tiistai 30. joulukuuta 2014

Can you keep a secret?





Can you keep a secret?
Sophie Kinsella






Random House Publishing Group,
2005

"Emma, don't tell men all about yourself! You have to keep something back! Mummy always told me, you should never let a man see your feelings or the contents of your handbag."


Rankkojen aiheiden ja sairausloman kevennykseksi sitä parhainta chick litiä eli Sophie Kinsellaa. Ja olisiko ihan aidoimmillaan juuri näin, englanninkielisenä? Tämä on sellaista hyvän mielen kirjallisuutta, jolla helposti nollaa rankemmat aiheet päästä. Kirja ei vaadi suurta paneutumista eikä kysele hankalia. Heti ensimmäiseltä sivulta sen viesti on; ota hyvä asento ja nauti, tarvittaessa päästele pieniä naurunpyrskähdyksiä ilmaan. Matkan varrella on monta ylläriä ja mutkaa, mutta yksi on silti varmaa - happy end.

Kinsellan Himoshoppaaja-sarjaa olen lukenut sekä suomeksi että englanniksi, mutta Emma on toista maata. Hänestäkin lukisi mielellään useamman kirjan, mutta kyseessä lienee sellainen standalone novel?

Emma Corrigan on nuori nainen Lontoosta. Hän työskentelee Panther Corporation -yrityksen markkinointiosastolla, haaveilee ylennyksestä ja sen myötä perheensä toivoo saavansa perheeltään suurempaa arvostusta. Hänellä on epävarmuuden hetkensä ja rahahuolensa mutta niiden vastapainona yritteliästä optimismia ja suuri sydän. Ja pieniä, suht valkoisia valheita, jotta arjen saa sujumaan.

Emma lähetetään työmatkalle Skotlantiin, joka ei suju aivan suunnitelluissa merkeissä. Paluumatka lentokoneessa osoittautuu painajaiseksi turbulenssin ravistella konetta. Lentopelkoiselle Emmalle ilmakuopat ovat varma merkki tuhoisasta lopusta: "The plane gives another terrifying swoop and I find myself clutching the man's hand in panic. We're not going to make it. I know we're not. This is it. I'm twenty-five years old, for God's sake. I'm not ready. I haven't achieved anything." Hätätilanne laukaisee Emmassa varsinaisen puheripulin ja hän kertoo kaikki varjelluimmatkin salaisuutensa vieressään istuvalle tuntemattomalle miehelle. Myöhemmin tämä ventovieras, jota hänen ei pitänyt enää koskaan tavata, osoittautuu hänen ylimmäksi pomokseen. Ja hänellä sattuu olemaan erinomaisen hyvä muisti, joten Emman salaisuuksiin palataan moneen kertaan. Lähes yhtä moneen kertaan Emma on kuin naispuolinen Mr Bean, nolojen tilanteiden nainen.

Juonesta ei sen enempää - itse ainakin kartan kaikkia etukäteispaljastuksia ja haluan yllättyä lukemastani ja nauttia kaikista käänteistä. Suomeksi tämä kirja on ilmestynyt 2008 nimellä Salaisuuksia ilmassa. Ehkä jossain vaiheessa luen myös Ulla Selkälän suomentaman kirjan ja testaan, pääsenkö samaan tunnelmaan kuin alkuperäisen myötä.

Jos joskus tuntuu, että se tai tämä asia olisi saanut jäädä kertomatta. Tai että oma mielipide jää miellyttämisen halun ja uskalluksen puutteen takia sanomatta... Nolostumisen punat poskilla voi lohduttautua sillä, että Emmakin selvisi - ja hyvin selvisikin.





