keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Meri Genetz: Levoton sielu








Sanna Ryynänen
Avain, 2019



Kuvataiteen tuntemukseni on ehkä heikonlainen, mutta itse taiteilijoiden epäsovinnainen elämä on kiinnostanut aina. Luovuus on potentiaalia nähdä asiat toisin ja luoda uutta, ottaa riskejä ja rikkoa rajoja. Taiteellinen lahjakkuus on usein sekä rikkaus että riesa, herkkyyden ja vahvuuden ristiriitaa. En muista aiemmin Meri Genetzistä kuulleeni, mutta määritelmä ”levoton sielu” innosti tarttumaan hänen elämäkertaansa.

Haminassa vuonna 1885 säätyläisperheen tyttäreksi syntynyt Meri Genetz mainitaan yhdeksi Suomen 1930-luvun eturivin taiteilijoista. Hänen varhaiset elämänvaiheensa nivoutuvat kiinnostavasti tuon aikakauden mullistuksiin: Suomi on vielä osa Venäjää, mutta tahto itsenäistyä on voimistumassa. Avioiduttuaan Georg Ignatiuksen kanssa Meri Genetz ehtii asua Venäjällä sekä Kamenojessa että myöhemmin Pietarissa ennen vallankumouksen puhkeamista Venäjällä. Noina vuosina syntyvät myös heidän molemmat lapsensa. Elämä tehtaanjohtajan rouvana päättyy kuitenkin eroon ja maalaaminen saa etusijan Meri Genetzin elämässä. Hänen tiensä vie Pariisin, pienet lapset jäävät Suomeen. Pariisin taiteilijapiireistä Meri saa vierelleen Carl Nyman Warghin ja he avioituvat keväällä 1922. Taiteilijapariskuntaa yhdistää okkultisimi ja salatieteet, spiritistissä istunnoissaan he etsivät vastauksia henkisiin kasvukipuihinsa. Kiivas etsintä ei rauhoita kummankaan levotonta sielua, päin vastoin – ulkoiset olosuhteetkin ovat sekasortoiset, sillä Eurooppa on ajautumassa toiseen maailmansotaan.

Sanna Ryynäsen kirjoittamassa elämäkerrassa on monikerroksellista väriä ja draamaa: niin Genetzin maalauksissa kuin hänen elämässäänkin, Suomen historian suurissa käännekohdissa ja Euroopan maailmansotien välisessä ajassa. Taiteilijoilla ei ollut tavallisen arjen velvoitteita suojanaan ja metafyysiset kokeilut saattoivat viedä heidät vaarallisen syville vesille. Kirjassa kerrotaan muun muassa Meri Genetzin kärpässienikokeilusta, jonka tavoitteena kenties oli läpäistä ”neljäs ja vaikein koe.”

Seikkaperäinen ja tuhti tietoteos, mausteena aikalaisten kirjeet ja muistiinpanot sekä vanhat valokuvat – ja tietenkin se tärkein, Genetzin maalaukset.

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.4.2019



lauantai 13. huhtikuuta 2019

Täältä tullaan, Eurooppa!






Ilpo Salonen
Avain, 2019




Matkailuhistorian havinaa. Ilpo Salosen vanhemmat pakkasivat perheen ja reissukamat autoon ja tekivät lukuisia kuukauden mittaisia lomamatkoja Eurooppaan, joista yhdeksällä myös Ilpo oli mukana. Ensimmäiset automatkat ajoittuvat 1950-luvulle. Tuolloin ei ollut yhteistä valuuttaa, ei internetiä helpottamassa varausten tekemistä, eikä alkuun autolauttojakaan nopeuttamassa siirtymistä mannermaalle. Määränpää, Riva del Solen lomakylän asunto, varattiin todennäköisesti jo edellisenä kesänä ja matkavaluutta oli tilattava kuukautta ennen lähtöä pankin konttorista. Vanhempiensa muistiinpanojen ja omien lapsuuden muistojensa pohjalta Ilpo Salonen on kirjoittanut nostalgisen muistelukirjan Täältä tullaan, Eurooppa!

