perjantai 23. joulukuuta 2016

Mihin minä uskon





Eveliina Lauhio (toim.)
WSOY, 2016



Yksi varmimmin vaietuista pöytäkeskusteluaiheista on uskonto. Yleisellä tasolla kirkon tekemiset ja tekemättä jättämiset tai paljastukset jonkin lahkon toimista saattavat herättää kärkkäitä mielipiteitä ja uskonnollisen yhteisön jäsenyydestä eroamisiakin, mutta henkilökohtaisesta katsomuksesta – siitä, mihin minä uskon – puhutaan vähemmän. Yhteiskuntatieteiden maisteri Eveliina Lauhio on koonnut kirjaansa tunnettujen suomalaisten ajatuksia heidän oman uskonsa ja maailmankatsomuksensa perusteista ja siitä, millainen heidän henkisen tai hengellisen kasvunsa polku on ollut.

Kirjan henkilöiksi on valikoitunut hyvin mielenkiintoinen joukko, muusikoista aivokirurgiin ja yrittäjistä meteorologiin. Hotelli- ja ravintolayrittäjä Päivikki Palosaari kertoo saavansa apua vanhalta intiaanipäälliköltä ja muilta henkioppailta, Päivi Räsänen Raamatun Jumalalta. Pekka Pouta ei luota uskonnollisiin johtajiin, mutta näkee silti valtionkirkon roolin merkityksellisenä ja hallittuna järjestäytyneessä yhteiskunnassa. Osa toivoisi voivansa uskoa, mutta ei tunne saavansa vastauksia. Osa taas uskoo vain siihen, mikä on tieteellisesti todistettua ja rationaalista. “Ateismi on älykkyyden merkki”, toteaa Tuomas Enbuske.

Kirjassa on oma osuutensa muun muassa etsimiselle, epäilylle, toivolle ja pyhälle. Näiden otsikoiden myötä kirjan henkilöt valottavat omaa katsomustaan paloina ja monesta näkökulmasta, mikä on teknisesti hieno ratkaisu. Luettuani Toni Wirtasen ja Pelle Miljoonan etsimisen vaiheesta, olin utelias jatkamaan heidän parissaan myös pyhän ja lopulta tuonpuoleisen käsittelyä.

Lauhion kirja haastaa lukijaansa miettimään omaa uskon perustaa ja oman avoimuuden rajoja kuulla myös toisenlaisia totuuksia. Kun eteeni sattui oikein provosoiva teksti ja aloin mielessäni väittää vastaan, iloitsin samalla erilaisuuden hyväksymisen harjoitteista. Jokaisella on oma totuutensa, ja sekin elämänikäinen prosessi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 23.12.2016

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Tankkien kesä






Sirpa Kähkönen
Otava, 2016



Luin Tankkien kesää jo siinä vaiheessa, kun Finlandia-palkinnon ehdokkaat julkistettiin. Tämä kirja oli yksi ehdokkaista ja Graniittimieheen ihastuneena osasin odottaa paljon myös tältä kirjalta. En tarvinnut odotuksissani pettyä, vaikkakin toivoin kyllä, että olisin lukenut Kuopio-sarjaa ihan järjestyksessä. Väliasemaltakin voi kyytiin hypätä, mutta parasta tuntumaa en näin henkilöihin saanut. Lievä vieraus jäi vaivaamaan sen verran, että ehkä nyt on mentävä takaperin puuhun...

Toisaalta Tankkien kesässä oli myös valloittavaa tuttuutta heti alkumetreiltä: Kuopion kadut ja ennen kaikkea savolaisuus. Vaikka aika oli toinen, tunsin heti olevani kotona kirjan sivuilla.