perjantai 26. joulukuuta 2014

Routamieli



Routamieli
Silja Susi


Torni Kustantamo.
2014



Silja Suden kirja Routamieli on aikamatka mystiseen, kaukaiseen Pohjolaan. Ihmiset asuvat klaanien muodostamissa pienissä yhteisöissä. Vuodenkiertoa määrittävät sadonkorjuujuhlat, pimeän ja valoisan vaihtelut. Ihmisen osa on ennen kaikkea jumalten suosiollisuudesta ja suojelusta riippuvainen. Jo odotusaikanaan äiti saa ilmoituksen lapsensa tulevasta suojelijasta, joka tulee määrittämään lapsen elämää. Vaihto-oikeutta ei ole, vaikka osa suojeltavista tunteekin tyytymättömyytä jumalaansa kohtaan.
Routamieli syntyy Eteläisen kaupungin asukkaaksi Kuura-klaaniin. Suojelijakseen hän saa Saala-jumalattaren, mikä hätkähdyttää ja pelästyttää pojan äitiä ja koko yhteisöä. Saala on kuolotar, jonka huolehdittavana on Tuonela ja vain harvoin yksittäiset ihmiset. Jo syntymästä alkaen on syytä olettaa, että Routamielen osaksi lankeaa erityinen tehtävä. Myöhemmin Tietäjä vahvistaa asian; Routamieltä tarvitaan soturiklaanin uudistajaksi ja johtajaksi. Routamielen matka käy kauas pohjoiseen erämaahan, pois kotoa perheen ja kauniin tanssijatytön luota. Jumalten tahdon noudattaminen ei ole sen enempää helppoa kuin nuoren pojan mielen mukaistakaan ja vastoinkäymiset uhkaavat hänen henkeään monta kertaa. Matkallaan hän miettii näinkin: “Päivä päivältä tiedän vähemmän jumalista. Mitä paremmin heihin tutustuu, sitä huonommin heitä ymmärtää. Jumalat ovat aivan kuin ihmisetkin, he ovat ailahtelevaisia ja itsepäisiä.” Epäilyksistään huolimatta Routamieli saa kuitenkin vierelleen ihmisiä, joiden myötävaikutuksella vuosikausiksi pitenevä vaellus kulkee kohti jumalten asettamia päämääriä. Pojasta kasvaa taistelujen ja neuvottelujen mies, jonka tieltä ei romantiikkaakaan puutu.
Routamieli oli minulle virkistävää lukemista, sillä harvemmin tartun näihin fantasiakirjoihin. Kirjan päähenkilö on sympaattinen ja eläväinen poika, joka jumalten antaman tehtävän myötä joutuu luopumaan paljosta. Eihän hän sankariksi halunnut. Ehkä kyseessä onkin kasvutarina, jossa lapsesta kasvaa aikuinen ja oman elämänsä sankari monien riittien ja itsensä voittamisten kautta.
Kirjan punaisena lankana, tai yhtenä niistä, kulkee uskonnollisuus, joka on ollut ihmistä määrittävä piirre kautta aikojen. Tuohon maailman aikaan muitakaan tapoja selittää maailmaa ei juuri ollut ja jostainhan ihmisen on kaivettava turvaa ja varmuutta olemassaololleen. Routamielen kehityskulku on myös oman vapaan tahdon ja ulkopuolelta tulevien odotusten mittelöä. Olisiko sisäiseen rauhaan lopultakaan ollut mitään muuta tietä, kaikesta vastahankaisuudesta huolimatta?
Suosittelen tätä kirjaa nuorille aikuisille ja siitä ylöspäin ilman ikärajaa.

Arvostelu on julkaistu Kirjavinkeissä 26.12.2014

torstai 25. joulukuuta 2014

Poron viimeinen matka on liian pitkä





Poron viimeinen matka on liian pitkä
Anumari Väistö



Kanttarelli Publishing,
2014



Japani on aina kiehtonut minua ja maasta kertovia kirjoja on vaikea, ellei suorastaan mahdoton sivuuttaa. Kirjaimetkin kuin koruja, samoin Fuji-vuorta vasten piirtyvät kirsikkapuun kukat - kauneutta herkimmillään. Innostuin heti Anumari Väistön kirjasta, olinhan vasta lukenut Mailis Janatuisen Japanin ja lähetystyön yhdistävän kirjan marraskuussa. Mieleni pohjalle on piirtynyt kuva lähetystyöhön lähtevästä perheestä: Hymyilevät, tasapainoiset vanhemmat ja pyhäpukuiset lapset, hiukset kammattuina ja kiltteyden perikuvina. Ikään kuin lähtötilanne, jota mikään ei voi järkyttää - vaikka ollaan menossa vieraisiin oloihin, tuhansien ja tuhansien kilometrien päähän tutusta ja totutusta.

