maanantai 25. joulukuuta 2017

Siunattu maailmanloppu










Liinu Lähde
Reuna, 2017






Assyrialaiset ja roomalaiset näkivät ilmassa maailmanlopun enteitä jo ennen ajanlaskumme alkua. Sittemmin eräpäivä on lyöty lukkoon satoja kertoja, ja yhtä monta kertaa se on peruttu. Myös Aarnikylän pastori Kämäräinen on siinä vakaassa uskossa, että maailmanloppu on lähellä. Enteitä tästä on ollut ilmassa jo kaksitoista vuotta. Seurakuntalaistensa uskollisena palvelijana hän jaksaa muistuttaa asiasta niin saarnoissaan kuin muissa kohtaamistilanteissa. Lapset kastettaisiin yhden ja saman kaavan mukaan loppuun asti. Maailmanloppu tekisi rakkaudestakin lopun, mutta jäljellä olevan rajallisen ajan Kämäräinen evästäisi hääparia rakastamaan toisiaan. Onnea, vaikka sitten lyhyemmänkin kaavan mukaan.

Aarnikylän kotoisa yhteisöllisyys ottaa lukijan avosylin vastaan. Mitä siitä, jos ollaan maailmanmenosta syrjässä, monen mielestä tuskin Suomen kartallakaan enää. Aarnikylässä on väljyyttä kunkin taaplata tyylillään. Asukkaat ovatkin melkoisia persoonia. Keskeiseksi henkilöksi heistä nousee Hilja Honkanen, jota ahdistaa ajatus venäläisten sotaisista aikeista. Leskeksi jäänyttä Hiljaa alkaa jo ikä painaa sen verran, että ympäristöstä nousee paineita siirtyä valvotumpaan asumiseen. Hiljaa ajatus ei miellytä, ei senkään jälkeen, kun hän murtaa lonkkaluunsa. Sairaalareissun jälkeen vanhus palaa kotiinsa varsin avaruudellinen olento seuranaan. Naapuriapua hän saa myös pastori Kämäräiseltä.

Hilja Honkasen kaatumisen jäisellä pihalla voi senkin katsoa yhdeksi maailmanlopun enteeksi, koska yhtä sun toista poikkeuksellista Aarnikylässä alkaa tapahtua. Tulipalot seuraavat toistaan ja asiaa vaikeuttaa vielä palopäällikkö Tossavaisen joutuminen onnettomuuteen. Olkoonkin maailmanloppua ilmassa, silti tai ehkä juuri sen takia on hyvä selvittää keskeneräiset asiat perin juurin. Ja olipahan kylälle saatu vielä näin viime metreillä uusi asukaskin, Volter Lahtinen Viron puolelta.

Liinu Lähde on toden totta puhaltanut hengen hahmoihinsa. Henkilöt ovat riemastuttavan aitoja ja eläväisiä, pastorin ja Hiljan lisäksi ennen kaikkea Röntysen ukko ja akka ja suutari Asikainen. Tarina kulkee hauskasti polveillen, kunnes sekaan kudotaan tummempia sävyjä – lopulta kirjan varsinainen sanoma kolahtaa aika traagisesti. Aarnikylän ympyrät voivat vaikuttaa pieniltä, mutta tarkemmin katsoen kylä on täynnä oman elämänsä voimahahmoja. Ei se historia mihinkään häviä, vaikka ote rollaattorin kahvoista heikkenee. Vanhuuskin on eräänlaista hidasta maailmanloppua, mutta ihmisarvon ja itsenäisyyden ei soisi siinäkään kesken loppuvan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 20.12.2017

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Kun sanat ei kiitä









Dieter Hermann Schmitz
Atena, 2017



Saksansuomalaista pilkettä silmäkulmassa. Yhä itsenäisyyspäivän sinivalkoisissa jälkitunnelmissa on ilo tarttua Dieter Schmitzin romaaniin Kun sanat ei kiitä. Ainahan meitä on kiinnostanut se, mitä mieltä meistä muualla ollaan. Näin maan juhlavuonna on aivan erityistä pohtia Suomea ja suomalaisuutta - ja ottaa mukaan vähän maan rajat ylittävää näkökulmaa. Syyskuussa fiilistelin suomalaisuutta brittimiehen matkassa, kun luin Joel Willansin kirjan 101 very Finnish problems. Schmitzin lähestymistapa on toinen, vaikka aviomiehenä ja isänä hänkään ei ole arjen ongelmilta suojassa.

Schmitz asuu Tampereella suomalaisen perheensä - joskin lapsensa hän määrittelee suoksalaisiksi - kanssa. Hän työskentelee Tampereen yliopistossa saksan kielen lehtorina ja on mukana työryhmässä, jossa haetaan sitä suomalaisinta sanaa. Ehdotuksia otetaan vastaan nettiportaalin kautta, suuri yleisökin on siis tässä kulttuurihankkeessa mukana. Alkutilanne on mitä mainoin sanojen kalastelulle, kun asialla on saksalainen, työkseen kielten ihmeisiin kiintynyt ja samalla jo suomalaiseen yhteiskuntaan solahtanut mies. Rikkaan, rakkaan kielemme kukkaset tuntuvat ilahduttavan häntä aidosti: skumppa, kahvitus, taskumatti. On myös lempisanoja kuten lämpimämpi ja jompikumpi, joista saisi vaikka tuutulaulun. 

Schmitz kertoo hersyvästi perheensä arjesta. Hän haluaa olla paras isä lapsilleen ja saada vaimonsa hehkumaan onnesta. Ja jos vielä perheen lemmikkikissankin kuriin saisi, niin hyvä olisi. Hyvää tahtoa ja sinnikästä yritystä on paljon, mutta vaimossa, tyttäressä, pojassa ja katissa on kyllä työmaata yhdelle miehelle enemmän kuin kylliksi. Ilman erilaista kulttuurista taustaakin, saati sitten sen kanssa. Yhteentörmäykset ja väärinkäsitykset värittävät arkea, viestit eivät aina mene perille toivotulla tavalla kielten ammattilaisellakaan.

Tottahan toki tällaisessa kirjassa on paikkansa myös kulttuurien vertailulla. Esimerkiksi isänpäivän vietossa on lähdetty Saksan maalla aivan toisille linjoille kuin Suomessa. Me kokoamme perheen yhteen ja annamme kaiken huomiomme (edes kerran vuodessa) isälle. Vaan saattaisi tuo saksalainen mallikin monelle isälle maistua: "Saksassa isät lähtevät porukalla retkelle ja ottavat evääksi rutkasti olutta."

Kirja koostuu pienistä tarinoista ja tuokiokuvista, jotka saavat lukijankin makustelemaan suomalaisia sanoja suussaan. Muistin ja tunnistin myös ilon, jota olen joskus tuntenut  sanojen kauneudesta vieraskielistä tekstiä lukiessani. Schmitzin perhe-elämän koomiset käännökset naurattavat, mutta väliin mahtuu hyvin herkkiäkin hetkiä - kuten Tiikeriankan kotiin paluu. Sillä hetkellä ajattelin, että vuodet ja härmäläinen vaimo ovat koulineet Hermannista hyvin suomalaisen miehen. Teoillaan rakastavan, hyvää tahtovan ja lähimmäisistään vastuuta kantavan. Tai kenties samat ominaisuudet pätevät saksalaiseenkin mieheen, ilman vertailukohtaa on vaikea sanoa.

Kun joulunpyhinä on olo ensin tukevoitettu kinkulla ja porkkanalaatikolla, voinkin palata näiden tarinoiden pariin ja nautiskella kalorittomista suomen kielen vivahteista. Joskus ne vivahteet ovat hyvinkin hienovaraisia, ja on väliä sillä, sattuuko puhumaan komioista ranta- vai rintamaisemista.





torstai 7. joulukuuta 2017

Mummo






Antti Heikkinen

WSOY, 2017




Antti Heikkinen kirjoittaa mummosta, joka jää syrjään suurten linjojen historiankirjoituksesta. Elämänpiiri jossakin tuskin nimeltä mainittavassa Savon korpipitäjässä on kapea ja arkinen. Kuitenkin se on vankka palasensa Suomen historiaa, osa sitä perustaa, jolle maata on rakennettu.

Tarinan kertojina vuorottelevat Mummo ja Äiti. Alkuun onkin haastetta kerrakseen saada selkoa, kuka kukin on. Sillä Mummonkin tarina alkaa kaukaa lapsuudesta, pikku-Maijana aikuisten säröistä elämää tuvan kynnyspuulta seuraillessa. Ja hyvä niin, jotta ymmärrämme, kuinka pienestä lettipäästä kasvaa elämän koettelemuksissa sisukas selviytyjämummo. Omat toiveet sotkeutuvat arjen ja ajan vaatimusten jalkoihin. Otetaan sodan runttaukset vastaan, sinnitellään pula-ajan niukkuudessa. Äidin kuolema ja Esteri-sisaren vaikeudet kasvattavat Maijan kuormaa, isääkin on jaksettava tuupata eteenpäin. Isän kuoleman jälkeen Maijan on oltava isäntänä ja emäntänä, sisaruksista ei ole talon pidossa apua.

Eikä Äitikään ole aina ollut äiti vaan pieni Marja-Liisa tyttönen. Hän kipuilee isättömyyttään ja hakee miehen mallia elämäänsä opettajastaan, surullisin seurauksin. Eikä Marja-Liisa ole ainut, jonka on mietittävä sukulaissuhteita uusiksi – ylipäätään ihminen voi olla ihan muuta kuin mitä kertoo olevansa. Sen saa Esterikin kokea, kun taloon saapuu pääkaupungin poika Eero.

Antti Heikkinen kertoo kirjoittaneensa kirjan kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle. Ihailen tapaa, jolla hän sen tekee ja kuinka tuo osin jo unohtumaan päin oleva elämänmuoto herää henkiin tarinassa. Työ on kovettanut kädet ja naissisu vain kasvanut. Kaiken karuuden keskelläkin kirjassa on valtavasti lämpöä ja syrjäkylän elämän aitoutta. Maan juhlavuonna kirja on myös oiva muistutus siitä, miten itsestäänselvyyksinä monia aiempien sukupolvien saavutuksia pidämme emmekä muista niitä hyvinvointimme keskellä arvostaa. Ja murre, se on kuin rukiista leipää mustikkasopan kera.

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.12.2017

maanantai 4. joulukuuta 2017

Myötätunnon mullistava voima






Frank Martela, Miia Paakkanen ja  Anne Birgitta Pessi (toim)

PS-kustannus, 2017


Suomen juhlavuonna on pohdittu paljon sitä, miten Suomi saadaan nousuun. Anne Birgitta Pessin, Frank Martelan ja Miia Paakkasen toimittama tietoteos nostaa esiin yhden tärkeän näkökulman; myötätunnon merkityksen niin työorganisaatioissa kuin elämässä laajemminkin. Kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessi on johtanut Helsingin yliopistossa CoPassion -hanketta, joka on tutkinut myötätunnon vaikutusta työhyvinvointiin ja sen myötä myös yritysten ja yhteisöjen menestymiseen.

