keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Suomen kieli ja mieli






Janne Saarikivi
Teos, 2018



Isänmaa. Äidinkieli. Suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikiven tekstit herättelivät huomaamaan, miten suuria tunnemerkityksiä omaan kieleen liittyy. Minunkin kansallisidentiteettini juuret ovat historian hämyssä, kansallisuusaatteen nosteessa. Eli kuten Saarikivi kirjassaan kirjoittaa: ”Nykyiset suomalaiset ovat saksalaisten professorien keksintö ja Suomen synty oleellinen osa saksalaisen ja eurooppalaisen nationalismin tieteellisiä juuria.” Suomen kielellä ilmaisen itseäni parhaimmin ja syvimmin, suomalainen mieleni herkistyy jääkiekkoleijoniemme menestyksestä ja itsenäisyyspäivän hulmuavista siniristilipuista. Harvemmin, jos kunnolla koskaan, olen tullut miettineeksi suomalaisuuttani juuri kielen, sen kulttuuristen merkitysten ja tunnelatausten kautta.

Kirja alkaa siis historiaosuudella ja Suomen syntyä koskevilla pohdinnoilla. Samalla Janne Saarikivi selventää myös suomalaisuuden kliseitä sekä niiden yhteyksiä suomen kieleen. Katsaus on kompakti mutta myös ylen kiinnostava mitä jos -vaihtoehtoisine visioineen. Eurooppalaiset kansallisvaltiot olisivat voineet muodostua myös toisin, toista olisi silloin kulttuurimme ja kielemmekin. On myös aiheellista palauttaa mieleen ne aikansa suurmiehet, jotka tekivät uranuurtavaa tutkimusta kielten ja Suomen heimon juurista. Mitä tekivätkään hyväksemme Anders Johan Sjögren, entä Henrik Gabriel Porthan, saati Matthias Alexander Castrén?

Historian havinoista palataan tähän päivään ja pohditaan kielten eroja ja kulttuurisidonnaisuutta. Kielentutkimuksen valossa taitaakin olla harhaluuloa, että elämme globaalissa ja yhdentyneessä maailmassa. Kun puhumme vapaudesta, rakkaudesta – saati meille niin rakkaasta metsästä – nämä sanat ovat eri ihmisille hyvin erimerkityksisiä. Parhaimmankaan sanakirjan avulla olisi hankala selittää Papuan viidakon asukkaalle joulupukkiamme tai formuloiden kolmen pysähdyksen taktiikkaa. Minun ei tarvitse lähteä Papuaan asti asiaa testaamaan, tuskinpa pystyn eurooppalaiselle vieraalleni englannin kielellä selvittämään suomaisen metsän merkitystä.

Luin Janne Saarikiven kirjan jo useampi kuukausi sitten. On ollut yllätys huomata, miten tämä kirja jäi arkeeni elämään – ja jos kielet ylipäätään ovatkin aina kiinnostaneet, niin suomen kieltä hellin mielessäni ja arvostan yhä enemmän. Hienoa, että Saarikivi avautui myös omasta suhteestaan kieleen ja muistutti instituutiosta, jonka merkitystä ei voi kyllin hehkuttaa. Ennen kuin Googlesta tai e-kirjoista oli tietoakaan, kirjasto oli – ja on yhä – väyläni tietoon, jännitykseen ja ihmissuhteiden problematiikkaan. Saarikivi puhuu niin tärkeiden asioiden puolesta, että sydämestäni suosittelen tätä – ja suomen kielen suojeluohjelmaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.1.2019

