sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Vinoristin kansa







Heikki Turunen
WSOY, 2017




Heikki Turusen ortodoksievakoista kertova tarina on edennyt toiseen osaansa. Aloitusosa, Kuokka ja kannelkertoo rajakarjalaisten elämästä Suojärven Hyrsylän Mutkassa 1920- ja 1930-luvuilla. Kylää ja huomista rakennetaan vast’ikään itsenäistyneen Suomen itäisimmässä kolkassa. Yhteistuumin saadaan aikaan suojeluskuntatalo ja tsasounakin, peltoa raivataan elannon varmistamiseksi. Harvakseen kylään tihkuu tietoja myös ulkomaailmasta ja sen uhkista. Uhkat realisoituvat aivan ykkösosan lopussa, kun hyrsylänmutkalaisia kyyditetään kohti tuntematonta. Vinoristin kansa jatkaa tarinaa suoraan tästä ja paljastaa, että päämääränä on Interposolkan vankileiri.

Kirjan keskeisimpänä henkilönä jatkaa Manja, jonka vastuulle nuoremmat sisarukset ja koti ovat jääneet äidin kuoltua. Vankileirillä nuorella karjalaisneidolla ja koko evakkoväellä on edessään uudet koettelemukset. Vanhan luostarin tilat ovat likaiset ja kylmät, luteet ja torakat vilistävät nurkissa. Sijoitettuun väkimäärään nähden tilat ovat olemattomat, ruoka sahajauhon höystämää leipää ja vettä. Mutta ihminen on sitkeä olento, pitkän piinan jälkeen alkaa ensimmäinen evakkomatka Suomeen. Vaikka on kyse oman maan hädänalaisista kansalaisista, tulijat saavat kokea suurta väheksyntää, ennakkoluuloja ja ryssittelyä.

Vaan kerran vielä palataan takaisin omille konnuille, rakkaaseen Karjalaan! Tutuissa maisemissa käki kukkuu ja oma kieli, livvinkarjala soljuu niin somasti: ”Mintäh taivaskin olloi tälkohtoa sinisempi da pilvet valgiammat. Nurmi da koivunlehti vihanduampie kui Pohjanmoal da Kainuus, da viensel’lät kirkkahammin kiildelöy.” On herkistävää, miten joka solullaan ja kaikin aistein evakot tuntevat paluunsa omille juurilleen, kotiin.

Neuvostojoukot käyvät suurhyökkäykseen Karjalankannaksella kesäkuussa 1944 ja joukkojen alta on kiire pois, itse asiassa koko Viipurin lääni on määrätty evakuoitavaksi. Kuljetuskalustoa on aivan liian vähän suhteessa evakuoitavien määrään ja varsinkin karjanajajat lähtevät jalkaisin taivaltamaan kohti uusia sijoituskuntiaan. Heidän mukanaan patikoi myös Manja kohti uutta elämäänsä, johon kuuluu myös muuan Antti Tuononen. Kaiken työn, elämänmuutosten ja sodan keskelläkin nuorissa sydämissä palaa myös rakkauden ja romantiikan nälkä.

Heikki Turusen evakkoeepos avasi eteeni aivan uuden maailman ja tekstin myötä sain katsella noita historian merkittäviä vuosia herkin karjalaisin silmin. Luin molemmat kirjat yhteen menoon, ensin Kuokka ja kannel ja sen jatkoksi Vinoristin kansa. Heikki Turunen on kyllä melkoinen kansan kuvaaja ja sananiekka. Kirjan henkilöiden karjalankieliset dialogit ovat lumoavia, vaikka sana sieltä ja toinen täältä saattoi jäädä hämärän arvailun varaan. Kirja puhuttelee myös ajankohtaisuudellaan; erilaisuuden ymmärtäminen ja muukalaisen suvaitseminen ei ollut helppoa silloin eikä ole tainnut yhtään helpommaksi käydä. Toivottavasti tarina saa vielä jatkoa, sillä evakkojen ahkeruudelle ja sitkeydelle – ja elämänilolle! – olisi kyllä käyttöä sodanjälkeisinä rakennusvuosina.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Kuokka ja kannel