Eletään elokuuta 1968. Vuotta muistetaan "hulluna vuotena" Euroopassa - eikä kuohunta rajoittunut edes rajoittunut meidän maanosaamme. Toisaalla oli Vietnamin sotaa, Kiinan kulttuurivallankumousta, Che Guevaran kuolema, mellakointia monissa maissa. Opiskelijaradikalismi aaltoili levottomana ympäri Eurooppaa. Syrjäisempään Kuopioonkin uutiset kirivät, milloin DX-kuuntelun, milloin lehtien ja televisiokuvan myötä. Kovin läsnä on vielä sota, joka vei miehiltä vuosia rintamalla, jätti naiset pärjäämään kodin arjen kanssa ja jätti monen vaille lapsuuden ja nuoruuden huolettomuutta. Kuumassa ja kauniisa kesässä velloo väsymys, joka vielä vaivoin kannattelee "akitaation ihmettä." Vieläkö löytyy uskoa kommunismiin ja vallankumoukseen, kun neuvostotankit vyöryvät Tsekkoslovakiaan?

Juho Tiihonen, arkkitehti, palaa Helsingistä Kuopioon, hautajaisiin. Muistoissa ja tuoksuissa on vielä kerran taaksejätettyä, jota kaupunkikuvan muuttuminen on hautaamassa alleen. Puutalot saavat lähteä, tilalle on luvassa elementtirakentamista.

Tarinan hellyttävin hahmo on ilman muuta pieni Hilla-tyttönen. Hän on jäänyt vanhusten huomaan Kuopioon, kun äiti on lähtenyt Ruotsiin. Hilla  nappaa aikuisten puheista osia ja selittää ne lapsenmielellään, kuten hän selittää iseäänkin: Minä en tykkää olla semmoisissa, missä on pelkästään aikuisia, Mutta semmoisissa minä joudun monesti olemaan, koska minä olen vanhojen hoidossa. Minä en ikinä sen takia opi soppeutummaan toisten joukkoon, sen sanoi yksi täti keinupuistossa minulle. Hillan kaverina on vanhojen lisäksi oma mielikuvitus, kun lapsikavereita ei oikein ole. Leikeissään Hillalla on ukilta saatu venäläinen puunukke, jokutuska. Pinkka makulatuuripaperia ja lyijykynä tarvitaan tulevaisuuden suunnitteluun: silloin Hillasta tulee avaruuslentäjä.

Niin monta hyvää tyyppiä, joilta haluan kysyä: Mitä oli ennen tätä sopeutumista ja mukautumista? Miten aatteen vala vei miestä mennessään ja kannattiko? Miten pelata yhteen jäljelle jääneillä palikoilla nyt rauhan aikaan, juuri tässä yhteisössä ja saako turhaksi käyneen koskaan revittyä pois itsestä? Tavataan aiemmissa Kuopio-sarjan kirjoissa, Tuomen suku ja Tiikkaiset.







perjantai 9. joulukuuta 2016

Lost in Finland





Tim Walker
S & S, 2016







Vain noin kuukausi sitten luettu Lost in Suomi oli vielä hyvässä muistissa - mutta kun tämä kirjastosta silmiin sattui, niin pitipä lukaista vielä välipalaksi englanninkielinenkin versio. Hauskuus ja terävät havainnot eivät kärsineet tuttuudesta yhtään, päin vastoin.

Kotona on tänään yksi etätyöläinen ja kuinka ollakaan, itse koneen ääreen istuuduttuani kuului viereisestä huoneesta: Jokos me juodaan päiväkahvit?

"I'd never, in my life, taken a coffee break before, 
and I didn't think I was missing out anything essential."

Ja kuinka ollakaan, myös etätyöläiseni oli puhunut työkavereidensa kanssa tästä perin suomalaisesta kahvitaukokulttuurista. Pullaa meillä ei tosin ollut, siltä osin emme nyt suomalaisiin standardeihin asettuneet.


Hartaimman lukuhetken vietin jääkiekon nuorten MM-kisaosuuden äärellä.

"Two minutes in overtime, magic happened."

Me vietimme tuota tammikuun iltaa ja yötä sairaalan valvontayksikössä. Aamuun selvittiin ja tahollamme koettiin ihme, maalit jäivät näkemättä. Nuo kisat tulen silti varmasti aina muistamaan.