maanantai 31. joulukuuta 2018

The Gods of Love






Nicola Mostyn
Piatkus, 2018




Tämä kirja tarttui kirjastosta mukaan, kun oli tarkoituksena napata vain "jotain" välipalaa ja naposteltavaa joulun pyhiksi ilman sen kummempaa syventymistä. Kannen perusteella tätä voisi puolihuolimattomasti lueskella muun joulutouhuilun ohessa ja surutta jättää kesken, mikäli Dear Santa sattuisi muistamaan mieluisilla kirjapaketeilla.
Vaan kuinkas sitten kävikään! Leppoisa englannin kieli hiveli mieltä ja tekstiä luki silkasta lukemisen ilosta. Ja juoni  - no sehän vei tämän naisen mennessään täysin. Jos olen jännitystä hakenut dekkariosastolta, tämä oli aivan jotain muuta. Lukukokemuksessa oli kuin nuoruusvuosien seikkailukirjojen taikaa mukana, kun loppuratkaisua sai jännittää varpaat kippuralla ja viimeisiä lukuja ahmien.

Alku on tavanomainen. Frida on menestyvä lakinainen, joka on keskittynyt avioerojen hoitoon. Nuoresta iästään huolimatta hän on alansa parhaita ja asiakkaat luottavat häneen. Kiinnostusta on muillakin kuin avioerojensa kanssa kamppailevilla kansalaisilla, sillä Frida on kutsuttu neuvotteluun  länsimaisen maailman vaikutusvaltaisimman teknologiayrityksen, NeoStarin,  toimistoon. Kuitenkin ennen aiottua tapaamista Fridan toimistoon ryntää mies, joka kertoo näyistään ja varoittaa Fridaa menemästä lähellekään NeoStaria. Vaikka NeoStarin mainitseminen hieman hätkäyttääkin Fridaa, niin sekavat puheet saavat Fridan päättelemään, että "He is a nutter after all."

Vierailu NeoStarilla käynnistää ennennäkemättömän seikkailun ja koko Fridan tuttu elämä joutuu katkolle. Tuo toimistoon rynnännyt mies, Dan, palaa Fridan luo ja hänen mystisissä puheissaan alkaa olla järkeä. Niin vain on, että Frida on rakkauden jumala Eroksen jälkeläinen ja hänellä on annettu suuri tehtävä maailman pelastamisessa. Fridan elämän uudet ulottuvuudet heittävät hänet hurjiin tilanteisiin ja seurustelemaan kreikkalaisen mytologian hahmojen kanssa.

Kirjan lopussa on Nicola Mostyn haastattelu. Kun häneltä kysytäåän, miksi hän kirjoittaa, Mostyn siteeraa Twitteristä poimimaansa lausetta:

"I write because it's as close to magic as I'll ever get."

Saman voi todeta myös lukijana! Tämä kirja inspiroi kaivamaan kirjahyllystä esiin vuosien takaisen matkamuiston, jonka voisin viimein lukea: The Gods of Olympus. Nicola Mostynin viihdyttävästä maailmasta päädyin miettimään, mikä aarteisto oikeastaan liittyykään vanhoihin tarustoihin maailman ja ihmisen synnystä. Millainen maailma olikaan silloin, kun näitä kertomuksia suullisesti ja runomuotoisesti siirtyi sukupolvelta toiselle?

Jokaisesta kirjasta jää tiedonmurusia mielen pohjalle. Tästä ainakin se, että Eroksella oli kaksoisveli Anteros. Lontoon Shaftesburyn suihkulähteen jousipyssyä pitelevä hahmo ei siis olekaan rakkauden jumala Eros vaan Anteros, epäitsekkään rakkauden jumala.



maanantai 3. joulukuuta 2018

Myrskyä ja mystiikkaa







Ville Jalovaara
Kirjapaja, 2018



   

Itsenäistyneen Suomen kuningashanke meni mönkään, mutta saimme sentään vahvan presidentin järjestelmän. Jo Ruotsin kuningasvallan aikaan, uskonpuhdistuksen jälkeen, kuningas nimitti piispat ja kirkkolaista tuli osa yleistä lainsäädäntöä. Näiden perinteiden pohjalta itsenäisen Suomen presidentistä tuli paitsi valtion myös kirkon päämies. Aina vuosituhannen vaihteeseen saakka presidentin tehtäviin kuului nimittää piispa kirkon vaalissa asettamista kolmesta ehdokkaasta. Suomen presidentit myös käyttivät tätä valtaansa niin, että kuudesti valituksi tuli joku muu kuin kirkon ensimmäiselle vaalisijalle asettama henkilö.

