lauantai 17. helmikuuta 2018

Kaksi rantaa







Eeva Vuorenpää
Minerva, 2018



”Lopettakaa! Lopettakaa! Te tapatte sen minun äitin!”

Kamarista kuuluva voihkiminen ja valitus järkyttää nuorta Lauria. Lyyti-äidin yhdeksäs synnytys on pitkä ja tuskallinen. Lapsenpäästäjä Tiittaska apuvoimineen tekee voitavansa, mutta he eivät pystyy pelastamaan Lyydiaa elämälle. Jonkin ajan päästä vastasyntynyt seuraa äitiään hautaan. Peuranmäen talo täyttyy suuresta surusta.

Ikävän ja murheen keskelläkin on elävien jatkettava eteenpäin. Tytär Hanna kirjoittaa Juho-enolleen New Yorkiin äitinsä menehtymisestä. Enon vastauskirje on perheessä suuri tapahtuma ja sisältää yllättävän ehdotuksen: Juho kutsuu sisarentyttärensä Hannan New Yorkiin ja lupaa maksaa matkalipun ja antaa alkuun majapaikankin. Meren takana odottaisi parempi toimeentulo ja aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin mitä 1920-luvun Suomella olisi tarjota. Paremmissa hankkeissa rahaa jäisi lähettää myös kotiin isälle ja sisaruksille. Kun vielä laivayhtiöt järjestävät Amerikan-iltoja ja kertovat matkajärjestelyistä ja kylältä on muitakin nuoria lähdössä matkaan, niin Hannakin rohkaistuu ottamaan askeleen kohti suurta elämänmuutosta.

Matka Atlantin yli kestää pari viikkoa ja vastarannalla seitsemäntoistavuotiasta maalaistyttöä odottaa miljoonakaupungin hälinä, totuttelu vieraaseen kieleen ja uusiin ihmisiin. Muutosta pehmentää sentään amerikansuomalaisten yhteisö, joka antaa turvaa ja auttaa alkuun. Ensimmäinen työpaikkakin järjestyy ravintolan keittiöstä, kun suomalaissyntyinen Tyyne ottaa Hannan mukaansa työpaikalleen Plaza-hotelliin. Suomalaistytöt ovat Amerikassa hyvän työntekijän maineessa ja pian kaunista ja töissään näppärää Hannaa kyselläänkin jo upporikkaan Hoffmannin pariskunnan loistokotiin sisäköksi.

Vuorenpään romaanissa sekoittuvat fakta ja fiktio, sillä se perustuu osin hänen tätinsä elämään. Kaksi rantaa onkin rungoltaan hyvin todentuntuinen tarina ja erityisesti kuvaukset amerikansuomalaisten yhteisöllisyydestä nautinnollista luettavaa. Ero omasta perheestä oli todella konkreettinen aikaan, jolloin ainoa yhteydenpidon väline oli laivojen matkassa seilaava kirjeposti. Yhteinen kieli ja samanlaiset sopeutumiskivut ja uuden elämän ilot yhdistivät ja edustivat ehkä jonkinlaista perheyhteyttäkin. Ja mitä olisikaan nuoren ihmisen elämä ilman rakkauden haaveita ja pettymyksiä, niistä saa Hannakin osansa. Monen muun siirtolaisen tavoin myös Hanna joutuu punnitsemaan omien juuriensa merkitystä; riittääkö kaikki Amerikan hyvä sittenkään peittomaan kotimaan ikävän? Kirjan mielenkiintoisuutta lisää se, että hyvin monella meistä on omat amerikanserkkumme ja yhden sun toisen suvussa Amerikkaan lähteneitä esi-isiä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.2.2018

torstai 1. helmikuuta 2018

Elämän päättyessä: Matka kohti kuolemaa




                             

Pirkko Siltala
Kirjapaja, 2017









    Onks pakko, jos ei taho? Kyllä, yksi pakko kohtaa jokaista eläväistä olentoa ja se on kuolema. Kuolema on aiheena vaikea, tabu, josta mielellään vaietaan. Kuolema edustaa ahdistusta, surua ja menetystä. Läheisen kuolema on kipeä muistutus myös omasta kuolevaisuudestamme. Vaikka meillä on uusin tekniikka ja tietämys hallussamme, kuolemaa emme voi hallita. Voimme yrittää etäännyttää sen itsestämme sairaalan sokkeloihin ja alan ammattilaisten hoidettavaksi, mutta pakoon emme pääse. Sen sijaan voimme aina valita toisenlaisen lähestymistavan, kuten Pirkko Siltala kirjassaan Elämän päättyessä.

