perjantai 26. elokuuta 2016

Lempi






Minna Rytisalo
Gummerus, 2016


234 sivua



Lempi ei ole enää kertomassa omaa tarinaansa, hän on kuollut. Kuten poismenneiden tapa on, Lempikin elää yhä läheistensä mielissä ja tunteissa. Viljami, Elli ja Sisko kertovat meille omannäköisensä kuvan Lempistä ja sen jälkeen jäät ehkä vieläkin miettimään, kuka Lempi oikeastaan oli.

Viljamille, Pursuojan nuorelle isännälle, Lempi oli lyhyen hetken koko elämä ja yhteinen tulevaisuus. Hyvään tottunut kauppiaan tytär, ajatella että sellainen Elovena-tyttö asteli Korvasjärven kylän pirttiin emännäksi. Nuorelle parille suotiin aikaa vain loppukeväästä sydäntalveen, jolloin Lapin sota vaati Viljamin riveihinsä.

Elli, Lempin avuksi otettu nuori aputyttö, ei muista emäntäänsä hyvällä. Ellin ääni sähisee kateutta ja katkeruutta tuota kaupunkilaiskekkanokkaa kohtaan. Kuinka paljon parempi hän olisikaan ollut Viljamille, työhön tottunut ja osaava ihminen. Liiaksi hylätyn ja paljosta paitsi jääneen kova osa oli seurata vierestä toisen onnea.

Surun murtaman puolison ja vihamyrkkyä kylvävän piikatytön jälkeen Sisko kuroo yhteen sotkuisen ja traagisen mytyn. Hän, kaksosen puolikas ja läheisistä läheisin, tyynnyttää tarinan. Eihän sellaisia, jotka ovat jo kohdussa kohdanneet, voi edes kuolema erottaa. Sisko ja Lempi ymmärtävät toisistaan senkin, mitä ei tarvitse sanoiksi pukea. Sodan poikkeusolot sotkevat Siskonkin elämän, mutta hän kokoaa palaset kasaan ja selviää kertoakseen lopulta Lempin tarinaa.

Minna Rytisalon debyyttikirja on eittämättä yksi kesän kotimaisia helmiä. Viljamin itkunsekainen ja tunteellinen vuodatus vetää hiljaiseksi ja seuraavassa hetkessä on kohennettava itseään, jotta voisi ottaa vastaan Ellin syvältä kumpuavan rikinkatkuisen ryöpyn. Ja Lempi, koko ajan läsnä ja silti kuolettavan hiljaa – hän ei hetkeksikään nouse puolustamaan itseään tai hipaisemaan lohduksi Viljamin poskea. Ensin ajattelin, että tässä tarinassa pienet ihmiset sinnittelevät sodan keskellä. Mutta ehkä kerrankin niin, että sota on vain taustahälyä ja ihmiset tunteineen kokoa King Size – siksi päähenkilön ja sivuhenkilön rajaakin on lopulta vaikea tehdä. Minun totuuteni on eri kuin sinun. Lempilukemista, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 27.8.2016