Aluksi kirja keskittyy määrittelemään, mitä myötätunto on ja mikä on sen suhde naapurikäsitteisiin kuten empatiaan ja altruismiin. Kirjassa luodaan myös katsaus käsitteen historiaan ja yhteyksiin eri tieteenaloihin. Myötätunto ja ihmisten välinen kanssakäyminen on pohdituttanut jo antiikin ajan filosofeja ja se on keskeisessä roolissa myös kaikissa suurissa kirjauskonnoissa. Toisaalta se on ollut ajankohtainen tutkimuksenkohde viime vuosikymmeninä psykologiassa ja organisaatiopsykologiassa.

Kaikessa arkisuudessaan myötätunto on usein pieniä arjen tekoja ihmiseltä ihmiselle. Ne palkitsevat niin antajaansa kuin myötätunnon kohdettakin. Mitä läheisemmästä ihmisestä on kyse, sitä luontevammin elämme mukana hänen iloissaan ja suruissaan. Kirjassa keskitytään tarkastelemaan myötätuntoa ennen kaikkea yritysten ja organisaatioiden näkökulmasta ja tällöin suuri vastuu hyvinvoinnin ja menestymisen edistämisestä lankeaa johdolle ja esimiehille. Työntekijän on helpompi sitoutua yhteisiin tavoitteisiin turvallisessa ilmapiirissä. Tunne yhteisöllisyydestä ja työn merkityksellisyydestä vapauttaa luovuuteen ja innovaatioiden syntyyn. Myötätunnon lisäksi myötäinto puhkeaa kukkaan! Tuntuu loogiselta ajatella, että kaiken jatkumona on sekä työssään paremmin viihtyvät työntekijät että tuottavuuden nousu.

Myötätunnon mullistava voima on sopivasti sekä teoriaa että käytäntöä. Se toimii käsikirjana alan ammattilaisille, mutta koskettaa aiheellaan ihan jokaista meistä. Kirja saattaa sisältää innostuksen siemeniä toisen huomioimiseen ja pienten hyvien tekojen tekemiseen.

Julkaistu Kirjavinkeissä 4.12.2017

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Ainoa, mikä jää






Kari Enqvist & Janne Saarikivi
WSOY, 2017





Ainoa mikä jää on kahden erilaisen maailmankatsomuksen, kahden erilaisen ajattelijan dialogikirja. Kari Enqvist on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tuottelias kirjailija. En ole aiemmin tutustunut Enqvistiin enkä lukenut hänen kirjojaan, mutta esittelyissä niiden luvataan olevan riittävän kansantajuisia vähemmältäkin kosmologian tai ydinfysiikan tietopohjalta ponnistavalle. Janne Saarikivi on filosofian tohtori, kielitieteilijä ja niin ikään tutkijana Helsingin yliopistossa. Hänet tunnetaan yhteiskunnallisena keskustelijana ja kolumnistina sekä sanoituksistaan Ultra Bra -yhtyeelle. Yhteisessä kirjassaan nämä herrat, uskonnoton luonnontieteilijä ja uskonnollinen humanisti, käyvät keskustelua elämän perimmäisistä kysymyksistä, kaiken synnystä ja tarkoituksesta. Kirjeenvaihto koostuu yhteensä viidestä kirjeparista ja jokaisen niistä voi katsoa muodostavan tarkkaa pohdintaa kunnon luvun verran.

Uskonnollinen ja tieteellinen elämänkatsomus ottavat mittaa toisistaan, kun he haastavat toisiaan ja perustelevat omia näkemyksiään. Saarikiven teksteissä on keskiössä tunteva ja elävä ihminen, jolla on oma historiansa ja jolle usko antaa toivoa ja turvaa. Kielitieteilijänä hän kyseenalaistaa niitä merkityksiä, joita luonnontieteilijä eri ilmiöille antaa. Hänelle ihminen on yhteisönsä jäsen ja yhteisöt jäsentävät todellisuutta omin lukemattomin ja mielenkiintoisin tavoin ja sanoin.

Enqvistin todellisuus on fysikaalinen. Hänen työnsä on tutkia alkuräjähdystä ja erityisesti maailmankaikkeuden ensimmäistä sekuntia. Ihminen on osa tuota kuviota ja osa avaruuden hiukkasten liikettä. Uskonnot eivät vastaa hänen kysymyksiinsä millään tapaa ja uskonnollisuus on hänelle yhdentekevää, joskin ilmiönä kiinnostavaa. Siten ei ole tarvetta myöskään pohdiskella kuolemaa, sillä fyysikolle keho on aikansa toimiva hiukkastehdas ja siinä kaikki.

Jokin aika sitten Pokémonit saivat suuret joukot liikkeelle, vaikka niitä ei voinut nähdä, kuulla tai haistaa. Ne olivat löytäjälleen arvokkaita ja todellisia. Onko Jumala tai jumalia siis olemassa, vaikka kukaan ei ole häntä tai heitä nähnyt? Onko ihminen vain irrationaalinen lastu tunteidensa laineilla vai onko hänen elämällään syvempi tarkoitus ja kaipuu Jumalansa yhteyteen? Onko olemassa rakkautta, vapautta tai onnea ilman CERNin todisteita tai kaukoputkihavaintoja? Enqvist ja Saarinen tekevät abstraktisista kysymyksistä konkreettista ja mielenkiintoista luettavaa. Heidän suorasanaisuutensa – kuitenkin toinen toistaan kunnioittaen – antaa lukijallekin tilaa katsoa omaa näkemystään myös vastapuolen silmin.

Mukaansatempaavaa ajattelemisen aihetta, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.11.2017




sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Tove Janssonin Muumilaakson maailma







Philip Ardagh ja Frank Cottrell-Boyce
WSOY, 2017



Muumit ovat levittäytyneet astiakaappeihimme ja vaatekomeroihimme, ylipäätään kaikille mahdollisille tarttumapinnoille, mutta yhä ne ainoat oikeat muumit elävät Tove Janssonin kirjojen sivuilla. Mörkö kahvikupin kyljessä on vain kiiltokuvaa verrattuna siihen kansien välissä lymyävään hahmoon, joka saa pienen kuulijansa jännityksestä tarrautumaan kaksin käsin pikkujakkaransa reunoihin. Muumilaakso asukkaineen on aivan ainutlaatuinen menestystarina, vertaansa vailla. Ja mistä tarina saikaan alkunsa – ensimmäisestä muumipeikon hahmotelmasta ulkohuoneen seinässä joskus 1930-luvulla!

Brittiläinen kirjailija Philip Ardagh on julkaissut yli 70 kirjaa lapsille ja aikuisille, suomeksi häneltä on julkaistu ainakin Tatun talo -nimistä lasten tietokirjasarjaa. Ardagh tunnustaa olevansa Lifelong Moomin Fan ja tämä rakkaus todellakin huokuu hänen kirjoittamastaan teoksesta Tove Janssonin Muumilaakson maailma. Kyseessä on tietokirja, joka esittelee Muumilaakson asukkaat, heidän elämänfilosofiaansa ja asuinympäristöänsä. Sen jälkeen vuoron saa itse taiteilija Tove Jansson ja hänen elämänsä.

Aikoinaan perheessämme on luettu Muumi-kirjoja nimenomaan satukirjoina ja mieliinjäävimpänä tunteena noista hetkistä on ollut ilo lasten eläytymisestä Muumien maailmaan. Aikuisen silmin Muumilaakso on aivan ainutlaatuinen filosofian kehto ja kirjoissa ollaan elämän isojen kysymysten äärellä. Juuri näiden pohdintojen pariin Ardaghin kirja vie. Se avaa satuihin uusia näkökulmia Tove Janssonin elämänhistorian kautta; Muumilaakson asukkaissa on paljon piirteitä myös Toven lähipiiristä. Aloin nähdä Tiuhtin ja Viuhtinkin aivan uudessa valossa; he ovat ihan malliesimerkki siitä, millaisia salamerkityksiä tarinoihin on kätketty. Toisaalta jokainen lukija voi löytää itsestään hahmojen eri luonteenpiirteitä.

En ollut myöskään aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, missä maailmantilanteessa ensimmäiset muumitarinat julkaistiin. Eurooppaa repi toinen maailmansota. Janssonien taiteilijapiireissä keskusteltiin ja otettiin kiivaastikin kantaa myös poliittisiin kysymyksiin. Muumilaaksossakin elämä on täynnä vaaroja ja katastrofeja, mutta niistä selvitään yhdessä ja selviytymistä voidaan juhlia yhdessä – ja nimenomaan kotona, muumitalossa. Muumipappa tarvitsee vapautensa ja Nuuskamuikkunen omat retkensä, mutta aina on myös paikka, mihin palata ja ystävät, jotka odottavat ja ottavat vastaan. Muumilaaksossa porukkaan mahtuvat kaikki, vaikka jokaisella on omat metkunsa ja joskus konstikkaatkin luonteenpiirteensä. Jokainen saa myös olla sitä, mitä on.

Kiehtovaa Muumi-kirjoissa on myös luonnon kuvaus. Se on vuodenaikojen vaihteluineen niin perisuomalaista – eikä edes niin satuakaan meille. Muualla maailmassa talven tulo Muumilaaksoon on varmasti paljon vaikuttavampaa ja eksoottisempaa. Meri on aina läsnä, tärkeänä ja rakkaana mutta usein myös uhkaavana vaarana.

Ardagh on tehnyt kirjan muumi-ihailijan intensiteetillä ja Janssonin työtä syvästi kunnioittaen. Frank Cottrell-Boyce on kirjoittanut kirjaan esipuheen sekä luvun ”Mihin taidetta tarvitaan?” Kirjassa on paksuutta ja painoa, koska tuhdin tiedon lisäksi kirja on kauniisti ja reilumuumisti kuvitettu. Mukana on myös paljon lainauksia Muumi-kirjoista. Teos sopii mitä mainioimmin myös lasten kanssa katseltavaksi ja luettavaksi, vaikka Tove Jansson -osuus onkin aikuisille lukijoille suunnattu. Rakastuin tähän kirjaan, ei yhtään sen vähempää.

Julkaistu Kirjavinkeissä 19.11.2017

maanantai 6. marraskuuta 2017

Maorien laulu







Sarah Lark
Bazar, 2017


Maorien laulu kahlitsi minut sohvan lukunurkkaan kahdestakin syystä. Kirjassa on järkälemäiset yli 860 sivua, joten sitä ei noin vain kantele mukanaan. Toisekseen tarinassa on ajoittain draamaa niin, että lukemista on mahdotonta jättää kesken. Pitkästä aikaa kirja, jota luin yöunia uhmaten pikkutunneille!

Sarah Larkin Uusi-Seelanti -sarjan aloitti Valkoisen pilven maa. Se keskittyi Helen Davenportin ja Gwyneira Silkhamin, kahden juuriltaan englantilaisen naisen tarinaan ja kuvasi heidän juurtumistaan uuteen kotimaahansa Uuteen-Seelantiin. Nyt 40 vuotta on vierähtänyt, Gwyn asuu Jamesinsa kanssa yhä Kiwardin lammasfarmilla ja Helenillä on pieni majatalo johdettavanaan. Molemmat naiset ovat myös jo isoäitejä. Maorien laulu nostaa esiin uuden sukupolven ja sukusaagan keskiössä ovat nyt lastenlapset Elaine O’Keefe ja Kura Warden.

