Näytetään tekstit, joissa on tunniste CrimeTime. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste CrimeTime. Näytä kaikki tekstit

maanantai 9. tammikuuta 2017

Helmikuun kylmä kosketus







JP Koskinen
Crime Time, 2016



Crime Time, rikoskirjallisuuteen erikoistunut suomalainen kirjankustantamo, tutustutti minut viime vuonna useampaan itselleni uuteen dekkaristiin. Viimeisimmäksi säästin JP Koskisen, ehkä siksi, että kansi ennakoi jotenkin tylyä ja karskia tarinaa. Arvaus meni jokseenkin poskelleen - kyllähän tämä kylmästi kosketti, mutta erittäin positiivisella tavalla. Rikos ei ole mikään siisti paketti, mutta vastaavasti yksityisetsivä Kalevi Arosuon ja hänen veljenpoikansa Juho Tulikosken etsivätoimistossa on jotenkin kotoisan kotimainen yrittämisen meininki. Ajoittain pientä bisnestä odotellessa.

En ole aiemmin lukenut Juga-Pekka Koskisen kirjoja, mutta muistan kirjastossa hipelöineeni ainakin romaania Kuinka sydän pysäytetään. Rotevampi ote kirjasta ja kotiinkanto olisi varmaan kannattanut, sillä ainakin tämän dekkarin perusteella ihastuin Koskisen tapaan kirjoittaa. Aiemmin julkaistujen lista kielii monipuolisuudesta niin teemoissa kuin genreissäkin: Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta historiallisiin ja uskonnollisiin aiheisiin. Miksi vasta nyt, kysyn itseltäni.

Helmikuun kylmä kosketus on 12-osaisen sarjan toinen osa. Alkuun hieman ihmettelin, missä kohtaa kirjan nimi saa selityksensä. Sarjapa onkin nimeltään Murhan vuosi ja jokainen kuukausi saa oman kirjansa - ja varmaan myös murhansa. Tammikuun pimeää syliä seuraa helmikuun kylmä kosketus ja uteliaisuudesta kuikuilin jo seuraaviakin; Maaliskuun mustat varjot on luvassa nyt kevättä kohti mennessä.

Nytpä on niin, että kaksikko saa asiakkaakseen naisen, jonka poika on siepattu. Äidin käytös jää vaivaamaan etsivien mieltä, sillä päällimmäisenä äidillä tuntuu olevan tilanteen hiljainen hoitaminen - ei niinkään huoli lapsesta. Sieppaaja vaatii sievoiset lunnaat, mutta tuoko se Nico-poikaa takaisin? Joku tuntuu nauttivan kissa ja hiiri -leikistä jättäessään arvoituksellisia viestejä jälkeensä. Eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää - tietenkään.

Dekkari on parhaimmillaan silloin, kun kirjan kriittiset käänteet pitävät otteessaan ja mieluimmin sen lukisi kerralla valmiiksi. Tarvitaan myös aidot ja ehkä vähän rouheatkin henkilöhahmot, joihin on helppo uskoa. Kirjan alkulehdiltä löytyy Arosuon sukupuu. Sarjan pituus tuo uutta ulottuvuutta sukutarinaan; tusinan tarinan virroissa näihin miekkosiin ehtii kiintymään. Erityisesti minua kiinnostaa, kuinka Juho kasvaa yrittäjän ja etsivän saappaisiin. Maaliskuuta odotellessa ehtisi vielä lukaista Tammikuun pimeän sylin, sitähän tässä juuri nyt eletään.  

Hups, tämähän olikin blogin 200. postaus! Mainion pyöreä luku!



sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Rikoksen evankeliumi







Harri Nykänen
Crime Time,
2016


Crime Time on tarjonnut varsinaisen dekkarisuoran tähän loppuvuoteen, heti Christian Rönnbackan jälkeen jatkoin Harri Nykäsen parissa. Kirjassa mennään melko tummasävyisissä tunnelmissa, mutta kummasti lukeminen silti valaisee tätä pimeää vuodenaikaa. Kiemuraan tarinaan uppoutumalla voi eristää itsensä purevalta viimalta ja tennarit kastelevalta rännältä - ja kevät onkin sitten jo monta kukonaskelta lähempänä.