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Kaksi ihmistä minuutissa






Inkeri Markkula
Gummerus, 2016




Tappavan hento hipaisu. Inkeri Markkulan esikoisromaanin kulisseissa lymyää tuhoa kylvävä horkkahyttynen, malarialoisten väli-isäntä. Väritön ja mitätön olento, mutta mikä valta vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään. Ja toisaalla sattuma, kuin malariasääski, voi kerrasta pyyhkäistä olevan olemattomiin – tai olla uuden alku.
Alina hakeutuu Astridin, ihastuksensa, tutkimusavustajaksi yliopistolla. Hän lukee Astridille ääneen Saariston lapsia ja haaveilee omasta lapsesta, heistä pienenä perheenä. Yhteiset onnenhetket jäävät lyhyiksi, kun Astrid kuolee auto-onnettomuudessa. Alinalle jää työ ja satunnaiset hetket pienen Sellan kanssa.
Kymmenen vuotta vierähtää ja Alina tutustuu saksalaiseen lääkäriin, Lotteen. Lotte työskentelee Pohjois-Thaimaan malariaklinikalla ja tarvitsee työparikseen pätevän tutkijan, toivoa vaikeiden työolojen ja resistentin falciparum-malarian keskelle. Alina ottaa haasteen vastaan. Hän vaihtaa malariakonferenssien ja tutkijakammioidensa elämän sademetsän arvaamattomuuteen ja lapsen kuumeiseen itkuun öisellä klinikalla. Onnekseen Alina on tottunut keskittymään yksityiskohtiin, sitä taitoa hän tarvitsee selvitäkseen uudessa työssään. Malariaklinikan todellisuutta kestää rajatun palan kerrallaan.
Elämän ankarat realiteetit luovat painostavaa tunnelmaa, mutta ne eivät estä toivoa pilkahtelemasta tässä Markkulan romaanissa. Alkuun tarina heilahtelee eri aikatasoilla niin, että kulloistakin kertojaa ja heidän välisiä yhteyksiään joutuu hieman hakemaan. Sitä mukaa, kun kuvio selvenee, niin tarinakin jämäköityy. Kaksi ihmistä minuutissa kuljettaa rinnakkain kahta hyvin erilaista maailmaa. Alina ja Lotte tekevät syvän vaikutuksen naisen sitkeydellään – työ klinikalla on kirjaimellisesti ruohonjuuritasoa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 24.8.2016



tiistai 23. elokuuta 2016

Milt






Juha Mäntylä
Reuna, 2016


191 sivua



Luin Juha Mäntylän Miltin viikonloppuna. Kerran jos toisenkin  istahdin jo koneen ääreen kirjan herättämiä ajatuksia kirjaamaan. Tekstiä ei vain syntynyt, olin eksynyt youtuben puolelle tunnelmoimaan. Ella Fitzgerald ja Louis Armstrong - Summertime. Ihanko näin vaivihkaa vanha jazz hivuttautuu elämääni? Miltä tuntuisikaan istua yksin pienen ja tunnelmallisen, hämärän jazzklubin nurkkapöytään?

Milt jatkaa kirjan Audrey, rakkaani tunnelmissa. Milt on oma itsenäinen tarinansa, mutta silti niin parinsa jatkoa, silti niin samoja mystisiä mielenmaailmoja syleilevä, että minulle nämä ovat yhtä jazztarinaa. Lukukokemusten välissä on yli vuosi eikä se tuntunut missään, Mäntylän Tuorila ja New Orleans olivat heti alusta tuoreesti läsnä.

Kaikki tiet vievät siis Tuorilaan. Sinne, Rintsun klubille päätyy aikanaan myös trumpetisti Milton King, eli Milt. Ja kuinka se tapahtui, sen kertoo Tuorilan tuttu kertojaminä. Milt on köyhän ja vaatimattomasti elävän perheen poika New Orleansissa, mutta eihän Luoja kiellä suuria haaveilemasta. Miltin unelmaa on elämä jazzista ja jazzille, ihan sinne eturiviin ja pääpaikoille. Isä Joshua jättää pojalleen perinnöksi lommoisen trumpetin; toki sen tunnearvo on suuri ja se on Miltille rakas, mutta muuta maailmaa sillä ei hurmata. Ja mistäpä rahat uuteen trumpettiin, kun ei aina ole edes kattoa pään päälle ja leipäkin on tiukassa?

Mutta toisaalta, muuta tietä ei ole. Elämä on jazzia ja jazz elämää. Epäonnistuneita koesoittoja ja hylkääviä katseita vastaan toimii vastalääkkeenä vain luja usko ja sinnikkyys - ja ympäristön suoma apu. Se onkin juttu sinänsä, tarinan arvoitukselliset suola ja hunaja. Yksin trumpettinsa kanssa vaeltava mies ei olekaan yksin.


Kirjan tärkeäksi hahmoksi nousee myös Jazz-loungea emännöivä Lady Summertime. Kuuletteko viskinkarheuden äänessä, kun hän kuiskaa Play Misty for me, darling? Tarina suorastaan kihisee aistikasta, karismaattista ja kopeaakin maailmannaisen virettä, kun vain Lady on paikalla.

