tiistai 3. maaliskuuta 2020

Silloin tällöin onnellinen





Antti Rönkä ja Petri Tamminen
Gummerus, 2020

219 s.




Petri Tamminen kirjoittaa opiskelemaan lähteneelle pojalleen sähköpostia: ”Mitä sinulle Antti nyt kuuluu?” Kysymyksestä saa alkunsa isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihto ja sen pohjalta syntynyt kirja, Silloin tällöin onnellinen. Kirjassa kohtaavat paitsi isä ja poika myös kaksi kirjailijaa, jo pitkän uran tehnyt isä ja esikoiskirjaansa työstävä poika.
Alussa viesteissä on tunnustelun makua erityisesti isän puolelta. Yhteisessä historiassa on painolastinsa, jota Antin avoimuuden ja rehellisten pohdintojen kautta päästään kuitenkin työstämään. Anttia kalvaa epävarmuus kirjoittamisensa ja koko elämän suhteen; häpeän, itsesyytösten ja pelkojen lista tuntuu loputtomalta. Jopa niin, että on helpompi miettiä ei-pelottavien asioiden listaamista – ja niitä löytyy peräti yhdeksän kappaletta. Ja mitä vastaa isä Petri? Hän karsii pojan turvallisten listan kolmeen. Tekstissä on nerokasta itseironiaa, kapeiden huulien välistä karkaavaa hymähtelyä, mutta mikään ei himmennä miesten häpeä- ja pelkokuorman määrää.
Antin työn alla oleva esikoiskirja kertoo hänen kokemastaan koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Kun Petri saa tekstiä luettavakseen, se sekä ilahduttaa häntä kirjailijana ja kirjoittamisen opettajana että syyllistää ja painaa isänä. Miksei hän huomannut, miksi ei pystynyt auttamaan? Syyllisyys huipentuu lamaannukseen, kun lääkkeiden yliannostus ja alkoholi on viedä pojan hengen.
Antti Röngän ja Petri Tammisen vuoropuhelu vavahduttaa ja havahduttaa: se kirjoittamisen palo ja tuska, se isän ja pojan suhteen haavoittuvuus ja kompleksisuus! On nautinto lukea heidän yksityiskohtia havainnoivaa tekstiään, kirjallisuudesta lainattujen sitaattien tarkastelua suurennuslasilla. Ja toisaalta sitä raakaa itsensä analysointia, jonka toinen osaa ottaa vastaan. Ei sittenkään vain pelkoa vaan myös rohkeutta. Ei niin suurta häpeää, etteikö silloin tällöin onnellinen.
Tässä kirja, joka kestää useammankin lukukerran. Isille, pojille, kirjoittamisensa kanssa kipuileville.
Julkaistu Kirjavinkeissä 27.2.2020

tiistai 14. tammikuuta 2020

Sinisilmäiset






Malcolm Gladwell
WSOY,  2019

Alkuteos: Talking to Strangers (Little, Brown & Company, 2019)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro

370 s.

Malcolm Gladwell pohtii uusimmassa kirjassaan Sinisilmäiset, miksi meitä on niin helppo huijata. Kirja palauttaa mieliin muun muassa kaikkien aikojen arvopaperihuijauksen reilun vuosikymmenen takaa, jolloin Bernard Madoffin yhtiöön sijoittaneet menettivät petoksessa jopa 50 miljardia dollaria. Oivallisia tapausesimerkkejä löytyy myös niin CIA:n agenteista kuin tuomareidenkin vaikeudesta erottaa totuudenpuhuja valehtelijasta.

Gladwell aloittaa kirjansa afroamerikkalaisen Sandra Blandin tapauksesta. Matkallaan ruokaostoksille Bland joutuu poliisin pysäyttämäksi, koska hän on vaihtanut kaistaa näyttämättä vilkkua. Kohteliaana alkanut keskustelu päättyy täyteen konfliktiin ja Blandin pidätykseen. Kolmen päivän päästä nuori nainen tekee itsemurhan sellissään. Heidän keskustelunsa on tallentunut poliisiauton kojelaudan videokameraan ja on siten jälkeenpäin tarkkaan analysoitavissa. Tämän esimerkin avulla Gladwell haluaa osoittaa, miten herkästi tulkitsemme meille tuntemattoman ihmisen käytöstä ja puhetta täysin väärin. Sandra Bland ei suinkaan ollut huijari, ihonvärillä, oletuksilla ja asenteilla lienee ollut molemmin puolin vaikutusta tapahtumien kulkuun. Olennaista oli kuitenkin se, että kasvokkain olo ei auttanut näitä kahta ”lukemaan” toisiaan yhtään sen paremmin.