Rikoksen evankeliumi etenee dekkariksi ovelasti. Se ikään kuin kauhoo oikealta ja vasemmalta juonta kokoon eikä suinkaan paljasta heti, mitä rikosta lukijan pitäisi lukemisellaan kuljettaa kohti ratkaisua. Ja silti tunnet koko ajan, kuinka kehä pienenee ja sinua puristetaan kohti paljastuksia...

Muurit suojaavat tarinan miljöötä suuren yleisön katseilta. Aaron Sydänmaa on vankilanjohtaja ja neljän pojan isä. Hengellisen herätyksen kokenut isä on nimennyt poikansa Raamatun evankelistojen mukaan. Matteus, Markus, Luukas ja Johannes kertovat vuorotellen elämäntarinaansa, joiden yhteisenä nimittäjänä he kantavat mukanaan rankkoja lapsuuskokemuksiaan. Isän kiihkeä uskonnollisuus vaati pojilta käytöstä ja tekoja, joista evankeliumia - ilosanomaa - saa hakemalla hakea.

Lämminhenkisestä perheyhteydestä ei siis lähdetä, vaan veljekset hommailevat omiaan kukin tahoillaan. Yksi heistä joutuu kuitenkin hengenvaaralliseen peliin mukaan ja veljesten yhteistä panostusta tarvitaan, jotta palapelin palaset loksahtelevat kohdalleen. Jokaisella on oma osansa kuviossa, aivan kuten heidän historiansakin on yhteinen.

Kun ei tarinasta sen enempää sovi paljastaa, niin kerronpa sitten tarinan vierestä havaintoja. Ensinnäkin Harri Nykänen on todella karismaattinen ja mielenkiintoinen persoona. Hänen haastattelujaan on mukava kuunnella. Entisellä rikostoimittajalla on, mistä ammentaa. Symppistelen myös sitä, että hänellä on Cisse Häkkisen vanha mersu tallissaan...

Olin niin tarinan vietävissä, että vasta kirjan loppupuolella huomasin haeskella yhteneväisyyksiä päähenkilöiden ja Raamatun henkilöiden välillä. Ja kappas vaan, poikien isä on saanut nimekseen Aaron - niin oli Israelin ensimmäinen ylipappikin, Mooseksen veli. Matteus on harmaata taloutta tutkiva virkamies, se toinen Matteus toimi alun perin Rooman valtakunnan veronkerääjänä. Kirjan Luukas on psykiatrina vankimielisairaalassa; hänen kaimansa sivistynyt historioitsija ja kirjailija, mahdollisesti lääkärikin. Entä salaperäinen Johannes, ärhäkkä Markus... Tästä näkökulmasta koko kirjan voisi lukea uudestaan ja keskittyä kiehtovaan henkilökuvaukseen - ehkäpä ennen ensi syksyä ja sarjan toisen osan ilmestymistä niin teenkin!  

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kaikki mikä kiiltää









Christian Rönnbacka
Crime Time, 2016





Raamikas ja charmikas mies univormussa, onhan se aina vaikuttava näky. Ja vaikkei komisario Antti Hautalehdosta ole ensimmäistäkään kuvaa dekkarin sivuilla, niin kovin elävänä hän silmieni verkkokalvoille piirtyy.
So nice to meet you - paikallisemmin sanottuna it vos nais tu miit juu - ihan oli ensimmäinen vaan tuskinpa viimeinen lukemani Antti Hautalehto -romaani. Kaikki mikä kiiltää on sarjassaan jo viides, joten neljästä aiemmasta riittääkin iltasatua usealle illalle. Tämä tosin koukutti sen verran, ettei pitkiä taukoja auttanut pitää.

Tapahtumien miljöönä on kesäinen, idyllinen Porvoo. Enemmän kuin mielelläni pakenen ajatuksissani vanhan Porvoon tunnelmallisille mukulakivin päällystetyille kujille ja värikkäiden puutalojen katveeseen. (En ole tainnut koskaan Porvoossa käydä, mutta mielikuvien voima on valtava.) Päivä paistaa myös kaveruksille Anton Virralle ja Sebastianille; Rikollispomo Topan piireissä olo on tuonut mukavasti helppoja hommia ja rahaa. Laitoksissa vietetty lapsuus ja vähäiset koulukontaktit eivät ole mahdollistaneet kunnollisia, komisarion katseenkestäviä työmahdollisuuksia. Krp seurailee kuitenkin nuorten reissuja aina ulkomaita myöten. Ja sittenpä päästäänkin asiaan, kun reissu alkaa mennä pahasti mönkään. Peli kovenee kilpajuoksuksi ammattilaisseurassa.

