keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Nooan kompassi






Nooan kompassi
Anne Tyler



Otava, 2010


Nooan kompassi oli sopuisaa välipäivien luettavaa. Ei suuria tunteita, ei jäätävää jännitystä. Jos olen joskus jotakin Anne Tyleriltä lukenut, niin ainakaan nimi ei ole jäänyt mieleen. Jatkosta totean: Ehkä luen, ehkä en. Silti määritelmä "ihan kiva" on Nooan kompassista liian laimeasti sanottu. Yksin rannalla istuskelevassa vanhenevassa miehessä on jotakin perin luokseen kutsuvaa - et halua häiritä hänen yksityisyyttään, mutta kunnioittavan etäisyyden päästä jäät häntä katselemaan. Hänen hiljainen olemuksensa kätkee pitkän elämän kirjon iloineen ja suruineen. Pienet asiat eivät hätkäytä eikä joutavanpäiväiset sytytä.

Kuusikymppinen Liam Pennywell ei ensikättelyssä ole mitenkään kiinnostava mies ja esittäytyy lukijallekin sen kummemmin itseään tyrkyttämättä. Hän on menettyänyt keskinkertaisen, turhauttavan työn yksityiskoulussa eikä uuden työn etsiminen tunnu edes kiinnostavalta. Säästöt ja eläke riittäisivät kyllä yksinkertaiseeen elämään. Hän vaihtaa asuntonsa pienempään ja karsii turhaa tavaraa elämästään. Harvat ihmiset Lian ympärillä ovat vahvaluonteisia naisia, ennen kaikkea ex-vaimo Barbara ja kolme tytärtä.

Elämä uudessa kodissa alkaa dramaattisissa merkeissä, sillä heti ensimmäisenä yönä Liam viedään loukkaantuneena sairaalaan. Miestä ahdistaa, että hän ei muista tapahtuneesta mitään eikä hänellä ole mitään mielikuvaa häntä mukiloineesta tunkeutujasta. Uudessa elämäntilanteessa on yhtä ja toista prosessoitavaa jo itsessään, nyt rinnalla kulkee vielä yritykset toipua muistinmenetyksestä.

Lapsenlapsi Jonah värittää Liamin luona Raamatun kertomusten kuvia ja Jonah kysyy Liamilta, mistä Nooa osti bensaa veneeseen, jos hän oli ainoa ihminen koko maailmassa.

"Itse asiassa", hän sanoi, hän ei tainnut tarvita purjeitakaan, koska hän ei mennyt minnekään."
"Ei mennyt minnekään!"
"Ei ollut mitään minne mennä. Hän yritti vain pysyä pinnalla. Hän vain keinui laineilla
eikä siis tarvinnut kompassia, peräsintä eikä sekstanttia..."
  
Liamin tavallisessa arjessakaan ei ehkä ole peräsintä järin lujasti tarvittu. Hän on luovinut jossain haaveiden ja pettymysten välimaastossa ja jättänyt poikkeamatta suurempien riskien sivupoluille. Tyytynyt pehmeisiin pastelliväreihin, kun taululle olisi voinut luonnostella rajumpiakin viivoja. Katsellut sivusta, antanut ajan kulua ja yksinäisyyden ja vanhenemisen merkkien asettua itseensä. Entä jos tarjolla olisikin vielä onnea, pientä äksöniä? Jos kompassia tarvitaan muuhunkin kuin kotiintunkeutujan muistamiseen?

Kotoinen tarina, kuin rauhassa hautunut ohrapuuro .