Gladwell lähtee rehellisyysolettamasta: meillä on sosiaalinen tarve luottaa toisiin ihmisiin. Yhteiskuntaa on ollut helpompi rakentaa luottamuksesta kuin kaiken epäilystä käsin. Toisekseen pyrimme muodostamaan meille vieraasta ihmisestä käsityksen hänen ulkoisen olemuksensa ja käytöksensä perusteella. Gladwellin mukaan olemme aika huonoja erottamaan näytellyn viattomuuden ja toisaalta saatamme herkästi tuomita viattoman, jonka käytöksestä jännittäminen tekee epäilyttävän. Myös tapahtumaympäristöllä on oma vaikutuksensa: erikoisena yksityiskohtana on selvitetty tarkkaan kaasuitsemurhien kehitystä Englannissa ja Golden Gate -sillan suosiota itsemurhapaikkana.

Osassa kirjan esimerkeistä Gladwellin johtopäätökset tuntuvat ehkä hieman yksiniitisiltä, mutta mielenkiintoista ajattelemisen aihetta kirja kyllä antaa. Virhearviot ja havainnoinnin rajallisuus ovat inhimillisiä ominaisuuksia, olipa ihminen missä asemassa hyvänsä. Joskus se vie syyttömän vankilaan, joskus pedofiili saa jatkaa rikoksiaan vuosia kenenkään puuttumatta. Miksi hälytyskellot eivät soi selvistä vihjeistä huolimatta?

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.1.2020

lauantai 11. tammikuuta 2020

Surun virrassa






Juha M. Itkonen
Kirjapaja, 2019





Surua koskettelevia kirjoja on ilmestynyt tiuhaan tahtiin, mikä kertonee juuri asian merkityksellisyydestä. Tavalla tai toisella se koskettaa meitä jokaista, vähintäänkin henkilökohtaisesti ja usein myös vaativina tilanteina työelämässä. Juha M. Itkonen käsittelee surua uudessa kirjassa kolmesta näkökulmasta: läheisensä menettäneen omakohtaisena suruna, pappina ja surututkijana. Hän on kokenut oman lapsen menettämisen ja tehnyt väitöskirjan kirkon antamasta tuesta kohtukuolemaperheille.

Surusta on puhuttu surutyönä ja sen erilaisina vaiheina, jotka auttavat ihmistä hyväksymään menetyksen ja jatkamaan elämää. Uudempi surututkimus kuitenkin korostaa surun yksilöllistä luonnetta, johon jäykähkö malli lineaarisesta prosessista ei täysin sovi. Ensinnäkään suru ei ole projekti, joka täytyy suorittaa tietyssä ajassa ja oikeaoppisesti. Sureva joutuu toki käsittelemään valtavasti tunteita ja helpommat ja vaikeammat vaiheet vuorottelevat uudessa tilanteessa. Surutukija rinnalla pidättäytyy määritelmistä ja antaa surulle tilaa juuri sellaisena kuin se on, pienenä tai suurena, kyyneleisenä tai kuivin silmin. Itkonen puhuu surun virrasta, joka saa virrata vapaasti omalla painollaan. Suru syntyy rakkaudesta; ”Suru on rakkauden varjo.” Miksi olisi tarpeen unohtaa jotain niin ainutlaatuista ja tärkeää? Vaikka kuolema pakottaa luopumaan itselle rakkaasta, tämä voi ja saa silti pysyä osana omaa elämäntarinaa. Kokemus on parhaimmillaan elämää rikastuttava.

Surun virrassa auttaa ymmärtämään omaa ja toisen surua, mutta sielunhoitokirjana se on suunnattu ennen kaikkea seurakuntien työntekijöille ja sopii hyvin myös terapia- ja sosiaalityön ammattilaisille. Kirjan painopiste on luterilaisen kirkon kautta annettavassa surutuessa. Wikipedia määrittelee sielunhoidon näin: ”Sielunhoito on uskonnollisen yhteisön piirissä harjoitettavaa, psyykkiseen kokemistodellisuuteen kohdistuvaa auttamista. Sielunhoito voi sisältää muiden muassa kuuntelemista ja rukousta.” Hautausjärjestelyjen myötä kirkon työntekijät ovat etulinjassa kohtaamassa surevia ihmisiä. Työn kulmakivenä on perussanoma kuoleman voittavasta rakkaudesta. Seurakunta kohtaa surevia hyvin monissa tilanteissa ja mahdollistaa surun käsittelyä esimerkiksi vertaistukiryhmissä. Oma lukunsa ovat äkilliset kuolemat, kuten itsemurhat ja henkirikokset, jolloin tarvitaan erityistukea.