Kaikki mikä kiiltää... Harakan tavoin ihminen iskee siihen silmänsä. Jossain vaiheessa ehkä toivoo, että olisi.

Joskus on voimaannuttavaa lukea sivutolkulla syvällistä ajatusvirtaa, mutta sen vastapainoksi tarvitaan juuri tätä - vauhdikkaasti rullaavaa toiminnan kieltä. Pitkin matkaa uudet käänteet pitävät otteessaan ja keräävät painetta kohti viimeistä viidennestä eikä silloinkaan asiaa ratkaista vielä ihan sormia napsauttamalla. Siis aivan nautittavaa kotimaista dekkaria. Jännityksen lisäksi mukana on sopiva sipaisu huumoria, sellaista äijämäistä rankan työn vaatimaa.

Keep calm and thank a police officer...

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Väärä vainaja







Tuija Lehtinen
CrimeTime, 2016


Uutisotsikot vainajan vaihtumisesta hätkähdyttävät: joku on mokannut ja pahasti, vaikka sitten inhimillistä erehtyväisyyttään. Väärä vainaja on tuhkattu tai laskettu hautaan. Kun sama tapahtuu dekkarissa, syynä ei suinkaan ole sairaalan virhe tai suntion hajamielisyys. Teon takana on rikos, jonka viimeisetkin todisteet on haluttu hävittää kuin tuhka tuuleen.

Paitsi että. Aina jää se pieni jälki, outous, kuviota hajottava pala. Puoli sormenmittaa.

Uuteen dekkariin tarttuessa ja ennen kaikkea uutta dekkarisarjaa aloittaessa ensimmäinen jännäyksen kohde ei suinkaan liity itse rikokseen vaan sen tutkijaan ja sivuhenkilöihin. Millainen mies tai nainen - useimmin vielä mies - tarinaa kuljettaa? Väärä vainaja on Tuija Lehtisen ensimmäinen dekkari ja aloittaa Erja Revon tutkimusten sarjan. Ja ihastuin oitis Revon hieman kulmikkaaseen, seuransa tarkkaan valikoivaan ja omin päin pärjääjän luonteeseen. Ympärillä ei pyöri perhettä eikä miessuhteet vaadi setvimistä. Repo on jäänyt juuri poliisinvirastaan eläkkeelle - kokemusta ja näkemystä siis tarpeen tullen on, joskaan hänellä ei ole mitään aikomuksia harrastella salapoliisin työtä vapaallaan. Hänellä on Harley Davidson säilytyksessä ja mielessä moottoripyöräreissu Keski-Eurooppaan.

Ensin on kuitenkin selviteltävä äidin kuolinpesän asioita ja niissä ympyröissä Erja saa seurakseen lapsuudenystävänsä tyttären, Jennin. Jenniä vaivaa kummitätinsä kuolemaan liittyvät oudot seikat. Kuolemasta on kulunut aikaa yli vuosi ja kummitäti tuhkattu, mutta voisiko Erja silti tutkia asiaa? Viranomaiset tuskin kiinnostuisivat Jennin ajatuksista enää tässä vaiheessa, kun tärkein todiste on pelkkää tuhkaa.  Hieman vastahankaisesti Repo lupaa penkoa asiaa, ja huomaa pian olevansa kokoamassa erikoista palapeliä.

Luetun perusteella en usko ollenkaan, että Erja Repo malttaa pitää näppejään irti rikoksista jatkossakaan. Kunhan hän nyt saisi sen moottoripyöräreissunsa tehtyä, niin sittenpä odottelemme häntä uusien tapausten pariin. Vaikka hän listaa monen entiseen työkaverinsa pitäneen häntä "kireäpipoisena, nuivana ja kuivana työkaverina. Vanhapiika puutteessa, tyly täti, ikävä impi, ynseä ylikonsta.", niin lukijalle hän on viihdyttävää ja särmikästä seuraa. Värikkäitä aina nimiään myöten ovat myös miehet, joilla on osansa Revon tutkimuksissa. Vai mitäs tykkäätte tyypeistä Vattulainen ja Jortikka?