perjantai 25. joulukuuta 2015

Maantieteelle emme mahda mitään






Maantieteelle emme mahda mitään
Jaakko Iloniemi


Docendo,
2015


“Maantieteelle me emme voi mitään. Ettekä te voi sille mitään.” Näin kerrotaan Josif Stalinin sanoneen Juho Kusti Paasikivelle ennen talvisodan syttymistä. Suomen edustajat oli tuolloin kutsuttu Moskovaan neuvottelemaan Suomen asemasta ja Stalinin ajatuksen taustalla oli Leningradin turvaaminen riittävän leveällä vyöhykkeellä Suomen naapurina. Yksinkertainen lausahdus kiteyttää hyvin yhden olennaisen perusperiaatteen Suomen ulkopolitiikassa ja se on päätynyt myös Jaakko Iloniemen kirjan nimeksi. Maantieteelliset tekijät ovat määrittäneet Suomen asemaa kautta historian.
Vakauden vuosikymmenten jälkeen Euroopan eri kulmilla on levottomuuden pesäkkeitä. Ukrainan kriisi ja Krimin tapahtumat tulivat Pohjolankin portaille, sittemmin uutisiin ovat vyöryneet Syyria ja Isis. Maailmanpolitiikka on monimutkaista ja moniselitteistä eikä Suomi ole sen pyörteiltä syrjässä. Jaakko Iloniemen kirja jakautuu lähes 90 lyhyeen puheenvuoroon Suomen geopoliittisesta asemasta historian eri vaiheissa. Venäjä ja Neuvostoliitto lohkaisevat itseoikeutetusti kakusta ison osan. Suurvalloilla on aina ollut etuvyöhykkeensä,vaikka intressejä julkisuudelta siloiteltaisiinkin. Iloniemi avaa kuitenkin asiaan huomattavasti laajemman näkökulman. Suomella on pitkä yhteinen historia myös Ruotsin kanssa ja maiden välinen yhteistyö on luontevaa – mihin se jatkossa voi kehittyä ja mitä se voi tarkoittaa maiden turvallisuuspolitiikan osalta? Palapelin osaset ovat hyvin moninaiset, kun kuvioon sovitellaan myös Saksan roolia Euroopassa ja otetaan Baltian maat leikkiin mukaan. Euroopan Unioni asettaa omat velvoitteensa jäsenmailleen. Entä mikä on Naton ja sen mahdollisen jäsenyyden merkitys, kun mietitään turvallisuuden takaamista Itämeren alueella?
Jaakko Iloniemi on kansainvälisen politiikan konkari, joka on tehnyt pitkän uran niin diplomaattina kuin elinkeinoelämän palveluksessakin. Hänellä on kokemusta erilaisista tehtävistä toimijana ja tarkkailijana viiden vuosikymmenen ajalta ja hänen asiantuntemuksensa on kysyttyä myös luennoitsijana. Pidän hänen selkeästä puhetavastaan ja sama ymmärrettävyys henkii myös hänen teksteistään. Ei tarvitse olla harras ulkopolitiikan harrastaja saadakseen tästä kirjasta paljon irti; teksti tekee asiat helposti omaksuttaviksi ja sitoo historian ja nykyisyyden mielekkäästi yhteen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 25.12.2015

torstai 17. joulukuuta 2015

Aurora, vaahteralaakson tyttö





Aurora, vaahteralaakson tyttö
Pirkko Pekkarinen



Gummerus, 1991



Kahdestikin yritin saada alkuun Ryan Gattisin kirjaa Vihan kadut. Ei luonnistunut. Ei ainakaan nyt, joulun alla. Ei nyt, kun lehdet puristavat otsikoikseen terroritekoja ja niiden yrityksiä. Maailmaa ei saa joulukuussa paremmaksi omenapuita istuttamalla, mutta pieniä hyvän mielen tekoja voi tehdä kirjavalinnoillaankin. Juuri nyt jostain syvältä nousi kaipuu Pienen Runotytön maailmaan ja Anna-kirjojen aikaan. Pekkarisen kirjan kansi suorastaan hehkui tuota entisaikaa herkällä Auroran kuvallaan.

Hämmästyin suuresti, miten monia merkityksiä Aurora-nimellä on! Se voi viitata aamuruskoon ja meidän pohjoisiin valoilmiöihimme, revontuliin ja asteroidiinkin. Auroran nimeä ovat kantaneet niin kreikkalainen kuin roomalainen jumalatarkin ja sen mukaan on kastettu lukuisia laivoja, nimetty kaupunkeja ja rakennuksia. On seuroja, on perhonen ja jopa kivikin... Ja sitten tämä herkkä ja rohkea viisitoistavuotias suomalaistyttö, Pekkarisen tyttösarjan sankaritar.

Kirjassa eletään vuotta 1903. Suomi on osa Venäjän keisarikuntaa ja Venäjän tsaari Nikolai II toimii myös Suomen suuriruhtinaana. Hallituskautensa alussa Nikolai II on luvannut pitää voimassa Suomen lait ja erioikeudet.  Suomen kenraalikuvernööriksi lähetetty Nikolai Bobrikov ajaa kuitenkin vahvasti yhtenäistämispolitiikkaa ja Suomen erivapauksien poistamista. Venäläistämispaineet vellovat voimakkaina ja Nikolai II allekirjoittama helmikuun manifesti lopettaakin Suomen autonomisen aseman. Eletään levottomia aikoja, ensimmäistä sortokautta.

