maanantai 17. huhtikuuta 2017

Juva Rock City







Vesa Kontiainen
Bazar, 2017






Siitähän se lähti sitkeä kevätflunssa lopulta helpottamaan, kun sain luettavakseni tämän yli 500-sivuisen opuksen. Sivu sivulta oireilu helpotti ja sain nostaa lääkärin anteliaasti määrämien kuusisataisten Buranoiden purkin takaisin hyllyyn tulevia terveydellisiä takapakkeja odottamaan. Annas kun arvaan, kirjan ilmestyminen painosta on ollut erityisen odotettua näillä kulmilla ja näiltä kulmilta maailmalle lähteneillä, jos toki kirjalla on tuhdisti kiinnostavaa annettavaa laajemmallekin yleisölle.

Juvan legendaarinen Kaarihalli liittyy vankasti Kontiaisten perheeseen. Vesa Kontiaisen äiti Irma toimi Kaarihallin toiminnanjohtajana ja vastasi esiintyjäjärjestelyistä vuosina 1977-1986. Nyt kirjaa lukiessa olen voinut palauttaa mieleeni kuvan kahvion puolella hääräävästä hyväntuulisesta mutta samalla tarmokkaan topakasta naisesta. Myös isä Eino on ollut tuolloin tiiviisti mukana, ja hänen lausahduksiaan lukiessa todella toivoisin, että voisin hänetkin muistaa. Huikeita persoonia molemmat, eikä heidän vaikutuksensa jatkon kannalta jää epäselväksi. Rispektiä riveillä ja rivien välissä, kyllä.


"Ei nuo helsinkiläiset tiiä sahoista sitten yhtään mittään. 
Saha ei ou mikkää leikkikalu vuan työkalu. 
Eppäilenpä vahvasti oisko tuosta pojasta oikeesti mehtähommiin."

Eino Kontiaisen värikkäät repliikit ovat varsinaisia ilopiikkejä kirjassa. Pääsipä hän antamaan ylläolevan arvion Maukka Perusjätkästäkin, joka vieraili Kaarihallilla syyskuussa 1980. Einoa tarvittiin käynnistämään Maukan saha, ennen kuin show pääsi alkamaan. Maukka oli sen verran erikoinen persoona Partner-sahoineen, että tuo ilta on jäänyt itsellekin hyvin muistiin. Kylällä ilta muistettiin ainakin jonkin aikaa myös siitä, että juuri istutetut vaahterat kylänraitin varrella olivat kärsineet vaurioita. Vaahterauutinenkin palasi mieleen, joskaan en olisi osannut sen ajankohtaa enää millään tapaa aikajanalle asettaa. Vaahteroita paremmin muistan jopa pyytäneeni pieneen punamustaan muistivihkoon Maukan nimikirjoituksen. 

Hurriganes, Ratsia, YÖ... Vaikka teksti sinänsä oli nopealukuista, niin monen kappaleen kohdalla piti minun vaipuman muisteloihin. Todellakin, halliahan kuului kiertää yksisuuntaisesti ja - todellakin - nousu kahvioon tapahtui mutkitellen rappusilla istuskelevia väistellen...

Joulukuussa 1997 Hotelli Juvan Koivuniemi tarvitsi rokkimiehen järjestämään Hotelli Juvaan ohjelmaa. Hotellin tähti-illat saivat alkunsa. Jos on paikallaan luonnehtia Kaarihallia legendaariseksi, niin paljon on muisteltavaa myös "Hotskun" tähti-illoista. Huomaan, että parhaimmin mieleenjääneet illat liittyvät artisteihin, jotka edelleenkin näen mieluusti joka vuosi.

Ja entäs sitten? Tuli Puustockit, Metsä Rokkaat ja Juva Rokkaat. Ja monta muuta. Ai että rockin monitoimimies, moniottelija? Omien, lukemisen herättämien muisteloiden rinnalla on mielenkiintoista päästä näkemään
Kuva: bloggaajan
kirjan myötä myös sitä valtavaa taustatyötä mikä keikkojen ja tapahtumien taustalla tehdään. Tilanteet vaihtelevat ja muutokset voivat yllättää ihan viime minuuteillakin, kyseessä on isot rahat ja yleisön suuret odotukset. Toisaalta taustalla toimitaan myös syvästi henkilökohtaisella tasolla, artisteista tulee tuttuja, ystäviä, luotettuja. Musiikki ei ole tavara, jolla on hintalappu - se on myös tunteita, elämyksiä, elämäntapaa. Kirjan kannessa se sanotaan tiivistetysti: Festarijärjestäjän taivas ja helvetti.


Kontiaisen kirjassa on tarkat esiintyjälistat niin Kaarihallin, Hotellin tähti-iltojen kuin Juvan

Kuva: bloggaajan
festareidenkin osalta. Samoin ylös on kirjattu esittelyjä juvalaisista bändeistä. Loppupuolella tuntuu, että teksti menee jo hieman luettelomaiseksi kaikesta tavarasta - no kun on kaikki kattavasti koottu yksiin kansiin, niin 500 sivua ja rapiatkaan ei tahdo riittää. Hienoa on myös se, että mukaan on saatu paljon kuvia ja artistien itsensä muisteloita Juvasta ja Juvan tapahtumista. Kuinka ollakaan, monen artistin mieleen on jäänyt erinomaiset järjestelyt Juvalla - aina täytekakkua myöten.



Lopuksi vielä kehut noista Kaarihallin aikaisista lehti-ilmoituksista. Niissä on jotain niin symppissöpöä:
Nuoret suosikkipojat saapuvat, nyt vuorossa toivottu nuorisobändi POPEDA.



Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta, jolle lämpimät kiitokset kirjan kolahtamisesta postilaatikkoon.






tiistai 11. huhtikuuta 2017

Murra tunnelukkosi







Kimmo Takanen
WSOY, 2017




Skeematerapia on tunnelukkojen työstämiseen kehitetty terapiamuoto ja Kimmo Takanen yksi sen uranuurtajista Suomessa. Hän toimii sekä skeematerapeuttina että skeematerapian ja mindfulness -menetelmän kouluttajana.
Näitä elämänhallinta- ja itsehoito-oppaita ilmestyy melko tiiviiseen tahtiin, joten kysyntää on.

Tunnelukot ovat usein perua lapsuuden hankalista tilanteista, joiden käsittelyyn lapsella ei ole ollut välineitä eikä mahdollisuutta. Oli uhka sitten todellinen tai kuviteltu, ihmisen toimintamekanismit pyrkivät ennen kaikkea varmistamaan hengissä selviytymisen. Kehon puolustumekanismit ovat auttaneet kyllä selviytymään tilanteesta, mutta ne ovat jättäneet jälkeensä vääristyneitä uskomuksia itsestämme ja elämästä ylipäänsä. Samantapaisina toistuvat tilanteet ovat vain vahvistaneet tunnelukkoa. Vaikka emme tiedosta näitä uskomuksia emmekä pysty näkemään niiden todenperäisyyttä, tunnetasolla ne ohjaavat kuitenkin voimakkaasti käytöstämme aikuisenakin. Se, mikä auttoi lasta selviytymään, ei enää pädekään aikuisten maailmassa. Yhä aikuisinakin meissä on Takasen mukaan sekä aikuisen että lapsen taso, tai itseasiassa useitakin eri-ikäisen lapsen tasoja. Tunnelukko saa meidät reagoimaan lapsen tapaan, vaikka “aikuisten oikeesti” sellainen käytös johtaa vain uusiin ongelmiin.

