torstai 14. marraskuuta 2019

Villahousuhäpeä







Eira Mollberg
Tammi, 2019

360 s.


Kuusivuotiaana Eira Mollberg pääsee unelmareissulle Fazerin karkkitehtaalle – ja perillä huomaa lähtöhuumassaan unohtaneensa pukea villahousujen päälle hameen. Mikä häpeä! Vuosikymmeniä myöhemmin elämän vastoinkäymiset suistavat hänet juomaan ja vanha vaiva, villahousuhäpeä, roikkuu yhä tiukasti takinliepeessä.

”Tekstisi on ala-arvoista. Kuinka sinä olet ylipäänsä koskaan kyennyt kirjoittamaan ylioppilaaksi? Kuinka työväenopisto saattaa pitää luovan kirjoittamisen opettajana kaltaistasi täysin ammattitaidotonta ja osaamatonta kirjoittajaa?”

Eira Mollberg on lupautunut kirjoittamaan Brita Kekkosen muistelmat, mutta yhteistyö kangertelee ja lopulta kariutuu kokonaan. Muutkin työt takkuavat. Töiden sijaan Eiran tie vie ostoskeskuksen ravintolaan ryyppykavereiden seuraan. Vähitellen elämänkuva ja sen ristiriidat tarkentuvat, kun Eira käy läpi suhdettaan vanhempiinsa ja Heikki-veljeensä.

Eira Mollbergin alkoholinhuuruinen kausi kestää kaksi vuotta. Hän saa kasteen ortodoksisuuteen vuonna 1989 ja Venäjän ja Viron luostareilla onkin merkittävä rooli hänen toipumisessaan. Luostarielämän yksinkertaisuus ja yhteisöllisyys rauhoittavat. Luostarien vahvat naiset edustavat kenties sitä turvaa, jota oma äiti ei jaksanut perheen ristiriitojen keskellä antaa. Rankimmillaan luhistuminen vaatii myös katkaisuhoitoa ja kuntoutuslaitosten jaksoja.

Villahousuhäpeä on rehellisyydessään säväyttävä lukukokemus. Eira Mollberg ei säästele itseään, mutta varsin suorasanaisen kohtelun saavat muutkin kirjassa mainitut. Kirjan pohjalta on myös dramatisoitu näytelmä, joka sai ensi-iltansa syyskuussa Avoimet ovet -teatterissa. Erityistä kirjassa ovat kuvaukset luostarijaksoista ja ortoksisuudesta, joita Mollberg kuvaa lämpimästi.

Julkaistu Kirjavinkeissä  11.11.2019

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Kaupunkimatkailijan kävelyopas - Berliini






Paul Sullivan
Karisto, 2019


Alkuteos: Walking Berlin : The Best of the City (National Geographic Society, 2015)
Kääntäjä: Maria Kivelä
192 s.


Hyvä matkaopaskirjanen säästää monilta harha-askelilta ja auttaa saamaan lomasta irti enemmän. Kaupunkimatkailijan kävelyopas : Berliini esittelee 15 valmista kävelyreittiä, joiden avulla on kätevä koluta Berliinin tärkeimmät nähtävyydet ja eri kaupunginosien erikoisuudet. Oppaan avulla voi kiertää päivässä kaupungin päänähtävyydet tai aluekävelyjen ja Tutustu tarkemmin -osion vinkeillä paneutua perinpohjaisemmin juuri itseä kiinnostaviin aihealueisiin.

Erityisen toimivana pidän kirjan jaottelua. Reitti- ja karttaosuus on hyvin pelkistetty ja selkeä. Kunkin kohteen kohdalla on sivuviittaus tarkempiin tietoihin. Kartta-aukeaman jälkeen seuraa Vinkkejä -osuus, josta voi bongata vaikkapa lisänähtävyyksiä tai hyviä kahvila-alueita. Parhaat palat -osioista puolestaan löytyy listauksia houkuttelevista kahvi- ja ruokapaikoista, viehättävimmistä puistoista, joulutoreista ja muista matkamielen kohottajista.