Tosiasia on, että teemme matkaa kohti kuolemaa joka päivä. Kun tämän voi hyväksyä osaksi elämää, eikä anna kuolemanpelon rajoittaa oloaan, elämästäänkin voi rohkeammin tehdä omanlaisensa. Rajallisen ja juuri minulle ainutlaatuisen elämän jokainen päivä on arvokas. Siinä rinnalla myös omaan kuolemaansa voi rakentaa persoonallista ja ainutkertaista suhdetta.

Siltala erottaa kirjassaan kuoleman ja kuolemisen toisistaan. Kuolema voi olla hyvinkin äkillinen ja kohdata ihmisen missä elämänvaiheessa hyvänsä. Kuoleminen on valmistautumista ja asian prosessointia, joka liittyy erityisesti vakavaan sairauteen ja vanhuuden tuomiin muutoksiin. Kirjassa kuolemisesta puhutaankin paljolti saattohoidon näkökulmasta. Kuoleminen antaa aikaa käydä läpi omaa elämää, sen voittoja ja tappioita. Vielä on mahdollisuus sekä kiitokseen että ristiriitojen sopimiseen. Siltala korostaa vahvasti kanssakulkijoiden ja saattelijoiden roolia. Omaiset, ystävät ja hoitohenkilökunta ovat arvokas tukijoukko, jonka avulla kuoleva voi työstää omaa elämäntarinaansa. On tärkeää tuntea olevansa arvokas ja rakastettu viimeiseen hengenvetoon saakka – tuntea jäävänsä elämään läheistensä sydämissä.

Pirkko Siltala on työskennellyt pitkään saattohoidon parissa ja hänen kirjansa avaa monia näkökulmia kuolemaan ja kuolemiseen eri ikäkausina. Suuri merkitys on myös ajalla, paikalla ja kulttuurilla, jossa elämme. Esimerkiksi kuolemaan liittyvät rituaalit ovat olleet merkityksellisiä surutyössä ja tuoneet suremiseen yhteisöllistä aspektia.

Kooltaan pieni, sisällöltään suuri ja tärkeä kirja. Elämän päättyessä ei ole millään muotoa synkkää luettavaa, päällimäiseksi tunteeksi jää juuri rohkaisu ja levollisuus elää elämänsä valmiiksi. Vaikka kirja keskittyykin aikaan ennen kuolemaa, myös surun käsittely saa oman osansa. Totesinkin, että kirja sopii oikein hyvin myös oman surutyön työstämiseen. Tätä voi lämpimästi suositella niin hoitoalan ammattilaisille kuin jokaiselle kuolevaiselle.

Julkaistu Kirjavinkeissä 31.1.2018


sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Vinoristin kansa







Heikki Turunen
WSOY, 2017




Heikki Turusen ortodoksievakoista kertova tarina on edennyt toiseen osaansa. Aloitusosa, Kuokka ja kannelkertoo rajakarjalaisten elämästä Suojärven Hyrsylän Mutkassa 1920- ja 1930-luvuilla. Kylää ja huomista rakennetaan vast’ikään itsenäistyneen Suomen itäisimmässä kolkassa. Yhteistuumin saadaan aikaan suojeluskuntatalo ja tsasounakin, peltoa raivataan elannon varmistamiseksi. Harvakseen kylään tihkuu tietoja myös ulkomaailmasta ja sen uhkista. Uhkat realisoituvat aivan ykkösosan lopussa, kun hyrsylänmutkalaisia kyyditetään kohti tuntematonta. Vinoristin kansa jatkaa tarinaa suoraan tästä ja paljastaa, että päämääränä on Interposolkan vankileiri.

Kirjan keskeisimpänä henkilönä jatkaa Manja, jonka vastuulle nuoremmat sisarukset ja koti ovat jääneet äidin kuoltua. Vankileirillä nuorella karjalaisneidolla ja koko evakkoväellä on edessään uudet koettelemukset. Vanhan luostarin tilat ovat likaiset ja kylmät, luteet ja torakat vilistävät nurkissa. Sijoitettuun väkimäärään nähden tilat ovat olemattomat, ruoka sahajauhon höystämää leipää ja vettä. Mutta ihminen on sitkeä olento, pitkän piinan jälkeen alkaa ensimmäinen evakkomatka Suomeen. Vaikka on kyse oman maan hädänalaisista kansalaisista, tulijat saavat kokea suurta väheksyntää, ennakkoluuloja ja ryssittelyä.