Tästä voi tulla hyvälle tuulelle, ajautua etsimään jazzin sointuja taustalle lukiessaan tai ihan vain unohtua haaveilemaan. Samalla tulee ehkä hellineeksi omaa epävireistä ja toisten silmissä joutavaa trumpettiaan, itselle rakkainta juuri sellaisenaan. Georgella on nuotteja jemmassa, ehkä kultainen trumpettikin. Kaikki on mahdollista.

perjantai 19. elokuuta 2016

Finland in 50 stories







Juha Metso ja Leeni Peltonen
Otava, 2016





Kuva- ja lahjakirja, jossa kaikki on kohdallaan. Lyhyiden tekstien ja kauniiden kuvien myötä tehdään matkaa Helsingin Senaatintorin laidalta aina Suomen Lapin taianomaisen taivaan alle. Kirja on silti kooltaan mukavasti käteen käypä.Voisiko Suomesta tämän napakammin enää kertoa?

Juha Metson valokuvissa on väriä, liikettä ja ilmettä. Talvinen taiga ja tyyni järvimaisema ovat toki Suomi-kirjan etuoikeutettuja valtteja, mutta Metson kuvissa ilahduttavat eniten iloiset ja energiset suomalaiset. Lapset peuhaavat lumessa, ylioppilaat juhlivat lakitettua Mantaa ja torimyyjät myyvät lettuannoksia myös mukaan. Juha Metso onkin aivan huikea ihmiskuvaaja, hän on valokuvannut maailmalla noin 60 valtiossa ja erityisesti olen vaikuttunut hänen Venäjän kuvauksistaan. Tästä yleisölle tutuinta lienee kirjayhteistyö Ville Haapasalon kanssa. Hänen kuvansa kriisialueilta pysäyttävät ja satuttavat, rokkarikuvien liike saa pulssin kiihtymään. Mutta palataanpa takaisin käsillä olevaan kirjaan Suomesta; makeasti viruttelevaan suteen ja heinäpaalien korjuuseen helteisenä kesäpäivänä. Kuvat eivät pelkästään puhu, niiden kieli on vahvaa ja rikasta.

Kirjan tekstit ovat Leeni Peltosen käsialaa. Häneen tutustuin ja hänen rehelliseen tekstiinsä ihastuin Valvomo : kuinka uneton oppi nukkumaan -kirjan myötä. Finland in 50 Stories -kirjassa kuvatekstit ovat lyhyitä, muutamaan kappaleeseen puristettuja ja olennaisimpaan keskittyviä tietopaketteja. Lyhyet lauserakenteet tekevät tekstistä helppolukuista ja selkeää. Englanti riittääkin vallan mainiosti kirjan kieleksi ja se avautuu silti laajalle käyttäjäkunnalle äidinkielestä riippumatta. Jokaisen tekstin alla on vielä kätevästi where/when -infoa. Kyse ei suinkaan ole jäykistä päivämääristä eikä vanhentuvasta tiedosta, sillä saunan kuten monen luontoaiheisen kuvan kohdallakin on avarasti todettu:

When: Anytime
Where: Throughout Finland

Jos olisin lahjakirjaa ulkomaille hankkimassa juuri nyt, niin se olisi tässä. Löysin tästä paljon omaa sielunmaisemaani ja juuriani; suomalaisuutta, joka on enemmän ihmisissä ja heidän tekemisissään kuin arkkitehtuurissa ja paikalleen jämähtäneissä – kauniissa ja arvokkaissa kyllä – rakennuksissa. Alkuun mainitsemani napakkuus säästää liioilta vuosiluvuilta ja lavealta historiatiedolta, niiden pariin voi sitten jokainen jatkaa oman kiinnostuksensa mukaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.8.2016



Kotitekoisen poikabändin alkeet







Harri Veistinen
Kustantamo S&S,
2016

203 sivua


Neljän viikon onnistuneen lomailun ja lorvailun jälkeen en aikonut antautua töihin paluun angstiin viimeisenäkään lomapäivänä. Lukemisen osaltakin hyllytin aikuisen minäni ja nappasin kirjapinosta Harri Veistisen esikoisromaanin
         Kotitekoisen poikabändin alkeet. 