Kaupunkimatkailijan kävelyopas on kokoonsa nähden todella kompakti tietoteos, joka kulkee kätevästi mukana pienemmässäkin repussa. Oleellinen tieto löytyy, mutta – toisin kuin aikana ennen nettiä – koko historian aikajanaa ei tarvitse enää sulloa oppaaseen. Berliini ei ehkä ole se kaunein ja romanttisin kaupunki, mutta hurmaa suurkaupungin monimuotoisuudellaan niin historianharrastajan kuin shoppailijankin. Itselleni tällainen kävelyopas on se käytännöllisin opas reissussa. Nyt vain lomaa suunnittelemaan!

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.10.2019

tiistai 24. syyskuuta 2019

Väärin rakastettu? Vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista






Hannele Törrönen
Kirjapaja, 2019

187 s.


Vanhemmille on hyllymetreittäin tarjolla opaskirjallisuutta aina raskausajasta kouluikäisen elämän tukemiseen. Ja kun oma aikuisuus ei ota sujuakseen, siirrytään self help -kirjojen ja elämäntaito-oppaiden osastolle. Mistäpä muualta kuin lapsuudestaan ja vanhemmilta saamistaan eväistä – tai niiden puutteesta – voisi ammentaa ymmärrystä nykyhetkeen. Sen sijaan vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista on kirjoitettu yllättävän vähän tietokirjallisuutta. Hannele Törrönen tarttuu aiheeseen kirjassaan Väärin rakastettu?

Lapsi on kaikissa olosuhteissa riippuvainen vanhemmistaan, aikuisella on valta hylätä ja pistää välit poikki. Jotakin suhteessa on mennyt niin pieleen, jotakin jäänyt niin kesken, että aikuistuttua suhde omaan vanhempaan ei toimi. Välirikko voi olla totaalista kieltäytymistä yhteydestä tai sitten tapaamiset ovat tahmaista ja vaikenevaa kiukun nielemistä, räväkkää riitelyäkin. Omista lähtökohdistaan parhaansa yrittäneen vanhemman on raskasta huomata epäonnistuneensa elämänsä ainutlaatuisimmassa ihmissuhteessa – mikään välimatka tai teko, kun ei poista vanhemman ja lapsen välistä sidosta. Usein erimielisyyksiin ei ole edes selkeää syytä tai se on painunut suhteen syviin pohjamutiin tavoittamattomiin. Toisinaan taas toisen osapuolen elämänvalinnat ja -vaikeudet voivat aiheuttaa niin suurta pahaa oloa, että itseään suojellakseen toisen on katkaistava kaikki yhteydet. Niin tai näin, taakka on valtava ja häpeällinen. Syyllisyys rajoittaa ja rampauttaa, apua ei useinkaan haeta. Ulkopuolisen voi olla vielä vaikeampi hahmottaa, mitä vuosikymmenten saatossa kertynyt tunnehistoria pitää sisällään.

Hannele Törrönen on psykologi ja psykoterapeutti, joten kirjan esimerkit pohjautuvat todellisiin tilanteisiin ja lukuisiin pohdintoihin aikuisten lasten vanhempien kanssa. Toki tekstit ovat muokkaantuneet useammasta tarinasta niin, ettei kenenkään yksityisyys vaarannu. Pohdinnat ovat hyvin käytännönläheisiä ja rohkaisevia, pienistäkin askelista toinen toisensa ymmärtämiseen kannattaa iloita. Realismia on se, ettei täysin uutta ja puhtoista alkua läheskään aina luvata. Kirjasta jää mieleen kaikkiin ihmissuhdesolmuihin sovellettava neuvo: On viisautta unohtaa vaatimus totuuden selvittämisestä ja keskittyä huomaamaan, että näin eri tavoin me tämän asian olemme kokeneet. Voisiko juuri se ollakin kiinnostavaa, kuinka erilaiset muistot meillä on samasta tilanteesta – minun totuuteni on eri kuin sinun totuutesi? Tästä näkökulmasta on turhaa kiistellä siitä, mitä todella tapahtui.