Lyhyen Ruotsin ja Venäjän aikaisen historiakatsauksen jälkeen päästään Suomen itsenäisyyden aikaan. Ville Jalovaara käy läpi kronologisessa järjestyksessä maamme 12 presidentin suhdetta kirkkoon. Itsenäisyyden sadan vuoden aikajakso pitää sisällään suuret yhteiskunnalliset muutokset ja niin sodan kuin rauhan aikaakin. Aikakausien erilaisuus, presidenttien henkilökohtaiset kokemukset ja heidän suhteensa kirkkoon presidentti-instituution edustajina on kunkin osalta koottu jämptiksi luvuksi.

K. J. Ståhlberg aloitti presidenttien sarjan sisällissodan jäljiltä kahtiajakautuneessa maassa ja hänellä oli keskeinen rooli myös uskonnonvapauslain valmistelussa. Vaikka kirkon yhteiskunnallinen asema tuolloin olikin vahva, Ståhlberg tuntui välttäneen uskonnollisia ilmauksia julkisisssa puheissaan. Myöhemmin Suomen joutuessa sotaan uskonto sen sijaan nähtiin kansakuntaa yhdistävänä voimana, näin erityisesti Kyösti Kallion aikana. Nykyhetkeä kohden tullessa yhteiskunnan moniarvoistuminen ja maallistuminen ovat tuoneet omat vivahteensa keskusteluun. Ville Jalovaara palaa esimerkein käytyihin presidentinvaaleihin ja siihen, kuinka paljon ehdokkaiden vakaumuksella on ollut merkitystä lopputuloksen kannalta.

Sataan vuoteen mahtuu paitsi sovinnaista yhteistyötä myös paljon kirjan nimen lupaamaa myrskyä ja mystiikkaa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjasta jää mieleen Tampereen piispa Eelis Gulinin yritys ojentaa presidentti Kekkosta tämän naissuhteissa. Myöskään piispan nimitykset eivät aina menneet kirkon esittämällä tavalla. Nykyinen presidenttimme Sauli Niinistö toivottaa kansalaisille Jumalan siunausta uudenvuodenpuheessaan.

Jo pelkästään historian harrastuksen ilosta tähän kirjaan kannattaa tarttua ja kerrata maan itsenäisyyden ajan tapahtumia presidenttikatsausten valossa. Presidentin virkaan liittyy paljon perinteiden painolastia, mutta jokainen presidentti hoitaa työtään myös omien henkilökohtaisten arvojensa ja asenteidensa tuomin eväin. Kiinnostava lukukokemus!

Julkaistu Kirjavinkeissä 3.12.2018

perjantai 30. marraskuuta 2018

Nenkoset








Heikki Turunen
WSOY, 2018









Heikki Turusen Nenkoset on Laatokan Karjalan ortodoksievakoista kertovan trilogian päätösosa. Suomessa eletään jälleenrakentamisen aikaa sodan jälkeen. Suojärveltä Juukaan saapuneet evakot yrittävät parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämään ja totutella rinnakkaiseloon kantasuomalaisten kanssa. Posolkan vankileirin kauhut ovat vaihtuneet uudenlaiseen tulevaisuudenuskoon. Mutta ei päivää, etteikö kahtiajako siirtokarjalaisten ja paikkakuntalaisten välillä nostaisi päätään. Maanhankintalain nojalla saadut maat tekivät evakoista maanryöstäjiä, ortodoksisuus ryssänuskoisia. Rikas, rakas aunuksenkarjalan kieli oli pilkan aihe uudessa kulttuuriympäristössä.