Kirjan nimi tuntuu arvoitukselliselta ja sen tausta paljastuu vasta kirjan loppupuolella. Kuitenkin se kuvaa hyvin lukemisen herättämää tunnelmaa. Maaliskuussa 2011 keski-ikäinen patologi Saana seuraa uutisia Japanin Sendaihin iskeneestä tsunamista. Vesimassojen tuhot saavat hänet muistelemaan Japanissa vietettyä lapsuutta. Muistot vyöryvät kohti kuin mutainen vesi television uutislähetyksessä ja selvää on vain se, että käsittelemättömien ja kuulematta jääneiden tunteiden lasti on hyökyaallon korkuinen Saanan sisällä.

"Minä lohdutin. Minä rukoilin. En pystynyt parantamaan, vaikka rakastin niin kuin kykenin, annoin ja vuodatin itseni. Kannattaako enää kertoa, kerrata, muistella, selittää ja hajottaa palasiksi. Elämä rikkoi, kuolema lopulta korjasi. Enkä tiedä kenelle kertoisin." (s. 14)

Saanan vanhemmat ovat lähetystyöntekijöinä Japanissa. Tehtävä on suuri, työtäkin varmasti paljon, Avioliitto ja perhe jäävät mission rinnalla toiseksi. Saana viettää suurimman osan ajastaan sisäoppilaitoksessa muiden lähetystyöntekijäperheiden lasten tapaan.Vanhemmat eivät ole läsnä lastensa arjessa eivätkä näe heidän vieraantumistaan ja juurettomuuttaan. Lapset varttuvat nuoriksi, hakevat turvaa toisistaan, mutta ovat enemmän tai vähemmän hukassa ilman aikuisten tukea ja välittämistä. Perhetilanteen muuttuessa Saana palaa Suomeen. Elämää on rakennettava uuteen kuosiin, rikkinäisenäkin.

Tämä olikin perin toisenlainen tarina kuin mitä osasin odottaa. Fiktiivisyydessäänkin lapsen ja nuoren näkökulma tuntui viiltävän todelta, juurettomuus koko elämää määrittävältä tekijältä. Anumari Väistö on itse asunut varhaisnuoruudessaan  Japanissa ja käynyt kirjassa kuvattua Jasukoa, Japanin suomalaisten koulua. Koulu perustettiin 1964 Japanissa lähetystyötä tekevien suomalaisten lapsia varten ja sen perustamisesta tulee siis tänä vuonna 50 vuotta. Sisäoppilaitoksessa lapset olivat erossa vanhemmistaan, mutta toisaalta kiinteästi tekemisissä koulun henkilökunnan kanssa ja elivät omassa suomalaisessa yhteisössään vieraan maan rajojen sisällä. Vanhempien missio ei heitä tavoittanut... "Meitä yhdisti ikävä kotiin. Ei taivaaseen. Ja elämän jano, joka toisilta sammui jo nuorena. Meitä erotti se, minkä värisellä kynsilakalla saimme lakata kyntemme, saiko pitää koruja, rei'ittää korvalehtensä, laittaa luomiväriä, ripsiväriä tai huulipunaa." (s. 74) Koskettava kirja noin laajemminkin ajatellen - kun ihmisen sisällä on tyhjiö, sen täyttäminen on pitkä ja kivinen prosessi.

Kirja on saatu arvostelukappaleena - kiitos Kanttarelli Publishing.

Kirjan taustana näkyvä kangas on lahja Japanista - ja samalla lahjan kääre. Furoshiki-perinne on japanilainen tapa paketoida; lahja kääritään kankaaseen. Ekologista ja kaunista! Kaikessa karuudessaan sanoisin sittenkin, että myös tässä kirjassa on paljon kaunista - ollakseen tosi elämä tuppaa olemaan myös risaista ja keskeneräistä. Ehkä siksi myös tämä kirja tulee niin liki.