Suomen venäläistämispyrkimysten epävakaissa oloissa moni suomalainen lähtö merten taakse elämää rakentamaan. Samaan aikaan Kanada tarvitsi uudisasukkaita työskentelemään kanava- ja rautatietyömaille, kaivoksiin ja tukkisavotoille. Myös Auroran isä oli lähtenyt Kanadaan ja nyt tytär matkusti sinne perässä. Viestit eivät kuitenkaan kulkeneet eikä isä tiennyt odottaa tytärtään tulevaksi. Niinpä Aurora joutuukin palvelustytöksi torontolaiseen ylhäiskotiin. Hän saa venyä moninaisiin uusiin tehtäviin vieraassa ympäristössä ja aivan uusien ihmisten keskellä. Ja tokihan nuoren neidon elämään mahtuu haaveilua ja ripaus romantiikkaakin.

Kun kyseessä on tyttökirja, voisin kuvitella sen kohderyhmää kiinnostavan ennen kaikkea tarinan romanttisen puolen ja matkajännityksen. Kirjalla on kuitenkin paljon ulottuvuuksia, ensinnäkin sen historiakytkökset ja silloiset olot Suomessa, Toisaalta Auroran palvelijan rooli ja tarinan vauraiden nuorten joutilas elämäntyyli asetetaan tarinassa rinnakkain. Yhteiskuntaluokkien erot ovat selkeät.
Mielenkiintoinen sukellus hetkeksi toiseen aikakauteen, omiin tyttökirjavuosiin vuosikymmenten taakse ja sipaisuun yhteen Suomen historian vaiheeseen.




keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Valkoisen pilven maa








Valkoisen pilven maa
Sarah Lark


Bazar, 2015




Houkutteleeko viikonloppuna kirjallinen puolimaratoni joulusiivouksen sijaan? Sarah Larkin lähes 900-sivuinen Valkoisen pilven maa aloittaa Uuteen-Seelantiin sijoittuvan trilogian. Mukaansatempaava tarina on joutuisaa luettavaa, eikä sivumäärä puuduta. Päin vastoin, tiiliskiven mitalla on mahdollisuus paneutua asiaan perin juurin ja rakentaa trilogialle vankka perusta.Eletään 1850-lukua. Maorit ovat luovuttaneet Uuden-Seelannin saaret Britannialle Waitangin sopimuksella noin kymmenen vuotta aiemmin ja saarta asutetaan aktiivisesti myös eurooppalaisten toimesta. Matkaan lähdetään hyvin moninaisista syistä. Pitkä merimatka vie uuteen elämään myös Helen Davenportin ja Gwyneira Silkhamin. Lontoolaisperheessä kotiopettajattarena toimiva Helen on lehti-ilmoituksen ja muutaman kirjeen perusteella lupautunut vaimoksi uusseelantilaiselle miehelle. Gwyneira puolestaan on englantilaisen lordin villikkotytär, jota kiehtoo seikkailu – olkoonkin, että hänen isänsä on hävinnyt hänet uhkapelissä vaimoksi lammasparonille.

Helen ja Gwyneira ovat hyvin erilaisia niin luonteiltaan kuin yhteiskunnalliselta asemaltaankin, mutta se ei estä heitä ystävystymästä merimatkan aikana. Ensimmäisessä luokassa matkustava Gwyn pystyykin avustamaan laivan ahtaissa uumenissa kuuden orpotytön kanssa matkustavaa Heleniä monin tavoin. Laivalla solmitusta ystävyydestä tulee määränpäässä heille tärkeä ja kannatteleva tukipilari, sillä kumpikin heistä kohtaa unelmiensa prinssin sijaan suuria haasteita uudessa perhe-elämässään Uudessa-Seelannissa. Heidän on haettava paikkaansa maailmassa monen koettelemuksen kautta. On myös kasvettava omiin päätöksiin, vaikka naisen elämä on hyvin tarkasti ulkoapäin saneltua ja kontrolloitua. Omat haasteensa asettaa vielä heidän aviomiestensä perheiden välinen historia ja vihanpito.