Tarinan keskeisenä hahmona jatkaa Manja Pelagea, joka sarjan edellisessä osassa, Vinoristin kansa avioitui juukalaisen Antin kanssa. Osa Hovilan neveskänä – ison talon miniänä – on monella tapaa raskas, sillä anopin silmissä vääräuskoinen Manja on kaikin puolin kelvoton hänen pojalleen. Appiukko sen sijaan olisi ihan mieluusti tehnyt lähempääkin tuttavuutta miniänsä kanssa, jos vain Manja olisi iholleen päästänyt. Anopin vihanpito olisi ollut helpompi kestää, jos Antti olisi pysynyt vaimonsa rinnalla tukena. Suurena rakkautena näyttäytyneeseen suhteeseen, ikään kuin idän ja lännen liittoon, on kuitenkin tullut ryppyjä heti alkuunsa.

Manja saa suurta lohtua Nurmekseen nousevasta tsasounasta. Ensimmäiset kirkonmenot mullistavat Manjan elämää tavalla, jota hän ei voi etukäteen kuvitellakaan. Kaunis Karjala, kaikki taakse jäänyt, tulee tsasounan myötä jälleen liki.

Tämän sarjan myötä Heikki Turusen rehevän värikäs, rivoutta kaihtamaton tyyli on tullut minulle tutuksi. Osin kirjan karkeat osuudet ainakin itse luen sodan jälkimainingeiksi, kun sodan runtelemat ihmiset totuttelivat jälleen vakiintuneempiin oloihin. Turunen kuvaa taidokkaasti tuota Suomen historian suurimman maareformin aikaa, joka jätti näkyvät jälkensä myöhempään aikaan, kuten pientilavaltaisuuden ja rintamamiestalot. Ja mikä parhainta, hän vie lukijansa maaseudun kesään, heinäpellon tuoksuun ja tanssilavojen lattioille. Seuraavan kerran Bomballa käydessäni mietin, puhutaanko kirjassa Bomban tsasounan maisemista. Suojärven lauluemo Ogoi Määräsen patsas tuo mieleen Turusen evakot. Niin ovat nenkoset, nuo kreikanuskoiset siirtokarjalaiset, yhä keskuudessamme. Iso ja tärkeä osa historiaamme, jonka äärelle kannattaa pysähtyä!

Julkaistu Kirjavinkeissä 30.11.2018

torstai 22. marraskuuta 2018

Eeva Lennon, Lontoo







Eeva Lennon
Karisto, 2018



Toimittajamuistelmia on ilmestynyt useita tänä vuonna ja jo luettujen jatkoksi oli kiinnostavaa lukea vielä Eeva Lennonin omaelämäkerrallinen kuvaus hänen työstään ulkomaan kirjeenvaihtajana. Hän oli Suomen ensimmäisiä naiskirjeenvaihtajia maailmalla, ensin Pariisissa ja sen jälkeen Lontoossa.

Eeva Lennon kuvaa tarkasti lapsuuttaan ja nuoruuttaan kahden kosmopoliitin, suurten Ranskan ystävien, lapsena. Hänen isänsä toimi merkittävissä tehtävissä Marsalkka Mannerheimin päämajassa, jatkosodan jälkeen isästä tuli Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja. Hänen äitinsä, Mika Waltarinkin hurmannut kaunotar, oli kotiäitinä. Eevan tie vei opiskelujen myötä Pariisiin ja siellä hän kohtasi myös tulevan kumppaninsa, irlantilaisen toimittajan ja kirjailijan Peter Lennonin.