Aikuisena meillä on kokemusta ja keinoja, tietoja ja taitoja käsitellä asioita ja niiden syy-yhteyksiä. Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä, vaan yhteys sisäiseen lapseen on löydettävä tunnetasolla. Eheytyminen on oman elämänhistoriansa tutkimista ja omien elämänhaasteidensa tunnistamista ja työstämistä. Uusia tapoja toimia, jolloin ohjaksissa on vastuullinen aikuinen.

Takasen kirjassa on paljon käytännönläheisiä harjoituksia, jotka auttavat omien tunnelukkojen tunnistamisessa. Tehtävien parissa voi käynnistää oman lapsuutensa muisteluprojekteja ja mielikuvaharjoitukset tuntuivat toimivilta. Joitakin osia taas sivuutin itselleni aivan vieraina. Jo pelkästään se, että herää tunnistamaan asioita oman ja muiden käytöksen taustalla, antaa arkeen hyödyllisiä eväitä. Suosittelen lukemaan ajan ja ajatuksen kanssa tätä.

Julkaistu Kirjavinkeissä  11.4.2017


http://www.adlibris.com/fi/kirja/murra-tunnelukkosi-9789510422151

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Vapaudu - polku hyvään elämään





Nanna Mikkonen
Otava, 2017



Ensimmäisestä Idols-kaudesta Nanna Mikkonen jäi pirteänä tuomarikaartilaisena mieleen. Hänen uutta kirjaansa lukiessani yllätyin, kuinka paljon haasteita hän on joutunut kohtaamaan elämässään. Jo nuorena epämääräiset kivut olivat osa hänen arkeaan ja vain 25-vuotiaana lääkäri teki ennusteen alkavasta suolistosyövästä. Mikään ei ollut hyvin, kun negatiivinen mieli sai toistaa päivästä toiseen, että “Minusta ei ole mihinkään.” Riittämättömyytensä kanssa kipuillut epävarma nuori loi myöhempinä vuosina uraa niin musiikki-, mainos- kuin muotimaailmassakin.

Jo varhain Nanna Mikkonen lähti hakemaan työkaluja, joilla voisi parantaa oloaan. Hän halusi ymmärtää pahan olonsa syitä ja saada apua. Hän kiinnostui meditoinnista ja mindfullnessista, opiskeli vyöhyketerapiaa ja osallistui retriitteihin. Hän luki paljon kirjallisuutta alitajunnan voimasta ja ymmärsi, miten vahvasti negatiivisuus piti häntä vallassaan ja esti paranemista. Tahto parempaan oli yhä niin vahva, että hän oli valmis matkustamaan vaikka “maan ääriin” löytääkseen kaipaamansa vastaukset. Nanna Mikkonen vietti vuosia maailmalla; Thaimaassa, Japanissa, Intiassa – ja löysi oman polkunsa onnellisuuteen ja tasapainoiseen hyvinvointiin. Siitä hyvästään hän haluaa jakaa myös kirjansa lukijoille ja herätellä muitakin olemaan itselleen läsnä ja elämään omien arvojensa mukaista elämää.

Kirjan oivallukset eivät sinänsä ole uutta. Silti se on inspiroiva matkakirja löytämisestä ja henkisestä kasvusta. Se on yhden ihmisen ainutlaatuinen matka, jonka hän haluaa jakaa kanssakulkijoidensa avuksi ja avata uusia näkökulmia elämäniloon ja mielenrauhaan. Oman eksoottisen ripauksensa tuovat kuvaukset vuosista maailmalla. Hänellä on ollut rohkeutta lähteä ja heittäytyä uuteen, josta päällimmäisenä esimerkkinä on yrityksen perustaminen Intiassa.

Kirjan kauniit kuvat vahvistavat tekstin sanomaa. Kirjan harjoitukset ovat hyvin valikoituja ja vakuuttavia, eivätkä vie liikaa tilaa Nanna Mikkosen tarinalta, joka kyllä puhuu omasta puolestaan.

Julkaistu Kirjavinkeissä 5.4.2017



http://www.adlibris.com/fi/kirja/vapaudu-9789511307693


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Rahat pois bolševikeilta








Inkeri Hirvensalo & Pekka Sutela
Siltala, 2017



Suomen satavuotisjuhlavuoden kunniaksi on aihetta sujauttaa lukupinoon useampikin maamme menneisyyttä käsittelevä teos. Historiaa voi lähestyä hyvin erilaisista näkökulmista. Inkeri Hirvensalon ja Pekka Sutelan uutuuskirja käsittelee Suomen ja Neuvostoliiton välistä kauppaa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Minulle kirja oli kiinnostava aikamatka noihin sodanjälkeisiin vuosiin; sotakorvausvelvollisuuksien hoitamiseen käytännössä, jälleenrakentamiseen ja kahden hyvin erilaisen maan kauppasuhteiden kehittymiseen.

Vaikka kirja keskittyykin vuosiin 1945-1990, asioiden taustaksi historiaa valotetaan aina 1700-luvulta alkaen. Kirjan mukaan jo tuolloin syntyi kysymys siitä, onko Venäjä idän ja lännen rajamaalle enemmän uhka vai mahdollisuus.

Suomi oli sodan jälkeen vielä maatalousmaa, suhteellisen köyhäkin. Sotakorvaukset pakottivat kuitenkin maan kehittämään teollisuuttaan rivakasti, sillä Neuvostoliitto siirsi korvausten painopistettä metalliteollisuuden ja laivanrakennuksen suuntaan ensimmäisen sotakorvausvuoden jälkeen. Neuvostoliitto oli kärsinyt sodassa valtaisat tuhot ja jälleenrakentamiseen tarvittiin tuotantovälineitä, tehtaita ja teknologiaa. Telakkateollisuutta oli kehitettävä ja kokonaan uusia telakoita perustettava, jotta Suomessa selvittiin yli 500 sotakorvauslaivan rakentamisesta ja toimittamisesta. Myös suomalaista puutaloteollisuutta vietiin naapurimaahan osana sotakorvauksia.

Sotakorvausten jälkeen idänkauppa kehittyi tiiviisti. Kirja havainnollistaa selkeästi kahden erilaisen talousjärjestelmän maan käymää clearing-kauppaa. Oma mielenkiinnon kohteensa on se, keiden käsissä päätökset olivat valtiojohtoisen taloudenpidon aikana. Maat solmivat viisivuotis- ja vuosisuunnitelmat ja kaupan tasapainottamiseen voitiin käyttää myös kolmikantakauppaa. Ongelmatonta se ei aina ollut, sillä öljyn lisäksi Suomella ei välttämättä ollut sopivaa tuotavaa naapurimaasta.

Kirja on muhkea tietoteos ja antaa selkeän kuvan paitsi Suomen käymästä idänkaupasta, myös Suomen teollisuuden kehityksestä ja ajan poliittisesta ilmapiiristäkin. Kirjan tekijät käsittelevät aihetta koko ajan myös isommassa kehyksessä, unohtamatta ympäröivää maailmaa ja sen muutoksia, kuten öljykriisejä, kylmän sodan aikaa tai kaupan vapautumista.