Tarina etenee hyvin johdonmukaisesti Helenin ja Gwyneiran ja heidän perheidensä myötä. Helenin kanssa matkanneita orpotyttöjäkään ei unohdeta, hekin saavat kirjassa tärkeän roolinsa. Näistä henkilöhahmoista kasvaa dynaaminen, keskinäisissä suhteissaan kiinnostava joukko. Siinä sivussa lukija viedään keskelle eksoottisen maan luontoa ja ja historiaa; lammasfarmareiden lisäksi uusi maa houkuttaa kullanhuuhdonnallaan ja valaiden pyynnillään. Siirtomaa-ajan ihmisten rinnakkaiselo maorien kanssa sujuu ajoittain paremmin, ajoittain huonommin. Toisistaan poikkeavat käsitykset ja tavat johtavat väistämättä konflikteihin.

Valkoisen pilven maa tarjoaa draamaa, romantiikkaa, juonitteluja ja historiaa yhdessä ja samassa paketissa. Suosittelen tätä erityisesti historiallisista romaaneista ja vieraista kulttuureista kiinnostuneille, mutta kyllä tämä tepsii ihan puhtaaseen romantiikan nälkäänkin. Ja bonuksena vielä se, että tutuiksi tulleiden henkilöiden elämää pääsee seuraamaan vielä kahdessa kirjassa.



Julkaistu Kirjavinkeissä 16.12.2015




sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ei ole muuta antaa





Ei ole muuta antaa
Lasse Lehtinen



WSOY, 2015



Lasse Lehtinen on paitsi tv:stä tuttu kasvo, myös hyvin tuottelias kirjailija, toimittaja ja pitkän linjan poliitikko. Ei ole muuta antaa on niin kutsutun Tango-trilogian päätösosa, aiemmin ovat ilmestyneet kirjat Siivetönnä en voi lentää(2008) ja Onni suosii rohkeaa (2010). Toisen maailmansodan jälkimainingeissa perustettu Rakennusliike Ahola -yhtymällä on jo takanaan suuret kaupungistumisen vuosikymmenet, nyt yritys saatellaan iloisten kulutusjuhlavuosien läpi 2000-luvulle.
Päätösosan keskeisin henkilö ja minäkertoja on Jukka, rakennusliikkeen perustajan Toivo Aholan poika ja veljensä kuoleman jälkeen urakoitsijayrityksen ainut perijä. Nuoruudessaan kommunismin ihanteille syttynyt Jukka on ollut Mosambikissa kehitysyhteistyössä ja palaa nyt Suomeen. Afrikan vuosina Jukan aatteellisuus on pahoin rapautunut ja usko mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa himmennyt. Suomessa odottaa aivan toisenlainen todellisuus. Isä Toivo on heikossa hapessa ja Jukkaa tarvitaan perheyrityksessä. Mistään nappikaupasta ei ole kyse, Aholalla on rakennusurakoita niin Lähi-idässä kuin Idän kaupan bisneksiäkin.
Pankkimaailman hämmentäminen antaa ensioireitaan, rakennusalakin on muutoksessa kiivaiden jälleenrakennusvuosien jälkeen. Ahola-yhtymä on Toivon mielestä kasvanut jo liian suureksi, jotta se voisi jatkaa puhtaana perheyrityksenä. Firma vaihtaa omistajaa hyvästä hinnasta, isällä ja pojalla on nyt tukuttain rahaa uusiin sijoituskohteisiin. Vapautuneilla rahamarkkinoilla julistetaan sopivasti kasinotalouden optimismia.
Kirja palautti elävästi mieleen uutisointia muutaman vuosikymmenen takaa ja se onkin oivallista silloisen yhteiskunnallisen ajan kuvausta. Vaikka itse Ahola-yhtymä on fiktiivinen – joskin yhteneväisyyksiä Rakennusliike A. Puolimatkaan on paljon – niin tekstissä kulkevat tiiviisti mukana todelliset senaikaiset tapahtumat ja henkilöt oikeilla nimillään. Antoisinta on näiden kahden miehen, isän ja pojan, elämänfilosofioiden ja asenteiden rinnakkainasettelu ja erilaisuus. Ja sittenkin syvimmiltään heissä on miehinä paljon samaa, mihinpä poika geeneistään pääsisi. Kirjan hieman arvoituksellinen alkukin saa lopulta selityksensä. Henkilöt tuntuvat varmasti vankemmilta, jos on aiemmat osat lukenut ensin. Mutta kyllä tämä päätösosa meni itsenäisenäkin  ja saa minulta kevyet suositukset, vaikkei ihan hätkähdyttävin lukukokemus ollutkaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.12.2015
Tämäkin kirja henkii yhtä palasta Suomen historiaa. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille meille. Sytytetään kaksi kynttilää ikkunalle, keitetään juhlakahvit ja nautitaan omaan maan marjoista Ideakeittiön tapaan.