Historia toistaa itseään ikävällä tavalla, sillä Elaine ja Kura kokevat isoäitiensä tapaan kovia rakkauselämässään. Erityisesti Elaine saa pettyä ankarasti. Ensin hänen ensirakkautensa lankeaa kerrasta serkkutyttö Kuran pauloihin ja seuraavan miehen kanssa elämä muuttuu painajaiseksi. Kuran suurin rakkaus on musiikki ja hän tarvitsee vierelleen miehen, joka auttaa häntä toteuttamaan unelmansa. Tie tähtiin ja maailman oopperasaleihin on kuitenkin kivinen ja monella mutkalla. Nuoret naiset joutuvat kovien valintojen eteen elämässään, mutta kunnon kehitystarinan tavoin pettymykset kääntyvät lopulta voitoiksi.

Eletään siis 1800-luvun loppua ja maorien ja Euroopasta saapuneiden pakehojen rinnakkain elo on vieläkin varsin nuorta. Toisaalta yhteiskunnalliset erot korostuvat, toisaalta kasvetaan naapureina ja kulttuurit sekoittuvat – onhan Kura Warden itsekin puoliksi maori. Kakkososassa lammasfarmareiden rinnalle nousevat uudenlaiset miehet, kun tapahtumapaikat siirtyvät nummilta kaupunkiin ja kaivosten liepeille.

Sarah Lark osaa todellakin draamaruuvia kiristää ja pitää lukijaa otteessaan. Kuitenkin kun viimeinen sivu on käännetty, tarina myös päästää irti, eikä aiheuta sen syvempää pohdintaa – kunnon viihdettä siis.

Julkaistu Kirjavinkeissä 6.11.2017

torstai 19. lokakuuta 2017

Perintötila






Anne B. Ragde
Tammi, 2017





Luin Neshovin suvusta kertovan Berliininpoppelit -trilogian muutama vuosi sitten yhteen menoon. Perhedraama jäi mieleen kiehtovana lukukokemuksena ja tuntui haikealta jättää tutuksi tulleille kirjan hahmoille jäähyväiset päätössanojen myötä. Nyt Neshovin veljekset ja kumppanit tekevät kuitenkin comebackin, ainakin yhden kirjan verran.

Ragde tuo henkilönsä niin juohevasti näyttämölle heti kirjan alussa, että trilogian tapahtumat on helppo palauttaa mieleen. Tormod on hoivakodissa neljättä vuottaan. Vekkuli homopari Erlend ja Krumme elävät rinnan omaa parisuhdettaan ja lapsiperhe-elämää. Kaikki kunnia heille siitä, että he jaksavat pitää keskinäistä hellittelyään ja keskustelua yllä lastenhoidon ohessa. Hautausurakoitsija Margidollekin on vuosia karttunut lisää ja työhön on tullut uusia paineita, joiden keskellä hän sinnittelee eteenpäin. Onhan hän vähän synkkä ajattelija, mutta samalla myös hyvin vaikuttava ja ammattinsa timantiksi hioma hahmo.

Trilogian suurten tunteiden maatila on yksinäisyydessään pimeä ja rapistunut, pellot on vuokrattu pois. Torunn, josta isä toivoi työnsä jatkajaa, on toisaalla turhautunut ja onneton parisuhteessaan. On aika tehdä uusia suunnitelmia. Onko nyt kulunut tarpeeksi aikaa, jotta Torunn on valmis kohtaamaan kaiken sen rikkinäisyyden ja kaikki ne traumat, joita kerran pakeni?

Perintötilan tunnelmassa on paljon samaa surullista virettä kuin Berliininpoppelit -trilogiassakin. Mutta kuten alkuteoksen nimestä voi päätellä – alltid givelse – aina on mahdollisuus myös ymmärtämiseen ja anteeksiantoon. Vaikeneminen sulaa pikkuhiljaa parempaan kommunikointiin. Jos ja kun tulevaisuus näyttää valoisammalta, niin olisipa hienoa lukea vielä lisää suvun vaiheista!

Julkaistu Kirjavinkeissä 18.10.2017

tiistai 10. lokakuuta 2017

Läpivalaisu - Pitkät jäähyväiset alkoholille




Riitta Castrén
Gummerus, 2017






Riitta Castrén eli menestyvän uranaisen elämää ja suhtautui työhönsä toimittajana intohimoisesti. Työ loisti tärkeyslistan ykkösenä ja olemisen stabiilina, luotettuna elementtinä. Kun elämässä tapahtui liikaa muutoksia ja paineet kasvoivat liian suuriksi, sosiaaliset ja nautinnolliset viinihetket vaihtuivat yksin tissutteluksi. Tunnollinen suorittaja ja herkkä selviytyjä ei enää jaksanut kannatella taakkojaan vaan turvautui alkoholin lohtuun.

Niin tavallinen tarina, ja silti jokaisella omanlaisensa ja oman henkilöhistoriansa muovaama. Kaksi ihmistä Castrénin lähipiirissä sairastui vakavasti. Työpaikalla tapahtui isoja muutoksia ja lopulta Castrén sai potkut. Menetykset kävivät ylivoimaisiksi ja katkeruus valtasi mielen. Viinilasillisten määrä kasvoi kuin huomaamatta, mutta se ei alakuloa enää parantanut – päin vastoin. Pelko fysiikan pettämisestä sai Castrénin hakemaan apua viime hetkellä. Lääkäri teki selväksi, että maksa ei kestä enää tippaakaan alkoholia. Alkoholi oli naukannut elämästä myös kohtuuttoman suuren siivun iloa, unelmia, arjen tärkeitä rutiineja. Kun olo on kuin kuoleman kielissä, juominenkaan ei enää maistu.

Toipuminen on pitkä prosessi, jota Riitta Castrén kuvaa nöyrästi ja rehellisesti. Ei ole kyse vain korkin kiinni kiertämisestä ja kiinni pitämisestä, vaan syvällisestä matkasta itseensä – sisimpänsä läpivalaisusta. Lapsuudesta, minähistoriasta, tehdyistä valinnoista ja niiden motiiveista. Omien vanhempien valinnoista ja motiiveista niiden takana. Jos kirjan alkuosa näyttää sen, miten helppoa on luiskahtaa kohtuukäyttäjästä alkoholismiin, niin loppuosa lohduttaa armollisuudellaan – elämän luonteeseen vain kuuluu laittaa meidät aika ajoin polvilleen. Silti vuosienkin vinoon menon jälkeen kurssia voi korjata, katkeruudesta voi päästää irti ja useimmiten apuakin on tarjolla.

Tätä kirjaa voin sydämestäni suositella kaikille henkisestä kasvusta ja selviämisestä kiinnostuneille. Minua Riitta Castrénin elämänkäsitys puhutteli suuresti, lukijana on helppoa aistia lämmin ja herkkä, elämää rakastava ja sen mysteereitä kunnioittava ihminen tekstin takana.

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.10.2017

maanantai 11. syyskuuta 2017

101 Very Finnish Problems






Joel Willans
Gummerus, 2017




Talvi yllättää suomalaiset joka vuosi, mutta ulkomaalaiset yllättyvät Suomessa paljon muustakin kuin ensimmäisistä talvikeleistä. Tim Walkerin viime vuonna ilmestynyt Lost in Finland kertoi amerikkalaismiehen asettumisesta Suomeen, nyt Joel Willans tarjoaa meille brittinäkökulmaa – ja kas, kirjojen teemat ovat hyvinkin yhteneväiset. Willans osoittaa kirjansa selviytymisoppaaksi ulkomaalaisille, mutta arvatenkin tätä kirjaa lehteillään ahkeraan myös ihan suomalaisin kätösin. Itse ainakin tunnustan heti kättelyssä uteliaisuuteni ja halun tietää, mitä noinkin pitkä lista suomalaisia omituisuuksia ja ongelmia pitää sisällään.

Toisin kuin Tim Walker, Willans ei juurikaan kerro itsestään ja perheestään Suomessa. Johdonmukaisesti hän pureutuu yhteen suomalaisen elämän ominaispiirteeseen kerrallaan ja omien kokemustensa sijaan hän puhuu mieluummin brittiläisestä tavasta tai englantilaisesta systeemistä, silloin kun vertailua tarvitaan. Jokainen Very Finnish Problem on oma lyhyt lukunsa, jonka lopuksi Willans antaa lyhyen selviytymisneuvon, esimerkiksi näin: ”If you need to deal with kids eating Rudolph, just tell them it comes from the famed long-horned Finnish Lapland cow, and watch as they douse it in ketchup and chow down with delight.”

Willansin lista on sata ja yksi kohtaa pitkä, mutta yllättävän moni näistä luvuista liittyy kuitenkin tavalla tai toisella neljään perusasiaan: säähän (ja kylmyyteen), metsään, hankalaan kieleen tai saunaan (ja alastomuuteen). Silti teksti ei tunnu kliseiseltä eikä liialta yleistämiseltä, sopiva asioiden kärjistäminen tekee vain tekstistä hauskempaa luettavaa. Kun kuitenkin yhä haluamme kuulla, mitä muut ovat meistä mieltä, niin miksipä ei saman tien voisi nauttia omalaatuisesta, sarkasmin- ja ironianhöyryisestä brittihuumorista! Very Finnish Problems viihdyttää myös somessa, Facebookissa sillä on lähes 250 000 tykkääjää.

Tässäpä hauska lahjaidea ulkomaiselle ystävälle! Leppoisaa tämän parissa on myös notkistella omaa englanninkieltään, kieli on helppolukuista ja aiheet tuttuja. Jos lueskelun sivuun kaipaa myös ääntä, kannattaa mennä Inktank.fi -nettisivustolle ja kuunnella Willansin podcasteja Suomesta ja suomalaisuudesta.

Julkaistu Kirjavinkeissä 11.9.2017

perjantai 8. syyskuuta 2017

Myrkkykeiso







Eppu Nuotio
Otava, 2017






Salillinen marttoja kuuntelee innostuneena Ellen Lähteen esitelmää puutarhamatkasta. Tästä alkaa tutustuminen Eppu Nuotion uuteen naisetsivähahmoon. Ellen Lähde edustaa uudenaikaista marttaihmistä parhaimmillaan; hän elää aktiivista, itsenäistä ja sosiaalista elämää ja on ilmeisen sinut itsensä kanssa. Hän on pian varhaiseläkkeelle jäätyään menettänyt miehensä ja samalla haaveet yhteisistä aktiivisista eläkepäivistä. Suuren surunsa keskellä Ellen tiesi selviävänsä ja jatkavansa elämää. Hän hoitaa kuntoaan, matkustelee maailmalla, nauttii puutarhaharrastuksestaan ja on mukana marttojen Kotiavussa. Miehen läheisyyttäkin on tarjolla silloin, kun se Ellenin aikatauluihin sopii.