Euroopan maista Italia teki Salosiin suuren vaikutuksen ja juuri siitä tuli automatkojen tärkein määränpää. Usein kohde oli Riva del Solen osuustoimintaperiaatteella toimiva lomakeskus. Edes matkan varrelle sattunut automurto ja varusteiden menettäminen ei himmentänyt Riva del Solen paratiisimaisuutta. Vanhemmat heittäytyivät nauttimaan Välimeren auringosta, historian ja kulttuurin hienouksista. Ilpo-poika katseli samaa maisemaa lapsen silmin ja muistaa päällimmäisenä uimisen meressä, jäätelön ja Lemonsoda-juoman. Naapuritaloissa lomaili tuttuja perheitä, eivätkä kieliongelmat estäneet lasten yhteisiä leikkejä.


Suoraviivaisen lentomatkustuksen sijaan perhe ehti matkallaan nähdä ja kokea Eurooppaa monelta kantilta. Toinen maailmansota oli vasta muutaman vuosikymmenen takana. Berliinin muuri piikkilankaesteineen oli itäsaksalaisten vartijoiden valvovan silmän alla. Mont Blancin tunneli oli 1960-luvulla uutta ja ihmeellistä, matka Roomasta Pariisiin lyheni 20 ajotunnilla. Ja jos ranskaa puhumaton perhe vähän Pariisia vierastikin, niin heidän Peugeotinsahan oli siellä ihan kotonaan! Perheen Peugeotit ovat hyvin tallennettuina kuvamuistoihin siinä missä perhekin, mitäpä reissuista olisi ilman luottokulkupeliä tullut.

Ilpo Sallisen matkamuistelukirja yhdistää osuvasti aikuisten ja lapsen näkökulmaa. Runsas kuvitus havainnollistaa matkojen tapahtumia ja tunnelmaa. Kirjassa on myös jotain hyvin hellyttävää: pieni poika poseeraa valokuvassa tummissa housuissa ja valkoisessa paidassa. Toki rantaelämään ja leikkeihin kuuluivat vapaammat asut, mutta asioilla kuten pukeutumisella oli vielä merkitystä. Valokuvilla oli hintansa ja myös merkityksensä, ne otettiin harkiten – ja siksi ne kertonevatkin vielä vuosikymmenten jälkeen sen enemmän kuin tuhat sanaa.

Erilainen matkakirja, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.4.2019

torstai 11. huhtikuuta 2019

Polkupyörällä napapiirille








Matti Rämö
Minerva, 2019


Uusi pyöräilykirja Matti Rämöltä - ja vihdoinkin, oi vihdoinkin mennään ihan kotimaan kamaralla. Luvassa jotain uutta ja erilaista aiempiin matkatarinoihin verrattuna. Entä kun mies on tottunut taittamaan taipaletta yksin ja nyt vierellä polkeekin puoliso?  Hänen aiemmilla reissuillaan - mukavasti kotisohvalta - olen ollut Himalajalla , Istanbulissa  ja aina  Afrikassa  asti. Huikeita seikkailuja kaikki, mutta onhan se matkustustapa ja kilometrimäärä huomioon ottaen tavalliselle työmatkapyöräilijälle jossakin toden ja sadun rajamailla. Maailman katolla, moottoriteillä, vuoristoissa, kinttupoluilla ja kaupunkien kaduilla tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä - mikä kokemusten ja kohtaamisten kirjo, siinä on jo lukijallakin sulattelemista. Ehkä voisin kotimaan pyöräilystä löytää samaistumiskohteita ja saada jopa inspiraatiota laajentaa omaa polkemistani työmatka- ja asiointireissuista lähimatkailuun.  Kohtahan on kesä, kärpäset ja loma!

Kummasti niitä kilometrejä saa kokoon ihan kotimaassakin. Tällä kertaa reitti kulkee Helsingistä Rovaniemelle ja takaisin. Matkaa kertyy huikeat 2420 kilometriä ja aikaa on vajaa kuukausi. Taitaa sittenkin jää se oma samaistuminen hipaisuasteelle, joskushan tosin antautuminen pikkusormen verran vie käden kyynärpäätä myöten...

Voin  vain arvailla sitä kutkuttavaa lähdön tunnetta, joka Rämön ensi polkaisuihin liittyy. Kuorma pakattuna, suunnitelma mielessä. Suomen oikullinen kesäsää tarjoaa vaihtelevat puitteet ajolle eikä se tunnu Rämöä sen kummemmin mietityttävän. Matka etenee niin sateella kuin helteelläkin. Heti alkuunsa hän hymähtelee itselleen, kuinka onnistuu eksymään sekä Nastolaan että Nastolassa - karttaa ja reitin säätöä tarvitaan ihan kotoisilla kulmillakin.