Kirja on tuhti tietopaketti alan ammattilaisille mutta myös antoisaa luettavaa jokaiselle, joka haluaa ymmärtää surun ja surevan maailmaa. Itkonen kirjoittaa lämpimästi ja ymmärtävästi – unohtamatta kaiken alkujuurta, rakkautta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.1.2020


lauantai 28. joulukuuta 2019

Kunnes jalkasi kantavat






Pirjo Puukko
Stresa, 2019



Lukuharrastukseni on jo hyvän aikaa ollut hyvin voittopuolisesti vinkkailua kirjavinkit.fi - sivustolla, joten vain hyvin harvakseen olen ottanut vastaan arvostelukappaleita blogia varten. Pirjo Puukon esikoisromaanin esittely vakuutti minut kuitenkin heti niin, että ilomielin otin kirjan luettavakseni. Logistiset ongelmat jarruttelivat kirjan saapumista, mutta onnekseni sain sen sopivasti juuri joululukemiseksi. Aattovalmistelut sujuivat sutjakkaammin, kun niitä kevensi lukutuokioilla.

Mikä kirjan esittelyssä siis sai kiinnostuksen heräämään? Kirjassa kulkevat rinnan äidin ja tyttären, Ellin ja Anitan, elämäntarinat. Aikakausi on eri, elämän tarjoamat rajat ja mahdollisuudet erilaiset. Elli ja Anita näkevät ja kokevat elämän ympärillään hyvin eri tavoin ja alusta alkaen on selvää, että heidän tarinoistaankin kasvaa erilaiset. Silti aivan alussa he ovat olleet yhtä, sisäkkäiset, aivan lähimmät. Äidin ja tyttären suhde on aivan ainutlaatuinen, sillä naiseus tulee yhdistämään heitä aina, vaikka tytär kasvaakin erilliseksi itsekseen ja tekee omat ratkaisunsa. Elämän kriisivaiheissa ja muutoksissa äitisuhteen käsittelemättömät ongelmat voivat pulpahtaa pintaan niin suhteessa itseen kuin muihinkin ihmisiin.

Ellin elämän alku joskus 1920-luvulla on ankea. Hänen äitinsä on kuollut ja pieni nyytti jää isovanhempiensa ja tätiensä hoiviin pieneen Hallanmökkiin. Elli merkitsee yhtä suuta enemmän ruokittavia, joten kodin töihinkin on syytä kantaa kortensa heti, kun vähänkin askareisiin kykene. Vain mummoltaan Emilialta Elli ehtii saada hieman syliä ja lämpöä, ennen kuin mummokin kuolee pois. Hetkellisesti myös Viipurissa asuva kummitäti yrittää helpottaa pienen tytön elämää. Päällimmäisenä säilyy kuitenkin aina selviäminen elämässä eteenpäin työn ja itsensä varassa olemisen keinoin.

Vuonna 1949 Ellin piikomisajat ovat takana päin, sodasta on siirrytty jälleenrakentamisen aikaan. Elli on naimisissa Taunon kanssa; ajatukset ensirakkaudesta ja komeasta sotilaasta on työnnettävä taka-alalle, onhan Tauno kuitenkin kunnollinen ja työteliäs. Elli huomaa olevansa raskaana eikä havainto ilahduta kumpaakaan. Elämä vielä selvillä vesillä muutenkaan. On sopeuduttava lapsiperheen arkeen, jokusen vuoden päästä syntyy Markku. Myöhemmin lapsiluku kasvaa kolmeen. Töiden perässä muutetaan Savosta Helsinkiin, ollaan yksi perhe enemmän suuren muuttovirran lähiöissä. Lapset kasvavat, yhteiskunta muuttuu, uudet keksinnöt helpottavat ihmisten elämää - mutta kuten elämänsä alusta asti, Ellin rajat tuntuvat määrittyvän yhä ulkopuolelta. Anitasta hän haluaa kasvattaa vahvan ja omatahtoisen, jonka ei hänen tavallaan tarvitse säikähtää kenenkään katseita ja puheita.