Eeva Lennon työskenteli Pariisissa Yleisradion freelance-kirjeenvaihtajana ja myöhemmin Uuden Suomen Pariisin-kirjeenvaihtajana. Tuolloin 1960-luvulla yhteiskunnassa ja päivänpolitiikassa elettiin Charles de Gaullen aikaa, jolloin yksi suurista haasteista oli siirtomaa Algerian itsenäistyminen. Naisen asema eli murrosaikaa, Pariisia koettelivat opiskelijamellakat ja Euroopan suurin yleislakko pysäytti julkisen liikenteen ja kuljetukset. Ulkomaan kirjeenvaihtajilta ei raportoitavaa puuttunut.

Vuonna 1970 Lennonit muuttivat Lontooseen. Uutisten aiheiksi nousivat nyt kaivoslakot, IRA:n terrori sekä Margaret Thatcherin Rautarouva-uudistukset ja -otteet. Kun Eeva Lennon raportoi uuden asuinmaansa tapahtumista, hänellä oli vahvuutenaan oman ammattitaitonsa lisäksi suomalaista, irlantilaista ja ranskalaista näkökulmaa asioihin. Kaikkien näiden lankojen yhdistely ja olosuhteiden vertailu onkin yksi suuri kirjan rikkaus. Lähihistorian tapahtumat palautuvat mieleen ja avaavat uutta näkökulmaa myös nykyhetken tapahtumiin: Kirjan loppuvaiheissa päästäänkin Brexitin syihin.

Kirjassa on sivuja nelisensataa, materiaalia olisi varmasti ollut vaikka kahteenkin kirjaan. Ammattilaisen tekstiä on miellyttävää lukea, suuri tietomäärä on puristettu hyvin lukijaystävälliseen pakettiin. Toimittajan työ on ihan oma spesiaali alansa, josta ei vaarojakaan puutu. Euroopan lähivuosikymmenten historiasta ja toimittajan työstä kiinnostuneille lukupinoon vaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.11.2018

torstai 1. marraskuuta 2018

Keskittymiskyvyn elvytysopas








Minna Huotilainen ja Mona Moisala
Tuuma, 2018




Viime kesän helteillä oli mitä otollisimmat olosuhteet heittäytyä lomalla hyvän kirjan vietäväksi; nauttia varjoisasta sopukasta mökkiterassilla tai kotona ilmalämpöpumpun viileydessä. Vaan kun ei, ärsyttävä lukujumi vaivasi yhtenään. Ajatukset lähtivät harhailemaan ja kertaillen jankkasin yhtä ja samaa kappaletta tai kirjan sivua. Kokonaisuutta oli vaikea hahmottaa, tarinan henkilöt "karkasivat". Mikä aiheutti aivojeni koneistossa rahinan ja rutinan, joka salpasi keskittymisen? Ilman keskittymistä ja tarkkaavaisuutta en pystynyt perehtymään asioihin enkä muistamaan kunnolla lukemaani.

Lokakuusta tulikin sitten jo loistava lukukuukausi, mielenkiintoinen kirja seurasi toistaan ja usein olin niin upoksissa tarinaan, ettei kirjaa olisi millään malttanut laskea käsistään. Mielihyvästä hyristen jättäydyin kiehtovan kerronnan vietäväksi. Ja johan alkoi tulla myös vastauksia keskittymiskyvyn pohdintaan. Nämä kaksi kirjaa olivat mitä parhain pari peräjälkeen luettuina, Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias ja Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan Keskittymiskyvyn elvytysopas. Minna Huotilaisen nimi olikin minulle ennestään jo tuttu kirjasta Tunne aivosi.

En väsy ihmettelemään ihmisaivojen ainutlaatuisuutta! Korvieni välissä oleva "mötikkä" avaa eteeni kauneutta, värejä, musiikkia, muistoja, tunteita ja tuntemuksia. Joko hetki on seulottava olennaista vähemmän tärkeästä ja reagoitava mahdollisiin vaaran paikkoihin. Virikkeitä ja ärsykkeitä tulvii joka puolelta, nyt digitalisaation ja somen vitsausten aikaan suorastaan tsunamin lailla. Aivot sopeutuvat ja mukautuvat paljoon, mutta  rajansa kaikella - aivojen kaltoin kohtelullakin. Aika paljon olen kuitenkin itse vastuussa siitä, millaisen sähkömyrskyn keskellä kuljen.