Vaan kerran vielä palataan takaisin omille konnuille, rakkaaseen Karjalaan! Tutuissa maisemissa käki kukkuu ja oma kieli, livvinkarjala soljuu niin somasti: ”Mintäh taivaskin olloi tälkohtoa sinisempi da pilvet valgiammat. Nurmi da koivunlehti vihanduampie kui Pohjanmoal da Kainuus, da viensel’lät kirkkahammin kiildelöy.” On herkistävää, miten joka solullaan ja kaikin aistein evakot tuntevat paluunsa omille juurilleen, kotiin.

Neuvostojoukot käyvät suurhyökkäykseen Karjalankannaksella kesäkuussa 1944 ja joukkojen alta on kiire pois, itse asiassa koko Viipurin lääni on määrätty evakuoitavaksi. Kuljetuskalustoa on aivan liian vähän suhteessa evakuoitavien määrään ja varsinkin karjanajajat lähtevät jalkaisin taivaltamaan kohti uusia sijoituskuntiaan. Heidän mukanaan patikoi myös Manja kohti uutta elämäänsä, johon kuuluu myös muuan Antti Tuononen. Kaiken työn, elämänmuutosten ja sodan keskelläkin nuorissa sydämissä palaa myös rakkauden ja romantiikan nälkä.

Heikki Turusen evakkoeepos avasi eteeni aivan uuden maailman ja tekstin myötä sain katsella noita historian merkittäviä vuosia herkin karjalaisin silmin. Luin molemmat kirjat yhteen menoon, ensin Kuokka ja kannel ja sen jatkoksi Vinoristin kansa. Heikki Turunen on kyllä melkoinen kansan kuvaaja ja sananiekka. Kirjan henkilöiden karjalankieliset dialogit ovat lumoavia, vaikka sana sieltä ja toinen täältä saattoi jäädä hämärän arvailun varaan. Kirja puhuttelee myös ajankohtaisuudellaan; erilaisuuden ymmärtäminen ja muukalaisen suvaitseminen ei ollut helppoa silloin eikä ole tainnut yhtään helpommaksi käydä. Toivottavasti tarina saa vielä jatkoa, sillä evakkojen ahkeruudelle ja sitkeydelle – ja elämänilolle! – olisi kyllä käyttöä sodanjälkeisinä rakennusvuosina.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Kuokka ja kannel








Heikki Turunen,
WSOY, 2016



Melkeinpä rakkautta ensi silmäyksellä. Tai ei ihan, sillä hyllyssäni poltteli lukemattomana Vinoristin kansa ja pariinkin otteeseen sitä ehdin aloitella enkä päässyt juonesta jyvälle. Ei auttanut muu kuin hakea kirjaston hyllystä Kuokka ja kannel ja edetä tyvestä puuhun. Nyt oli järjestys kohdillaan ja luinkin nämä molemmat kirjat yhteen menoon - luin ja nautin! Tarina on monin osin hyvin surullista luettavaa, mutta aihe erittäin mielenkiintoinen. Uteliaisuus ja halu ymmärtää oman maan menneisyyttä otti jälleen kerran vallan.

Kuokka ja kannel aloittaa Laatokan Karjalan ortodoksievakoista kertovan kaksoisromaanin. Tarinan alkajaisiksi nuori mies Savosta tekee matkaa Suojärven Hyrsylän Mutkaan ja makustelee tunnelmiaan seudusta; näin saa lukijakin tutustua tuohon erikoislaatuiseen ulokkeeseen, joka kapean varren varassa on yhteydessä Suomeen. Rajavartioston hommiin tuleva Seppo Tuononen tapaa uhkean karjalaisnaisen, Malanjan, ja kysyy tältä tietä. Puheisiin heittäydytään heti ja huomataan, että naapureiksihan sitä ollaan tulossa. Mielen takamailla vilahtaa ehkä muutakin kuin naapuruus, mutta vaimokseen Seppo ottaa kuitenkin vartioemäntä Outin. Malanja puolestaan on naimisissa seppänsä kanssa, jota Suojärven vahvimmaksi mieheksi tituleerataan.