Kotiavun myötä Ellen tutustuu Mirkka Kairikon perheeseen. Mirkka on lähtenyt maalle valvomaan heidän kesäpaikkansa remontointia ja nauttimaan omasta ajastaan. Mirkan mies Timo on jäänyt kaksin kotiin pienen tyttären kanssa ja kokee lapsenhoidon kovin haasteelliseksi. Kun hänen työtilanteensa muuttuu, hän ottaa marttoihin yhteyttä ja saa Ellenin avukseen kotiin.

Pian Mirkan lähipiiriä hämmentää se, että Mirkkaan ei saada yhteyttä. Sen enempää Timo kuin Mirkan sisko Annelikaan eivät tavoita Annelia puhelimella eikä viesteihinkään tule vastausta. Elleniä tarvitaankin perheessä aiottua pitempään ja kaikesta osallisena hän pohtii Mirkan katomisen mysteeriä ja pyytää avukseen naapurin teini-ikäisen Samuelin.

Lukija vedetään mukaan sisarusten välisiin kriiseihin ja naapuruston toisiinsa nivoutuviin ihmissuhteisiin niin, että lopulta tarjolla on koko joukko johtolankoja selviteltävänä. Monenlaista motiivia heitellään ilmaan. Siinä sivussa myös Samuelin äidin menneisyydestä paljastuu aivan uusia asioita.

Eppu Nuotion henkilökuvaus on jälleen viehättävää ja elämänmakuista. Jännitys on enemmänkin kuorrutteena kuin itse sisältönä ja minulle lämminhenkinen cozy mystery sopii oikein hyvin. Lukija säästyy liiemmiltä väkivaltakuvauksilta ja loppuratkaisua kohti kuljetaan erilaisia näkökulmia punnitsemalla. Ensimmäinen erä on ehkä hieman tutustelua, mutta Ellenissä on kyllä ainesta omaperäiseksi etsiväksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 8.9.2017

lauantai 26. elokuuta 2017

Hyvää & halpaa







Sari Rito ja Essi Määttä
Otava, 2017



Kotiruoka - niin hyvää, ihan parasta! Elämän pieniä suuria iloja on koota perhe patojensa ja kattiloidensa ääreen ja olemaan yhdessä. Innokkaana kotikokkaajana teen lähes aina itse myös työpäivien lounaat, olkoonkin että etukäteen tehty ruoka vaatii seuraavana päivänä mikrolämmityksen. Suuri osa arjen resepteistä onkin aina käyttövalmiina jossakin aivojen arkistoissa, osa on kaivettava esille tietokoneen uumenista. Hyväksi havaitut reseptit helpottavat arkea ja ruokalista muotoutuu kuin itsestään. Rutiineissa on voimaa, mutta myös turtumisvaara. Vuodessa on sentään 365 päivää ja jokaisena niistä on syötävä, joten vaihtelu piristää ja innostaa uusiin kokeiluihin.

Paras tapa sekoittaa rutiineja on selailla uusia keittokirjoja! Sari Riton ja Essi Määtän Hyvää & halpaa houkuttelee kannen lupaamalla sanomallaan, sillä parhaimmillaan kotiruoka on todellakin sekä hyvää että halpaa ja vielä terveellistäkin. Kun en silti useinkaan sen tarkemmin tule ruoan kustannusta miettineeksi, niin tässä kirjassa on reseptien kohdalla mainittu myös annoshinta / reseptin mukaisen ruoan hinta. Näin voi konkreettisesti vertailla, millainen hintaero on vaikkapa itse tehdyillä ja kaupasta ostetuilla sämpylöillä.


Ihan ensiksi päädyin kokeilemaan kanafetawokkia. Wokkeja teen useinkin, mutten ole koskaan tullut kokeilleeksi näin simppeliä comboa: porkkanaa, sipulia ja kaalia. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tästä tuli heti yksi uusi suosikkiruoka meidän arkeemme! Kotimaista varhaiskaalia ja tämän kesän porkkanoita, mitä parhaimpia tykötarpeita. Feta antaa vielä sopivasti suolaista potkua, pisteenä iin päällä. Kaikki ainekset kypsyvät suht nopsaan, siitä vielä lisäpinnat tälle ruoalle. Ja annoshinta on yksi euro.

Leipäjuusto on meillä suurta herkkua, joten kokeilinpa sitäkin uudella tapaa jälkkärinä: pannulla kuumennettuna hunajan ja kanelin kera. Jääkaapissa sattui vielä olemaan lakkahilloa, lurps.


Lauantain aamupäiväkahveille pyöräytin kirjan ohjeen mukaan kuituiset teeleivät. Valmisteluvaiheessa ei kauaa nokka tuhissut ja kohta jo tuoreen leivän tuoksu hemmotteli vapaapäivän viettäjiä. Tosin leipojalla taisi vielä olla hieman unenrähmää silmissä reseptiä lukiessa ja taikinaan lensi rennolla otteella turhankin runsaasti siemeniä, mutta se ei lopputulosta heikentänyt. Kaurahiutaleetkin korvautuivat tällä kertaa neljällä viljalla. Olennaisinta oli palauttaa mieleen, miten nopea ja helppo tarjottava teeleivät ovat.

Ken kaipaa valmista ruokalistaa, niin kirjan alkuun on sellainenkin lisätty. Paitsi että valmis lista helpottaa suunnittelua, resepteissä otetaan huomioon myös tähteiden hyödyntäminen. Hienoja vinkkejä! Hyvää & halpaa on nerokkaasti toteutettu; toisaalta aika perusjuttuja ja samalla kuitenkin uutta ja tuoretta. Harvemmin keittokirjan kohdalla tuntuu niin kuin nyt - testattavaa kannesta kanteen. Nyt viimeistään täytyy kokeilla kukkakaalipizzaakin!


sunnuntai 20. elokuuta 2017

NIX








Nathan Hill
Gummerus, 2017


Ennakkokappale Gummerukselta teki sekä uteliaaksi että epäileväiseksi; Nathan Hillin esikoisromaani NIX saamia ylenpalttisia kehuja on kirjattu niin etu- kuin takakanteenkin. Lukuisat tahot suitsuttavat sitä yhdeksi vuoden parhaista kirjoista ja Entertainment Weekly on nimennyt sen vuoden kirjaksi 2016.
Yhdysvaltalainen yritys Audible on valinnut sen myös viime vuoden äänikirjaksi. Toisaalta yli 700 sivua tiesi sitä, että viettäisin kirjan parissa monen monta iltaa - joko jumissa tai haltioituneena, mihin maailmoihin tarina nyt sitten mukanaan veisikään.

Kuten monen järkäleinen sivumäärä ennustaa, tarinnassa on leveyttä, laveutta ja syvyyttä. On laakeaa valtatietä ja satunnaisia sivuraiteita, kaikki yhtä harteikasta kokonaisuutta. On ihmisiä useammassa sukupolvessa ja heidän henkilöhistoriansa punoutuneena osaksi Amerikan yhteiskunnallista ja poliittista mielialaa. Jotta nämä kaikki elementit saadaan näppärästi nippuun, liikutaan useammalla eri aikatasolla. Nathan Hill tekee sen onnistuneesti ja hallitusti, tekee lukijalle aikamatkailun helpoksi.

Mutta mikä ihmeen Nix? Nix on taruolento, vedenhaltija. Vanhan legendan norjalaisessa versiossa Nix, suomalaisittain näkki, vaeltelee pitkin rannikkoa ja haeskelee yksin kulkevia lapsia. Nix ottaa upean valkoisen hevosen muodon ja houkuttelee lapsen seikkailuun, nauttimaan ratsastuksen hurmasta ja toisten ihailusta. Tarinan opetus on, että hyväuskoisuudesta seuraa usein pettymys - jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, niin eihän se totta ole. Vaan kun tässä tarinassa aletaan sitä totuutta hakea, niin törmätään aina uusiin totuuksiin - tai ehkei sitä perimmäistä totuutta voi koskaan löytyäkään. Jokaisella on oma totuutensa, yllättävän monimutkaisessa verkossa kieputeltu. Mukaan on kopaistu dna:ta, tunnejälkiä, toiveita, paljolti tiedostamatonta.

Tarinan keskeisin henkilö on Samuel Andresen-Anderson. Samuel opettaa kirjallisuutta collegessa, on jokseenkin turhautunut työhönsä ja saa nettipelailusta äksöniä arkeensa. Samuel on myös aikanaan saanut hyvän kustannussopimuksen ja luvannut kirjoittaa kirjan. Ennakkomaksusta huolimatta kirjoitustyö ei pääsee alkuun. Yllättäen Samuel saa kustantajaltaan täysin uuden ja sensaatiomaisen kirjaidean. Hän ehdottaa, että Samuel kirjoittaa paljastuskirjan äidistään Fayesta - naisesta, joka aikoinaan hylkäsi sekä miehensä että pienen Samuel-pojan ja katosi omille teilleen. Naisesta, jonka menneisyyttä tai lähdön motiiveja Samuel ei tunne. Äidin hylkäämä poika on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut. Äiti on kuitekin mitä totisimmin elossa, sen todistavat televisiossa pyörivät uutisklipit ja äidin aiheuttama mediamylläkkä.

Samuelin etsintätyön  myötä Fayen tarina kasvaa ja tarkentuu, palaset loksahtelevat kohdilleen. Fayen tarinan rajapinnat Samuelin elämään tarkentuvat, mutta Fayenkin on mentävä kauas aina lapsuuteensa saakka.

John Irvingin kiteytys kannessa osuu nappiin: Nathan Hill on huikeuden mestari. Tästä kirjasta on niin moneksi, että useampikin lukukerta olisi paikallaan - mutta sivumäärän huomioon ottaen kertaus unohtuu varmaankin uusien lukukohteiden alle. Kerrankin luettuna NIX on iso elämys, elämää ja Ameriikaa. Nathan Hill kirjoitti esikoisromaaniaan 10 vuotta, mikä jo sinänsä kertoo projektin merkityksellisyydestä. Yksi lukukokemuksesta kumpuava ajatus on se, että kannattaa poimia talteen kaikki kuulemansa myös oman sukunsa menneisyydestä. On mielenkiintoista kuulla tarinoita omien vanhempiensa lapsuudesta ja nuoruudesta - ja myös siltä ajalta, jota olemme tottuneet katsomaan lapsen silmin ja näkemään heidät äitinä ja isänä.






torstai 17. elokuuta 2017

Shopaholic & sister







Sophie Kinsella


Tällainen kevyt välipala omasta kirjahyllystä! Ja ansiokkaista suomennoksista huolimatta Becky Bloomwood vain on jotenkin aidoimmillaan englanniksi luettuna. Pokkari on varmaankin reissulukemiseksi joskus hankittu ja aloitettukin, vai lienenkö suomeksi lukenut. Alun tuttuus ei haitannut vähääkään - päin vastoin ilahdutti huomata, miten hyvin ja tarkkaan jokin aikaa sitten luettu palaa mieleen. Joskus, toki useinkin, monella tasolla ihmisen elämässä, se hauska ja harmiton nousee pintaan vakavaa ja vaikeaa kevyemmin. Ei tarvita prosessointia eikä ahdistuksen mankelia.