Aivojen palkitsemisjärjestelmä aktivoituu herkästi ja saa tahtomaan lisää suklaata, Facebookin kissavideoita ja tykkäysklikkauksia. Vaikka ne miten kivoja ovatkin, jokainen älylaitteen kilahdus katkaisee ajatuksen ja kuormittaa systeemiä - varsinkin kun kännykkämme ja koneemme mahdollistavat aivan uudenlaisen multitaskauksen. Ei pidä paikkaansa enää sekään vanha viisaus, että ihminen ei voi olla kahdessa paikkaa yhtä aikaa. Henkisesti olemme siellä, täällä ja tuolla laitteidemme kautta, mutta keskittymiskykyään ei kuitenkaan voi hajauttaa mielivaltaisesti. Suuri osa arjen asioista sujuu kyllä ikään kuin autopilotillakin, mutta tiedostavampaan tekemiseen tarvitaan toiminnanohjausta.

Jos kipuilet keskittymiskykysi kanssa ja sinun on vaikea rauhoittua, saatat tunnistaa itsessäsi kirjan kuvaaman tarkkaavaisuushäiriötä muistuttavan käytösmallin eli ADT:n. Silloin keskittymiskyvyn elvytys on paikallaan ja sen tueksi on hyvä ensin ymmärtää aivojensa selviytymiskamppailua arjen turbulenssin keskellä. Onneksi tämä Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan opus on juuri sopivan ytimekäs ja helppotajuinen, jotta aivojen hyvinvointia voi alkaa pienin askelin kohentamaan. Kun on aikamme hehkutettu esimerkiksi sosiaalista mediaa, niin onpa riemullista lukea, että ihmiset ovat alkaneet kaivata muuta sisältöä elämäänsä. Toki tarvitsemme paljon muutakin kuin irtiottoa älylaitteen näppäimiltä; unta, laadukasta ravintoa ja (kahvi)taukoja.  Meistä kun ei vain ole koneen osasiksi, meidät on suunniteltu aivan toisin. Kirjan aivotutkijoiden vinkit auttavat jaksamaan paremmin arjen haasteiden keskellä ja keskittymään olennaiseen. Toinen puoli kirjan antia on muistutus vertaansa vailla olevasta ihmeestä, jota amerikanjapanilainen Michio Kaku on kuvannut seuraavasti: 

"The human brain has 100 billion neurons 
connected to 10 thousand other neurons. 
Sitting on your shoulders 
is the most complicated object 
in the known universe."














maanantai 29. lokakuuta 2018

Kone kaikkivaltias









Pekka Vahvanen
Atena, 2018



Olisinpa harrastanut tieteis-toimintaelokuvia, saattaisin nyt olla paljon valmistautuneempi siihen, mitä tuleman pitää. Arjessa usein harmittavinta digitalisaatiota ovat kankeasti toimivat sovellukset työpaikalla tai huoli Facebookin turvallisuudesta. Ehkä vielä useammin koneiden fiksuus säästää aikaa ja vaivaa, puhumattakaan vaikkapa lääketieteen mullistavista digiratkaisuista. Silti on hätkähdyttävää huomata, missä oikeasti jo mennään, kun puhutaan kolmannesta teollisesta vallankumouksesta. Teknologinen kehitys tuntuu vyöryvän musertavan jyrän lailla kaikilla elämänalueilla. Kuinka tuleekaan mieleen vanha satu keisarista ilman vaatteita - tienvarsijoukoissa on ollut helpointa hurrata mukana, sillä kukapa haluaisi olla vanhanaikainen, eiliseen jumettunut konservatiivi. Toisaalta kaikkitietävä Google - tuo digiajan jätti-ihme - auliiisti kertoo, ettei Pekka Vahvanen ei suinkaan ole yksin teknologiavastaisuudessaan.