Historian harrastajalle ja asioiden taustoista kiinnostuneelle ajatuksia herättävää luettavaa.

Julkaistu Kirjavinkeissä  28.3.2017

http://www.adlibris.com/fi/kirja/rahat-pois-bolsevikeilta-9789522344328

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Juurihoito






Miika Nousiainen
Otava, 2016




Kirjan takakannen kirjastotarrassa Juurihoito on linjattu suku- ja hammaslääkäriromaaniksi. Ensimmäinen lukemani hammaslääkäriromaani ikinä - mielessä kävi, että siksiköhän kirjaan tarttuminen venähti näin pitkälle. Hammaslääkäriajan tilaaminenkin vaatii aina oman energiansa ja  tahtotilan hakemisensa, se saattaa lipsahtaa ohi useammankin kerran huomisen listalle. Toisaalta odotukset ja uteliaisuus  Vadelmavenepakolaisen jälkeen olivat korkealla ja lukuharrastusreseptorini jo valmiustilassa aktivoitumaan Nousiaisen tekstistä. Osasin ennakoida, että kyllä tässä on kyse paljon enemmästä kuin hammaskivulta pelastamisesta.

Lukemisen edetessä minulle valkeni, että luen tätä kirjaa itselleni juuri oikeaan aikaan. Löysin tarinasta kyllä Nousiaisen huumorin ja hauskan tilannekomiikan, mutta useassa kohdin suodatin ne kyynelten läpi. Tässä elämäntilanteessa, vain reilu kuukausi äidin kuoleman jälkeen, tämä olikin paitsi viihdyttävä ja hauska, myös hyvin koskettava lukukokemus. Perhe, suku, sisarukset  - oma elämänikin oli ollut melkoista juurihoitoa kuluneet viikot.

- Sen pitäisi olla itsestäänselvyys.
- Ai sen sukulaisuuden?
- Ei kun hammaslangan. Olen hammaslääkäri, en sukututkija.

Hammaslääkärin työ on Eskon elämä ja kutsumus. Kerran hän kuitenkin saa vastaanotolleen potilaakseen Pekan, jolla on sama harvinainen sukunimi - ja mikä vielä olennaisempaa - puuttuvat vitoset. Vaikka Esko alkuun yrittää sivuuttaa asian, hänelle on selvää, että hoidettava on hänen veljensä. Asian myöntämisestä alkaa seikkailu, joka vie veljekset maailmalle ja matkalle omaan sisimpäänsä. Matkan edetessä Esko ja Pekka löytävät lisää läheisiä sukulaisia ja pikkuhiljaa heille aukeaa myös vanhempiensa menneisyys. Erilaisuus on vain pintaa, kun sisarusrakkaus tekee katraassa työtään. Juurihoito auttaa myös mielen tulehduksiin ja kipuihin. 

Moni kirjan kohta nauratti niin, että oli palkitsevaa lukea se ääneen lähipiirillekin. Ja juuri samat kohdat rouhaisivat mieltä ja saivat silmät vettymään, sillä niissä oli selvimmin läsnä perheen ja rakkauden merkitys. Lupa olla vähän outo ja tulla hyväksytyksi juuri omana itsenään. Tuntea juurensa ja olla ylpeä niistä. Saada vastauksia elämän suuriin kysymyksiin.

"Ilta jatkuu hilpeänä ja seurueemme pitää valtavaa älämölöä. Ympäröivistä pöydistä vilkuillaan paheksuvasti. Nautin tilanteesta. Vihdoinkin minulla on perhe jota hävetä. Kyllä ihminen läheisiltään rakkautta saa, mutta nämä hetket, jolloin saa hävetä läheisiään, ovat korvaamattomia."

Juurihoito on veijarimainen sukutarina, joka liittää yhteen hyvin erilaisissa elämänpiireissä kasvaneet sisarukset. Ja näiden elämänpiirien ja erilaisten elämänkohtaloiden kautta tarina ottaa kantaa laajemminkin suvaitsevaisuuteen ja sen puutteeseen. Elämä on pitkälti arpapeliä ja ihmisen valinnanmahdollisuudet rajallisia. Niissä puitteissa on pienen ihmisen yritettävä. Jotenkin kovin inhimillinen, lämminkin tarina. 









torstai 16. maaliskuuta 2017

Sadetta ja siunauksia: Pyhiinvaellus Walesissa







Liisa Seppänen
Kirjapaja, 2017



Kirjassa Sadetta ja siunauksia vaelletaan hitaasti ja viipyillen. Tärkeintä on matkan teko askel askeleelta, ajoittain junia ja bussejakin hyödyntäen, kohti päämäärää. Liisa Seppänen on tehnyt useita matkoja kelttien maille ja järjestänyt pyhiinvaellusmatkoja suomalaisryhmille. Uusimmassa kirjassaan hän kulkee Walesin pyhillä paikoilla, Cardiffista Holywelliin.

Seppäsen omat matkatunnot ja kohtaamiset walesilaisten kanssa lomittuvat sopuisasti pyhimyskertomusten ja entisajan legendojen kanssa. Kelttiläiset pyhimykset ovat hänelle tärkeitä ja läheisiä ja kenties Walesin matkaltakin löytyy uusi sielunystävä, anam caran. Samoja reittejä on kuljettu vuosisatoja, ihmiset ovat etsineet kosketusta Pyhään, Jumalaan ja itseensä.

Matka alkaa sopivasti St. Davidin, Walesin kansallispyhimyksen päivän aikoihin. Hänestä on hyvä aloittaa ja jatkaa siitä toinen toistaan kiehtovampiin henkilöihin. Yksi heistä on Illtud, aikansa oppinein mies, “joka kuunteli taivaallista navigaattoria” ja asettui sen ohjauksessa asumaan Glamorganin laaksoon ja perusti sinne luostarin. Entä prinssi Brochwelin autioseudulla kohtaama neito Melangell, joka kertoi prinssille asuneensa seudulla yksin jo 15 vuotta, tapaamatta ainuttakaan ihmistä? Häntä Seppänen miettii istuessaan puron varrella rantakivellä ja syödessään evässämpylöitään. Näihin mietteisiin hän sitoo senaikaisen historian vaiheen ja Rooman valtakunnan tapahtumat.

Sadetta ja siunauksia on erilainen matkakirja. Siinä ei ole olennaista mahduttaa matkaan mahdollisimman paljon kokemuksia tai ryntäillä turistina kamera kaulassa nähtävyydeltä toiselle. Päin vastoin, yksin kulkiessaan on suojassa asioiden tulvalta. Saa kuunnella hiljaisuutta ja luontoa ympärillään, annostella vastaanottamaansa itselle sopivaksi. Pyhimykset ovat puhuttelevaa matkaseuraa ilman vaatimuksia. Kun Seppänen tapaa matkallaan ihmisiä, ne ovat kuin tarkoitettuja, voimaannuttavia ja hyviä kohtaamisia. Kirjasta jää lukijalle evääksi kelttien maanläheinen elämänkäsity

Julkaistu Kirjavinkeissä 16.3.2017


http://www.adlibris.com/fi/kirja/sadetta-ja-siunauksia-9789522886484

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Tellervo Koivisto: Elämäkerta







Anne Mattsson
Siltala, 2017




“Ei sil Manul o koska ollu kettä muut ku Tellervo”, totesi Mauno Koiviston turkulainen kaveri presidentinvaalikampanjan aikaan vuonna 1981. Ja jos olikin, niin itsenäisyyspäivän aaton illanvietto vuonna 1950 muutti nuoren miehen elämän suunnan – ja nuoren Tellervo Kankaanrannan tulevaisuuden myös. Presidentin puolisona kotirouvan ja äidin rooli vaihtui tasavallan ykkösnaisen rooliin. Yhdessä ja erikseen he nauttivat suurta kansansuosiota niin, että historiantutkija Anne Mattsson kuvaa heitä kirjassaan Suomen kuninkaallisiksi.