Heikki Turunen,
WSOY, 2016



Melkeinpä rakkautta ensi silmäyksellä. Tai ei ihan, sillä hyllyssäni poltteli lukemattomana Vinoristin kansa ja pariinkin otteeseen sitä ehdin aloitella enkä päässyt juonesta jyvälle. Ei auttanut muu kuin hakea kirjaston hyllystä Kuokka ja kannel ja edetä tyvestä puuhun. Nyt oli järjestys kohdillaan ja luinkin nämä molemmat kirjat yhteen menoon - luin ja nautin! Tarina on monin osin hyvin surullista luettavaa, mutta aihe erittäin mielenkiintoinen. Uteliaisuus ja halu ymmärtää oman maan menneisyyttä otti jälleen kerran vallan.

Kuokka ja kannel aloittaa Laatokan Karjalan ortodoksievakoista kertovan kaksoisromaanin. Tarinan alkajaisiksi nuori mies Savosta tekee matkaa Suojärven Hyrsylän Mutkaan ja makustelee tunnelmiaan seudusta; näin saa lukijakin tutustua tuohon erikoislaatuiseen ulokkeeseen, joka kapean varren varassa on yhteydessä Suomeen. Rajavartioston hommiin tuleva Seppo Tuononen tapaa uhkean karjalaisnaisen, Malanjan, ja kysyy tältä tietä. Puheisiin heittäydytään heti ja huomataan, että naapureiksihan sitä ollaan tulossa. Mielen takamailla vilahtaa ehkä muutakin kuin naapuruus, mutta vaimokseen Seppo ottaa kuitenkin vartioemäntä Outin. Malanja puolestaan on naimisissa seppänsä kanssa, jota Suojärven vahvimmaksi mieheksi tituleerataan.

Tarinan varsinaiseksi päähenkilöksi nousee kuitenkin pikkuhiljaa Malanjan tytär Manja, joka saa jonkinlaisen ihmelapsen maineenkin. Tarinan edetessä Manjalle lankeaakin suuri vastuu kodista ja sisaruksistaan. Samanaikaisesti, kun pienen karjalaistyttösen maailma mullistuu, myös ulkomaailmassa kuohuu. Eurooppa on menossa kohti toista maailmansotaa. Hyrsylän Mutkan evakuoimiseksi ei kuitenkaan tehdä suunnitelmia. Ja Manja miettiikin pakkomuutosta Suomeen, että "Eipä niin käi. Jos käikin, myö emmö lähte. Opettaikin pagisi mennyt suvel, ga minä olen Manja, Karjalan tytäär." Kylää rakennetaan asukkaidensa elää, saadaan suojeluskuntatalo, tsasouna ja koulukin. Kuokka ja kannel - ahkeraa pellonraivuuta ja helkkyvää laulua, jos paljon itkuvirttäkin. Ja ortodoksisuus tärkeänä elämänrikastuttajana, joka hetki läsnä arjessa ja juhlassa.

Kyläläiset ja heidän elämänsä iloineen ja suruineen tulee lähelle ja tutuksi, koko kylämaisema avautuu kauneudessaan tekstin kautta. Livvinkieliset repliikit ja jutustelut tekevät osaltaan henkilöt aidoiksi ja tosiksi, vaikka toisinaan tarkoitus jääkin hieman hämärästi ymmärretyksi. Nyt kun kakkososankin tapahtumat ovat jo selvillä, niin Kuokka ja kannel tuntuu pohjustavan kaikkea sitä kauneutta, mikä myöhemmin on vaakalaudalla ja minkä kohtalosta suuremmat sanelevat.

Näiden kahden kirjan myötä kertarytinällä avautui aivan uusia näkökulmia noihin Suomen merkityksellisiin vuosiin. Kuokka ja kannel kantaa talvisodan syttymiseen asti. Tarina saa ihastumaan karjalaisuuteen ja arvostamaan sen erityislaatuisuutta.

  "Elos jatkuu, ilo eläy Karjalan mail vaikku syväin märkänöö. Passibo, Mutkan-Matti, ku muistutit meity siid."