Tosin Beckyn elämässä riittää jälleen kerran harmeja ja hauskuuttakin himmentää moni tumma pilvenroikale. Becky ja Luke palaavat kymmenen kuukautta kestäneeltä häämatkaltaan kotiin ja odottavat perheen ja ystävien tapaamista ja uutta elämää avioparina. Kotopuolessa asiat ovat kuitenkin muuttuneet heidän poissaolonsa aikana. Beckyn rakas ystävä Suze on löytänyt rinnalleen ja vertaistuekseen uuden ystävän, jonka kanssa jakaa äidin ja vauvaperheen arkea. Beckyn vanhemmat peittelevät selvästi tyttäreltään jotakin ja Becky miettii toinen toistaan ikävämpiä vaihtoehtoja käytöksen takana. Beckyn arvaukset menevät pahasti pieleen, sillä nyt ei ole kyse vakavasta sairaudesta tai talon myymisestä. Tadaa, vanhemmille on paljastunut, että Beckyllä on sisarpuoli ja pienen valmistelun jälkeen asia kerrotaan myös Beckylle.

Ensishokin ja ällistyksen jälkeen Becky on haltioissaan; eikö hän aina syvällä sisimmässään ole tiennytkin, että hän elämässään on siskon kokoinen tyhjä tila, jonka Jess ilmestymisellään korjaa! Suhde Suze-ystävään on nyt telakalla, mutta hän pääsee oma siskon kanssa shoppailemaan ja tyttöilemään. Todellisuus on kuitenkin karua kauraa, sillä Jessiä ei kiinnostaa shoppailu eikä manikyyrit. Becky kyllä yrittää kovasti, mutta yhteistä säveltä ei vain löydy. Masentavaa kyllä, jopa Luke on sitä mieltä, että Jess on hyvä tyyppi ja Becky voisi ottaa hänestä oppia. Tuore aviomies tekee tiukasti töitä ja vaatii Beckyäkin kestämään budjetissa häämatkashoppinkien ja huolettoman elämän jälkeen. Monenmoista ryppyä rakkaudessa, ystävyydessä ja siskoudessa siis. Mutta ei mitään sellaista, mitä ei Becky lopulta selättäisi.

All's well that ends well. Himoshoppaajan maailmassa ja Shakespearen näytelmässä. Että näin.

perjantai 11. elokuuta 2017

Viihdy omassa arjessasi






Noora Lintukangas
Otava, 2017



Noora Lintukangas, joogaopettaja ja yrittäjä, on yksi Hidasta elämää -nettisivuston kirjoittajista. Tämä Facebookista alkunsa saanut sivusto on vuosien myötä kasvanut monimuotoiseksi hyvinvoinnin kanavaksi ja tarjolla on tekstien lisäksi niin netti-tv:tä, luentoja kuin oma hyvinvointituotteiden puotikin. Puodissa on mukavasti esillä myös itsensä kehittämiseen ja henkiseen kasvuun liittyvää kirjallisuutta.

Vaikka erilaisia hyvinvointioppaita onkin ilmestynyt runsaasti ja itsekin niihin herkästi tartun, kirjat eivät suinkaan ole toistensa toistoa vaan kyllä sieltä aina uusia oivalluksia tai tapoja lähestyä asiaa jää mielen pohjalle muhimaan. Lintukankaan kirja jakautuu kahteen osaan, josta ensimmäinen herättelee nimensä mukaisesti viihtymään omassa arjessa – keskellä kriisejä, vihan tunteita ja keskeneräisyyttä. Toisia emme voi muuttaa, emme aina olosuhteitakaan. On siis löydettävä rauha, siltä osin kuin se kulloinkin on mahdollista, kaiken härdellin keskellä. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Kuitenkin jo kirjan tapa käsitellä asiaa saa rentoutumaan; teksti on armollista, hienovaraisesti kannustavaa. Muutoksen voi aloittaa hyvin pienestä, muutamasta asiasta kerrallaan.

Toinen osa kirjasta onkin ainakin joogaa aiemmin harrastamattomalle jo vaativampi osio. Harjoitukset vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta vaativat sekä keskittymistä että sitoutumista. Apuna ovat selkeät kuvat ja ohjeet sekä tietoa siitä, minkä asian vahvistamiseen harjoitus tähtää. Ehkä aluksi riittää, että näiden avulla voi hetken olla sivussa arjen hullunmyllystä ja huomata oman hengityksensä. Liikkeet auttavat eroon ajatusten liikapainosta ja notkeuttavat ja vahvistavat kehoa. Ja jos innostusta riittää, niin vuosituhantisesta viisaudesta riittää loputtomiin uutta ammennettavaa. Suosittelen voimaannuttavaa lukemista kaipaavalle!

Julkaistu Kirjavinkeissä 10.8.2017

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Raskas askel








Matti Riekki
Like, 2017


Tässä se on kiteytettynä kaikkine ääripäineen, juokseminen. Rapakuntoisesta maratoonariksi, peppu ylös sohvalta ja treenaamaan kohti juoksemisen riemua. Ja kaikessa hienoudessaan ja - todellakin, itsensä voittamisessa - pitkän matkan juoksu voi olla kuin kuolemaa tekisi. Ihan suosiolla näen itseni vain siellä ensimmäisellä neljänneksellä, viisi kilometriä kevyesti nautiskellen on jo voitto. Vaikken siis kaikkea opastusta omaan käyttööni tarvitsekaan, niin todella mielenkiintoista on katsahtaa maratoniin valmistautumiseen. Rennosti kotisohvalta, kun parin kolmen hölkkälenkin jälkeen saa nauttia vastaanottavaisesta pehmeästä sohvanurkasta.

Kuten nimen alaotsikko lupaakin, kirja on kertomus juoksijan synnystä. Matti Riekki, musiikkitoimittaja, päätti 34-vuotisynttäreidensä jälkeen alkavansa juosta - "vaikka väkisin." Siihen asti elämäänsä hän oli enemmän tai vähemmän inhonnut kuntoilua. Juoksulajeista tuttua oli lähinnä yöjuoksu. Tässä tulee kirjan lohdullinen ja tsemppaava osuus, sillä aloittaa voi ihan nollasta. Jos on päässytkin unohtumaan, niin jossain vaiheessa elämää juoksu on ollut itse kullekin ihan luonnollinen tapa liikkua. Ja se on edelleen esiin kaivettavissa - omasta kokemuksesta myös vielä polvileikkauksen jälkeenkin, kun pikkuhiljaa yrittää saada jalat jälleen toimimaan parina.

Riekki kertoo juoksuharjoittelusta asiantuntijoiden näkemyksiä, mutta nojaa sen jälkeen tekstinsä vahvasti omiin kokemuksiin. Millainen vaatetus, millaiset kengät ja mitä tahtia. Kun sitten päästään itse pitemmän matkan valmisteluun, tarvitaankin jo hyvin mietittyä ja täsmennettyä valmistautumista pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaiken pitää natsata kohdilleen ja siltikin maaliin pääsy on vielä monen mutkaisen tuskahetken takana. Eikä maaliviivan ylitettyään jaksa välttämättä edes juurikaan riemuita itsensä voittamisesta - mutta senkin aika tulee, koska Riekin tavoin monella on pian jo se seuraava maraton tilauksessa. Juuri se tekeekin uteliaaksi: Miten itsensä äärirajoille venyttäminen ja tuskaiset taipaleet eivät estä hakeutumasta reitille yhä uudestaan? Valmistautuminen vaatii paljon aikaa ja keskittymistä, kaikki se on pois muilta arjen velvoitteilta ja luppohetkiltä. Elämässä on oltava kunnon rytmi, aikaa myös levolle ja palautumiselle.

Hurjimmissa haaveissanikaan en näe itseäni Tukholman maratonilla - vielä, mutta kukapa tietää... Toistaiseksi tämän kirja henki ja ajatukset tsemppaavat minua pienillä lenkkisilläni ja nekin ovat jo ihan iso juttu itselle.

“Run when you can, walk if you have to, crawl if you must; just never give up.”
― Dean Karnazes



perjantai 21. heinäkuuta 2017

Viisaat linnut







Jennifer Ackerman
Atena, 2017



Ei se koko, vaan rakenne – lintujen aivot hämmästyttävät tiivistetyllä kapasiteetillaan. Halventava linnunaivoiseksi nimittely ei voisi enempää metsään mennä. Onhan kyseessä suuri evolutiivinen menestystarina, kun dinosauruksista polveutuvat linnut ilahduttavat meitä laulullaan kauniina kesäpäivänä.

Lintujen toiminta ei perustu pelkkään vaistonvaraisuuteen vaan suurelta osin myös älykkyyteen. Kuten ihmisilläkin, älykkyys vaihtelee yksilöittäin, ja myös lintulajeittain. Linnut valmistavat itse työkaluja, osaavat ratkaista yksinkertaisia laskutehtäviä ja ne ovat navigoinnin mestareita.

Toiset linnuista ovat sosiaalisesti hyvin älykkäitä ja ymmärtävät joukkuepelin merkityksen, toisaalta ne osaavat myös hämätä ja juonitella. Ne voivat varastoida itselleen ruokaa isollekin alueelle lukuisiin paikkoihin ja löytää piilot kuukausien päästä – ruoan on oltava nerokkaasti piilossa muilta mutta muistissa itsellä.

Jotkut linnuista, kuten varikset, ymmärtävät vastavuoroisuuden merkityksen lahjojen antamisessa ja tuovat heitä ruokkineille ihmisille lahjaksi löytämiään aarteita kuten metalliesineitä, lasinsirpaleita ja mitä nyt ihmisten jäljiltä luonnosta sattuvatkaan löytämään.

Jennifer Ackerman, pitkän linjan tietokirjailija, kertoo kirjassaan suorastaan lumoavasti uusimmista lintumaailman tutkimuksista. Kirjansa myötä Ackerman vie lukijansa muun muassa Barbadokselle, Uuteen-Kaledoniaan ja Australiaan.

Esitellyt tutkimukset saavat hyvin persoonallisen sävyn, kun niistä kerrotaan esimerkiksi Yellow-Yellow -nimisen variksen myötä. Lintujen tapaa oppia ja käsitellä asioita verrataan ihmisten tapoihin toimia ja se havahduttaa huomaamaan, että toisinaan ajatuksemme älykkyydestä on kenties rajoittunutta ja kangistunutta.

Elämän ihmeellisyys on todellakin ihmisajatusta suurempaa, moninkertaisesti! Ja sitähän tämäkin kirja juhlistaa. Kiinnostava kirja muillekin kuin lintuharrastajille, ja oiva myös lahjakirjaksi.