Julkisuuskuvan takaa paljastuu lempeä ja rohkea, monin tavoin hyvin vaikuttava nainen. Kun hänen miehensä loi uraa pankkimaailmassa ja valtakunnanpolitiikassa, Tellervo toimi yhden kauden kansanedustajana ja sen jälkeen kunnallispolitiikassa. Neljän vuoden ajan hänellä oli Suomen Kuvalehdessä oma pakinapalsta: Rouva Koiviston päiväkirja. Pakinat kertoivat elämästä pääministerin puolisona ja ne olivat myös oivallinen väylä tuoda esille naisen asemaan liittyviä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Itselleen tärkeissä asioissa hän oli mukana myös monien yhdistysten ja järjestöjen toiminnassa.

Kirjan Mauno Koiviston presidenttikauteen ajoittuva osuus tuo selkeästi esiin Tellervon merkityksen miehensä rinnalla. Komea ja tyylikäs pariskunta viehätti suuresti niin mediaa kuin kansaakin. Mattssonin kirjaa lukiessa voikin vain todeta, että tässä on vakka kantensa valinnut. Tekstistä välittyy hienosti heidän keskinäinen, huumoria ja naljailua kestävä suhteensa. Presidentin puolison rooli edustustehtävissä oli vaativaa, sillä aina ei suinkaan voinut tukeutua vakiintuneisiin käytäntöihin tai protokollaan.

Sattumalta, onnekseni luin tätä kirjaa juuri naistenpäivän aikaan. Ajankohtaa ajatellen napakymppi valinta, sillä Tellervo Koiviston persoonallisuus ja kirjan intiimi avoimuus hurmasi minut täysin. Kirja sivuaa myös hänen julkisuuteen tuomaa masennustaan, joskaan se ei ole kirjassa mitenkään pääosassa. Rohkeaa ja rehellistä, yksi alkuvuoden helmiä lukulistallani.

Julkaistu Kirjavinkeissä 15.3.2017




http://www.adlibris.com/fi/kirja/tellervo-koivisto-9789522343062


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Pika-arvonta Jyväskylän Kirjamessujen merkeissä!


Huhuu, Saara Moilanen! Olet toinen voittajista,
otathan pikaiseen yhteyttä:
tuhansia.sivuja@gmail.com 



Blogissani on ollut useamman viikon hiljaista. Perheessä on eletty aikaa ennen ja jälkeen, kiireet siirretty syrjään tärkeimmän tieltä. Vaan elämä jatkuu ja kevään valo hellii jo mieltä. Lohduksemme ei ole mitään ristiriitaa siinä, että hän joka on mennyt pois, on silti joka hetki läsnä. Sydämissämme. Ja muutama kirjatekstikin on jo muhimassa, matkalla nekin. Kaikki valmistuu ajallaan.

Valon ja ilon tuulahdus on myös kalenterimerkinnässäni, joka kertoo Jyväskylän kirjamessujen lähestymisestä. Luvassa on hyvän mielen viikonloppu koko perheelle, sillä messuilla on ohjelmaa niin kirjojen, ruoan, viinin kuin lemmikkienkin ystäville. Messut lähestyvät huimaa vauhtia, joten päivämäärä kannattaa merkata jo punaisella värillä kalenteriinsa: 25.-26.3. Jyväskylän Paviljongissa. 

Ja kuulkaas tätä! Yhteistyössä Jyväskylän Kirjamessujen ja Sevent Oy:n kanssa saan arpoa myös teille armaat lukijani kaksi kahden hengen lippupakettia. Liput ovat yhden päivän lippuja. Välitän voittajien nimet Jyväskylän Kirjamessuille ja voittajat voivat noutaa lippunsa Paviljongin infosta messuviikonloppuna.

Ja nyt siis hipihopihopi osallistumista rustaamaan - arvonta päättyy jo 15.3. klo 22, jotta saan hyvissä ajoin ilmoitettua onnekkaiden nimet Kirjamessujen järjestäjälle. Kaikille on tasapuolisesti luvassa yksi arpa ja jätäthän kommenttiin sähköpostiosoitteesi. Suoritan arvonnan heti keskiviikkoiltana ja laitan voittajille viestiä. 


On tärkeää, että vastaat pikaisesti viestiini, jotta 
voin ilmoittaa voittajien nimet ja sähköpostiosoitteet 
edelleen Kirjamessujen järjestäjille! 
Ilmoitan voittajat sekä täällä blogissa että laitan sähköpostia. 

Jätä merkki osallistumisestasi kommenttikenttään sähköpostin kera.
Onnea kaikille tasapuolisesti!






Arvonta on päättynyt, kaunis kiitos kaikille osallistuneille ja myöskin osaa ottaneille! 
Ennen kuin Millan tapaa kallistan pääni tyynylle, niin kerrotaanpa Randomin ratkaisu tämän pelin suhteen. 
Lippupaketit ovat voittaneet SannavL ja Saara Moilanen

Lämpimästi onnea ja tapaamisiin messuilla Jyväskylässä!





keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Lumoavat Lehmät






Walter de Camp
Like, 2017




City-lehden lukijoille Walter de Camp lienee tuttuakin tutumpi nimi, sillä hän on julkaissut lehdessä Sisäpiiri-kysymysvastauspalstaa vuodesta 1998. Itse en sijoitu lehden levikkialueelle päinkään ja niinpä ensikohtaamisemme tapahtui hänen uutuuskirjansa Lumoavat lehmät myötä. Googletus kertoo, että mies on oikealta nimeltään Kari Lempinen.

Lumoavat lehmät on Walter de Campin Intian matkojen matkakirja. Matkakuvaukset alkavat 1990-luvun loppupuolella tehdystä Goan pakettimatkasta ja etenevät toinen toistaan eksoottisempiin reppureissailuihin.

Camp kirjoittaa räväkästi ja reissaa huimapäisesti. Intialaiset taksi- ja bussikyydit kysyvät (uhka)rohkeutta, mikäli Campia on uskominen. Ja miksemme uskoisi, niin kaukana vakaasta pohjoismaisesta arjestamme meluisa ja kaoottinen Intia on meitä. Erityisen hyvin jää mieleen kohta, jossa Camp naisystävänsä kanssa pohtii, että näinköhän tästä enää selvitään vai heitetäänkö heidät pikapuoliin ruumiina roskalaatikkoon. Ja samassa Camp tajuaa ajatuksensa naurettavuuden – eihän Intiassa ole roskalaatikoita, roskat heitetään kadulle!