Tarinan varsinaiseksi päähenkilöksi nousee kuitenkin pikkuhiljaa Malanjan tytär Manja, joka saa jonkinlaisen ihmelapsen maineenkin. Tarinan edetessä Manjalle lankeaakin suuri vastuu kodista ja sisaruksistaan. Samanaikaisesti, kun pienen karjalaistyttösen maailma mullistuu, myös ulkomaailmassa kuohuu. Eurooppa on menossa kohti toista maailmansotaa. Hyrsylän Mutkan evakuoimiseksi ei kuitenkaan tehdä suunnitelmia. Ja Manja miettiikin pakkomuutosta Suomeen, että "Eipä niin käi. Jos käikin, myö emmö lähte. Opettaikin pagisi mennyt suvel, ga minä olen Manja, Karjalan tytäär." Kylää rakennetaan asukkaidensa elää, saadaan suojeluskuntatalo, tsasouna ja koulukin. Kuokka ja kannel - ahkeraa pellonraivuuta ja helkkyvää laulua, jos paljon itkuvirttäkin. Ja ortodoksisuus tärkeänä elämänrikastuttajana, joka hetki läsnä arjessa ja juhlassa.

Kyläläiset ja heidän elämänsä iloineen ja suruineen tulee lähelle ja tutuksi, koko kylämaisema avautuu kauneudessaan tekstin kautta. Livvinkieliset repliikit ja jutustelut tekevät osaltaan henkilöt aidoiksi ja tosiksi, vaikka toisinaan tarkoitus jääkin hieman hämärästi ymmärretyksi. Nyt kun kakkososankin tapahtumat ovat jo selvillä, niin Kuokka ja kannel tuntuu pohjustavan kaikkea sitä kauneutta, mikä myöhemmin on vaakalaudalla ja minkä kohtalosta suuremmat sanelevat.

Näiden kahden kirjan myötä kertarytinällä avautui aivan uusia näkökulmia noihin Suomen merkityksellisiin vuosiin. Kuokka ja kannel kantaa talvisodan syttymiseen asti. Tarina saa ihastumaan karjalaisuuteen ja arvostamaan sen erityislaatuisuutta.

  "Elos jatkuu, ilo eläy Karjalan mail vaikku syväin märkänöö. Passibo, Mutkan-Matti, ku muistutit meity siid."

maanantai 25. joulukuuta 2017

Siunattu maailmanloppu










Liinu Lähde
Reuna, 2017






Assyrialaiset ja roomalaiset näkivät ilmassa maailmanlopun enteitä jo ennen ajanlaskumme alkua. Sittemmin eräpäivä on lyöty lukkoon satoja kertoja, ja yhtä monta kertaa se on peruttu. Myös Aarnikylän pastori Kämäräinen on siinä vakaassa uskossa, että maailmanloppu on lähellä. Enteitä tästä on ollut ilmassa jo kaksitoista vuotta. Seurakuntalaistensa uskollisena palvelijana hän jaksaa muistuttaa asiasta niin saarnoissaan kuin muissa kohtaamistilanteissa. Lapset kastettaisiin yhden ja saman kaavan mukaan loppuun asti. Maailmanloppu tekisi rakkaudestakin lopun, mutta jäljellä olevan rajallisen ajan Kämäräinen evästäisi hääparia rakastamaan toisiaan. Onnea, vaikka sitten lyhyemmänkin kaavan mukaan.

Aarnikylän kotoisa yhteisöllisyys ottaa lukijan avosylin vastaan. Mitä siitä, jos ollaan maailmanmenosta syrjässä, monen mielestä tuskin Suomen kartallakaan enää. Aarnikylässä on väljyyttä kunkin taaplata tyylillään. Asukkaat ovatkin melkoisia persoonia. Keskeiseksi henkilöksi heistä nousee Hilja Honkanen, jota ahdistaa ajatus venäläisten sotaisista aikeista. Leskeksi jäänyttä Hiljaa alkaa jo ikä painaa sen verran, että ympäristöstä nousee paineita siirtyä valvotumpaan asumiseen. Hiljaa ajatus ei miellytä, ei senkään jälkeen, kun hän murtaa lonkkaluunsa. Sairaalareissun jälkeen vanhus palaa kotiinsa varsin avaruudellinen olento seuranaan. Naapuriapua hän saa myös pastori Kämäräiseltä.