Hannele Törrönen on kirjoittanut kirjan vanhemmille, joiden elämää varjostavat ristiriidat aikuisten lasten kanssa. Itse suosittelen tätä kaikille perheiden sisäisestä dynamiikasta kiinnostuneille, olemmepa sitten niitä aikuisia lapsia tai sen lisäksi vanhempiakin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.8.2019

Enää en pelkää






Tommy Hellsten
Kirjapaja, 2019

137 s.


Tommy Hellsten julkaisi 2000-luvun alkupuolella Tietäjä -trilogian. Sarjan päähenkilön, Einarin, kanssa Hellsten taittoi hedelmällistä, erikoista oivallusten kirjamatkaa. Nyt lukiessani kirjaa Enää en pelkää koin itse olevani tietäjän matkassa, niin vahvasti teksti minua puhutteli. Jo kirjan nimi viestii sitä, että jotakin on tullut – tai voi tulla itse kunkin kohdalla – valmiiksi; prosessi voi olla pitkä ja kivuliaskin mutta välttämätön.

Hellstenin uusin kirja on matka kohti olennaisinta, rakkautta. Polun varrella meitä häiriköivät häpeä, pelko ja monet muut negatiiviset tunteet. Ajatukset vatvovat menneessä ja tulevassa, kiire ja suorittaminen vievät voimat. Kun alamme ankkuroitua tähän hetkeen ja katsoa jopa kärsimystä rakkauden työkaluna, näkökulma muuttuu olennaisesti. Omista vaikeista tunteistaan voikin tehdä askelpuita kohti luottamusta ja rakkautta. Tarvitsemme siihen syliä, vapautta olla heikkoja ja silti rakastettuja. Hellsten puhuu tietoisuudesta, joka on oikeastaan rakkauden synonyymi: meillä on uskallusta nähdä valheellisuutemme, kaikki se häpeästä ja pelosta nouseva defenssien tarve.



Läsnäolon rauhassa voimme myös paremmin hyödyntää intuitiota työkaluna. Hellsten puhuu paljon mysteerissä elämisestä. Kaikkeen ei ole järjellistä tai analyyttista syytä, onhan ihminen jo itsessään suuri mysteeri. Mysteereistä kenties suurin, hengellisyys ja Jumalan ja ihmisen suhde, saa paljon tilaa kirjassa. Vaikkei salattua voi selittää, silti Tommy Hellstenin teksti on vakuuttavaa – ja myös lohduttavaa, jos kuolemanpelon sijaan tai rinnalle voi mieltää myös taivasikävän.

Tämä kirja ohjaa lukijaansa siihen, mistä puhuukin: läsnäoloon ja pysähtymiseen. Kiireessä ja harppoen teksti ei avaudu. Lopulta luin tämän kirjan kahteen kertaan, toisen kerran ajan kanssa ja vain muutaman luvun kerrallaan. Kirja avaa hyvin sitä, mistä itse suojaksemme rakentamissamme muureissa onkaan kysymys – ja ennen kaikkea: mikä muurien takana odottaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä  298.2019 

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Herrahissin vauhdissa






Pertti J. Rosila


Tammi, 2019
489 s.



Pertti J. Rosila työskenteli lähes kolmenkymmenen vuoden ajan eduskunnassa, viimeiset kaksikymmentä vuotta eduskunnan talouspäällikkönä. Muisteltavaa pitkältä työuralta kertyi niin, ettei kaikki suinkaan mahtunut huhtikuussa vuonna 2018 ilmestyneeseen kirjaan Arkadianmäen kirstunvartija. Uudessa kirjassaan Rosila jatkaa kursailemattomaan tyyliinsä selontekoa Arkadianmäen väen edesottamuksista.