Toki reissussa liikuttava on, vaikka sitten rutisevilla takseilla ja natisevilla busseilla. Ajoittain kävellen kadun ihmis-, ajoneuvo- ja lehmäruuhkissa. Kirjan  värikkäät paikat vilistävät silmissä; äiti Amman ashram, Ior Bockin rantakommuuni ja Kolkatan pahamaineisen Kali-jumalattaren temppeli muutamia mainitakseni. Kohtaamiset paikallisten kanssa tuovat esiin Intian kansan köyhää arkea. Kaiken lomassa on puhetta hindulaisuudesta, jumalien tempauksista ja toki myös lehmistä.

Intiasta kiinnostuneelle ja erityisesti omatoimimatkaa Intiaan suunnitteleville kirja tarjoaa mielenkiintoista antia. Ja meille turvallisuushakuisemmille se riittänee seikkailuksi  jo ihan lukukokemuksenakin.

Julkaistu Kirjavinkeissä 22.2.2017



http://www.adlibris.com/fi/kirja/lumoavat-lehmat-9789520115395



tiistai 21. helmikuuta 2017

Kaikki Italiani







Liisa Väisänen
Kirjapaja, 2017





Kun kyseessä on Italia, on aivan mahdotonta tyytyä pintaraapaisuihin. Liisa Väisäsen Kaikki Italiani on herkullinen syväsukellus maan sielunelämään, kulttuuriin ja historiaan. Tosin: “Italialainen on italialainen vain niinä harvoina hetkinä, kun Italian jalkapallojoukkue pelaa Ranskaa vastaan.”  Ensisijaisesti hän on toscanalainen, roomalainen tai kenties sisilialainen, missä päin Saapasta kulloinkin ollaankaan. Väisäsen kirja on kiehtova matka tuohon erilaisuuksien rikkauteen. Etelästä pohjoiseen.

Matkailun ammattilaisena ja taidefilosofina Liisa Väisäsellä on laaja-alaiset taidot ja keinot tehdä kulttuurihistoriasta äärimmäisen kiinnostavaa. Tästä käy hienona esimerkkinä Venetsia-osuudessa Markuksen kirkon kiehtova tarina ja itsensä Markuksen jännittävät seikkailut. Kun joskus pääsen matkustamaan paikan päälle ja ihailen kirkkoa, tulen varmasti muistamaan Pyhän Markuksen viimeistä matkaa – ja sianruhon. Vaikka ei olisi koskaan käynyt Venetsiassa, Väisänen kertoo nähtävyyksien taustalta yksityiskohtia, jotka suorastaan porautuvat mieleen ja kietoutuvat lukijan mielessä mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Rinnalle nousee käsityksiä sen ajan ihmiskuvasta ja hallitsijoiden mahdista; eipä ollut hääppöinen Piazza San Marcon maurilaisen kellotornin suunnittelijankaan kohtalo. Onnistuneesta työstä palkittiin kielen katkaisulla ja lopulta sitäkin radikaalimmin.

Katolinen kirkko, ennen ja nyt, on kirjassa vahvasti läsnä. Onhan maa kehittynyt pyhiinvaellusreittien varrelle ja Vatikaani sijaitsee keskellä Italian pääkaupunkia, Roomaa. Paavien aikajanalle mahtuu monenlaista velikultaa, mutta Paavi Franciscuksen ajatusmaailmaan todella viehätyin.

Liisa Väisänen asui Italiassa 20 vuotta ja noina vuosina hän kävi Italian jokaisessa maakunnassa. Historian lomassa hän kertoo maan elämänmenosta omien kokemustensa kautta. Moni asia jaksaa häntä yhä ihmetyttää, ei siis ole pelkoa, että valmista tulisi vuosikymmenten tutustumisellakaan Italiaan.

Päällimmäisin ajatus kirjasta on, että se on rakkaudella tehty. Italiaan matkaajan kannattaakin unohtaa suppeat, luettelonomaiset matkaoppaat – tai ainakin aloittaa tästä. Ja antautua Italialle kaikin aistein, maistaa Bolognan ruoka, kulkea nuoren Michelangelon matkassa ja tavata kaikkien aikojen suurin nero, Leonardo da Vinci. Ehkä opiskella italialaisen veropolitiikan alkeetkin. Jännittävää, ainutlaatuista matkaa!

Julkaistu Kirjavinkeissä 21.2.2017

http://www.adlibris.com/fi/kirja/kaikki-italiani-9789522886101




maanantai 13. helmikuuta 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät





Terhi Törmälehto
Otava, 2017




Terhi Törmälehdon esikoisromaani on saanut ylevän nimen kantaakseen: Vaikka vuoret järkkyisivät. Kauniinpuhuttelevassa kannessa on hento ja hempeä tyttö – tuuli hiuksissaan, tutun laulun sanoja lainaten. Nimen ja kuvan luoma tunnelma kuvaa hyvin tätä kirjaa, jossa pieni ihminen etsii elämälleen yhtä totuutta ja vahvaa perustaa. Pauliina Rauhala kirjoitti Taivaslaulun vanhoillislestadiolaisuudesta, nyt Terhi Törmälehto vie mukanaan helluntailaisuuden yhteisöön.

Kirjan päähenkilö on Elsa, lukiolaistyttö Kainuusta. Hän elää vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa turvallisentuntuista ja tavallista elämää. Iltaisin tuvassa kuuluvat mummun ja ukin körttivirret. Äiti, muita aikuisia eläväisempi, on tullut etelä-Suomesta Kainuuseen rajavartijan vaimoksi. Sen enempää isovanhempien harras körttiläisyys kuin äidin vapaamielisyyskään ei riitä Elsalle. Hän kaipaa vahvaa totuutta, yksiselitteistä ja ehdotonta. Elsa alkaa ystävineen käydä helluntaiseurakunnan tilaisuuksissa, ensin perheeltään salaa. Karismaattinen helluntailaisuus on uutta ja kiehtovaa itseään etsiville nuorille. Kokoukset ovat intensiivisiä ja kielillä puhuminen sanoja rakastavalle tytölle lumoava kokemus. Seurakunnan johtohahmot ottavat tytöt heti suojiinsa ja heidän omahyväisyydellä kuorrutettu uskonvarmuutensa saa tytöt janoamaan Pyhää Henkeä ja kielillä puhumisen lahjaa. Kiihkeistä rukouksistaan huolimatta Elsa saa odottaa ihmettä kauemmin kuin ystävänsä ja epäilyksen siemen on kylvetty, vaikka pysyykin alkuun hyvin pinnan alla.

Ilmapiiri perheessä muuttuu, kun Elsan luja usko tulee näkyväksi myös kotona. “Mummu tupisi ja ukki veisasi omavanhurskaudesta, isäkin vähän ihmetteli ja pahin oli äiti, joka tuskastuneena kysyi, eikö hän mitään muuta keksinyt kuin Kainuun pahimmat sekopäät.”

Nuoren tytön kehityskertomuksen kanssa vuorottelee tarina Elsasta aikuisena. Hän on jättänyt Kainuun taakseen ja asuu Kolumbiassa. Helluntaiseurakunta on tärkeä osa Elsan elämää myös kaukaisilla mailla, mutta aika on jo osin parantanut nuoruuden ehdottomuutta. Elsa on saanut vierelleen ystävän Manuelista, joka on pitkän vankeuden jälkeen päässyt vuorten sissejä karkuun. Manuel piirtelee Elsan iholle kuvia eläimistä ja kasveista, mutta Elsa toivoisi kenties enemmänkin kuin viatonta hivelyä. Kolumbian tapahtumat saavat Elsan lopullisesti punnitsemaan oman elämänsä perustaa. Vaaka ei mittaa pelkästään uskon ja epäuskon määrää. Aikuinen Elsa näkee uusin silmin myös sen nuoren tytön, joka palavasti etsi omaa paikkaansa.

