Terkkuja Leilalta Italiasta

Terkkuja Leilalta Italiasta
Leila Kiiskinen




Mediapinta,
2014






Buongiorno!

Minun piti kirjoittaa tästä kirjasta jo eilen.
Eksyin kuitenkin matkalla.

Sen ei pitäisi olla kovinkaan todennäköistä, kun polvileikkauksesta on alle viikko ja kuljen kahden kepin kanssa.
Eksyinkin Leilan blogiin, joka kantaa samaa nimeä kuin tämä kirja. Vierailen siellä ahkeraan, se on vähän kuin pirskottelisi hyvää mieltä ylleen. Ja mitähän Sergiollekin kuuluu? Ja jos on ollut juhlan aihetta, niin haluan vesi kielellä elää läpi koko ruokalistan aina alkupaloista viimeiseen kakkupalaan. Kaloreita nolla, ellen sitten juhlatuulelle päästyäni etsi pakastimen uumenista jäätelöä tai jääkaapista mustikkapiirakkaa. Tai jotain. Blogia lukiessa kun voi havahtua ajattelemaan, että elämästä saa todellakin nauttia.

Jos olenkin Leilan blogiin ihastunut, niin kirjana nautin näistä teksteistä kaksin verroin. Kirjan kanssa voi kaivautua viltin alle, käännellä sivuja omaan hitaaseen tahtiinsa ja antaa ajatusten lennähtää Saapasmaahan. Parhaita paloja voi huudella perheen miehille (nyt joulun alla miehitys on triplaantunut, kun pojat ovat palanneet maailmalta kotiin), etteivät pidä itsekseni hihittelyä mitenkään huolestuttavana ja toimenpiteitä edellyttävänä oireena. Leila kertoo kirjassaan suomalais-italialaisesta perhe-elämän cocktailista, jota maustetaan välillä Turun sinapilla ja mustamakkaralla. "Kuulen" kirjassa juuri niitä asioita, joiden vuoksi lomareissuillekin lähden - laaksoja, vuoria, maisemia, hyvää ruokaa ja juomaa. Erilaiset variaatiot ja asenteet liikennekulttuurista ja parkkeerausmenttaliteetista. Herkulliseksi kuvaukset tekee juuri se, että mukana on niin suomalaista kuin italialaistakin näkökulmaa. Lämpimällä huumorilla ja kepeällä elämänasenteella höystettynä. Ja kun sitten mennään tähän Suomi-osioon, hymistelen mukana villasukkien ja ruisleivän suhteen - ikävä iskee ilman, että ehtii edes lähteä merta edemmäs. Paitsi mustamakkaran kohdalla; siihen vedän rajan. Mutta ei se mitään, sen suhteen voin leikkiä olevani ulkomailla Tampereella ja maistelevani paikallisia herkkuja. Sentin pituisen pätkän taisin viimeksi leikata hotellin aamupalapöydässä hotelli Ilveksessä.

Kirjan tapahtumapaikka on Spoleto ja tokihan kävin googlettelemaan tätä pikkukaupunkia, joka Rantapallon mukaan on noin tunnin junamatkan päässä Roomasta. Ensimmäinen tapahtuma, johon törmäsin, on Spoletossa kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettävä Vini nel mondo -festivaali. Siihen mennessä ehtisin kyllä treenata polveni kuntoon. Voisin kuljeskella Spoleton pikkukatuja ylös alas ja osallistua viininmaistajaisiin... Löysin kauniita maisemia ja umbrialaisen illallisen huvilalla. Ensin kaikki nämä viehätykset, ja samalla sivulla suora ehdotus: "Muuttaisinko Italiaan? Jokamiehen opas muuttoa harkitsevalle! Kts. lisää" No en kai sentään, mutta kyllä nuo maisemat saavat ensi yön uniin tulla!

Tämäntapaisille kirjoille lisäisin nimen alle selvennyksen " opas Suomen kaamoksen käsittelyyn ja selätykseen." Kirjan sivuilta paistaa Italian aurinko, Viva la vita! Arjen tilannekomiikka kirjassa on hyvä muistutus siitä, mistä ne parhaimmat naurun ja elämänilon aiheet löytyvät. Aika läheltä! Tästä tykkäsin, lisää näitä! Kirja on saatu arvostelukappaleena, kiitos Mediapinta.