Ihan ensiksi piti kuitenkin paikallistaa Kiukainen Suomen kartalle. Meiltä päin on lähdettävä lounaaseen ja ajomatkaan pysähdyksineen varattava hyvinkin viisi tuntia. Perillä odottaa idyllinen kylämaisema vehreine puustoineen ja laajoine peltoineen. Kaunista, mutta tekee kyllä ymmärrettäväksi nuorisonäkökulman ja kirjan aloitussanat: "Ensinnäkään Kiukaisissa ei tapahdu mitään."

Kirjan kertojaminä on 15-vuotias Rene Kolppanen, jonka elämä on edennyt yläkoulun loppumetreille - kolme kuukautta enää ja sen jälkeen tuttu porukka hajaantuisi omille teilleen. Renen selviytymisstrategia koulussa on perustunut isoveljen oppeihin:
  • A) Älä tee itsestäsi numeroa 
  • B) Ole huomaamaton
  • C) Ole keskiverto
  • D) Älä rakastu koulun kauneimpiin tyttöihin

Ajoittain hyvätkin menetelmät kyseenalaistetaan, ja hyvä niin. Myös Rene miettii huomaamattomuuden iloa - tai ilottomuutta, Hän ei ehkä ole ärsyttänyt ketään, mutta eipä häntä kukaan tule muistamaankaan sen jälkeen, kun koulun oven kerran ovat sulkeutuneet hänen selkänsä takana.  Tapahtumaköyhä Kiukainen ja sen näkymätön poika, jota kuvankaunis rinnakkaisluokan Sofian nimittää epähuomiossa Reinoksi - siinäpä matalaa profiilia kerrakseen.

Tuumasta ei enää olekaan pitkä matka toimeen. Kunhan pistetään bändi pystyyn, opetellaan raflaavat tanssikuviot ja tyttöjenkin nimimuisti kohenee kummasti. Kiukaisten kylän mannerlaatat liikkeelle. Rene käy puhumaan kavereitaan ympäri, jotta porukka saadaan kasaan. Monenmoista vääntöä ja luottoa itseen tarvitaan. Käänteistä syntyykin sitten mukaansatempaava tarina - parhaimmillaan tällaiset kirjat valavat rohkeutta ja uskallusta nuoriin lukijoihinsa, jotta elämästään saa tehdä omanlaistaan ja näkyvää.

Tällä tarinalla on myös tummasävyinen puolensa, muistuksena elämän realiteeteista nuoren elämässä. Se kulkee hienovaraisesti sivuraitana tarinassa, jossa nuoruus ja suoruus ovat kaiken keskiössä. Kirja ei ryvetä koulukiusattua yhä uudestaan vaan tarjoaa hänelle ihan eturivin paikkaa. Vähitellen myös Renen elämästä paljastuu hyvin vakavia puolia. Herkkää puoltakaan ei ole unohdettu ja saattaa tässä muutama suukkokin suikahtaa - kirjan kohdeyleisöksi sanoisin yhtä lailla tytöt kuin pojatkin. Ei tee pahaa aikuisellekaan, jotain niin hellyttävän tuttua pyrki pintaan vuosikymmenten takaa tätä lukiessa. Muutamia *tuhmia, lapsilta kiellettyjä sanoja* jouduin nielemään, mutta kai se on hyväksyttävä osaksi tätä päivää.


tiistai 16. elokuuta 2016

Tule tapaamaan minua rannalle






Hilary Boyd
Karisto, 2016

400 sivua




“Nukkukoon siinä hemmetin tuolissaan koko yön ja katsokoon, kuinka kurjalta olo tuntuu aamulla.”



Aamuyöstä Karenin kiukku on kuitenkin haihtunut ja hän herättelee aviomiestään siirtymään vuoteeseen. Mies ei sen enempää vastaa kuin vastustelekaan – Harry Stewart on kuollut. Järkyttynyt Karen potee syyllisyyttä edellisillan tapahtumista. Ympärillä pieni ja tiivis kylä hämmentyy uutisesta. Harry on on ollut arvostettu ja varakas mies, yksi yhteisön tukipilareista. Kuva julkisivun takaa ei ole aivan yhtä kaunis, Karen on elänyt pahasti alkoholisoituneen ja kaikkea kontrolloivan miehen vierellä.