Juuri tällaiset rikokset ovat minun mieleeni, joissa lukijaa ei ahdisteta ylenmääräisellä väkivallalla ja verenvuodatuksella. Kotimainen dekkari on hyvä vastalääke syksyn harmauteen, kyllä!










lauantai 24. syyskuuta 2016

Pikku enkeli






Tapani Bagge
CrimeTime, 2016





Pikku enkeli on Tapani Baggen uuden dekkarisarjan avausosa. Sen myötä pääsin minäkin viettämään rikoskomisario Sundmanin porukan kanssa kuherruskuukautta, sillä kyllä tästä selvästi pitempi suhde on kehkeytymässä. Tosin kuukausi typistyi pariin vuorokauteen, lukemista tauottivat vain pakolliset työ- ja kotivelvoitteet. Halusin päästä tarinan loppuun ja paljastaa pahikset. Oma vastuunsa on toki lukijankin rikoksen ratkaisusta otettava ja saatettava juttu omalta osaltaan valmiiksi.

Lukijaa ei päästetä alkua pitemmälle, kun jo tarvitaan poliisia paikalle. Pienen rannikkokaupungin arkiset toimet pysähtyvät löytöön ojanpohjalta. Lukiolaistytön elämä on päättynyt mitä ilmeisimmin rikoksen uhrina. Alkuun kierrellään ytimen ympärillä kuin kissa kuumaa puuroa. Uusia henkilöhahmoja putkahtelee esiin toreilta ja turuilta, sillä epäilyksenalaisia ja asianosaisia tarvitaan harhauttamaan niin etsiviä kuin lukijakuntaakin. Samana yönä on sattunut toinenkin rikokseen vivahtava kuolemantapaus. Syksyisessä Elviiran kaupungissa käykin kuhina, kun poliisit suorittavat tutkimuksia monella taholla. Entä yhdistääkö näitä kahta tapausta jokin vai onko samanaikaisuus vain sattumaa?

Sundmanin porukka muodostaa mielenkiintoisen ja rouhean suorasanaisen työyhteisön. Viisikymppisestä Sundmanista aistii erityisesti sen, että kovaa työtä on tehty ja paljon on nähty tähän ikään mennessä. Poliisin arjen sanoittamiseen tarvitaan toisinaan vahvoja sanoja - ja viskiä työn ja vapaan rytmittämiseen. Niinhän se on, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Dekkariin sopivasti Pikku Enkelissäkin poliisit esiintyvät esittelyn jälkeen lähinnä vain sukunimillään, mikä ainakin minulle viestii heidän virkavalta-asemastaan ja tietystä etäisyydestä ympäristöönsä nähden. Pieni pehmentävä notkahdus kaavaan on naispoliisien kohdalla, he saavat tekstiin satunnaisesti tilaa myös Janena ja Tainana. On mielenkiintoista nähdä, miten eri hahmot saavat sijaa seuraavissa osissa, Töltti jää jo nimensä perusteella mieleen erityisenä henkilönä. Jokaisella on omat haasteensa yksityiselämässään, joten hyvin elämänmakuisia hahmoja yhtä kaikki. Jatkoa ajatellen juuri henkilögalleria herättää uteliaisuutta; kuinka poliisilaitoksella kemiat kehittyvät ja mitä tapahtuu virka-ajan jälkeen kotirintamalla?

Tapani Bagge on kirjoittanut yli 30 vuotta ja Aamulehden pari päivää vanhan jutun mukaan kirjoja on nyt ilmestynyt täysi sata. Siis aivan huikea määrä! Tuo juuri ilmestynyt sadannes kirja onkin todella mielenkiintoinen: Se murhaa joka osaa - dekkarin tekemisen taito. Vaikka ei haaveilisi dekkarin kirjoittamisesta, niin lukijanakin on houkuttelevaa kuulla rikosromaanin vaatimasta taustatyöstä ja henkilöiden ja tilanteiden rakentamisesta. Jännää!