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.7.2017



perjantai 14. heinäkuuta 2017

Soturimunkin oppipoika: Aikani kung-fu-temppelissä






Joona Tolvanen
Atena, 2017






Jackie Chanin tapaiset veijarit ovat pienten poikien sankareita, siinähän ei ole mitään epätavallista. Joonas Tolvasen kung-fu -innostus oli kuitenkin niin syvää, että hän lähti 17-vuotiaana lukiolaispoikana Kiinaan oppiakseen Shaolin kung-fua, Kiinan luostareissa alkunsa saanutta perinteistä taistelulajia. Sumuisten vuorten salat kiehtoivat miestä niin, että hän teki kaiken kaikkiaan yhdeksän matkaa Kiinaan ja opiskeli lajia eri kouluissa. Nyt Joonas Tolvanen on paitsi lääkäri, myös yksi harvoista länsimaalaisista, jolla on lupa opettaa pääkouluttajansa mukaista Shaolin temppelin kung-fua.

Reissuistaan ja kokemuksistaan Kiinan maaseudulla Tolvanen on kirjoittanut mukaansatempaavat muistelmat. Sopivaa matkakaveria ei ilmaantunut, joten nuori mies lähti Kiinan valloitukselleen yksin. Täysin erilainen, länsimaalaisuutta vieroksuva kulttuuri ja koulujen ankara kuri tarkkoine sääntöineen takaa sen, että hykerryttävien tarinoiden arkku alkaa täyttyä heti lentokoneen laskeuduttua Beijingiin. Vaikka Tolvanen kertookin kokemuksistaan pilke silmäkulmassa, koulutuksen rankkuus ei jää epäselväksi. Sääntöjen rikkomisesta seurannut rangaistus nimeltä käärmeen pään katkaisu puistattaa; myös Tolvanen joutui seuraamaan, kuinka rangaistavia hakattiin puukepeillä, kunnes kepistä oli enää lyhyt pätkä jäljellä. Muut oppilaat pakotettiin seuraamaan rangaistusta. Kovaa kuria ja ankaraa treenamistakin pahempaa oli kurja ja likainen ravinto, jota Tolvanen vältteli mahdollisuuksiensa mukaan.

Tolvanen kuvailee hulvattomasti muun muassa kilpailureissua, jolloin hän päätyy edustamaan kouluaan sanda-kilpailussa. Sanda voi tarkoittaa useampaa asiaa, mutta tässä yhteydessä selvennykseksi riittäköön kiinalainen potkunyrkkeily. Suomalaispoika pelastuu paikallisen ”Goljatin” kynsistä perin omaperäisin ottein – tässä kohti käy kyllä mielessä, että näinköhän savolainen tarinaniskijä siirtää juuri vastuun kuulijalle. Vaan mikä ettei, voihan se noinkin käydä.

Soturimunkin oppipojan mukana lukija pääsee kurkistamaan hyvin erikoiseen ja suljettuun maailmaan. Epätavallisuudessaan kirja toi mieleeni Minna Eväsojan kirjan Melkein geisha : Hurmaava ja hullu Japani. Molempien kirjojen takana on lahjakas ja päättäväinen nuori, joka kulkee omia polkujaan, sitoutuu tavoitteisiinsa ja pitää kiinni unelmistaan. Tätä voi ilomielin suositella laajalle lukijakunnalle; matkailusta, kulttuureista ja Kiinasta kiinnostuneille, taistelulajeista innostuneille ja värikkäistä elämäntarinoista nauttiville.

Julkaistu Kirjavinkeissä 14.7.2017



torstai 13. heinäkuuta 2017

Kun kellot vaikenivat






Unto Katajamäki
Bookcover, 2017


"...ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää." 

Nämä usein siteeratut sanat - jotka muuten ovat Raamatusta, tiesittekö - tulivat väistämättä mieleen Unto Katajamäen uusinta kirjaa lukiessa. Ihmisen raadollisuus, pahuuden voima iski koko volyymillaan vastaan. Jos tämä olisi pelkästään fiktiota, kirja olisi voinut jäädä minulta kesken. Mutta kun ei, fiktiivisen tarinan takana on vankkaa faktaa ja jos asianosaiset ovat sen joutuneet kestämään, niin meidänkin tulee se luettuna kestää. Sillä meidän historiaammehan tämä on, eurooppalaisuuden historiaa.   Tekstistä huokuu Katajamäen perehtyneisyys asiaan ja kunhan vain rohkaistuu katsomaan historiaa silmästä silmään, niin voi antaa tarinan viedä ja samalla haukata aimo annoksen historian tietämyksen kakusta.

Luin tätä kirjaa kahteen otteeseen. Ensimmäinen lukuyritys jäi suosiolla kesken; tämä ei ole mikään välipalakirja, joka "siinä sivussa" ahmaistaan läpi. Toisella yrittämällä googlettelinkin sitten lukiessani alueen historiaa ja pääsin paremmin kartalle siitä, miten moninaiset poliittiset, taloudelliset, uskonnolliset ja yhteiskunnalliset myllerrystuulet taannoisen Tsekkoslovakian alueella ovat tuivertaneet. Kun kellot vaikenivat sijoittuu toisen maailmansodan päättymisen aikaiseen ja jälkeiseen aikaan Tsekkoslovakiassa. Hitler on kuollut, Saksa antautuu ja saksalaiset joukot vetäytyvät Tsekkoslovakiasta.

Jo Munchenin sopimuksella vuonna 1938 Hitler oli neuvotellut maan saksankielisen väestön asuttamat sudeettialueet liitettäviksi Saksaan.  Saksan miehityksen aikana  Tšekkoslovakiaan oli perustettu Theresienstadtin keskitysleiri Terezinin kaupunkiin. Sodan päättyessä osat vaihtuvat, tsekkien miehityksen aikainen kosto ja viha purkautuu saksalaisten mielettömänä vainona.

Tarinan keskiössä on William Schröder, Punaisen ristin lääkäri ja taustaltaan Prahan saksalaisia. Hänen sukunsa on asunut Prahassa vuosisatoja. William tekee työtään, viettää aikaa äitinsä ja sisarensa kanssa ja elää sovussa ja hyvänä ystävänä monen tšekin kanssa, ilman etnisiä ennakkoluuloja. Tilanteen muuttuessa William saa perin juurin tuntea, millaiseksi synniksi saksalaisuus hänelle luetaan. Kirjan rankin osuus onkin elää Williamin mukana kaaosta, joka jatkuu toisen maailmansodan raunioilla. Saksankieliset menettävät omaisuutensa, oikeutensa ja ihmisyytensä - ja hyvin usein myös henkensä.

Tämä on jälleen yksi niitä kirjoja, jotka pitävät otteessaan vielä viimeisen sivun jälkeenkin. On surullista ajatella, millaisiin mittoihin väärin käytetty valta kasvaa ja miten kauaskantoiset sen seuraukset ovat. Vielä surullisempaa on se, ettei ihminen historiastaan vähällä ota opikseen. Kostonkierre, nöyryytys ja alistaminen elivät muinaisina aikoina, maailmansotien aikaan ja yhä vain tänäänkin. Ankeasta aiheestaan huolimatta kirja oli kuitenkin historiankurssia parhaasta päästä ja auttaa luomaan kuvaa toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta Euroopassa.   Olen lukenut myös Unto Katajamäen ensimmäisen historiallisen romaanin Punaisen Valpon varjossa ja mielenkiinnolla odotan, mitä menneisyyden nurkkaa seuraavaksi pöyhitään. Ja historian harrasteluni saa jatkoa.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta. 

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Säätäen ja soveltaen







Marian Keyes
Tammi, 2017



Fiktiivisen romaanin sijaan Marian Keyes on vaihteeksi julkaissut kirjan verran omaelämäkerrallisia tekstejä. Mukana on sekä aiemmin eri lehdissä ja hänen verkkosivuillaan julkaistuja kolumneja että osa tätä kirjaa varten kirjoitettuja. Tekstit on jaoteltu eri teemojen alle ja osansa saavat niin suku ja ystävät, kosmetiikkapohdinnat kuin reissut maailmallakin.

Keyes harrastaa teksteissään myös paljon itsetutkiskelua ja paljastaa auliisti oman haavoittuvaisuutensa. Hän on kertonut julkisuudessa avoimesti alkoholismistaan ja sairaalahoitoon vieneestä masennuksestaan. Silti surkuttelusta ja itsesäälistä tekstissä ei ole tietoakaan – hän kertoo omasta elämästään yhtä värikkään rempseästi ja hauskasti kuin romaanihenkilöidensä naisten elämästä. Kevyen viihteen ja rakkaushömpän alta raaputat pikkuhiljaa esiin elämän isoja kysymyksiä ja rankkoja teemoja. Kohtuullisenkokoinen pilke silmäkulmassa Keyes kertoo unettomista kauhun öistä, jolloin hän poti huonoja hampaitaan: ”…ja jos uskoo olevansa surkimus eikä tunne ansaitsevansa mitään ja harkitsee itsemurhaa, tuskinpa sitä vaivautuu hammaslääkärille, vai mitä?” Ja kuinka pelottavia hienonpuoleiset lounaat ja muut esiintymistilaisuudet voivat olla ihmiselle, jonka työ sekä vaatii että tarjoaa julkisuutta.

Kirjan tekstit eivät ole aikajärjestyksessä, joten lukemisen voi aloittaa vaikka omasta mielikategoriastaan. Itse tykästyin eniten Matkoiltani -osioon. Ranskan, Norjan ja Kyproksen jälkeen aloin malttamattomasti odottaa, josko Marian suuntaisi Isäntänsä kanssa myös Suomeen. Ja kyllä, tadaa, myös Suomi/Lappi on saanut oman kolumninsa. Harmi sinänsä, että Guardian lähetti Keyesit vain minilomalle, sillä Suomi-kolumni on matkajuttujen lyhyimmästä päästä. Matkakuvausten yllättävät näkökulmat viehättävät; herkkä ihminen kiinnittää huomionsa epätavanomaisiin seikkoihin ja toisaalta ohittaa ahdistavina sellaista, mitä yleisesti pidetään näkemisenarvoisena.

Tunnelmani kirjasta ovat kaksijakoiset. Marian Keyes kirjoittaa hauskasti ja elämänmakuisesti. Hän osaa nauraa itselleen ja aina mukana kantamilleen antihulluuspillereilleen. Ajoittain teksti on kuitenkin hieman sekavaa, kun kaikki pakkaa sekoittavat sukulaiset ja siskon kummin kaimat luetellaan ja hypätään asiasta kolmanteen. Keyesin kysymyksestä ”Mitä muuta tässä kuussa on tapahtunut?” tulee enemmänkin mieleen kirje hyvälle ystävälle kuin maailmanlaajuiselle lukijakunnalle. Mutta hei, kesälukemiseksi mukavan rentoa – missään vaiheessa ei tullut mieleen, että tämän kesken jättäisin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.7.2017

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kuka on pomo








Sophie Kinsella
WSOY, 2017


Sophie Kinsella on suosikkikirjailijani chick lit -saralla ja lukuisten Himoshoppaaja -romaanien vahvistamana tiedän hänen tyylinsä toimivan takuuvarmasti viihdevajeeseeni. Päähenkilö on tavalla tai toisella hieman sähläri elämässään, mutta hyvää tahtoa, sydäntä ja yritystä häneltä aina löytyy. Takkuilevat romanssit kääntyvät onnellisiksi lopuiksi ja menestyvät ja raamikkaat miehet taipuvat polvilleen päähenkilön edessä. Mitäpä siitä, jos tarinan päätös on arvattavissa jo alkuvaiheessa.