Hilja Honkasen kaatumisen jäisellä pihalla voi senkin katsoa yhdeksi maailmanlopun enteeksi, koska yhtä sun toista poikkeuksellista Aarnikylässä alkaa tapahtua. Tulipalot seuraavat toistaan ja asiaa vaikeuttaa vielä palopäällikkö Tossavaisen joutuminen onnettomuuteen. Olkoonkin maailmanloppua ilmassa, silti tai ehkä juuri sen takia on hyvä selvittää keskeneräiset asiat perin juurin. Ja olipahan kylälle saatu vielä näin viime metreillä uusi asukaskin, Volter Lahtinen Viron puolelta.

Liinu Lähde on toden totta puhaltanut hengen hahmoihinsa. Henkilöt ovat riemastuttavan aitoja ja eläväisiä, pastorin ja Hiljan lisäksi ennen kaikkea Röntysen ukko ja akka ja suutari Asikainen. Tarina kulkee hauskasti polveillen, kunnes sekaan kudotaan tummempia sävyjä – lopulta kirjan varsinainen sanoma kolahtaa aika traagisesti. Aarnikylän ympyrät voivat vaikuttaa pieniltä, mutta tarkemmin katsoen kylä on täynnä oman elämänsä voimahahmoja. Ei se historia mihinkään häviä, vaikka ote rollaattorin kahvoista heikkenee. Vanhuuskin on eräänlaista hidasta maailmanloppua, mutta ihmisarvon ja itsenäisyyden ei soisi siinäkään kesken loppuvan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.12.2017

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Kun sanat ei kiitä









Dieter Hermann Schmitz
Atena, 2017



Saksansuomalaista pilkettä silmäkulmassa. Yhä itsenäisyyspäivän sinivalkoisissa jälkitunnelmissa on ilo tarttua Dieter Schmitzin romaaniin Kun sanat ei kiitä. Ainahan meitä on kiinnostanut se, mitä mieltä meistä muualla ollaan. Näin maan juhlavuonna on aivan erityistä pohtia Suomea ja suomalaisuutta - ja ottaa mukaan vähän maan rajat ylittävää näkökulmaa. Syyskuussa fiilistelin suomalaisuutta brittimiehen matkassa, kun luin Joel Willansin kirjan 101 very Finnish problems. Schmitzin lähestymistapa on toinen, vaikka aviomiehenä ja isänä hänkään ei ole arjen ongelmilta suojassa.

Schmitz asuu Tampereella suomalaisen perheensä - joskin lapsensa hän määrittelee suoksalaisiksi - kanssa. Hän työskentelee Tampereen yliopistossa saksan kielen lehtorina ja on mukana työryhmässä, jossa haetaan sitä suomalaisinta sanaa. Ehdotuksia otetaan vastaan nettiportaalin kautta, suuri yleisökin on siis tässä kulttuurihankkeessa mukana. Alkutilanne on mitä mainoin sanojen kalastelulle, kun asialla on saksalainen, työkseen kielten ihmeisiin kiintynyt ja samalla jo suomalaiseen yhteiskuntaan solahtanut mies. Rikkaan, rakkaan kielemme kukkaset tuntuvat ilahduttavan häntä aidosti: skumppa, kahvitus, taskumatti. On myös lempisanoja kuten lämpimämpi ja jompikumpi, joista saisi vaikka tuutulaulun. 

Schmitz kertoo hersyvästi perheensä arjesta. Hän haluaa olla paras isä lapsilleen ja saada vaimonsa hehkumaan onnesta. Ja jos vielä perheen lemmikkikissankin kuriin saisi, niin hyvä olisi. Hyvää tahtoa ja sinnikästä yritystä on paljon, mutta vaimossa, tyttäressä, pojassa ja katissa on kyllä työmaata yhdelle miehelle enemmän kuin kylliksi. Ilman erilaista kulttuurista taustaakin, saati sitten sen kanssa. Yhteentörmäykset ja väärinkäsitykset värittävät arkea, viestit eivät aina mene perille toivotulla tavalla kielten ammattilaisellakaan.