Suomi kulkee maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusmaaksi. Toisin kuin äitinsä, Anita saa opiskella ja kapinoida uudenlaisen ajattelun puolesta. Kun aiempi sukupolvi vaikeni sodasta, nyt nuoriso syttyy sodanvastaisuuden puolesta. Seurustelu ei enää tarkoita pikaista avioliittoa, tuntuu ihan järkevältä muuttaa Olan luokse. Äidin mieleen Ola ei ole, Pohjanmaalta on pettureita tullut aiemminkin.

Äiti ja tytär, tytär ja äiti. Vuoroin äänessä Elli, vuoroin Anita. Viimeistään itse lasta odottaessaan joutuu tytärkin pohtimaan omaan äitisuhdettaan. Taustalla Suomi suurine muutoksineen; olosuhteet ovat erilaiset mutta pohjalla silti sama perusvire. Jotain mikä ei pääse puhkeamaan parhaaseensa, hellyyttä vajaamittaisesti, aina luottamusta pidätellen. Kun on ratkaisujen aika, voiko Anita toimia kuten äiti hänestä toivoi - vahvasti ja oman tahtonsa mukaan?

Ajattelemisen aihetta? Ellin ja Taunon perintö elää yhä. Vaikenemisen ja katkeruuden kulttuuriin kysytään omakohtaista kantaa vielä 2000-luvulla kohtaamisissamme, tärkeimmissä suhteissamme.




torstai 26. joulukuuta 2019

Maaseudun tulevaisuus






Antti Heikkinen
WSOY, 2019

228 s.

Väki vähenee, palvelut heikkenevät ja EU kurittaa. Kaikkien maaseudun hiljentämistoimenpiteiden jälkeenkin Nasaretin kylä kuhisee elämää. Antti Heikkinen läpileikkaa kuvitteellisen savolaiskylän elämänmenoa yhden tapahtumarikkaan kesäpäivän verran.

Nasaretilaiset valmistautuvat perinteikkäisiin Kirkastusjuhliinsa. Maire Korkalainen äkseeraa ylimpänä talkoolaisena; tarmokkaalla eläkeläisellä on aikaa, kun tilanpito on siirtynyt nuoremmille. Järjestettävää riittää, kun puhujiksi odotetaan kansanedustajaa ja kirjailijaa. Rosvopaistin valmistumista ajallaan on sitäkin syytä valvoa. Muilta kyläläisiltä ei sitten samaan tapaan puhtia juhlavalmisteluihin irtoakaan, kun huomio on oman – tai naapurin – elämän draamallisissa käänteissä. Yhtäällä puolustetaan vaimon kunniaa nyrkein, toisaalla hutaistaan haulia panttivangin perään. Hiljainen kylätiekö – ei ainakaan Nasaretin kylätie!

Juhlapuheet eivät kuitenkaan paljoa lämmitä silloin, kun keskuslämmityskattilassa on polteltava ulosottoviraston kirjeitä. Maatilan ahdinko kirpaisee syvältä ja on täysin tätä päivää. Yhtä todellista on myös ikääntyneen omaishoitajan hätä tulevaisuudesta, kun omat jaksamisen rajat tulevat vastaan.

Ajoittain Heikkisen teksti kopaisee kipeästi sydänalasta, seuraavassa hetkessä savolainen asioiden viäntely naurattaa. Hahmot ovat vallan mainioita persoonia, ja heitä on paljon. Oman kutkuttavan lisänsä tuo Camilla, joka haastaa maalaisnäkemykset ilmastoaktivismillaan. Kaupunkilaiselle ei mikään eläinperäinen maistu, mutta hänelle tehdään selväksi, että ”Tämä valtakunta on rakennettu läskin, lihan ja lehmänmaijjon voimalla.”

Minulle Antti Heikkinen on viime vuosien parhaimpia kirjailijälöytöjä. Ja taitaapi olla niin, että tekstit vain paranevat kirja kirjalta. Vauhdikkaan näytelmänkin näistä aineksista saisi aikaiseksi!

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.12.2019




maanantai 9. joulukuuta 2019

Tuonela






Mikko Kamula
Gummerus, 2019

702 s.



Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja etenee aikataulun mukaisesti ja suunnittelluista kuudesta kirjasta on nyt ilmestynyt kolmas, Tuonela. Juko Rautaparran perheen elämä savolaismetsien keskellä on arkista raadantaa ja eloonjäämistaistelua. Edeltävä osa, Iso härkäon vaatinut koko yhteisön ja jopa entisten vihollisten liittoutumista yhteistä uhkaa vastaan. Dramaattisena loppuhuipennuksena tuhoisa härkä onnistutaan kukistamaan, mutta samalla Juko Rautaparta menettää poikansa Tenhon. Tai ei aivan, sillä Yörnin äijä onnistuu puhaltamaan jo Tuonelaan matkaavaan poikaan haalean hengen.

Rautaparran perhe suree lähes kuollutta poikaa ja anelee tietäjien apua. Jopa lappalaisnoidista väkevin pitää paluuta Tuonelasta liki mahdottomana ja kieltäytyy auttamasta. Yörnin äijän on siis lähdettävä itse aliseen maailmaan ja yritettävä hakea oppipoikansa elävien kirjoihin takaisin.



Myös Rautaparran kaksi muuta lasta elävät hyvin tapahtumarikasta kautta. Karjalaisten ryöstöretket aiheuttavat sekasortoa ja johtavat lopulta siihen, että Heiska haastetaan lähtemään vainolaisten perään. Retki on raskas ja vaaroja täynnä, mutta palkkioksi nuorelle miehelle on luvassa rakkautta. Varpu puolestaan tunnustelee tietään parantajana ja työsarkaa riittääkin, kun paisetauti leviää seudulla.

Kirjan päällekkäisissä maailmoissa on sujuvaa ”vaihtaa kanavaa” – ylisestä aliseen, Tuonelasta Päivölään. Ja välillä palataan päivänvaloon, jotta Varpun ja Heiskan tarinat saavat täyden huomion. Seitsemänsataa sivua se ottaa ja kasassa on ehjä ja hykerryttävän jännittävä siivu keskiaikaista saagaa. Tässä osassa päästään myös todella nauttimaan kalevalaisen mytologian aarteista. Erikoinen, erityinen ja koukuttava sarja, joka saa fantasiankin tuntumaan todelta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.12.2019

perjantai 22. marraskuuta 2019

Lupa surra







Miia Moisio
Otava, 2019





Menetykset ja vastoinkäymiset eivät juurikaan kysy lupaa eivätkä sopivaa hetkeä. Suru pysäyttää ja anoo kantajaltaan vastauksia, vaikka kysymyksetkin ovat vasta hakusessa. Menetyksen suuruus ja ihmisen persoonallisuus vaikuttavat oleellisesti siihen, milloin ja miten ihminen on valmis käsittelemään surua.

Viime vuosina olen lukenut monta surua käsittelevää kirjaa, joissa menetykset ovat pääsääntöisesti liittyneet kuolemaan. Miia Moisio pohtii aihetta laajemmin kirjassaan: elämämme aikana kohtaamme lukemattoman määrän pienempiä ja suurempia menetyksiä. Jokainen niistä koskettaa, jokaista on lupa surra. Suru on aina henkilökohtainen, toisen surun määrän tai aiheellisuuden arviointi sivusta on tarpeetonta. Toisaalta suru koskettaa laajastikin lähipiiriä, nykyisin sosiaalisen median ja uutisoinnin myötä jopa maailmanlaajuisesti.


 Niin kipeää kuin sureminen tekeekin, sillä on selkeä päämäärä. Surun kohtaaminen verottaa voimia, mutta asioiden läpikäyminen auttaa hyväksymään menetyksen osana loppuelämää. Surematon suru ja asian vältteleminen sen sijaan kulkee taakkana, kenties syvällekin koteloituneena. Kun jokin myöhempi elämäntilanne junttaa sen voimalla pintaan, tunteen alkuperää voi olla vaikea tunnistaa – saati niitä sukupolvien työstämättömiä suruja, jotka periytyvät isältä pojalle.

Miia Moisio on hyvinvointialan yrittäjä, joka on toiminut myös sielunhoidon opettajan tehtävissä sekä kohdannut surevia papin työssään. Vahvimpana tunteena hänen kirjastaan nouseekin myötätuntoisuus, vierellä kulkijan hienovireinen osanotto. Hänen ajatuksensa surusta siltamatkana on hyvin lohduttava; matkalla on alku- ja päätepisteensä. Useampikaan siltamatka ei ehkä tee suremisesta helpompaa. Se voi kuitenkin vahvistaa ymmärrystä siitä, että surusta selviää. Arvokasta, käytännönläheistä tietoa niin surijalle kuin surevia kohtaavillekin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.11.2019