Karenin on paitsi totuteltava elämään ilman miestään myös sietämään yhteiselämää tytärpuolensa kanssa. Kun isä ei ole enää tukemassa piloille hemmoteltua Sophie-tytärtään, tämä näkee ainoaksi vaihtoehdokseen muuttaa asumaan Karenin luo. Jo aikuinen Sophie on haahuillut tähänastisen elämänsä eri uravaihtoehtojen ja lyhytaikaisten työvalintojen hetteikössä, pystymättä kunnolla paneutumaan mihinkään. Naisten toisiaan kohtaan tuntemat antipatiat eivät anna parasta ennustetta rinnaikkaiselon onnistumiselle, mutta Karen haluaa kuitenkin yrittää suhteen korjaamista.

Vuosien mittaan Karen on edustanut miehensä rinnalla, mutta edes Harry ei ole saanut Karenia kirkkoon mukaan. Kaikista epäluuloistaan huolimatta Karen saa kuitenkin parhaimman tuen paikkakunnan kirkkoherralta. William kuuntelee ja rohkaisee Karenia. Entä jos heidän lähentymisensä ylittää soveliaisuuden rajat? William on naimisissa ja sitoutunut elämään vakaumuksensa mukaan. Karenkin sävähtää: se toinen nainen, minäkö?

Tähän tarinaan oli helppo mennä alusta asti mukaan, niin sujuvasti Hilary Boyd tutustuttaa kirjan päähenkilöihin. Kuitenkin juonen jännite nousee juuri pienen kyläyhteisön sidonnaisuuksista ja moraalikäsityksistä ja siksi taustaa kaikkine kyläläisineen ei pääse unohtamaan. Rakkaus tahtoo yhtä, velvollisuus toista. Usko istuu portin pielessä. Ja ihminen siinä sitten oman rajallisen elämänsä kanssa joutuu päätöksensä tekemään ja sen kanssa elämään.

Kesäiseen riippukeinuun viihdyttävä ja nopealukuinen romaani, jonka käänteissä on paljonkin tosielämästä tuttua pohdintaa. Lukaise vaikkapa pieneen romantiikannälkään!

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.8.2016

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Arpapeliä







Kirsti Ellilä
Karisto, 2016
288 sivua



Mian ja Markun elämä vanhassa puutalossa Sillankorvan kaupunginosassa on vilkasta ja värikästä. Villa Toivo on tarjonnut kodin heidän viidelle jo aikuistuneelle lapselleen ja tilaa on riittänut vuokrattavaksi asti. Mia on aikoinaan luopunut lääkärin työstään voidakseen olla läsnä lapsilleen. Lämminsydämisen äitihahmo-organisaattorin huolenpito ulottuu laajalti myös vuokralaisten arkeen. Pihapiirissä asuvat Molla ja Piupau, ensimmäistä lastaan odottava nuoripari, sekä joskus muusikonurasta haaveillut Tolonen. Viimeisimmäksi porukkaan on liittynyt sympaattinen afrikkalaispoika Kolumbus, jota huolettaa kielteinen turvapaikkapäätös ja lähdön uhka.

Villa Toivon porukka osallistuu yhdessä myös Sillankorvan perinteiseen pihakirppispäivään. Kolumbus kokkaa kamerunilaista ruokaa, Molla myy unisieppareita ja Mia tarjoilee ja tiskaa. Juuri kun meno on hippeimmillään, vedensaanti koko korttelissa lakkaa kuin seinään. Mia säntää tutkimaan pihakaivoa ja saa avukseen paikalle osuneen Ilmarin. Avuliaan herrasmiehen avulla katastrofi on vältetty ja kiitokseksi Mia lupaa Ilmarille niittokoneen autotallin nurkalta. Vastineeksi Ilmari jättää Mialle kirjekuoren: “Se on vain raaputusarpa, Ilmari sanoi. -Minulla on tämmöinen pieni hassu tapa, että ostelen niitä lahjaksi. Siellä kuoressa on sitten raaputusohje myös, kannattaa lukea se ensin.”