Talouspäällikön toimenkuvaan kuuluu luontevasti yhteistyö tilintarkastajien  kanssa. Rosila aloittaakin kirjansa vuoden 1967 skandaalista, jolloin Björn Feiringin, silloisen eduskunnan taloudenhoitajan, jäljiltä löytyivät kassakaapista vuosikausien tilittämättä jääneet miljoonat kansanedustajilta perittyjä veroja ja maksuja. Uuden käytännön mukaan alettiin valita kolme kansanedustajaa tilintarkastajiksi ja neljänneksi auktorisoitu tilintarkastaja. Yleisölle näkyvintä tarkastustoimintaa suorittivat kuitenkin lehtien toimittajat, joista Iltalehdessä ahkeroinutta Jarmo Luuppalaa alettiin jopa kutsua viidenneksi tilintarkastajaksi.

Rosila kuvaa mehukkaasti kansanedustajien rahankäyttöä, kulukorvauksia ja edustamiseen liittyviä kuluja. Iltalehtien sivuilta tutuiksi tulleet kakkosasunnon hankintaperusteet ja taksimatkat nostetaan esille. Lukijana hämmästyttää se, että yksittäisen kansanedustajan tarpeen mukaan käytäntöjä vekslataan – milloin syntyi Lex Saariota, milloin tarvittiin Lex Tykkyläistä. Jos ei mieli nimensä näkyvän uutisotsikoiden taksitilastoissa, niin siihenkin Rosila paljastaa kiertotien. Entä millainen matkalasku syntyy oman auton käytöstä, kun lääkärintodistuksella voi perustella lentämisen ja junamatkan sopimattomuutta? Toki veronmaksajia kiinnostaa kovasti myös se, miten paljon edustaessa tai työmatkoilla kuluu kallista konjakkia, tai viiniä hallitusneuvotteluissa paremman ruoan kera.

Vaikka moni kansanedustaja tekemisillään suurikirjaimisiin otsikoihin päätyykin, Rosila pitää kuitenkin tapaamiaan edustajia kunnon väkenä ja vilpillisiä yrityksiä hyvin marginaalisina. Oman edun tavoittelu systeemin sallimissa – ehkä joskus väljissä – puitteissa ei sinänsä olekaan rikollista. Monelle poliitikolle Rosila antaa myös kiitosta, joidenkin niskaan lankeaa runsassivuisesti kritiikkiä ja sillä listalla Alexander Stubb on ylitse muiden.

Suoraa puhetta, viihdyttävästi. Tätä voinee suositella kaikille veronmaksajille ja äänestäjille.

Julkaistu Kirjavinkeissä 28.6.2019

The nature of Finland in 50 stories







Kirsi Haapamatti
Otava, 2019

Englanniksi kääntänyt: Pat Humphreys
96 s.


Suomen luonto kontrasteineen on ehtymätön mielihyvän lähde. Maan rajojen sisään mahtuu niin kaamosta kuin yötöntä yötä, neljä selkeästi erilaista vuodenaikaa. Niin urbanisoitunutta nurkkaa ei Suomesta löydy, etteikö yhä olisi luonto lähellä – ja vielä jokamiehenoikeuksin. Näistä herkuista on tehty jälleen uusi luontokuvakirja, The Nature of Finland in 50 Stories.

Kirjan kuvien aiheet tuovat kauniisti esiin luontomme monimuotoisuutta. Vesi eri olomuodoissaan on läsnä lähes kaikessa, niin suon hetteiköissä, talven jäätienä kuin kesämökin kuvajaisena rantavedessäkin. Nämä luontokuvat puhuttelevat harmonisuudellaan! Onneksi myös metsän asukkaat ovat saaneet suuren roolin kirjassa, sillä rauhallisinkin maisema kätkee sisäänsä paljon liikettä ja elämää. Jokainen kuva on saanut seurakseen lyhyen, aihetta avaavan tekstin. Kirjan lopussa on luettelo valokuvaajista, joiden kuvista kirja koostuu.