Jälleen kerran Kinsellan kirjassa on myös työelämän draamaa. Maalaistyttö Katie Brenner haluaa elää unelmaelämää Lontoossa. Uudessa roolissaan hän on tehokas ja trendikäs Cat, joka postaa instagramiin kuvia menestyjän makeasta elämästään. Harmi vain, että some-hehkutus on vailla todellisuuspohjaa. Entistä ankeammaksi elämä käy, kun kenkku pomo Demeter antaa Catille potkut. Cat, tai nyt jo Katie, palaa kotipuoleen maalle ja auttaa siellä isäänsä uuden yritysidean, glamorous campingin, käynnistämisessä. Kuvioon kuuluu tietenkin se, että Katien inhon kohde Demeter hakeutuu luksuslomalle maatilalle ja välienselvittely on väistämättä edessä. Samoin on setvittävä mieskuviot, jotta saadaan romanssiin selkeyttä.

Saatoin pitää Katie Brenneristä jopa enemmän kuin himoshoppaaja Becky Bloomwoodista. Kaikessa viihteellisyydessäänkin romaani Kuka on pomo on hyvin puhutteleva. Kuinka sitkeästi pidämmekään kiinni siitä luulosta, että siloteltu some-kuva ja kauniit kulissit tekevät meistä hyväksytympiä ja rakastetumpia. Ja kuinka helposti erehdymme luulemaan, että toisen menestyksekäs elämä on haavoittumatonta. Tämän kirjan Katieen on lukijan helppo samastua. Rentoa kesälukemista, suosittelen!
Julkaistu Kirjavinkeissä 20.6.2017

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Kuolleet linnut eivät laula

Kuva:  © Bazar Kustannus






Alan Bradley
Bazar, 2017





Loppusoinnun kaiku kalmistossa, Flavia de Luce -sarjan edellinen osa, hätkäytti lukijansa loppulauseessa hykeryttävällä paljastuksella: Flavian äiti on löytynyt. Vuosikymmenen epätietoisuus äidin ja vaimon kohtalosta on leimannut koko perheen elämää Buckshaw’n kartanossa. Omaan maailmaansa ja filateliaan uppoutuneesta isästä ei ole ollut täysimittaiseen vanhemman rooliin ja Flavia ja hänen kaksi sisartaan ovat varttuneet omillaan ja kahteen henkilöön typistyneen palveluskunnan seurassa. Äidittä kasvaneen Flavian selviytymiskeino on ollut intohimoinen paneutuminen kemian saloihin ja oma laboratorio on auttanut myös monen murhamysteerin selvittämisessä.

Murhatta ei selvitä tälläkään kertaa. Flavia perheineen on juna-asemalla vastaanottamassa äitään Harrietia, kun vieras mies kuiskaa arvoituksellisen viestin Flavian korvaan. Seuraavassa hetkessä tämä muukalainen kuolee junan alle. On syytä olettaa, että kyse ei ole pelkästä vahingosta, vaan joku on tuupannut miehen kuolemaan.

Harrietin kohtalo on kuitenkin päällimmäisenä koko suvun mielessä. Aiemmissa kirjoissa olemme tottuneet Flavian alituisessa liikkeessä oloon, jota siivittää inhimilliset ystävän piirteet saanut Gladys-polkupyörä. Nyt keskitytään elämään kartanolla, kerrataan entisiä aikoja ja Harrietin menneisyyskin aukeaa uudessa valossa. Flavia uskoo kemian voimaan enemmän kuin koskaan nyt, kun hän haluaa auttaa perhettään. Lopulta tarina kiertyy kasaan niin, että rautatieasemalle kuolleen miehen kohtalo on osa de Lucen suvun vanhoja salaisuuksia.

Nokkela ja näppärä Flavia on tässäkin tarinassa, mutta silti näin suuren elämän käännekohdan keskellä tapaamme uudenlaisen, vakavamman ja kypsemmän tyttösen. Flavia oli vain yksivuotias, kun hänen äitinsä katosi. Nyt hän saa vastauksen moniin kysymyksiin vuosiensa varrelta.

Toivottavasti sinäkin tulit uteliaaksi ja haluat tietää, miten ja missä merkeissä perhe ottaa Harrietin vastaan rautatieasemalla. Winston Churchill oli paikalla, ole sinäkin!

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.6.2017


perjantai 2. kesäkuuta 2017

Elä ihmeessä: Kirja kiitollisuuden lahjasta





Tommy Hellsten
Minerva, 2017


Älä huoli, vaikka elämäntaparemonttisi kariutui jälleen kerran ja unohdit niin mindfullnesin kuin joogaharjoituksetkin. Ehkä riittää, että olet ja hengität – ja kiität siitä. Haasteidesi, kremppojesi ja ongelmiesi keskellä toteatkin itsellesi hämmästyen: Kaikki on hyvin.

Kirja on pienehkö ja lyhyitä ajatelmia rytmittävät kuvat puhuttelevat kauneudellaan. Tekstin suuruus aukenee Hellstenin omaa taustaa vasten: kiitollisuudesta puhuu mies, jonka isä joi ja äiti teki itsemurhan. Mies, joka on käynyt läpi avioeron ja yrityksensä talousvaikeudet. Kaiken ahdingon keskelläkin – tai ehkä juuri siellä, kun muita vaihtoehtoja ei enää ole – voi pysähtyä näkemään elämän ihmeellisyyden. Elämä onkin enemmän kuin asenteemme ja odotuksemme, se haluaa opettaa meille jotakin meistä itsestämme.

Tommy Hellsten on kirjoittanut paljon ja monta kirjaa olen häneltä lukenut aiemmin. Yllättäen Elä ihmeessä on yksinkertaisuudessaan hyvin terapeuttinen kirja, vaikka ajatelmissa ei sinänsä ole mitään uutta. Se pysähtyy kanssasi, rohkaisee ja on läsnä tässä hetkessä. Ota päivän evääksesi vaikkapa tämä ajatus:

“Terveiset teille,
jotka ette vielä tiedä,
kuinka paljon teissä
onkaan rohkeutta.”



Julkaistu Kirjavinkeissä 2.6.2017

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Ikimetsien sydänmailla






Mikko Kamula
Gummerus, 2017



Sydämeltäni savolaisena ja juuriltani juvalaisena houkutuin tarttumaan tähän lähes 700-sivuiseen järkäleeseen kesken kevätkiireiden. Osuvasti nyt vietetään Juvan 575-juhlavuotta; Juvan seurakunta perustettiin vuonna 1442 Turun piispan Maunu Tavastin ja 12 juvalaisen miehen sopimuksella. Juva onkin Suomen vanhimpia suurpitäjiä. Ikimetsien sydänmailla aloittaa kuusiosaisen Metsän kansa -sarjan ja se ajoittuu 1400-luvun Savoon.

Juko Rautaparta perheineen on lähtenyt Juvalta uudisraivaajana Savon ikimetsiin, jonnekin Kallaveden suunnalle, uutta elämää rakentamaan. Perheeseen kuuluu Jukon äiti, Mallu-mummo ja Jukon lapset Heiska, Varpu ja Tenho sekä uusperheen äidin roolin ottanut Mateli. Tarinan alkajaisiksi Mateli synnyttää tyttären, hänen ensimmäisen yhteisen lapsensa Jukon kanssa. Pienen Mielo-tyttären elämä sammuu varhaisessa vaiheessa, mutta hän on vahvasti läsnä tarinassa läpi koko aloitusosan.  Heiska ja Varpu ovat sen ajan teinejä ja kurkottelevat jo kohti aikuisuutta. Heitä nuorempi Tenho  joutuu vielä kärttämään lupaa omaan jouseen ja ampumisen harjoitteluun, mutta hän omaa myös kykyjä, joista on tiukoissa paikoissa suurta hyötyä.

Rautaparran perhe elää osana luontoa monella tapaa; se mikä on lukijalle mytologiaa ja mystiikkaa, on perheelle täyttä totta. Haltijat ja maahiset ovat heidän tykönään, karhu on liian väkevä nimeltä mainittavaksi. Kuolleiden hengille katetaan ateria ja lämmitetään sauna. Luonnon ja kaiken olevaisen kanssa on oltava sovussa niin pitkälle kuin mahdollista - ja silti usein tarvitaan tietäjää apuun tekemään suojaavia tekojaan. Metsästysretket ja savupirtin arkiset työt rytmittävät elämää, jos kohta kirjassa juhlitaankin ja silloin olut virtaa.

Vaikka perhe on paljosta syrjässä ja alue harvaan asuttua, lopulta myös neljännesmies Tönius Ikäheimonen saapuu epätoivottuna vieraana Rautapartojen pirttiin. Tila merkitään nimismiehen kirjoihin ja sille määrätään raskas kuninkaanvero. Kirkon veronmaksulta perhe on vielä välttynyt eivätkä mummo ja Juko halua Juvan matkallaan tulla nähdyiksi kirkkorakennuksen lähelläkään. Heiska sen sijaan haluaa kulkea omia reittejään ja nähdä komean rakennuksen, jonka hän lapsuudestaan hämärästi muistaa. Jonkinlainen kappeli tuolloin Juvalla todennäköisesti olikin jo. Mielessäni sijoitan Heiskan kävelemään vanhalle hautausmaalle, jossa ainakin myöhempi, 1600-luvulla rakennettu puurkirkko sijaitsi. Historia tulee liki vuosisatojen takaa miettiessä noita murrosaikoja: "Sinne haudattiin ne juvalaiset, jotka olivat kääntyneet ristinuskoon eivätkä saaneet viimeistä leposijaansa ikiaikaisista hiisilehdoista."

Kirjan henkilöhahmojen kanssa on helppo tulla juttuun, sillä keskiaikalaisiksi he puhuvat kovin modernia kieltä. Ja hyvä niin, sillä lukijan ei tarvitse kompastella kommunikaatiovaikeuksiin. Muutenkin tarinan sanoma puhuu sen puolesta, että ihminen on kautta aikain tuntenut ja elänyt pohjimmiltaan samoin. Meidän pelkomme, ilonaiheemme ja häpeänpunamme on ikiaikaista perua. Kirjan kieli jää muutenkin toissijaiseksi, sillä tarina itsessään ja Kamulan tarkka historiankuvaus ovat tämän kirjan sytyke ja liekki. Moneen vastaantulevaan sanaan halusin googlettamalla tutustua paremmin; äkräs, metsänpeitto, ruokaruotsi... Ehkä näistä joskus jotakin on historiantunneilla puhuttu, mutta nyt aloin innostuneena luoda niistä uudenlaista karttaa päässäni.