Mia on halunnut ja saanut tehdä elämästä omannäköisensä, hän on täyttänyt sen kodin töillä ja ennen kaikkea ihmisillä. Sitä, mikä oli tarpeen oli aina riittänyt eikä turhuuteen ollut niin suurta tarvetta ollutkaan. Nyt viisikymppisenä on tarve arvioida mennyttä. Mieskin niin vähäpuheinen ja omiin oloihinsa vetäytyvä; ikätoverit ovat jo vaihtaneet kumppania kerran jos ei useammankin.

Mia ei ole koskaan säätänyt unelmiaan lottovoiton ja raha-arpojen varaan. Ilmarin kirjekuori saa odotella päivän jos toisenkin, ennen kuin Mia käy raaputtamaan. Mitä jos kohdalle jysähtääkin muhkea rahapotti?

Arpapeliä on viihdyttävä romaani, joka puhuu lempeänarkisesti elämän perusasioista. Rahastakin kyllä, mutta ennen kaikkea luottamuksesta, kohtaamisesta ja välittämisestä. Valinnoista, joilla teemme pienen nurkan maailmaa paremmaksi – tai sitten emme. Näiden viikkojen ankeita uutiskuvia vastaan Arpapeliä oli kaipaamaani vastalääkettä, sain levätä Villa Toivon yhteisöllisyyden ilossa ja turvassa. Liikuttavan kaunista ilman mitään hempeilykuorrutteita, kirjan todentuntuisten henkilöhahmojen seurassa viihtyisi vaikka pitempäänkin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.8.2016

perjantai 5. elokuuta 2016

Minuiksi: löytöretkiä henkiseen kasvuun









Tommy Hellsten ja Tiina Tuomikoski
Kirjapaja, 2016






Neljännesvuosisata sitten Tommy Hellsten paljasti lukuisissa suomalaiskodeissa jukuripäänä röhnöttävän virtahevon. Hänen ensimmäinen kirjansa, Virtahepo olohuoneessa, perustuu hänen omiin kokemuksiinsa kasvamisesta alkoholistiperheessä. Sen jälkeen Hellsteniltä on ilmestynyt parikymmentä ihmiselon kipuja ja kasvua luotaavaa teosta, usein tabujakin sohaisten. Teksteissään terapeutti, kouluttaja ja kirjailija on aina lukijalleen rohkaisevasti läsnä, hänen kirjoihinsa on ollut helppo tarttua.

Hellsten on toimittanut uusimman kirjansa yhdessä Tiina Tuomikosken kanssa. Kirja jakaantuu kolmeen osaan ja jokaisen osan alussa on Tommy Hellstenin pohdiskeleva, lyhyt puheenvuoro. Hellstenin jälkeen vuorossa ovat kirjan varsinaiset tähdet, itsensa kanssa minuiksi jo ison työn tehneet rohkeat muuttujat. Heidän tarinaansa ei kerrota nimimerkin tai nimi muutettu -hämäyksen suojissa. Muuttujat kertovat tarinansa itse ja omalla nimellään – ja se onkin mitä nerokkain ratkaisu ilmentää kirjan ideaa. Häpeästä, huonommuudentunteesta, ulkopuolisuudesta kasvaakin jotakin ainutlaatuista. Universaaleja tunteita, jotka kuitenkin tarvitsevat herkkäkorvaisen ja vastaanottavaisen kuulijan julki tullakseen.

Ihmiset tarinoiden takana valottavat historiaansa aina lapsuuteen saakka. Kuitenkin kerronta on jämäkkää ja nostaa esiin olennaisen. Lukijan on helppo poimia tekstistä itseä koskettavia oivalluksia ja omia uupumisen ja elämänilottomuuden syitä. Poppaskonsteja ei ole, muutos on työlästä ja hidasta mutta tavoittelemisenarvoista.

