mukava vaihtaa kotiverkkareihin; tapa, joka kirjan mukaan ei kuulu ranskattaren tyyliin ollenkaan.

Vaikka ranskalaiset panostavat paljon parisuhteeseen, se ei suinkaan pelasta avioeroilta ja pettämiseltä. Hyvinkin hoidettu ja vaalittu parisuhde muuttuu ajan mittaan ja romantikko alkaa kaivata intohimoa ja rakastumisen huumaa. Kirjan mukaan ranskalaiset eivät kuitenkaan suhtaudu pettämiseen kovin ankarasti. Muistan nähneeni kyselytutkimuksen, jonka mukaan Ranska on myötämielisin maa suhteessaan uskottomuuden ja syrjähyppyjen anteeksiantamiseen.

Suomalaisesta näkökulmasta kohtuus on ehkä jossain siellä keskellä, harmaalla alueella. Kyllä suomalaisestakin miehestä löytyy herrasmiestä, se vain toteutuu hieman toisessa muodossa ja maltillisemmin. Mutta haittaakaan ei ole, jos nappaamme pientä ranskalaista vivahdetta omaan arkeemme ja muistutamme itseämme siitä, mistä kaikki alkoikaan. Silloin ennen lapsia.

Helena Liikanen-Rengeriltä kannattaa lukea myös hänen aiempi kirjansa Maman finlandaise, joka kertoo hänen ensimmäisistä vuosistaan Ranskan Rivieralla.

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.5.2018