Matkan varren maisemat aukeavat aivan toisella tavoin kuin auton ikkunasta. On aikaa huomata järvimaisemat ja nauttia metsän äänistä ja tuoksuista. Taukopaikalla voi huhuilla laiduntaville lehmille (ja saada sillä naapuritalon koirat riehaantumaan). Voiko konkreettisemmin kokea, miten merkittävää on matkanteko - vaikka määränpään saavuttaminen on toki tärkeää. Matkan varrelta Matti Rämö "juttelee" ohittamistaan paikoista ja niiden historista ja nykytilasta. Painan mieleeni kiinnostavia kohteita, Reiskan MM-kisatkin kuulostavat perisuomalaisen hullunhauskalta
meiningiltä. Näitä mietiskellessä luen surukseni tossuja valmistavan  PK Kappi Oy:n konkurssista. Toivottavasti Ainojen ja Reinoja tarina vielä saa jatkoa, vaikken lujan laadun vuoksi ole itsekään tarvinnut satsata kuin yksiin Reinoihin.

Lohdullista on, ettei Matti Rämö suinkaan esitä teräksenvahvaa supermiestä. Kuuluu asiaan, että väsymys ja uupumus iskee. Toisinaan kauppakin ehtii sulkeutua juuri ennen odotettua taukoa ja virkistävä eväät jäävät saamatta. Näin käy Puolangalla ja Rämö siirtyy kyselemään grilliluukulta vissypullojen hintaa. Kun puolen litran vissy on Rämön mielestä liian kallista, miltei hihkun ääneen vastalausettani: Olet virkistyksesi ansainnut, anna mennä! Silti jokin tuossa hänen tyynessä filosofiassaan viehättää suuresti. Matkailuakin voi näköjään konmarittaa luopumalla turhasta. Nukkumalla teltassa ja mutustelemalla pähkinöitä ja rusinoita Salen pihalla. Jotenkin arvaan, että tässä on kyse myös suuresta vapaudesta. Juuri kun mietin touhun järkevyyttä, uuvuttavaa polkemista sateessa, mies toteaakin miten "hyvää polkeminen onkaan tehnyt keholleni ja mielelleni."

Jossain vaiheessa matkaa, Taininniemen paikeilla, Eeva liittyy seuraan ja matka jatkuu pariskuntana. Tien päällä on hyvä olla kaksin ja jakaa kokemuksia. Silti olosuhteet ovat sen verran vaativat, että molemmat tarvitsevat oman rauhansa - ja omat telttansa. Matkanteko tarjoaa otollisia tilaisuuksia hioa parisuhdetta, kun yhteisymmärrystä haetaan kompromissien ja kahnausten kautta.

Kirjaa lueskellessa tulee mieleen, että tässähän on valmis reitti-idea autoilijallekin. Heti seuraavan pohjoiseen suuntaavan reissun alla voin helposti tarkistaa, missä kohti kannattaa myötäillä Rämön reittiä. Kävisinkö katsomassa jääkauden muovaamia maisemia Rokuan kansallispuistossa? Poikkeaisinko Kelan kylään, jossa asuu 70 ihmistä? Pysähtyisinkö hetkeksi Nätti-Jussin hautakiven luo Rovaniemellä ja mietiskelisin moniakin menneitä legendoja, joilla on paikkansa historian sivuilla?

Lumen on luvattu sulavan satulan päältä viikonloppuna, joten juuri nyt tämä on mitä innostavinta luettavaa! En vielä haaveile sadoista tai tuhansista kilometreistä, mutta monta lähimatkaa itselleni lupaan pyöräillen ensi kesänä - ja saattaahan se luiskahtaa parisuhdepyöräilyn puolellekin, mene ja tiedä.















lauantai 9. maaliskuuta 2019

Eikä yksikään joka häneen uskoo





Jukka Behm
Tammi, 2018




Pysäyttävä tämä kirja nimi, dramaattinen ja raamatullinen. Ensivaikutelmani on rikosromaanin ja uskontojännitteisten traumojen tunnustuskirjan välimaastosta - no, molemmathan tässä osuvat oikeaan. Kirjan tarina kuroutuu rikoksen ympärille, sen syihin ja seurauksiin, vaikkei perinteisestä dekkarista olekaan kyse. Kirjan hahmo Henri Jaatinen, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tutkija, tunnustaa osuutensa tapahtuneeseen ja laminoi elämänsä edellä mainittujen syiden ja seurausten liimapintaan.