Omassa osuudessaan Tiina Tuomikoski kertoo omasta intuitiostaan, miten tärkeäksi hän koki pääsyn juuri Hellstenin terapia-asiakkaaksi. Kun päämäärä oli selvillä, muut tarjotut vaihtoehdot, taloudelliset satsaukset tai pitkä odotusaika olivat kyllä hidasteita vaan eivät esteitä kasvun tiellä. Minua kirjassa puhuttelikin eniten se, miten vahvasti Hellsten on tässä kirjassa läsnä kirjan muutostarinoissa. Kuin hiljaisena isähahmona konsanaan. Kirja toiminee hienona johdatuksena myös Tommy Hellstenin syyskuisen 25-vuotis juhlaseminaarin ohjelmaan Savoy-teatterissa.

Julkaistu Kirjavinkeissä 5.8.2016

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Suurlähettilään vaimo





Stefan Moster


Siltala, 2016
Alkuteos: Die Frau des Botschafters (2013)
Kääntäjä: Jukka-Pekka Pajunen
316 sivua


Aivan uusi tuttavuus minulle, tämä Espoossa asuva saksalaiskirjailija. Suurlähettilään vaimo on kolmas suomennettu romaani häneltä. Vaan entäs suomesta saksaksi - Moster on kääntänyt suomalaista kirjallisuutta saksankielelle läkähdyttävän pitkän listan. Kari Hotakaista, Matti Yrjänä Joensuuta, Ilkka Remestä... Jos siis haluaa nautiskella kotimaisesta kirjallisuudesta auf Deutsch, niin tästä nimi mieleen.

Joihinkin kirjoihin vain on vaikea tarttua, ilman että tiedostaa mitään erityistä syytä siihen. Suurlähettilään vaimo odotteli pitkään kirjahyllyssä, antoi muiden opusten kiilata tyynesti ohi. Ehkäpä kirjan kansi sai aavistelemaan vaikeaa tekstiä - ja totta kyllä, vielä lukemiseen alkuun päästyäni kirja ikään kuin viritti välillemme viileän diplomaattisen etäisyyden.

Lukemisen edetessä oivalsin, että tämä hillitty kädenmitan välimatka onkin yksi kirjan juonne. Saan nauttia tekstistä, vaikka emme oikein tuttaviksi tulekaan.

Suurlähettilään vaimo Oda elää turhauttavan valmiiksikirjoitettua elämää avioparin virka-asunnossa Suomenlahden rannalla. Hänen tehtävänsä on edustaa miehensä rinnalla, toimia valmiiden kaavojen mukaan ja esittää sopivia mielipiteitä. Diplomaattipiirien ulkopuolella - tai no, sisäpuolellakin - Odan elämä on yksinäistä. Kalenteri täyttyy ooppera- ja balettiesityksistä, näyttelyistä, esitelmätilaisuuksista, cocktailtilaisuuksista ja suurlähetystöjen vastaanotoista, jotka eivät edellytä tai tarjoa juurikaan todelllisia kohtaamisia.

Kulissien takana Oda on lapsestaan erossa elävä ja syvää huolta kantava äiti. Poika Felix asuu Saksassa vaikeavammaisten lasten hoitokodissa. Äidin mielessä poika kulkee aina mukana ja ajatuksissaan ja äänikirjeissään hän juttelee Felixille. Pelko pojan sokeutumisesta saa äidin ryhtymään uhkarohkeaan tekoon - Odastakin löytyy spontaani ja rajoja rikkova, poikastaan puolustava naaras. Apurikseen hän saa itsekseen asustelevan kalastajan, Klausin. Kaiken pintapuolisuuden keskellä hän on kohdannut ihmisen ja löytänyt vierelleen ystävän.

Staattisten ja viileiden alkuasetelmien jälkeen kirjassa on dramatiikkaa ja jännitteitä yllin kyllin. Oda ravistelee eristyneisyyden kahleitaan, mutta eipä jää Klausinkaan elämä entiselleen. Ja kaiken takana tarinaa kertookin saksalaisen kirjaston kirjastonhoitaja. Jokaisella kirjan päähenkilöistä on omat kipunsa ja kiinnikkeensä Saksaan. Loppujen lopuksi pidin todella paljon tästä tarinasta, vaikka se vieläkin nihkeilee iholla.

maanantai 1. elokuuta 2016

Takaisin koivun katveeseen







Lenita Lehto
BoD, 2016
174 sivua


Palataan ajassa hetkeksi viime kesään. Valmistauduin Suomen keskikesän juhlaan pörrösukissa ja villatakissa. Yritin puskea koleaa tihkusadetta pois näköpiiristäni lukemalla Lenita Lehdon esikoiskirjaa Suomityttö oliivimetsässä.  Nautin kirjasta, kreikkalaisesta elämänmenosta ja perhe-elämästä, vahvasta läsnäolon tunteesta jokaisella sivulla. Tuolloin toivoin kovasti voivani vielä palata Lenitan perheen pariin uuden kirjan merkeissä.