torstai 3. joulukuuta 2015

Elämän kirjailija Eeva Joenpelto




Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
Helena Ruuska


WSOY, 2015




Eeva Joenpellon kirjailijaura kesti yli 50 vuotta ja sen aikana hän julkaisi 27 romaania ja yhden näytelmän. Tietokirjailija, filosodian tohtori Helena Ruuska on kirjoittanut Joenpellosta elämäkerran, joka kutsuu tutustumaan menestyskirjailijan kiehtovaan persoonaan ja siihen maailmaan, jossa hänen teoksensa syntyivät.
Eeva Joenpellon juuret ovat Uudellamaalla, Sammatin Myllykylässä. Kirjan edetessä Sammatin yhteisön, sen ilmapiirin ja arvojen merkitys korostuu yhä uudestaan niin Joenpellon henkilökohtaisessa elämässä kuin kirjojen materiaalinakin. Suvun elämää varjostivat tragediat ja perintöriidat. Yhteiskuntaa oli myllerretty perin pohjin, ensimmäisestä maailmansodasta edetty sisällissodan jälkeiseen kaaokseen Suomessa ja kapina-aika oli koetellut rajusti Sammattia. Yhtä sun toista noiden aikojen keskusteluista kantautui lapsenkin korviin, vaikka niistä ei hänelle suoraan puhuttukaan. Aikuisten juttujen kuunteluun ja lukemiseen oli aikaa, kun ei Myllykylässä ikätovereita leikkikavereiksi ollut.
Tanskalaissyntyinen komistus Jarl Helleman ja Eeva Joenpelto menevät naimisiin tammikuussa 1945. Helleman työskentelee Tammen kustannustoimittajana, joten nuoren parin arjessa kirjallisuus on aina läsnä. Pelkkä kotirouvana olo ei nuorta äitiä innosta ja kirjoittaminen polttelee mielessä: “Välillä Eeva kuitenkin purnaa, että hänelle sopisi vallan mainiosti, jos hänelläkin olisi vaimo, joka tarvittaessa kiikuttaisi hänen kenkänsä suutariin.” Hän järjestää arkensa niin, että voi keskittyä kirjoittamiseen. Hänen kirjansa alkavat saada tunnustusta, kirjalliset piirit laajentuvat ja kotonakin kustannusalaa ja kirjoja voidaan puida kahdesta näkökulmasta, sekä kustannustoimittajan että kirjailijan. Työn osalta puitteet ovat mitä parhaimmat, yksityiselämää horjuttavat suuret menetykset. Avioliitto päättyy hyytävään eroon, Eeva Joenpelto menettää molemmat poikansa.
Kirjassa kerrotaan seikkaperäisesti useammankin Joenpellon kirjan synnystä ja taustoista, aina henkilöhahmoja ja heidän esikuviaan myöten. Lohja-sarja saa alkunsa kirjasta Vetää kaikista ovista vuonna 1974. Nyt elämäkerran lukijalle tehdään käsinkosketeltavan selväksi, miten tarkasti hahmoteltuja  nuo henkilöt ovat ja miten todellisia niistä kirjailijan mielessä syntyy. Pohjatyötä on tehtävä aivan valtavasti, lapsuudessa kuullut jutut ovat vain pienen pientä pintahipaisua ja lähinnä vain opastekyltti laajalti tuntemattomaan.
Luin hiljattain kirjaa Armi Ratiasta ja nyt löydän Eeva Joenpellosta jotain samaa; naisen, jolla on valtaa omissa piireissään ja joka on oman aikansa mediavaikuttaja. Myös Eeva Joenpelto oli linnan kutsujen vakiovieras ja Urho Kekkosen kanssa oli sinunkaupat tehty. Lukuisat kirjallisuuspalkinnot ja tunnustukset nostivat hänen tuotantonsa esiin yhä uudestaan. Ja täysin ansioin, sillä jo ajankuvina kirjat ovat aarteita. Minut tämä henkilökuva sytyttää kaivamaan esille jo kerran luettuja – ja myös niitä lukemattomia – Joenpeltoja. Toivoisinkin nykylukijoiden löytävän jälleen Eeva Joenpellon tuotannon, joko aivan uutena tai vanhan kertauksena.

Julkaistu Kirjavinkeissä 3.12.2015