Vaikka aiheet ovat perinteisiä, näihin tykkyluminuokkujiin ja nappisilmäoraviin ei kyllästy. Kirja on hyvä muistutus siitä, kuinka paljon meillä on suojeltavaa lähellämme. Metsä on yksinkertainen ja tehokas voimaannuttaja ja mielen rauhoittaja. Kiitosta saa myös Pat Humphreys, jonka käännöstyö on miellyttävää, konstailematonta luettavaa. Tämä kirja on ilo sujauttaa lahjaksi ulkomaisille vieraille ja tuoda julki sitä ikiaikaista rikkautta, joka meitä ympäröi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 2.7.2019

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Tuulesta temmattu elämä







Pauliina Vanhatalo
Tammi, 2019



Pauliina Vanhatalon tuorein romaani, Tuulesta temmattu elämä, on monitasoinen kasvutarina. Se tuo yhteen kaksi hyvin erilaisista lähtökohdista elämäänsä ponnistavaa nuorta. Titi on vanhoillislestadiolaisen suurperheen lapsi, jolle teatteri avautuu väylänä omiin valintoihin. Ilmo puolestaan on yksinhuoltajaäidin kasvattama teatterisuvun vesa, joka on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään äidin keskittyessä työhönsä. Jos on Ilmollakin roolipaineita elää tietyntyyppistä elämää, niin Titin olemisen raamit on sanellut vanhoillislestadiolaisuus. Tavallaan molemmat nuoret ovat jääneet sivustakatsojiksi omassa elämässään.

Titi näkee äitinsä uupumuksen, kolmentoista lapsen perheessä ei kenelläkään ole omaa rauhaa ja tilaa. Silti on vaikea odottaa hetkeä, jolloin äidin huomio olisi kokonaan Titissä. Elämässä on paljon hallitsematonta, sentään omaa syömistään hän voi hallita kieltäytymällä ruoasta. Niin epäsopivaa kuin se uskovalle onkin, sairaalahoitojakson jälkeen äiti antaa Titille luvan mennä mukaan koulun ilmaisutaitokerhoon. Harrastus johtaa teatteriopintoihin, vapaampaan elämään – mutta omien valintojen tekeminen ja itseensä uskominen on yllättävän vaikeaa.

Ilmon elämä on solmussa, muovikassillinen laskuja ulosotossa. Isän ilmaantuminen paikalle vuosien jälkeen herättää monenlaiset tunteet, ehkä myös sen pienen pojan, joka haluaa uskoa isänsä puheisiin. Ilmo hakee sotkuiseen elämäänsä hallintaa vapaasukelluksesta ja hengitysharjoituksista, hänen äitinsä helpottaa oloaan lasillisella viiniä.

Pauliina Vanhatalon henkilöt saavat kirjan sivuilla tukevan muodon yksi toisensa jälkeen. Jokainen heistä haluaa saada äänensä kuuluviin, lukijalta ymmärrystä elämälleen. Olipa sitten pyrkimys irrottautua omaan elämään tai yrittää elää jonkinlaisessa sovussa menneisyyden valintojen kanssa, tasapainottelu ei ole helppoa kenellekään. Tehokkaan tunnelatauksen tarinaan tuo teatterin ja vanhoillislestadiolaisuuden rinnakkainasettelu: onhan teatteri jotakin, joka on ”sellasta ittensä korottamista ja näytille asettamista.” Ei-sopivaa uskovalle. Erityisesti Titin ulkopuolisuudentunteet ja vaikeus heittäytyä muiden mukaan on käsin kosketeltavaa; epämukavuusaluetta niin roolien sisä- kuin ulkopuolellakin. Pauliina Vanhatalo toden totta osaa herkistää lukijansa henkilöhahmojen iholle. Jos luit jo Pitkän valotusajan ja Keskivaikean vuoden, ehkä Toisen elämänkin, niin etköhän tartu tähänkin romaaniin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 29.05.2019