Teräs

Teräs
Silvia Avallone


Minerva,
2014


Silvia Avallonen esikoisteoksen kansi on sekä viehättävä että jyrkän ristiriitainen. Ensisilmäyksellä huomio kiinnittyy rantaelämästä nauttiviin pikkunaisiin. Ajattelin, että tässäpä katsaus kepeisiin Italian tunnelmiin ja odotin käyskentelyä viini- ja oliivilehdoissa ja kipinöivää lomaromanssia. Juuri sitä, millä jatkaa kesätunnelmaa vielä viilenevissä Suomen illoissa. Kirjaa hallitsee kuitenkin nimeä myöten teräs, tehtaan massiiviset rakennelmat ja taivaan täyttävä savu piipuista. Ollaan toscanalaisessa rannikkokaupungissaa, Piombinossa. Lucchinin terästehdasta ympäröivät vuokrakasarmit, joiden miehet sukupolvesta toiseen ovat saanet kapean leipänsä hiilipölyn ja kuumana hohkavan teräksen katveessa. Koulut on saatu ehkä päätökseen kuusitoistavuotiaina ja sen jälkeen terästehdas on imaissut pojat palkkalistoilleen. Toinen puoli elämää lisää ja elämä tuntuu jatkuvan turruttavan samanlaisena päivästä toiseen. Kotona odottavat vaimot ja äidit pastakastikkeineen.

"Kesäkuun paahtavan auringon alla meri ja vuokrakasarmit olivat kuin toisiaan vastaan tappelevat elämä ja kuolema." Via Stalingrad -kadun kerrostaloasunnoissa varttuvat myös 13-vuotiaat sydänystävät Anna ja Francesca. Kurjuus yltää myös kodin seinien sisäpuolelle väkivaltaisuutena, rikollisuutena, rahan puutteena. Tytöt sinnittelevät kodin ristiriitojen keskellä ja sen vastapainoksi nauttivat orastavasta aikuistumisen tunteestaan ja esittelevät itseään lapsellisen estottomasti. Pienissä bikineissään tytöt keräävät katseita kaikenikäisiltä miehiltä. Piombinosta ei lähdetä lomalle eikä kulttuuriharrastuksiin, mutta omalle rannalleen tehtaan väki kokoontuu viettämään aikaa.

Lähellä, mutta silti saavuttamattomissa, siintää kaunis Elba. Lomasaari, jota kansoittavat saksalaiset turistit ja julkkikset. Se edustaa vapautta ja mahdollisuuksia, joista kirjan henkilöt vain satunnaisesti haaveilevat. Ja todellakin, saari on vain parinkymmenen kilometrin päässä Italian rannikosta. (Millainen lie saari ollutkaan siihen aikaan, kun Napoleonn sinne karkotettiin - ihan vain näin välihuomautuksena...) Kirja on jaettu neljään osaan ja se päättyy Elbaksi nimettyyn. Kaiken ankeuden jälkeen Elba onkin ihan siinä, on ollut koko ajan niin lohduttavan lähellä, että vaikka illaksi jo kotiin syömään. "Uitte ja tulette sitten takaisin...Eihän se mikään maailmanmullistus ole!" Kuinka monta omaa "Elbaa" tuleekaan yhdeltä istumalta mieleen, joita sitkuaa ja mutkuaa - ja jää elämään kapeissa rajoissa Lucchinin tehdastyöläisen tapaan... Olisiko tässä kirjan tarpeellinen muistutus ja opetus itselle, ehkä.

Olen lukenut aivan liian vähän italialaista kirjallisuutta ja siksi tartuinkin tähän Minervan lahjoittamaan arvostelukappaleeseen oikein kaksin käsin innokkaana. Mielessäni aimo annos uteliaisuutta ja (osin varmaan hyvin stereotyyppisiäkin) kuvia italialaisesta arjesta ja perhe-elämästä sukelsin tämän pienen rannikkokaupungin elämään mukaan. Matkailumainosten Italian sijaan löysin jotain aivan muuta, arjessaan eteen päin joskus kyseenalaisin keinoinkin puskevia selviytyjiä. Tyttäriään ja siskojaan vahtivia isiä ja veljiä. Ronskeja ja vauhdinhurmaisia miehiä, joita tehtaalla viihdyttää kalenterin vähäpukeinen tyttö ja vapaa-ajalla turhautumista nitistetään rannalla ja baareissa. Äijämäisyyttä ja teinitytön kovin globaalia elämäntuskaa ja ilkamointia. Minua kiinnostaa vielä kuulla, miten italialaistunut suomalainen ystäväni kokee kirjan maailman. Tai peri-italialainen kirjeystäväni Sara, mitä kirjan henkilökuvaus ja miljöö hänelle kertoo? Kirjassa oli hitaasti kasvavaa jännitettä ja draamaa, kaikki ainekset tarinan siirtämiseen myös valkokankaalle ja tietääkseni niin on tehtykin. Kuuletko sinä Piombinon kutsun? Tartu tarinaan ja nauti. Suosittelen!