Kirjan tapahtumapaikkana on pieni Kuusavan kaupunki, josta ei Google kerro ja jota Karttakaupan oppaat eivät tunne. Tähän asemakaupunkiin teini-ikäinen Henri Jaatinen muuttaa vanhempiensa kanssa joskus 1990-luvun vaihteessa. Perheen ainoana lapsena Henrillä ei ole edes sisaruksia tukenaan, kun on luotava uudet koulu- ja vapaa-ajan ympyrät - ei mitenkään helppo yhtälö 16-vuotiaalle. Hyvin pian, ja suuremmin sitä edes itse tahtomattaan, Henri ajautuu mukaan aktiivisten seurakuntanuorten, viidesläisten,  porukkaan. Alun vastentahtoisuuden jälkeen Henri löytää paikan, johon hän on tervetullut ja jossa hänellä on ystäviä. Hän kuuluu siihen erityisten ryhmään, joka on ottanut Jumalan kutsun vastaan. ottaneet Uskovaisten nuorten tiiviin ryhmän isähahmona häärii lyseon lehtori Rauno Cajander. Säännöt ovat selvät, syntiä merkitsevien asioiden lista tulee tutuksi nuortenilloista ja raamattupiirissä. Vaikka tyttöjen läheisyys kiehtoo nuoren miehen mieltä, mikään seksiin vivahtava ei tietenkään ole sallittua. Toisaalta heidän katseensa onkin jo tulevassa, sillä Cajanderin johdolla he valmistautuvat kohtaamaan maailmanlopun.

Nuoret saavat kuitenkin huomata, ettei ketään heistä vielä temmata pois maallisista velvoitteista ja on jatkettava lukio-opintojen parissa. Cajanderin profetiat saavat uusia muotoja, jotka käyvät Henrille ja muutamalle hänen ystävälleen ylivoimaisiksi. Tapahtuu se, mikä jo kirjan alkusanoissa mainitaan: Rauno Cajanderin katoaminen, rikos. Se on teko, johon he hakevat oikeutusta Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta.

Nuoren Henrin ohella tarinaa kertoo nelikymppinen Henri. Noin neljännesvuosisata myöhemmin hän käy yhä läpi nuoruutensa tapahtumia: syyllisyytensä taakkaa, pelkoja, häpeää, pettymystä. Hän ei voi kieltää vastuutaan, mutta toisaalta - kuinka nuorella Henrillä olisi voinut olla mitään käsitystä siitä, miten karismaattisten ja voimakkaiden voimien myllyyn hänet vetäistiin mukaan? Entä mitä välineitä hänellä ja hänen ystävillään oli ylipäätään punnita Cajanderin tekemisiä, oman nuoruutensa ja päähän taotun horjumattoman uskon pohjalta? On masentavaa todeta päälle nelikymppisenä, että elämä on mennyt ajelehtien toisten toiveiden ja sanomisten mukaan.

Kirjailijana Jukka Behm on uusi tuttavuus. Oli mielenkiintoista huomata, että Jukka Behm on - Henrin tavoin - teologian maisteri. Ja että myös hän oli mukana viidesläisessä herätysliikkeessä 1980-luvun lopulla. Tuolloinkin odotettiin maailmanloppua, tosin sen piti tulla 1993 eikä paria vuotta aiemmin kuten kirjassa. Tämän kirjan myötä tuli hieman vilkaistua myös joitakin yleissivistäviä pääpiirteitä herätysliikkeiden historiasta.



sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Eurooppa raiteilla






Pekka Haavisto
Otava, 2019



Kai tätäkin voisi äkkilähdöksi kutsua, kun yllättäen arvontavoittona Parasta lähteä nyt -blogista saatu matkakirja vei minut nojatuolimatkalle Eurooppaan. Ja vaikka olen lukuisia matkakirjoja lukenutkin, niin ensimmäistä kertaa ollaan junaillen reissussa. Junamatkailu on mitä luontevin valinta Vihreän liiton puheenjohtajalle; onhan juna ylivoimaisesti ympäristöystävällisempi tapa liikkua verrattuna lentämiseen tai laivamatkailuun. Pekka Haaviston kiinnostus junamatkailuun juontaa kuitenkin juurensa kauas nuoruuteen. 1970-luvun alkupuolella käyttöönotettu Interrail-ohjelma mullisti sen ajan nuorten kokemusta maailmasta. Eli kuten Haavisto kirjan alkupuheessa toteaa: "Tuntui kuin koko sukupolvi olisi pakattu juniin ja lähetetty Euroopan pienimpiinkin kolkkiin löytöretkille." Pekka Haavistokin lähti ensimmäiselle interraililleen 16-vuotiaana luokkakaverinsa kanssa. Elettiin aikaa ennen kännyköitä, ennen yhteistä valuuttaa, ennen internettiä. Reissunuoren vanhemmat eivät saaneet väliaikatietoja tekstiviestillä tai messengerissä. Ja silti oli - no, jotakuinkin ja enimmäkseen - turvallista laskea nuorensa kuukaudeksi maailmalle. Kuinka erilainen maailma tuolloin olikaan!

Pekka Haavistoa interreilaus viehätti niin, että hän kirjoitti Inter-Rail -oppaan vuonna - ensin omakustanteisesti vuonna 1977 ja seuraavana vuonna WSOY:n kustantamana. Nuori Eurooppa: Inter-Rail -opas ilmestyi vuonna 1986. Jälkimmäisen ilmestymisestä on 30 vuotta ja vähän päälle, kun on jälleen "reilin" aika - ja sen pohjalta syntyvän uuden kirjan.

Ensin on kuitenkin otettava tukeva jalkatuntuma omaan kansallismaisemaan. Haavisto kertoo perheensä matkasta Kolille heinäkuussa 1972, juuri samoihin aikoihin, joka meillä päin muistetaan kovan myrskyn aikana. Haavistot eivät ole tulleet katsastamaan myrskyn tuhoja. Koli ja Pielinen ovat aikoinaan olleet noitien temmellyskenttää ja myös Pekan esiäidin kerrotaan olleen noitien sukua. Vaikka liikkeelle lähdetään kaukaa, alku on todella kiinnostava! Seuraavan kerran Kolilla katselen paikkoja uusin silmin. Kolilta tehdään vielä aikamatkaa kreikkalaiseen mytologiaan ja toden totta, yhteys tähän päivään kaivetaan esiin. Europe oli kreikkalaisessa mytologiassa Foinikian prinsessa, johon Zeus rakastui. Häräksi muuttunut Zeus juoni prinsessan itselleen ja tästä tuli Kreetan ensimmäinen kuningatar. Siinäpä yksi, vaan ei ehkä ainoa, teoria Eurooppa-sanan synnystä.

Millaiseen Eurooppaan Pekka Haavisto suuntaa matkansa heinäkuussa 2018? Iso-Britannia käy tuskaisia eroneuvotteluja EU:n kanssa. Sekä Puola että Unkari ovat uhmanneet Euroopan Unionin oikeusvaltioperiaatteita, joihin niiden jäseninä kuuluisi sitoutua. Kreikalla ja Turkilla on omat kahnauksensa. Koko mannerta polttelee kysymys ihmissalakuljetuksista ja turvapaikanhakijoiden tulvasta. Muun muassa näihin teemoihin Haavisto paneutuu reittinsä varrella ja käy keskusteluja paikallisten vaikuttajien - poliitikkojen, ihmisoikeuspuolustajan, kunniakonsulin ja monen muun - kanssa. Reitin paikkakunnat muodostavat kiinnostavan ketjun; Varsova-Katowice‒Oświęcim‒Budapest‒Wien... Ja kun alan arvella, että nyt lähestytään Kreikkaa, oloni käy jo hieman malttamattomaksi. Thessaloniki, viimeinkin! Tässä kohti hidastan vauhtia, kyllä kiitos, mennään pitemmän kaavan kautta. Aina Ateenan kaupunkivaltion kultakauden kautta.

🚉 ...Napoli‒Firenze‒Livorno‒Bastia‒Toulon... ðŸš‰

Alan entistä selvemmin ymmärtää, mikä reilaamisessa viehättää. Kaupungit vilistävät silmissä. Jokainen omanlaisensa erityispiirteineen, kuten kansalaisensakin. Ja silti samaa eurooppalaisutta, samaa ihmisyyttä huolineen ja toiveineen. Kivisiä katuja, kutsuvia kahviloita. Majapaikan etsintää ja paidan kuivatusta parvekkeella. 