Tottahan toki tällaisessa kirjassa on paikkansa myös kulttuurien vertailulla. Esimerkiksi isänpäivän vietossa on lähdetty Saksan maalla aivan toisille linjoille kuin Suomessa. Me kokoamme perheen yhteen ja annamme kaiken huomiomme (edes kerran vuodessa) isälle. Vaan saattaisi tuo saksalainen mallikin monelle isälle maistua: "Saksassa isät lähtevät porukalla retkelle ja ottavat evääksi rutkasti olutta."

Kirja koostuu pienistä tarinoista ja tuokiokuvista, jotka saavat lukijankin makustelemaan suomalaisia sanoja suussaan. Muistin ja tunnistin myös ilon, jota olen joskus tuntenut  sanojen kauneudesta vieraskielistä tekstiä lukiessani. Schmitzin perhe-elämän koomiset käännökset naurattavat, mutta väliin mahtuu hyvin herkkiäkin hetkiä - kuten Tiikeriankan kotiin paluu. Sillä hetkellä ajattelin, että vuodet ja härmäläinen vaimo ovat koulineet Hermannista hyvin suomalaisen miehen. Teoillaan rakastavan, hyvää tahtovan ja lähimmäisistään vastuuta kantavan. Tai kenties samat ominaisuudet pätevät saksalaiseenkin mieheen, ilman vertailukohtaa on vaikea sanoa.

Kun joulunpyhinä on olo ensin tukevoitettu kinkulla ja porkkanalaatikolla, voinkin palata näiden tarinoiden pariin ja nautiskella kalorittomista suomen kielen vivahteista. Joskus ne vivahteet ovat hyvinkin hienovaraisia, ja on väliä sillä, sattuuko puhumaan komioista ranta- vai rintamaisemista.





torstai 7. joulukuuta 2017

Mummo






Antti Heikkinen

WSOY, 2017




Antti Heikkinen kirjoittaa mummosta, joka jää syrjään suurten linjojen historiankirjoituksesta. Elämänpiiri jossakin tuskin nimeltä mainittavassa Savon korpipitäjässä on kapea ja arkinen. Kuitenkin se on vankka palasensa Suomen historiaa, osa sitä perustaa, jolle maata on rakennettu.

Tarinan kertojina vuorottelevat Mummo ja Äiti. Alkuun onkin haastetta kerrakseen saada selkoa, kuka kukin on. Sillä Mummonkin tarina alkaa kaukaa lapsuudesta, pikku-Maijana aikuisten säröistä elämää tuvan kynnyspuulta seuraillessa. Ja hyvä niin, jotta ymmärrämme, kuinka pienestä lettipäästä kasvaa elämän koettelemuksissa sisukas selviytyjämummo. Omat toiveet sotkeutuvat arjen ja ajan vaatimusten jalkoihin. Otetaan sodan runttaukset vastaan, sinnitellään pula-ajan niukkuudessa. Äidin kuolema ja Esteri-sisaren vaikeudet kasvattavat Maijan kuormaa, isääkin on jaksettava tuupata eteenpäin. Isän kuoleman jälkeen Maijan on oltava isäntänä ja emäntänä, sisaruksista ei ole talon pidossa apua.

Eikä Äitikään ole aina ollut äiti vaan pieni Marja-Liisa tyttönen. Hän kipuilee isättömyyttään ja hakee miehen mallia elämäänsä opettajastaan, surullisin seurauksin. Eikä Marja-Liisa ole ainut, jonka on mietittävä sukulaissuhteita uusiksi – ylipäätään ihminen voi olla ihan muuta kuin mitä kertoo olevansa. Sen saa Esterikin kokea, kun taloon saapuu pääkaupungin poika Eero.

Antti Heikkinen kertoo kirjoittaneensa kirjan kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle. Ihailen tapaa, jolla hän sen tekee ja kuinka tuo osin jo unohtumaan päin oleva elämänmuoto herää henkiin tarinassa. Työ on kovettanut kädet ja naissisu vain kasvanut. Kaiken karuuden keskelläkin kirjassa on valtavasti lämpöä ja syrjäkylän elämän aitoutta. Maan juhlavuonna kirja on myös oiva muistutus siitä, miten itsestäänselvyyksinä monia aiempien sukupolvien saavutuksia pidämme emmekä muista niitä hyvinvointimme keskellä arvostaa. Ja murre, se on kuin rukiista leipää mustikkasopan kera.

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.12.2017