Punaisen Valpon varjossa






Unto Katajamäki

Bookcover & Unto Katajamäki,
2016






Kerran vuodessa Suomen historia tulee ihan erityisen liki, ja se päivä on tietenkin 6. joulukuuta. Tiistaina paneuduimme teemaan oikein "kahdelta kanavalta", kun mieheni katsoi perinteiseen tapaan Tuntematonta sotilasta televisiosta ja minä aloitin Unto Katajamäen kirjan Punaisen Valpon varjossa. Aiemmin olen aiheesta lukenut muun muassa Antero Holmilan ja Simo Mikkosen kirjasta Suomi sodan jälkeen, mutta yllättävän vähän silmiini on osunut asiaa käsittelevää kirjallisuutta. Katajamäen romaani onkin kiinnostava syväsukellus henkilötasolle tuon ajan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen epävakauteen Suomessa. Historian aikajanoille merkitään sotien alkamisia syineen ja päättymisiä uusine aluejakoineen, sotakorvauksineen ja muuten vain rakenteellisine muutoksineen. Kootaan voimat ja jälleenrakennetaan. Historia ei kuitenkaan ole vain päivämääriä sopimuksissa, mielenkiintoisinta on antaa noille sopimuksille merkitys yksittäisen ihmisen näkövinkkelistä.

Kirjan tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1946. Suomi elää sodan jälkimainingeissa vielä levotonta välivaihetta. Kansalaisten arvet ja traumat ovat yhä tuoreita, yhteiskunnan haettava uutta suuntaa muuttuneessa kuviossa. Hoidettavien asioiden lista on siis pitkä ja eri tahoilla siitä omat eriävät mielipiteensä. Rauhanehtojen mukaan kommunistiset puolueet ovat jälleen vapaita toimimaan maassa, sisäministeriksi on valittu SKP:n Yrjö Leino ja niinpä Suomen valtiollinen poliisikin on pääosin kommunistien hallussa - siitä nimitys Punainen Valpo. Taustalla vaikuttaa vahvasti Liittoutuneiden asettama Valvontakomissio.

Taustoista tarinaan, jonka alkajaisiksi Lapin sodassa mukana ollut Esko Koponen piileskelee äitinsä asunnossa Valpon etsintöjä. Hänen perheensä on aikanaan loikannut Neuvostoliittoon, nyt Esko on äitinsä kanssa Suomessa. Toive siitä, että hänkin voisi pian kävellä vapaasti kauppalan katuja, on hiipunut. Suomi rakentaa uusia suhteita suureen naapuriinsa ja maiden välisen luovutussopimuksen mukaisesti Neuvostoliiton alueelta tänne tulleet pitää nyt palauttaa takaisin. Eskokin on kuulusteluissa käynyt ja saanut kehotuksen ilmoittautua itään palaavien kuljetukseen. Eskon ajatukset tulevaisuudesta ovat kuitenkin toisenlaiset ja hän toivoo pääsevänsä Ruotsiin turvaan ja uuden elämän alkuun. Toisin kuitenkin käy, Koposen arki on vaarallista sinnittelyä vastakkaisten voimien välissä. Esko sotketaan mukaan milloin Valpon, milloin porvarillisen vastapuolen aikeisiin.

Mikä on kaiken pakoilun lopputulema ja mihin Koponen päätyy, sitä ei tietenkään tässä voi paljastaa. Faktaraameihin kudottu Eskon tarina kasvaa kyllä loppua kohden melkoiseksi jännitysnäytelmäksi ja kyyti on kylmää hänen mukanaan. Tarinan myötä silloisten poliittisen jännitteiden koko ja merkitys aukenee ihan uudella tavalla. Kun rinnalle nostetaan vielä tapahtumat itä-Euroopassa tuolloin, niin Suomen pelkoja ja toiveita - katsantokannasta riippuen - on helpompi ymmärtää.  Vaikuttava opintomatka oman historiaan; aina siinä jotenkin on kyse omista juurista ja halusta ymmärtää.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


http://www.adlibris.com/fi/kirja/punaisen-valpon-varjossa-9789526827483