Vaikka vuoret järkkyisivät on herkkä ja kaunis kasvukertomus. Elsa tekee pitkän matkan Kainuun haaveellisesta rauhasta Kolumbian sykkivään eksotiikkaan ja väkivallan maailmaan. Vähäinen tietämykseni helluntailaisuudesta kirkastui tämän lukukokemuksen myötä. Päällimmäisenä ovat Elsan kokemukset, helluntailaisuutta sinänsä käsitellään aika neutraalisti ja ilman tirkistelynmakua uskonnolliseen yhteisöön.

Vuoden esikoisromaanien ketju on alkanut todella lupaavasti, kymmenen pisteen suosittelut myös tälle kirjalle.

Julkaistu Kirjavinkeissä 13.2.2017


http://www.adlibris.com/fi/kirja/vaikka-vuoret-jarkkyisivat-9789511307761

lauantai 11. helmikuuta 2017

Joka hetki olemme yhä elossa






Tom Malmquist
S&S, 2017




I varje ögonblick är vid fortfarande vid liv

Alkuteoksen kauniissa ja lohdullisessa nimessä on hyvä viivähtää hetki ennen kaaosta. Meillä on tämä hetki, sinulla ja minulla. Päivän silmänräpäyksiä ei tohdi kukaan enää illalla laskea; koti tuoksuu puhtaalta siivouspäivän jälkeen, pyykit kuivuvat, ruokaa on laitettu huomisenkin tarpeiksi. Kaikki on mennyt käsikirjoituksen mukaan. Sitä voisi hetken luulla, että näitä lauantaipäiviä riittää loputtomiin, että aina on näin.

Myös Tom ja Karin ovat eläneet noita arkisentavallisia päiviä ja esikoislapsen odotuksen erityistä aikaa. Kirjan tapahtumat käynnistyvät kuitenkin sairaalassa. Karinin vointi on heikentynyt niin rajusti, että hänet viedään tehovalvontaosastolle. Lääkärit epäilevät keuhkokuumetta tai veritulppaa. Lopulta diagnoosiksi tarkentuu akuutti leukemia. Raskaus vie liikaa Karinin voimia, joten lääkärit päätyvät pikaiseen keisarinleikkaukseen. Karin nukutetaan ja kytketään hengityskoneeseen. Vauva on viikon vanha, kun hänen äitinsä kuolee. Viimeisenä ja ainoana lahjanaan Karin ehtii antaa lapselleen nimen: Livia.

Kirjan dramaattinen aloitus kosketti syvältä. Malmquist kuvaa osuvasti katastrofin rattaisiin joutuneen omaisen osaa sairaalamaailmassa. Tunsin hänen sanoittavan osittain omakohtaisia kokemuksia siitä, miten kerrasta muuttunutta arkea on elettävä hetki hetkeltä eri osastojen, eri hoitojen, eri lääkäreiden ja diagnoosien virrassa. Siinä kaikessa on niin "sisällä" ja kaikki energiat ovat siihen kytkettyinä, että edes pelolle ja ahdistukselle ei ole täysimittaisesti tilaa. Shokkihoito suojaa ja pitää pystyssä. Rakas ihminen on vielä siinä, vaikkakin kipeänä ja hauraana, hetket ovat vielä yhteisiä. Kaikki olennainen tiivistyy sairaalasängyn ympärille, muu maailma on harmaarajaista taustaa. Priorisointi on automaattiohjauksella, kaikki tarvittava on käden ulottuvilla, tässä ja nyt.

Ja sitten kun Karinia ei enää ole, hän on yhä läsnä kaikessa. Aivan kuten Tom on sisällyttänyt kirjaansa heidän yhteistä aikaansa, aivan kuten hän sanatarkasti kuvaa sanomisia ja tekemisiä. On muistot, joita kerrata. Hän kuvaa koskettavasti tuota aikaa, jolloin omituisessa sumussa ja turtuneisuuden tilassa on aloitettava uudenlainen arki yksin lapsen kanssa. Väsymys, silti vahva sinnittely hetkestä toiseen, kun ei vaihtoehtojakaan ole. Viereltä katsojan ja lukijan mielestä elämä pettää Toimin ja Karinin kohtuuttoman pahasti, mutta nyt ei ole viranomaista eikä muutakaan tahoa, jolle reklamoida. Että eihän elämä näin saa mennä, tämä ei ole reilua. Ja silti juuri tämä kaikki tapahtuu, monesti ja monissa muodoissa - ja yhä vain elämä jäljelle jääneille voittaa. Jossakin muodossa.

Tietynlainen miehinen suoraviivaisuus kuljettaa tarinaa parhaimmin, vaikka koko tunteiden kirjo on kyllä läsnä - tai syntyy vähintäänkin lukijan mielessä. Ja mielen päällä paino, tieto siitä, että tämä on totta. Kirja perustuu Tom Malmquistin omiin kokemuksiin. Nuori mies menettää rakkaansa ja kaikki ne yhteiset hetket, joina seurata yhteisen tyttären elämää. Miten sellainen elämä kirjoitetaan uusiksi? Lukijana jään ymmälleen. Vahva lukukokemus, jota en osaa kategorisoida tai vertailla mihinkään lähiaikoina lukemaani. Tuntuu kuin yrittäisi sulkea ylipakattua matkalaukkua, kirjan suuret elementit eivät ole mahtua kansien väliin. Suurta surua ja samassa hetkessä ainutlaatuinen syntymän ilo. Elämää ja kuolemaa. Miten nöyräksi menetyksen mahti voi ihmisen painaa, ja miten sitkeä ihminen silti lopulta on. Selviytyjä.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Miesmuisti