Tuhdista sivumäärästään huolimatta tarina oli nopealukuista ja mieltäkiehtovat käänteet veivät täysin mennessään. Ilman Juva-kytköksiä olisin tuskin tullut kirjaan tarttuneeksi, sillä fantasiakirjallisuus ja keskiaika on yleensä jäänyt muun runsaan tarjonnan jalkoihin. Tämä sarja menee ilman muuta "jatkoon" ja kasvatti muutenkin kiinnostustani myös vanhempaan historiaan. Tutut paikannimet tekivät tarinasta itselleni niin elävää. Koiran kanssa Jukajärvelle lenkkeillessäni muistan Juko Rautapartaa vielä monta kertaa. Seuraavaa osaa odotellessa!

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.





keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa






Terho Miettinen ja Raija Pelli
Docendo, 2017



“Parhaimmillaan usko voi tuoda ihmiselle hyviä asioita ja tukea elämään, mutta kuten olen oppinut, uskoa voi helposti käyttää väärin.” Juuri Terho Miettisen omista kokemuksista ja helluntailaisuudesta irtautumisesta sai alkunsa kirja Harhaanjohtajat : Vahvassa uskossa. Miettinen joutui todistamaan tilannetta, jossa itsemurhan tehnyttä nuorehkoa miestä yritettiin manata heräämään henkiin Markku Koiviston, Nokia Mission silloisen johtajan, johdolla. Raija Pelli, toinen kirjan kirjoittajista, tunnetaan parhaimmin Poliisi-TV:n juontajana.

Kirja keskittyy ennen kaikkea vapaiden suuntien seurakuntien toimintaan ja karismaattisiin ilmiöihin. Vaikka useimmat uskonlahkot ottavat uudet jäsenet avosylin vastaan riveihinsä, toimintatavoiltaan ne ovat usein hyvin suljettuja yhteisöjä. Ne myös pystyvät sitouttamaan ja sitomaan ihmisen itseensä niin, että väärinkäytöksien ja rikosten keskelläkin yhteisön jäsenet salaavat tapahtuneen ulkomaailmalta – joka pelosta puolustaa itseään tai yksinkertaisesti, siksi että vahva ja manipulointitaitoinen johtaja on kaiken kritiikin ja maallisten lakien yläpuolella. On surullista luettavaa, miten ihmisen normaalia yhteisöllisyyden tarvetta ja hengellisyyden kaipuuta voidaan käyttää räikeästi hyväksi. Kirja esittelee aiemmin vaikuttaneita lahkoja kuten kartanolaisuus, åkerblomilaisuus ja korpelaisuus. Uudemmat ilmiöt ovatkin jo tutumman kuuloisia, sillä median hampaisiin ovat päätyneet niin Tapani Koivuniemi kuin Pirkko Jalovaarakin. Vallankäytön välineinä toimivat tehokkaasti vaikkapa syyllistäminen ja seksuaalisuus. Ja kuinka helpottavaa kuolemansairaalle onkaan tarttua ihmeparantumisen lupaukseen! Näinä päivinä uutisotsikoissa on ollut myös nuori pastori Patrick Tiainen ja hänen Uskon Sana -yhteisönsä. Kuulostaa pelottavalta, että hän pitää lapsia Jumalan sotureina ja varustettuina hengelliseen taisteluun.

Valta ja vastuu; miten niiden soisikaan kulkevan käsikynkkää elämän eri alueilla. Vaan kun ei, useimmin vallan vanavedessä viihtyvät oman edun tavoittelu ja ahneus. Jälki on rumaa. Mutta mielenkiintoinen Miettisen ja Pellin kirja todellakin on. Laajemminkin se saa ajattelemaan, miten suggestioherkkiä me ihmiset lopulta olemme erilaisten tarpeidemme ja kaipuidemme keskellä.

Julkaistu Kirjavinkeissä 17.5.2017

lauantai 13. toukokuuta 2017

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta







Henry Marsh
S&S, 2017



Ollapa tänään Helsingissä, jolloin Henry Marsh on yksi Helsinki Lit -festivaalin esiintyjistä. Ollapa kuulemassa tätä miestä, jonka käsiin moni potilas kirjaimellisesti uskoo koko elämänsä. Marsh on tehnyt vakuuttavan ja pitkän uran neurokirurgina ja kertoo siitä nyt omaelämäkerrallisessa kirjassaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Kirjan sisällysluettelo on ensinäkemältä tyrmäävä, koska se vilisee toinen toistaan monimutkaisempia aivojen sairausten sanahirviöitä. Mutta eihän nimi miestä pahenna; teksti paljastuukin helposti omaksuttavaksi ja mukaansa tempaavaksi.

Jos olo tuntuu mitättömältä, niin on paikallaan sipaista omalla viisipiikkisellään hiuksia ja antaa sormenpäiden tuntea, millaista ihmettä kantaa mukanaan. Aivot ovat häkellyttävä arvoitus, kuin oma maailmankaikkeutensa. Taviksena aivoja ihailee tähtitaivaan tapaan ja näkee niistä pienen pilkahduksen - yksi sellainen minulle oli Leeni Peltosen ja Minna Huotilaisen kirja Tunne aivosi. Vaan mitä näkeekään neurokirurgi, joka porautuu aivojen syvyyksiin? Hänelle kaikki on kosketeltavan lähellä, ja hänellä on toisen ihmisen elämä käsissään. Kirjaa lukiessa tuntuu, että silloin elämä on myös paljaimmillaan, sillä kaikki on niin pienestä kiinni. Elämä on puolesta millistä kiinni, ratkaisuista, jotka siinä hetkessä tehdään.

Sairaus voi rampauttaa, halvaannuttaa, kiduttaa ja tappaa ihmisen. Lääkäri voi tehdä ihmeitä, parantaa, pelastaa ja antaa edes jatkoaikaa - mutta epäonnistuessaan hän voi myös tuhota senkin vähän, mitä elämästä olisi vielä voinut olla jäljellä. Millaista on ottaa näin suuri vastuu toisen elämästä? Vaikka potilas ei enää heräisikään syyttämään, niin lääkärin on kohdattava surevat omaiset. Ennen kaikkea lääkärin on kohdattava itsensä Henry Marsh on alansa huippuja, ehkä juuri siksi hänellä on kanttia kertoa niin suoraan ja kiertelemättä myös niistä hetkistä, kun epäonnistuu tai tekee vääriä ratkaisuja. Miten nämä kirjan tilanteet veivätkään mennessään ja lukijan sydän sykki ihan fifty-sixty niin sairaalan byrokratiaan turhautuneelle kirurgille kuin omaisensa menettäneille järkyttyneille läheisillekin. Elämän raadollisuus ja rajallisuus on niin läsnä ja tulee niin liki. Neurokirurgi on suuri sankari ja silti tavallinen ihminen - leikkaukseen joutuvan lapsen isä, kuolevan äidin poika.

Henry Marsh kävi myös useaan otteeseen sekä leikkaamassa että opettamassa Ukrainassa. Kuvaukset Ukrainan itsenäisyyden alkutaipaleen sairaanhoidosta ovat karua luettavaa; toimimaton sähkönjakelu, desinfinointiaineiden puute ja kuluneet instrumentit, "jotka näyttivät siltä kuin ne olisi haalittu kaatopaikalta." BBC on tehnyt aikanaan myös dokumentin The English Surgeon Marshin työstä Ukrainassa ja osan siitä katsoinkin, joskus vielä kokonaan - mutta huh, filmipätkä todella konkretisoi kirjan tarinan rajulla tavalla.

Koskettava, kiinnostava, rehellinen -  must-read kirja.










perjantai 12. toukokuuta 2017

Kävikö käry? - Vakuutusetsivien parhaat tarinat






Christian Rönnbacka
Bazar, 2017



Suokaa anteeksi, että nauran - siinä ei sinänsä ole mitään huvittavaa, että yhteisvastuullisesti maksamme vakuutusmaksuissamme myös vakuutusvilpit ja huijaukset. Silti tämä Rönnbackan kirja on hilpeintä, mitä olen vähään aikaan lukenut. Ihmisen mielikuvituksella ei ole rajoja ja oman hyödyn tavoittelussa se oikein kukkaan puhkeaakin. Tarinankertojan lahjoillaan Rönnbacka on koonnut vakuutusetsivien parhaista tarinoista hulppean kokoelman hyviä suunnitelmia, joita ei kuitenkaan ole mietitty ihan loppuun asti. Tai edes puoliväliin, sillä vastassa on pieni mutta pätevä vakuutusetsivien ammattikunta. Useimmilla heistä, kuten Rönnbackalla itselläänkin, on poliisitausta. Ihmisluonteen vivahteet ovat tulleet tutuiksi ja tutkintatyöhön kouliinnuttu.

Kirjan aluksi luodaan ytimekäs katsaus vakuuttamisen historiaan Suomessa. Jo ennen vakuutustoiminnan alkamista oli syntynyt käytäntöjä, joiden avulla pyrittiin turvaamaan kansalaisen selviäminen tulipalon aiheuttamasta katastrofista. Tärkeä osa tätä paloapua oli määräaikainen verovapaus ja yhtenä erikoisuutena siihen liittyi myös lupakirja kerjuun suorittamiseen kihlakunnan alueella. Tuolloinkin oli jo selvää, että avun piti pysyä kohtuuden rajoissa niin, että ylimääräistä hyötyä ei vahingosta kertyisi. Osattiin sitä ennenkin myös avittaa talopaloa alkuun. Joskus vain vallitsevat olosuhteet olivat sellaiset, että petoksen tutkinta saattoi käydä tutkijan hengen päälle - ainakin Härmässä puukkojunkkareiden kaudella.

Monet kirjan esimerkkitapauksista liittyvät tekaistuihin tai muunneltuihin auto- ja liikenneonnettomuuksiin. Kekseliäis hukkaa myös alvariinsa tavaroita matkoillaan ja neuvokas kehittää itselleen työkyvyttömyyden. Aina paremman vastineen sijoitukselleen saa, jos varmuuden vuoksi vakuuttaa itsensä useammassa vakuutusyhtiössä. Kaikista eksoottisimpana kirjan tarinoista jäi kuitenkin mieleeni koiranpentu, joka kävi synnytysten välissä pakastimessa ja syntyi aina uudestaan kuolleena. Tässä liikutaan jo melkeinpä yliluonnollisten ilmiöiden rajoilla, jonkin sortin epäonnistuneen kuolleista herättämisen äärellä.

Rönnbackan lennokasta tekstiä lukiessa unohtaa, että kyseessä on tietokirja. Monen vakuutuspetostehtailijan usko omaan nerokkuuteensa hämmästyttää. Näiden tarinoiden perusteella petokset ovat ennen kaikkea viekasta peliä ja keino tehdä helppoa rahaa, jos kohta varmasti on niitäkin, jotka etsivät epätoivoisina keinoa selvitä ahdingostaan.

Nyt kun poliisit, tulli ja pelastusviranomaiset ovat saaneet omat sarjansa televisioon, niin seurattavaa riittäisi taatusti vakuutusetsivän työn esittelyssäkin. Eipä taida kahta samanlaista päivää olla siinäkään työssä.

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.