Mondo matkaopas: Wien





Mondo matkaopas: Wien
Elina Raittila



Image Kustannus Oy,
2010


Kun Pohjolan synkkä kaamos ryttää niskaan voimalla, ensiapua voi hakea matkasuunnitelmista. Generaattori korvien välissä arpoo sopivia matkakohteita ja tuota pikaa näetkin jo itsesi istumassa katukahvilassa auringon lämmöstä nauttien. Unelmien työstämiseen tarvitaan opaskirjaa. Mondon matkaopas saattelee minut Wienin katuvilinään ja kattaa eteeni melange-kahvin ja palan sacherkakkua.
Oppaan kirjoittaja, toimittaja Elina Raittila on asunut Wienissä ja niinpä kirjassa on positiivisella tavalla henkilökohtainen ote. Faktatiedon määrä ei silti kärsi yhtään – päin vastoin, asioiden taustoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia on niin kahvilakulttuurista kuin arkkitehtuuristakin. Myös kirjan historiaosuudesta on tehty hauska; esimerkiksi merkintä vuodelta 1498 kertoo, että tuolloin keisari Maksimilian I perustaa hoviorkesterin ja poikakuoron. Vuosilta 1780-90 kerrotaan keisari Joosef II toteuttamista uudistuksista, kuten uskonnonvapaudesta ja verotuksen yhtenäistämisestä – ja sokerina pohjalla arkku-uudistuksesta: “Erittäin nuuka keisari määrää, että arkuissa pitää olla avautuva pohja, josta ruumis tipautetaan hautaan, jotta arkku voidaan käyttää uudelleen.” Kun mielenkiinto on näin herätetty, niin jaksaa paremmin suuretkin suuntaviivat Habsburgien valtakaudesta ja kertauksen toisen maailmansodan vuosiluvuista.
Raittilan opas helpottaa kukkaronmukaisen lomakodin löytymistä, sillä hotellit ja hostellit on jaoteltu selkeästi hinnan mukaan. Jokaisesta hotellista kerrotaan pieniä yksityiskohtia, jotka auttavat sopivan hinta-laatu -suhteen valinnassa. Haluatko kenties designhotelliin, jonka kaikki huoneet on nimetty jonkin itävaltalaisen viinin mukaan vai viehätytkö enemmän pensionaatin mummolatunnelmasta? Samoin kaupungin kahvilarunsauden keskellä kirja auttaa poimimaan herkut, sillä pitkäkään loma ei taitaisi riittää koko kierrokseen. Sekä hotelleista että kahvi- ja ruokapaikoista on kirjassa osoitteet, puhelinnumerot ja aukioloajat. Usein mainitaan myös nettisivut ja saatetaan mainita esimerkiksi buffetpöydän hinta – vaikka hinnat muuttuvatkin, niin maininta kertoo kyllä suuntaa-antavasti hintatasosta.
Nähtävyyksistä ja ostosmahdollisuuksista kerrotaan samaan tapaan kuin hotelleista ja ruokapaikoista, riittävästi taustaa ja yhteystiedot. Toisin kuin monissa matkaoppaissa, kuvat on jätetty vähemmälle ja niinpä pieneen taskukokoon mahdutettu tietomäärä on mielestäni tämän oppaan vahvuus. Kuvia löytyy kyllä muutamalla klikkauksella, kun nettisivujen osoitteet kerrotaan nähtävyyden esittelyn yhteydessä.
Kun seuraavan kerran olen matkaopasta vailla, tarkistan ensin Mondon tarjonnan – niin houkuttelevalla tavalla Wienin opas on tehty. Tätä lueskelee, vaikka ei loman päämäärää olisi vielä lukkoon lyönytkään. Matkakuumetta voi nostatella vaikkapa leipomalla sacherkakkua kirjan ohjeen mukaan. Kirjasta jäi mieleen hauska yksityiskohta kahviloista: “Yhden kahvikupin äärellä istutaan vaikka koko päivä – paitsi viikonloppuisin, jolloin kahviloissa on kova tungos.”  Olen muutaman kerran saanut kestitä itävaltalaisvierasta kotonani ja suomalaisiin kahvitaukoihin tottuneena hämmästyin joka kerta, kun kahvi kylmeni kupeissa tunnin jos enemmänkin! 
(Arvostelu julkaistu Kirjavinkeissä 25.12.2014)

maanantai 22. joulukuuta 2014

Terkkuja Leilalta Italiasta





Terkkuja Leilalta Italiasta
Leila Kiiskinen




Mediapinta,
2014






Buongiorno!