Lopputulema: Voi miten paljon onkaan näkemättä, kokematta, 
Jään maistelemaan uusia sanoja. 
Perpignan. Hydra.








Miten kohdata kuolema






Jaana Ahlblad
Tammi, 2019



Epätoivottu, ihmisen toiveista ja suunnitelmista piittaamaton vieras: Kuolema. Sentään toisinaan myös odotettu armahtaja, kun elämisen kipu käy kohtuuttoman raskaaksi. Hyvinä aikoina haluamme usein unohtaa elämän rajallisuuden, mutta väistely on vain tilapäistä. Ennemmin tai myöhemmin, jo valmistautuneena tai täysin yllättäen, kuolema ottaa oikeuden järjestellä elämämme legopalikoita uudestaan.

Jaana Ahlblad menee suoraan asiaan jo kirjan nimessä. Mihin kaikkeen ihmisen on varauduttava ja valmistauduttava, kun oma tai läheisen elämä on päättymässä? Vaikka elämää ei voida enää lääketieteen keinoin pidentää, voidaan kuitenkin tehdä paljon sen eteen, että jäljellä olevat päivät olisivat mahdollisimman hyviä ja kivuttomia. Palliatiivisen eli oireenmukaisen hoidon keinoin voidaan keskittyä siihen, että parantumattomasti sairas ja hänen läheisensä saavat aktiivista, kokonaisvaltaista ja moniammatillista hoitoa ja tukea. Tarve saada oikeanlaista ja rohkaisevaa tietoa on valtava; omasta kokemuksestakin tiedän, miten hukassa ihminen on pelkoineen ja ahdistuksineen sairaalamaailman sokkeloissa. Tosiasioiden myöntäminen auttaa ymmärtämään, milloin on aika luopua hyödyttömistä ja kärsimystä lisäävistä hoidoista tai pidättäytyä elvytyksestä. Kun siirrytään saattohoitovaiheeseen, elämää on jäljellä ehkä viikkoja tai päiviä. Tavoitteena on auttaa niin kuolevaa kuin läheisiä valmistautumaan kuoleman kohtaamiseen.

Kuolemaan liittyy paljon käytännön järjestelyjä. On hoidettava hautajaiset, paperiasioita moneen suuntaan, tehtävä perunkirjoitus. Surun hidastamien omaisten arkea helpottavat käytännönläheiset ja selkeät ohjeet, jotka on kirjaan koottu omaksi osuudekseen.

Alkuvuoden uutisoinnit vanhustenhoidon huonosta tolasta loivat uutta näkökulmaa kirjan eutanasiaa käsittelevään osaan. Lehtien mielipidekyselyissä vanhenevat ihmiset kavahtivat laitokseen joutumista ja joku ilmoitti hankkiutuvansa ajoissa Hollantiin eutanasiaklinikalle. Kirjan puhuman hyvän, ihmisarvoisen hoidon ja nykytilan välillä tuntuisi olevan laajemminkin ristiriitaa. Suomessa eduskunta hylkäsi keväällä 2018 kansalaisaloitteen eutanasian laillistamisesta. Jaana Ahlblad antaa kirjassaan puheenvuoron sekä eutanasiamyönteisyydelle että -kielteisyydelle.

Mikään valmistautuminen ei välttämättä tee kuoleman kohtaamisesta yhtään helpompaa. Silti tarvitaan puhetta ja puheeksiottamista, mahdollisuutta lausua ääneen kuolemaan liittyviä ajatuksia; ehkä jopa sen arkipäiväistämistä ja palauttamista osaksi elämän normaalia kiertokulkua. Jaana Ahlbladin kirja on hyvin käytännönläheinen ja asiantuntijapainotteinen, tieto on tiivistä ja neuvot konkreettisia. Meistä joka ikinen on kirjan kohderyhmää, mutta moni meistä on myös työnsä kautta tekemisissä kuoleman, kuolevien ja surevien omaisten kanssa.

Jörn Donnerin slogan pätee tähän kirjaan oikein hyvin: Lukeminen kannattaa aina.

Julkaistu Kirjavinkeissä 3.3.2019

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Kehveli








Antti Heikkinen
WSOY, 2018



Picaresca!