Nyt käsissäni on jatko-osa ja oliivipuut vaihtuvat yhteen supisuomalaisen maiseman symboliin, koivuun. Lenita perheineen on päätynyt muuttamaan Suomeen ja aloittamaan uuden elämän täällä. Tulevaisuuden toivo Kreikassa on peittynyt sankan talouskriisipilven taakse. Suomessa seurasimme uutisista euromaiden rahaministereiden kokoontumisia Brysselissä, kuulimme arvioita tarvittavien lainaerien suuruuksista ja takaisinmaksun mahdollisuudesta. Kreikan saamien hätälainojen ehdot olivat kovat ja leikkurin terä armoton; palkkoja ja eläkkeitä piti alentaa, valtion omaisuutta myydä ja ehkä pistää pihalle muutama valtion virkamieskin. Satunnaisia, joskin lempeiksi  jääneitä hipaisuja tästä kreikkalaisten arkeen koimme täältä kaukaa turisteina, kun media antoi ohjeita pankkiautomaattirahan riittävyydestä ja käteisen varaamisesta mukaan. Mediakuvaa, yhtä näkövinkkeliä.

Lenita Lehto kertoo tuosta painostavasta ajasta kreikkalaisen silmin, oman perheen silmin - tai sanoisinko sittenkin: sydämin. Kauppa ei käy, koska ihmisillä ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen eikä aina välttämättömäänkään. Eläkkeet laskevat 40 prosenttia, kenties enemmänkin. Työttömyystuki on minimaalinen ja kovempi ehdoiltaan kuin se, mihin me olemme tottuneet. Ja siinä keskiössä elää ihminen omaa arkeaan, omine vastuineen ja haaveineen. Sähkölaskut on maksettava (eikös juu) ja ennen kaikkea taattava lapsille eväät hyvään elämään. Kirjan sivuilta voin elävästi aistia vanhempien tunnelmat, kun Lenita miehensä kanssa istuu alas ynnäämään menoja ja tuloja. Ja tunsin itseni miltei lukijanakin tunkeilijaksi, niin isoista asioista on kyse. Kun elämisen mahdollisuuden kapenevat eikä talouskriisissä ole kyse ohimenevästä sinnittelystä, viisihenkinen perhe päättää aloittaa uuden elämän Suomessa.

Ja jälleen palaan siihen, mikä jo Lenitan esikoiskirjassa eniten sykähdytti: kreikkalaisten yhteisöllisyys, lähimmäisenrakkaus ja perhekeskeisyys. Kodin jättämisen ja maasta muuton suuret henkiset irtirepäisyt. Talo tarvitsee seinät ja katon, mutta voi sitä elämänlankojen vyyhtiä, mistä koti vuosien mittaan täyttyy! Yli 80-vuotiaan isän ja appiukon nyyhkytys riipaisee. Lähdön tunnekuohuissa on ratkaistava tuhat ja yksi käytännön asiaa, pakattava ja luovuttava - ja vielä kahdella suunnalla, sillä onhan määränpäätäkin valmisteltava uuteen elämänvaiheeseen. Miehelle ja  lapsille Suomi on kokonaan uusi kotimaa, mutta Lenitallekaan maa ei ole enää sama kuin nuorena maailmalle lähtiessä.

Keväisin on aina suuri ilon aihe nähdä uudenuutukaiset ja hennot lehdet koivuissa. Odotettu kesä, uusi vaihe! Jos oli Kreikassa oliivipuut, niin meillä koivut - juhannuskoivut, saunavihdat, koivukujat ja valkoisen tuohiverhon kuvajaiset tyynen järven pinnalla. Koivun katveeseen voi rakentaa uutta elämää.

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.