Minun piti kirjoittaa tästä kirjasta jo eilen.
Eksyin kuitenkin matkalla.

Sen ei pitäisi olla kovinkaan todennäköistä, kun polvileikkauksesta on alle viikko ja kuljen kahden kepin kanssa.
Eksyinkin Leilan blogiin, joka kantaa samaa nimeä kuin tämä kirja. Vierailen siellä ahkeraan, se on vähän kuin pirskottelisi hyvää mieltä ylleen. Ja mitähän Sergiollekin kuuluu? Ja jos on ollut juhlan aihetta, niin haluan vesi kielellä elää läpi koko ruokalistan aina alkupaloista viimeiseen kakkupalaan. Kaloreita nolla, ellen sitten juhlatuulelle päästyäni etsi pakastimen uumenista jäätelöä tai jääkaapista mustikkapiirakkaa. Tai jotain. Blogia lukiessa kun voi havahtua ajattelemaan, että elämästä saa todellakin nauttia.

Jos olenkin Leilan blogiin ihastunut, niin kirjana nautin näistä teksteistä kaksin verroin. Kirjan kanssa voi kaivautua viltin alle, käännellä sivuja omaan hitaaseen tahtiinsa ja antaa ajatusten lennähtää Saapasmaahan. Parhaita paloja voi huudella perheen miehille (nyt joulun alla miehitys on triplaantunut, kun pojat ovat palanneet maailmalta kotiin), etteivät pidä itsekseni hihittelyä mitenkään huolestuttavana ja toimenpiteitä edellyttävänä oireena. Leila kertoo kirjassaan suomalais-italialaisesta perhe-elämän cocktailista, jota maustetaan välillä Turun sinapilla ja mustamakkaralla. "Kuulen" kirjassa juuri niitä asioita, joiden vuoksi lomareissuillekin lähden - laaksoja, vuoria, maisemia, hyvää ruokaa ja juomaa. Erilaiset variaatiot ja asenteet liikennekulttuurista ja parkkeerausmenttaliteetista. Herkulliseksi kuvaukset tekee juuri se, että mukana on niin suomalaista kuin italialaistakin näkökulmaa. Lämpimällä huumorilla ja kepeällä elämänasenteella höystettynä. Ja kun sitten mennään tähän Suomi-osioon, hymistelen mukana villasukkien ja ruisleivän suhteen - ikävä iskee ilman, että ehtii edes lähteä merta edemmäs. Paitsi mustamakkaran kohdalla; siihen vedän rajan. Mutta ei se mitään, sen suhteen voin leikkiä olevani ulkomailla Tampereella ja maistelevani paikallisia herkkuja. Sentin pituisen pätkän taisin viimeksi leikata hotellin aamupalapöydässä hotelli Ilveksessä.

Kirjan tapahtumapaikka on Spoleto ja tokihan kävin googlettelemaan tätä pikkukaupunkia, joka Rantapallon mukaan on noin tunnin junamatkan päässä Roomasta. Ensimmäinen tapahtuma, johon törmäsin, on Spoletossa kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettävä Vini nel mondo -festivaali. Siihen mennessä ehtisin kyllä treenata polveni kuntoon. Voisin kuljeskella Spoleton pikkukatuja ylös alas ja osallistua viininmaistajaisiin... Löysin kauniita maisemia ja umbrialaisen illallisen huvilalla. Ensin kaikki nämä viehätykset, ja samalla sivulla suora ehdotus: "Muuttaisinko Italiaan? Jokamiehen opas muuttoa harkitsevalle! Kts. lisää" No en kai sentään, mutta kyllä nuo maisemat saavat ensi yön uniin tulla!