Mikko Kalajoki
WSOY, 2017







Kirjan takakannessa on osuvasti kiteytetty Mikko Kalajoen Miesmuistin luentataktiikka: Naurat kunnes lopetat. Aloitan kirjan hymähdellen huvittuneena Arto Tiensuun isäarjelle, jota päiväkoti-ikäiset Joel ja Kerkko säätävät omalla nassikanotteellaan. Ruuhkavuosiahan tässä selvästi eletään, pienet lapset ja työelämän paineet niskassa. Siinä sivussa omakotitalon remontointi. Joka suuntaan leviävistä päivä kerrallan -projekteista saa mehevän keitoksen, joka on kudottu kokoon omintakeisin ja terävin sanakääntein. Tarinan edetessä ymmärrän, että musta huumori käy käänne käänteeltä mustemmaksi. Teksti tuikkii yhä huumoria, muttet halua satuttaa Artoa naurullasi yhtään enempää.
Kirja tapahtuu 2010-luvun Turussa. Keski-ikäistyvän Arto Tiensuun elämästä ei paineita puutu. Vaimo listaa tyytymättömyytensä aiheita, lasten oma tahto venyttää sietokykyä raukoille rajoille asti ja pomossakin on lierot puolensa. Erityisen rankkaa kerrostalossa varttuneelle filosofian maisterille on niukkoina illan ja yön tunteina  saada valmista remontoitavassa rintamamiestalossa. Vaimon mielestä miehekäs mies hoitaa homman itse. Ulkoisten paineiden lisäksi miestä ahdistaa jomotus kiveksessä ja syövän pelko. Huteraa koko elämä.
Arto kyllä yrittää, liikaakin. Hän vain painaa menemään, eikä huomaa omaa tilaansa ja mielenterveytensä järkkymistä. Nykyhetken lomassa Arto käy dialogia nuoruusvuosiensa itsen kanssa. Kaksi erilaista ajanjaksoa, mutta teinissä ja nelikymppisessä on samaa vaikeasti ymmärrettävyyttä, joka porukassa tekee ulkopuoliseksi. Takaumien kautta käydään läpi myös menneisyyden painajaista, joka aikanaan jäi poikaporukan salaisuudeksi.
Miesmuistissa on paljon yhteneväisyyksiä Riku Korhosen kirjaan Emme enää usko pahaan. Elämän vääristymiä ja nurinmenoja, vaikka pyrkimys olisi oikeaan. Puhumattakaan pyrkimyksestä vastata naisen asettamiin vaatimuksiin olla sekä tämän päivän pehmo vaipanvaihtaja että menneen ajan talonrakentaja. A man’s got to do what a man’s got to do, totesi John Wayne. Mikko Kalajoen tekstistä nautin  viimeiseen sivuun asti – ja toivoin Arto Tiensuulle seesteisempää loppuelämää. Kotimaista tragikomediaa, oikein hyvää lajissaan.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Syntymän ja kuoleman kirja





Eija Pulkkinen
Minerva, 2017




Eija Pulkkinen muistaa lapsuudestaan kupparimummon, joka kertoili hänelle tarinoita syntymästä ja kuolemasta ja niihin liittyvistä käsityksistä. Myöhemmin elämä kuljetti häntä maailmalla ja hän asui Afrikassa, Aasiassa, Pohjois-, Väli- ja Etelä-Amerikassa lähes neljännesvuosisadan. Kiinnostus elämän ääripäihin jatkui ja noista kokemuksista ja tiedonkeruusta syntyi Elämän ja kuoleman kirja. Omassa kulttuurissammekin kuolema on vaikea puheenaihe ja tabu, mutta  todella oudoille uskomusten ja siirtymäriittien tielle pääsemme kaukaisempien kulttuurien matkassa.

Monissa kulttuureissa uudesta ja vanhasta, uskonnosta  ja taikauskosta, on kehittynyt ajan mittaan erikoinen sekoitus. Pulkkinen kertoo Kuuban santeriasta, johon liittyy niin katolista symboliikkaa kuin afrikkalaista noituuttakin. Kotitemppelin alttarilla tuntuu olevan tavaraa kuin kirpparipöydällä konsanaan: vuohen pääkallo, simpukoita, krusifiksi, öylättiliina ja Kristus-kasvoinen puuveistos. Noidat ovat muutenkin vahvasti läsnä latinalalaisamerikkalaisen elämässä. Enteitä mahdollisen kuoleman saapumisesta perheeseen ennustetaan muun muassa rikotun kookospähkinän paloista.

Monien kuolemaan liittyvien rituaalien tärkeä tarkoitus on varmistaa ero kuolleiden ja elävien välillä. Ensimmäiseksi on kiire sulkea vainajan silmät, jotta hän ei ehdi merkitä seuraavaa lähtijää. Meksikossa pienet lapset potkivat arkun laitoja, jotta kuollut ei lähtiessään nappaisi heidän sielujaan. Ovia ja ikkunoita saatetaan pitää yötä päivää auki, jotta sielu on vapaa lähtemään. Paitsi evääkseen vainaja voi tarvita uudelleen matkalleen ruoka-aineksia myös muuhun tarkoitukseen; Tzotzil-intiaanin sielun johdattaa taivaaseen kana.

Kun vainaja on riittävin rituaalein autettu tuonpuoleiseen, moninaiset ovat myös käsitykset yhteydenpidosta elävien ja kuolleiden välillä sen jälkeen. Tästä enemmän vaikkapa Filippiinejä koskevassa hauskasti nimetyssä luvussa: Mummon luusäkki mukana kaikissa juhlissa. Enpä kerro enempää, vaan annan mielikuvituksenne lentää.

Kuolemaan liittyvät riitit ovat kirjan mielenkiintoisinta antia, mutta myös syntymään ja ihmisen elinaikaan liittyvät uskomukset saivat silmät pyöristymään hämmästyksestä yhtenään kirjaa lukiessa. Toisaalta syntymään kytketyissä ennustustavoissa ja asenteissa on ihan tuttuakin, kuten lapsen sukupuolen ennustaminen langassa roikkuvan sormuksen liikkeistä äidin vatsan päällä.

Vaikka kyseessä on tietokirja, tätä lukee kuin jännittävää dekkaria. Kirja sai minut myös miettimään omien syntymään ja kuolemaan liittyvien toimintatapojemme merkitystä. Uusissa elämäntilanteissa saamme rituaaleista suojaa ja turvaa. Emme jää hämmennyksessämme yksin, koska rituaalit ovat vahvasti yhteisöllisiä. Lukemisenarvoinen kirja muista maista, kulttuureista ja elämän taitekohdista kiinnostuneille – suosittelen lämpimästi!

Julkaistu Kirjavinkeissä 9.2.2017


tiistai 7. helmikuuta 2017

Tunne aivosi







Minna Huotilainen & Leeni Peltonen
Otava, 2017


Leeni Peltoseen tutustuin jo kirjojen Valvomo : kuinka uneton oppi nukkumaan ja Finland in 50 Stories myötä. Eikä kahta ilman kolmatta; yhteistyössä aivotutkija Minna Huotilaisen kanssa kirjoitettu Tunne aivosi on  aivan yhtä vakuuttava ja vaikuttava. Nämä naiset ovat tehneet maailmankaikkeuden ainutlaatuisimmasta ja huimimmasta järjestelmästä  käytännönläheisen  tietoteoksen.

Ja todellakin, jyhkeimmätkin superkoneet kalpenevat ihmisaivojen nerokkuuden rinnalla. Kirjassa käydään läpi aivojen kehitysvaiheet ikäkausittain. Kyky oppia alkaa jo ennen syntymää, kun sikiö alkaa tunnistaa ulkomaailman ääniä ja ennen kaikkea äidin ääntä. Niin  avuttomalta ja unissaan viipyilevältä kuin vauva saattaa vaikuttaakin, hänen aivonsa elävät kiihkeintä kehitysvaihettaan. Suuri seikkailu on alkanut. Omat mullistuksensa on sitten teinin elämässä, kuin myös haasteensa työikäisen ja ikääntyvän arjessa. Mitä vaihetta ikinä eletäänkin, systeemin nerokkuutta voi vain nöyränä ihailla.

Tunne aivosi ei kuitenkaan ole mikään aivotieteen oppikirja. Ennen kaikkea se herättelee huomaamaan, miten voimme huolehtia tärkeimmästä pääomastamme. Ja konstithan me tiedämmekin; liikunnan, riittävän yöunen, oikeanlaisen ravinnon. Lisäksi tarvitaan ainakin kortinpeluuta, tanssia ja musiikkia! Kirja puhuu paljon musiikin merkityksestä hyvinvoinnillemme ja siitä, kuinka musiikki aktivoi aivojen eri alueita. Entä millaista on aivoystävällinen työ? Mitä voisimme tehdä aivojemme hyväksi, että ne parhaimmin palvelisivat meitä vielä vanhuudessakin?