Somessa on 24/7 aina jotakin pikkukivaa menossa. Brittitutkimksen mukaan älypuhelin kaivetaan esiin keskimäärin 221 kertaa vuorokaudessa. Vaikka jäisinkin kauas tuosta "tavoitteesta", silti vilkaisu facebookiin katkaisee ajatuksen liian usein. Se heikentää keskittymiskykyä ja ilmeisesti kognitiivisia kykyjä, työmuistia ja pitkäkestoista muistiakin. Kiireessä voin kuitata ystäväni huolet heittämällä kommenttina sydämen, sen sijaan että aidosti kohtaisin ja kuuntelisin. Sosiaalisessa mediassa haluamme näyttää parhaat puolemme ja olla kauniita, rohkeita ja positiivisia - mutta entä jos onnellisuus kuivahtaakin pintapuolisuuteen? Mukavuudenhaluiset aivoni hytkähtävät tyytyväisyydestä, kun palkitsen niitä kymmenen sekunnin veikeällä kissavideolla. Ja suuri tuntematon kaiken takana kirjaa ylös klikkailuni ja tietää, millä koukuttaa minut verkkoonsa jatkossakin. Se voi myös piirtää minusta tarkan profiilin mainostajia tai vaikkapa rekrytoivaa työnantajaa varten. Muuan Alexander Kogan teki Facebookiin hauskan This is your digital life -persoonallisuustestin. Tämän testin teki 270 000 ihmistä, täysin tietämättä, mihin käyttöön profiilitiedot lopulta päätyivät. Ja, hups keikkaa, tämä sovellus imi siinä sivussa myös noin 87 miljoonan Facebook-kaverin tiedot - kun kerran testiin osallistuneet ystävällisesti luvan antoivat. Siinä onkin jo mukavasti dataa analysoitavaksi ties mihin käyttöön! Mietinpä vain, että moneenkohan kertaan minunkin tiedot on näiden testien myötä annettu, vaikken itse ole tehnyt ensimmäistäkään.

Sosiaalisen median takahuoneessa pyörivät siis masinoidut järjestelmät hullun lailla. Sitäkin pelottavampaa on koneoppimisen ja tekoälyn kehitys muilla elämän alueilla. Miten säilyttää elämän mielekkyys tilanteessa, jossa koneet vievät työpaikat miljoonilta ihmisiltä? Ylivoimaisesti paras tietokone meillä on korviemme välissä ja tulevaisuudessa koneälyn halutaan oppivan jäljittelemään ihmisen aivojen toimintaa. Tällöin tekoäly pystyisi luomaan uutta tekoälyä. Toisaalla uusin teknologia on myös rikollisuuden ja terrorismin saavutettavissa. Itseohjautuvien autojen toiminnan hakkerointi ja ohjaus väkijoukkoon? Uudenlaiset ydinsodan uhat?

Kirjan nimeä myöten Pekka Vahvanen haluaa provosoida lukijaa, mutta hän myös perustelee väitteensä hyvin - onhan materiaali alun perin väitöskirjaa varten koottua ja monen vuoden työn tulosta. Nimenomaan teknologian välttämättömyyttä ja kehityksessä mukana pysymistä - ja kärkisijoilla keikkumista - hehkutetaan itseisarvona, jota ei niinkään tarvitse perustella. Kone Kaikkivaltiasta lukiessani löysin itsestäni paljon enemmän luddiittia kuin etukäteen arvasinkaan. En ole valmis luopumaan Facebookista - ainakaan vielä - mutta alemmalle hyllylle sen mielessäni heitän, ehkä vähän nurkkaankin tungen tärkeämmän tieltä. Tutkimukset nimittäin lupaavat, että Facebookin jättäneet ovat onnellisempia! Herättelevä ja puhutteleva kirja, kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!