Tämäntapaisille kirjoille lisäisin nimen alle selvennyksen " opas Suomen kaamoksen käsittelyyn ja selätykseen." Kirjan sivuilta paistaa Italian aurinko, Viva la vita! Arjen tilannekomiikka kirjassa on hyvä muistutus siitä, mistä ne parhaimmat naurun ja elämänilon aiheet löytyvät. Aika läheltä! Tästä tykkäsin, lisää näitä! Kirja on saatu arvostelukappaleena, kiitos Mediapinta.









perjantai 19. joulukuuta 2014

Autuaiden saari




Andrei Pajanne
Autuaiden saari



Imogen Books,
2013



Tein toista viikkoa kirjamatkaa Autuaiden saarella ja osa minusta taitaa vieläkin leijailla kansikuvan tähtien välimaastossa. Liekö ollut tähtiin kirjoitettua sekin, että kirja tuli tielleni juuri nyt? Normaaliarjessa olisin epäröinyt tarttua tuhatsivuiseen teokseen. Nyt maanantaisesta leikkauksesta toipuessa liikkumavapautta on lähinnä vain korvien välissä ja siksi sainkin uppoutua tähän Andrei Pajanteen esikoisteokseen ilman arkisten velvotteiden keskeytyksiä. Erikoinen, merkillinen tarina tempasi sfääreihinsä niin, että tuhat sivua hupeni huomaamatta. Kirjan lyhyt esittely oli saanut minut kiinnostumaan kirjasta, mutta se oli vasta kalpea aavistus tulevasta - mitään vastaavaa en ole aiemmin lukenut. Tarina laajenee niin ajallisesti kuin paikallisestikin joka suuntaan ja silti sen eri ulottuvuudet kytkeytyvät harmonisesti toisiinsa. Mitäs minä muuta kuin nautin ja annoin yllätyksen toisensa jälkeen huuhtoa ylitseni.

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta..." Laulujen Laulu tekee kaiken muun tyhjäksi ja vaillinaiseksi sen rinnalla, että syvimmin ihminen kaipaa rakkautta elämäänsä. Rakkaudesta tulee myös kirjan päähenkilön, Andreaksen, elämänmittainen projekti. Lapsuuden tapahtumat ovat jättäneet syyllisyyden tummat varjot hänen elämäänsä. Hän tuntee riittämättömyyttä ja pelkää epäonnistumista lääkärinä ja niinpä hän keskittyykin kehittämään ideaansa rakkauden tuottamisesta huippumodernin nanoteknologian ja aivotutkimuksen keinoin. Mullistavaa hanketta lähtee rahoittamaan Haidar, öljyvaroilla rikastunut riskisijoittaja. Vuosien kehitystyö antaa lupaavia tuloksia, mutta juuri ennen tulosten julkistamista Andreas joutuu tuhoisaan lentokoneonnettomuuteen.

Ja onnettomuudesta alkaa varsinainen mielikuvituksen ilotulitus...

"Rakkauden seuraajien ei ole tarkoitus päästä helpolla! Itsensä etsiminen on raskasta työtä. Joka aamu on noustava, jatkettava matkaa ja luotettava Kaitselmukseen. Vastaukset eivät saavu luoksemme avaruusaluksilla, niin mukavalta kuin se tuntuisikin. Ja vaikka ne tulisivatkin, et uskoisi totuuden sanansaattajia." (s. 461)

Andreakselle paljastuvat Universumin salaisuudet on jokaisen koettava ja luettava itse, joten juonipaljastukset loppuvat minun osaltani tähän. Eikä tällaista tarinaa voi edes puristaa muutamaan kappaleeseen! Toisinaan tuntui, että luen aikuisille suunnattua satua. Seuraavassa hetkessä tunsin kuuntelevani suurta filosofista ajattelijaa. Ja tieteisfantasian rinnalla kulki pieni ihminen pelkoineen ja epäuskoonsa takertuneena - hahmo, jota jokainen varmasti löytää omasta sisimmästään. Niin paljon kuin kirja rakkaudesta puhuukin, niin lällyä ja lepertelyä se ei ole missään vaiheessa. Minusta kirjassa rakkaus nousee ei vain ihmisen, vaan koko elämänkokoisen, ihmeen ylimmäksi ylläpitäjäksi. Mitä ikinä Andreas matkallaan kohtaakin, hän saa myös paljon ymmärrystä osakseen: "Nainen hymyili myötätuntoisesti.Voit olla eksyksissä turvallisin mielin. Sinut löydetään vaikka kulkisit pimeässä laakossa." (s. 195)