Jo oli aikakin, nimittäin kunnon kehvelimäisen veijariromaanin.
En viikolla ehtinyt kirjastoon ja luenkin Kehveliä nyt jo uudemman kerran. Tarina, joka hyvinkin kestää kertaamisen näin pian ensilukemisen jälkeen.

Tutustuin Antti Heikkisen tuotantoon Mummo -kirjan merkeissä vuoden 2017 loppupuolella. Ihastuin Mummoon, tykästyin Antti Heikkisen tekstiin kerrasta. Sattuipa sitten niin hauskasti, että olin mukana pikkujouluissa, joiden yllätysesiintyjäksi paljastui - kuka muu kuin Antti Heikkinen. Lukemani perusteella olisin ehkä odottanut vanhempaa herrasmiestä, joka harkitunlaiseen tahtiin jutustelisi yleisölleen. Mitä vielä, edessämme viuhtoi nuori mies mehukkaasti stand uppia ja pikkujouluväkeä nauratti. Selvisihän se sitten minullekin, miten monipuolisesta miehestä tässä on kyse. Kirjailija ei vain istu yksin kirjoituskammiossaan vaan taitaa myös teatterin, tilaisuuksien juonnon, musisoinnin ja mitä kaikkea nyt listalta löytyykään.

Komeasti alkaa tämä tarina, suorana lähetyksenä kirkkoherra Konrad Keffelsonin makuukamarista Hyväjärven pappilassa. Kehveli, pariskunnan neljäs lapsi, saa alkunsa. Elämä on arvoituksellista ja jotenkin tuntuu tuossakin hetkessä geenit kolahtaneen ihan uuteen kuvioon, sillä tämä nuorimmainen tallasi alun alkaen polkuja omalla tyylillään. Kylällä juoruiltiin jo vastasyntyneestä, että "Ei se nyt uus Jeesus oo, mutta ei normaali kakara." Vanhemmilla riitti seuraamista vanhempien lasten menestyksen myötäelämisessäkin, joten Kehveli sai aika lailla vapaasti mennä ja tulla ja siinä sivussa oppia luottamaan omiin selviytymistaitoihinsa.

Kehveli varttuu aikamieheksi ajanjaksona, jolloin tarvitaan miehiä rintamalle. Itsesuojeluvaisto tai mikä lie, mutta aikansa hommaa katseltuaan Kehveli katsoo parhaaksi ottaa etäisyyttä sotimiseen. Omaehtoinen matka siviiliin käy monen mutkan kautta, mutta eipähän Kehveli mikään kiirehtijä ja hätäilijä olekaan. Monesta vastaantulijasta Kehveli saa hetkeksi rinnalleen kaverin ja tutustuminen käy vaivattomasti, mutta pohjimmiltaan Kehvelissä on sen verran epäsovinnaista nomadia, että matka jatkuu aina vaan. Kohti uusia seikkailuja, huimia elämänkäänteitä ja -väänteitä. Kehveli selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja tulee siinä sivussa auttaneeksi monta muutakin ihmistä. Aina Marsalkka Mannerheimiin asti.

Herkullisinta teksti on silloin, kun savoa viännetään ihan kunnolla, Ja kun nimet on sitä myöten, että ne nautinnollisimmin taittuu - kuten "no ka Kiärijäenen." Ja näiden henkilöhahmojen kanssa on niin kotoisaa, ihmisen inhimillinen raadollisuus kulkee rinnan hyvien yritysten ja aikomusten kanssa. Paha ei ole kenkään ihminen, mutta toisinaan joutuu kirkkoherrakin asettamaan oman maineensa tärkeämmäksi kuin lapsensa pelastumisen. Kehveli tuntuu kyllä näkevän kanssakulkijoidensa motiivien taakse, mutta eipä hän katso asiakseen tuomariksi ruveta. Veijariromaanin olemukseen kuuluu usein parodia- tai satiirivetoisuus ja nytkin kevyt pinta on näkyvissä kelluvaa jäävuorta. Vakavat aiheet, kuten sota ja ihmisten uskonnolla manipulointi, on kuvattu hersyvän hauskasti, mutta kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä.

Nyt odottelen, että mies tarttuu Kehveliin ja pääsen seuraamaan hänen lukuilmeitään tarinan edetessä. Veikkaanpa, että osuu ja uppoaa.