Kirja puhuu myös siitä, kuin aivoilla on tärkeä osuus tunteiden synnyssä. Minussa herättivät ihastuksen tunteita kirjan kuvat – hermosolua, vastasyntyneen ja aikuisen aivoja havainnollistavat virkatut mallit! Niiden äärelle on pysähdyttävä ja niitä on ilo tutkia. Kaiken kaikkiaan käsittelytapa on sellainen, että kirjaa lukiessa on suuren ihmeen äärellä.

Ei kahta ilman kolmatta eikä kolmannes paritta – jatkossakin tartun kirjoihin, joissa Leeni Peltonen on mukana. Yhtä lailla Minna Huotilaisen nimi jää tästä mieleen; kaivan lempilevyni esiin, käyn ahkerammin konserteissa ja annan musiikin helliä aivojani. Jokaiselle tärkeä kirja, suosittelen!

Julkaistu Kirjavinkeissä 7.2.2017  

maanantai 9. tammikuuta 2017

Helmikuun kylmä kosketus







JP Koskinen
Crime Time, 2016



Crime Time, rikoskirjallisuuteen erikoistunut suomalainen kirjankustantamo, tutustutti minut viime vuonna useampaan itselleni uuteen dekkaristiin. Viimeisimmäksi säästin JP Koskisen, ehkä siksi, että kansi ennakoi jotenkin tylyä ja karskia tarinaa. Arvaus meni jokseenkin poskelleen - kyllähän tämä kylmästi kosketti, mutta erittäin positiivisella tavalla. Rikos ei ole mikään siisti paketti, mutta vastaavasti yksityisetsivä Kalevi Arosuon ja hänen veljenpoikansa Juho Tulikosken etsivätoimistossa on jotenkin kotoisan kotimainen yrittämisen meininki. Ajoittain pientä bisnestä odotellessa.

En ole aiemmin lukenut Juga-Pekka Koskisen kirjoja, mutta muistan kirjastossa hipelöineeni ainakin romaania Kuinka sydän pysäytetään. Rotevampi ote kirjasta ja kotiinkanto olisi varmaan kannattanut, sillä ainakin tämän dekkarin perusteella ihastuin Koskisen tapaan kirjoittaa. Aiemmin julkaistujen lista kielii monipuolisuudesta niin teemoissa kuin genreissäkin: Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta historiallisiin ja uskonnollisiin aiheisiin. Miksi vasta nyt, kysyn itseltäni.

Helmikuun kylmä kosketus on 12-osaisen sarjan toinen osa. Alkuun hieman ihmettelin, missä kohtaa kirjan nimi saa selityksensä. Sarjapa onkin nimeltään Murhan vuosi ja jokainen kuukausi saa oman kirjansa - ja varmaan myös murhansa. Tammikuun pimeää syliä seuraa helmikuun kylmä kosketus ja uteliaisuudesta kuikuilin jo seuraaviakin; Maaliskuun mustat varjot on luvassa nyt kevättä kohti mennessä.

Nytpä on niin, että kaksikko saa asiakkaakseen naisen, jonka poika on siepattu. Äidin käytös jää vaivaamaan etsivien mieltä, sillä päällimmäisenä äidillä tuntuu olevan tilanteen hiljainen hoitaminen - ei niinkään huoli lapsesta. Sieppaaja vaatii sievoiset lunnaat, mutta tuoko se Nico-poikaa takaisin? Joku tuntuu nauttivan kissa ja hiiri -leikistä jättäessään arvoituksellisia viestejä jälkeensä. Eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää - tietenkään.

Dekkari on parhaimmillaan silloin, kun kirjan kriittiset käänteet pitävät otteessaan ja mieluimmin sen lukisi kerralla valmiiksi. Tarvitaan myös aidot ja ehkä vähän rouheatkin henkilöhahmot, joihin on helppo uskoa. Kirjan alkulehdiltä löytyy Arosuon sukupuu. Sarjan pituus tuo uutta ulottuvuutta sukutarinaan; tusinan tarinan virroissa näihin miekkosiin ehtii kiintymään. Erityisesti minua kiinnostaa, kuinka Juho kasvaa yrittäjän ja etsivän saappaisiin. Maaliskuuta odotellessa ehtisi vielä lukaista Tammikuun pimeän sylin, sitähän tässä juuri nyt eletään.  

Hups, tämähän olikin blogin 200. postaus! Mainion pyöreä luku!



sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Torjuttu







Emma Chase
Bazar, 2016



Hohdokkaamminkin voisi uuden kirjavuoden julistaa alkaneeksi, mutta viime viikot on menty vain kevyin kokeiluin, josko johonkin kirjaan jaksaisi keskittyä. Uuvutusta monella rintamalla ja siihen päälle päätteeksi kunnon korkeakuumeinen flunssa tai peräti influenssa. Kirjaa jos toistakin siinä kokeilin ja Torjutun sitten jaksoin loppuun asti - sopivan kevyttä ja helposti soljuvaa. Itse asiassa ihan kelpohyvää viihdettä. Kyllä, se oli ihan tekstin ajoittainen särmikkyys, joka sai hihittelemään itsekseen kesken lukusession. Ei omaa rataansa sahaileva kuume.

Järjestelmällisyys ei (tälläkään kertaa) olisi ollut pahasta, Kate Brooksiin ja Drew Evansiin tutustumisen olisi voinut aloittaa jo Emma Chasen esikoisromaanista Taklattu. En ollut mielessäni ehtinyt edes saattaa Katea ja Drewia yhteen, kun jo jouduin todistamaan heidän erilleen repiviä ristiriitojaan. Olisin halunnut tavata vielä kesyttämättömän playboyn, jonka Kate mitä ilmeisimmin on saanut polvilleen. Mikään lapanen Drew ei toki ole tässäkään kirjassa, mutta määrittelystä naistenmies on kuitenkin t-kirjain pudonnut matkalle.

Tarina etenee Katen kertomana hauskasti silloinkin, kun pieni vääriymmärrys johtaa ajatukset suuriin harhalaukkoihin ja kaksi ihmistä myllää elämänsä pahoille mutkille. Mittasuhteet ovat samat usein tosielämässäkin. Kärpäsestä saa helposti härkäsen, kun puhutaan eri asioista ja tulkitaan kuultua omista tunteista käsin. Katesta löytyy temperamenttia, kun hän pakkaa kassinsa ja häipyy äitinsä hoiviin katastrofin keskellä. Onneksi on ympärillä tukijoukot, jotka kannattelevat - ja myös se yhteinen välimaasto, josta tihkuu tietoja "vastapuolille."

Torjuttu ei ole mikään suurten yllätysten kirja, mutta kiihkeät käänteet vievät silti lukijaa kohti sopivaa ja odotettua päätöstä. Torjuttu on viihdettä, jossa tunteet ja erotiikka jylläävät. Tuoretta ja virkistävää sanahelinää flunssasta toipujalle tai muuten vain hetkeen, jolloin kesähelteen tai muun kätevän syyn varjolla aivokapasiteetti käy alikierroksilla. Kun ei aina tartte.