Nyt on aika siirtää Autuaiden saari kirjahyllyyn kohtaan Lukuelämykset 2014. Mitähän mahtoi aivosähkökäyrälleni tapahtua noiden tuhannen sivun aikana; ehkä suurta siksakkia ja sykkyrää mutta mahdollisesti muutama kyyhkysen kuviokin? Hyvin todennäköisesti pari kaunista ikiaikaista kukkastakin kirjan lohduttavimmissa kohdissa - niitä on kirjassa sen verran ahkeraan, että melkein kannattaa paikat merkitä muistilapulla jatkokäyttöä varten. Riittämättömyyden ja epätoivon hetkillä rakkauskirjeestä voi olla suurta apua. Kiitän Imogen Booksia tästä arvostelukappaleena saadusta kirjasta.







torstai 11. joulukuuta 2014

Arvonta


Vuosi käy vähiin ja jos jotain aikoo, niin sehän on tänään eikä 15. päivä.

Lupasin arvonnan, vaan kun en osaa päättää, mitä arvotaan!
Siispä teemme niin, että te saatte äänestää arvottavan kirjan, 
joka on yksi seuraavista blogissani esittelemistä kirjoista:

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa
Mona Leo: Elämä rakastaa sinua
Marja Orkoma: Pepperoni & Pikilanka
Albert Espinosa: Pyydä luokse sun


Eniten toivottu kirja (yksi kappale siis) arvotaan kaikkien osallistuneiden kesken. Se ei välttämättä ole juuri se voittajan toive, mutta kaikki näistä ovat kuitenkin lukemisen arvoisia ja riski kannattaa ottaa.

Säännöt ovat seuraavat:

                                  kommentti toivotusta kirjasta  1 arpa
                                  lukijaksi kirjautuneilla 2 arpaa
                                  jako blogissa 3 arpaa

Osallistua voi vuoden loppuun. Heti vuoden alkajaisiksi kerron täällä voittajan nimen ja otan häneen sähköpostitse yhteyttä, joten muistathan jättää sähköpostiosoitteesi kommenttiin. Odotan vastausta viestiini viikon sisällä, jotta saan kirjan matkaan pikaisesti. Lycka till!

Arvonta on päättynyt! 
                                         

Pieni elokuvateatteri Pariisissa




Pieni elokuvateatteri Pariisissa
Nicolas Barreau


Tammi,
2014




Rakkautta ilmassa?
Kyllä !




Vielä ehdit vallan hyvin piipahtaa pienessä taianomaisessa elokuvateatterissa Pariisissa ennen joulua!

Tästä Kirjavinkkeihin, ole hyvä:



♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥


lauantai 6. joulukuuta 2014

Hyvän mielen ilmaus



Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille täällä piipahtajille ja ohikurvaajillekin tasapuolisesti.

Kirjapostaukset ovat vielä kierroksella Kirjavinkeissä, eipä paljastella niitä etukäteen. Kovasti kyllä odottelen, että saisin ne linkkeinä tänne laittaa.

Sen sijaan halusin lisätä tänne kuvan paketista, joka suuresti ilahdutti minua tällä viikolla.
Voitin tämän ihanaisen sydämen Millan Kotiruusu -blogista. Kunhan nyt haen uuden eturistisiteen polveeni kirurgin pöydältä, vietän kuntoutusretriittiä kotona ja nautin sydämen sanomasta. Sitä kauneutta ja rakkautta on suotu enemmän kuin koskaan ehkä osasin toivoakaan. Jokaisen päivän voisi päättää kiitokseen, mutta muistaako sitä aina lillukanvarsiin kompastellessaan?

Myös nuo Millan joulukortit ovat tunnelmallisia - herkkää herkkää pitsiä tämä maailma tarvitseekin. Eikö vain?

Tämän palkinnon myötä löysin tieni SydänMaamin nettipuotiin ja se olikin sitten menoa... Ja mitä lahjaidiksiä - kuten nimi♥ lapselle.

Blogin kirjoittaminen tuo paljon iloa ja haastetta, mutta aivan yhtä hauskaa on piipahdella toisten blogeissa. Viihtyä ja oppia uutta, saada ahaa-elämyksiä ja uusia ajatuksia. Tämä on siis kiitos paitsi Millalle myös jokaiselle päiviini väriraitoja maalanneelle bloggaajalle.

Samoin jokaisesta lukijasta sivupalkista olen onnellinen - näinköhän sitä kauaa jaksaisi kuitenkaan ihan itselleen kirjoittaa? Teille kaikille motivaattoreille lupailen vielä kirja-arvontaa tämän vuoden puolella. Kiitos kun jaksatte pysyä kanavalla :)

   

tiistai 2. joulukuuta 2014

Sand Hill Road




Sand Hill Road
Timo Ahopelto


Books North
2013




Jälleen kerran olen täysin kirjan yllättämä. Intohimoisen asenteen yllättämä. Sand Hill Road oli sukellus itselleni melko vieraaseen maailmaan, vaikka työni kautta olen näkökulmaa suomalaiseen yrittäjyyteen pienemmissä puitteissa saanutkin. Timo Ahopellon kirjasta avautuu aivan toisenlaiset sfäärit, kun mennään korkealla ja kovaa eikä puolittaista sitoutumista tunneta.  Se on koukuttavan innostava kuvaus yrittäjyydestä, joka laittaa itsensä likoon sataprosenttisesti ja myös odottaa sitä jokaiselta tiimin jäseneltä.

Eletään vuosituhannen vaihdetta. Kolme nuorta teekkarikaveria - Kontio, Tähti ja Kataja - perustavat yrityksen eikä tavoite ole yhtään sen vähäisempi kuin maailmanvalloitus. Yrityksen ideana on kehittää sähköistä potilaspäiväkirjaa lääkeyhtiöiden tarpeisiin niin, että kynän ja paperin sijaan potilailta kerätään tietoa kännyköiden ja kämmentietokoneiden avulla. Satunnaisella talouselämän seuraajallakin on jonkinlainen käsitys kansainvälisten lääkeyritysten mahdista ja miljoonista, samaan kerhoon tähtää myös kirjan veijaritarinan yrittäjäkolmikko. Kunnianhimoinen, jonkin verran hulluuttakin vaativa asetelma, jonka haasteisiin kaverukset vastaavat kunnioitusta herättävällä tavalla. Kansainvälisen startup-yrityksen arkitodellisuuden kuvaus yllättää rajuudellaan, mutta herättää myös ajattelemaan kuvioita talousuutisten takana. Ainakin näissä mittasuhteissa yrittäjyys vaatii paitsi valtavasti työtä ja rohkeutta myös uhrauksia elämän muilla alueilla. Kuvaavaa onkin, että tässä kirjassa ei tarvitse juuri romanssien puolesta jännittää. Tarina kaappaa mukaansa aivan muista syistä.

Takakannessa mainitaan, että kirja perustuu väljästi tositapahtumiin. Lukijana ei voi arvioida faktan ja fiktion suhdetta, mutta jämäkän realistinen tunne kirjasta kuitenkin jää. Ja mitä enemmän Timo Ahopellosta luin, sitä enemmän tuo tunne vahvistui. Kirjan esittelyssä todetaan osuvasti, että "Timo Ahopelto on suomalaisen yritysmaailman parhaiten pidetty salaisuus." Hän on ollut mm. perustamassa CRF Health -ohjelmistotaloa, joka on yksi Suomen menestyneimmistä riskirahoitetuista IT-yrityksistä.

Huikea, erilainen kirja, jonka jälkeen olen monta ajatusta rikkaampi. Aiheen korkealentoisuudesta huolimatta kirja on helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Sopivasti annosteltuna kuka tahansa virka-aikaansa jämähtänyt voi saada kirjasta uudenlaista pilkettä työasenteisiinsa ja toisaalta ymmärrystä yrittäjyyttä ja kenties pomoansa kohtaankin. Yrittäjälle ja yrittäjyydestä kiinnostuneelle voisin kirjan kuvitella käyvän rohkaisusta ja antavan vertaistuen tunnetta. Sikäli kun yrittäjä ehtii töidensä lomassa kirjaan tarttumaan - toivottavasti.

Kirja on saatu arvostelukappaleena Books North Oy:ltä.